Kuinka toimia parisuhteessa, jossa huorittelu on arkipäivää ja väkivaltaa esiintyy välillä. Rakkaus taitaa olla kuollut, koska olen hänelle vain kotitalousautomaatti, jota saa haukkua niin paljon kun haluaa. Välillä tuntuu, että hänellä on outoja fantasioita, joihin liittyvät ulosteet. Enkä suostu toteuttamaan niitä.
Mikä olisi vaihtoehto kun on arvoton olo, eikä paljon ole väliä elääkö vai kuolee? Yksi mustelma tuli kerran, kun kynä lensi silmäkulmaa kohti, jonne se osui ylös ja sain vain pahan haavan. Kaikkein pahin paikka oli isku huuleen. Olen epätoivoinen.
Apua, olen umpikujassa. Nainen 36
Hei ja kiitos yhteydenotostasi!
Kerrot kirjeessäsi olevasi epätoivoisessa umpikujassa. Parisuhteessasi on sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa ja koet kumppanisi seksuaaliset fantasiat ja mahdolliset toiveet oudoiksi. Ilmeisesti tällainen asiaintila on jatkunut jo pitemmän aikaa, koskapa olet alkanut tuntea itsesi arvottomaksi.
Näihin kahteen asiaan minulla perheneuvojana on yksinkertainen ja selkeä kanta:
- Väkivalta on aina väärin eikä sen kohteeksi tarvitse suostua missään olosuhteissa. Ei vaikka miehesi väittäisi väkivalan syyn olevan sinussa.
- Pissa- ja kakkaleikkien kuvitteleminen ei sinänsä ole tuomittavaa, mutta niiden toteuttaminen edellyttää sitä, että kumpikin osapuoli sitä haluaa.
Väistämättä herää kysymys, mikä on saanut Sinut jäämään tällaiseen epätyydyttävään suhteeseen? Onko teillä miehesi kanssa minkäänlaista puheyhteyttä tällä hetkellä? Uskallatko ottaa väkivallan hänen kanssaan vakavasti puheeksi?
Ymmärtääköhän miehesi, että kyseessä on ongelma, johon hänen on haettava apua? Aloittaa voisi vaikka soittamalla Lyömättömään linjaan 09-61266212. Kannattaa myös katsoa Jussi-työ netistä. Jos näyttää siltä, että miehesi ei ymmärrä tai ei suostu hakemaan itselleen apua, niin Sinun ei kannata jäädä odottelemaan, vaan vakavasti harkita suhteen lopettamista. Näin senkin takia, että väkivallalla on parisuhteessa taipumus ajan myötä vain pahentua!
Jos tunnet olosi turvattomaksi, selvitä missä on lähin turvakoti. Sieltä saat myös käytännön toimintaohjeita kriisitilanteeseen varautumiseksi.
Umpikujasta löytyy tie ulos, kunhan ryhdyt toimimaan.
Olemme seurustelleet tyttöystäväni kanssa nyt noin kaksi vuotta. Itse olen 20-vuotias ja tyttöystäväni on 19-vuotias. Meillä on mennyt hyvin ja molemmat ovat rakastuneita toisiinsa ja seksiäkin on mielestämme melkein riittävästi. Ongelmana on vain välillä itselleni tuleva tunne siitä, että haluisi taas tuntea ihastumisen tunteen muihin ihmisiin ja seksiä muiden kanssa. Ylipäätänsäkin mennä vapaammin.
Tämä tunne ei ole koko aikaa, mutta välillä se on todella voimakaskin, eikä sitä helpota etten ole harrastanut seksiä muiden kuin tyttöystäväni kanssa. Tätä on jatkunut keväästä asti aina välillä. Olen nyt armeijassa ja tämäkin on rasittanut suhdettamme ja myös tyttöystävällä oli kerran tässä armeijan aika samanlaisia tuntemuksia muttei niin suuria kuin minulla. Kysynkin teiltä, loppuuko nämä tunteen ollenkaan, vaan ovatko ne koko ajan läsnä jos jatkan seurustelua? En halua alkaa pettämäänkään, mutta tuntuu etten voisi jatkaa näinkään. Voinko saada tunteita jotenkin kuriin? Olemme puhuneet yhdessäkin näistä asioista ja se helpottaa hetkeksi mutta ei auta pysyvästi. Mies, 20
Kiitos viestistäsi!
Lukemani perusteella päättelen, että suhtaudut seurustusuhteesi vakavasti ja otat myös tyttöystäväsi tunteet huomioon. Pidä siitä kiinni jatkossakin!
Olet solminut ensimmäisen (?) seurustelusuhteesi noin 18-vuotiaana ja ollut siihen sitoutunut. Kerrot, että teillä on mennyt hyvin, olette rakastuneita toisiinne ja seksiäkin on melkein riittävästi. Entäpä seksielämänne laatu? Oletteko siihen tyytyväisiä? Voitteko puhua avoimesti toiveistanne ja tarpeistanne? Kun ajoittain tunnet vapaudenkaipuuta ja vetoa uusiin ihmissuhteisiin, mistä silloin haaveilet? Voisivatko nämä haaveet toteutua nykyisessä seurustelusuhteessasi?
Alkuhuuman ja rakastumisvaiheen jälkeen tulee pitkässä parisuhteessa yleensä vaihe, jolloin toinen tai molemmat voivat kokea kaipuuta jotakin sellaista kohtaan, mitä ei tunnu omasta parisuhteessa oikein löytyvän. Tärkeää olisi pysähtyä silloin pohtimaan, mistä pohjimmiltaan onkaan kysymys (-niinkuin juuri nyt teetkin!). Voiko kyseessä olla parisuhteen normaaliin kehityskaareen liittyvä vaihe, jossa tarvitaan enemmän omaa tilaa tai tunnetaan kaipuuta palata takaisin alkuvaiheen tunteisiin...? Tästä vaiheesta moni pari selviää yhdessä eteenpäin ja jatkaa suhdetta, joka voi entisestään syventyä. Joskus pohdinta päätyy kuitenkin siihen, ettei seurustelusuhdetta haluta syystä tai toisesta jatkaa. Molemmissa tapauksissa avoin keskustelu on tärkeää. Jotkut seurustelevat parit päätyvät pitämään taukoa seurustelussaan kirkastaakseen omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Tällöin on tärkeää sopia yhteisistä pelisäännöistä. Kirjoitat, ettet halua alkaa pettämäänkään ja tämä kuullostaa hyvältä lähtökohdalta!
Kysyt, voitko saada tunteitasi jotenkin kuriin. Tähän en osaa antaa suoraa vastausta. Tunteet ovat aina aitoja eikä niitä voi pakottaa. Eri asia on, miten näiden tunteiden pohjalta toimii -siihen voi itse vaikuttaa. Omia tunteita voi jossakin määrin ruokkia esimerkiksi hakemalla vahvistusta niille ajatuksille, jotka tuntuvat houkuttelevimmilta. Viime kädessä kysymys kuuluu: Mitä Sinä itse haluat?
Kerroit, että armeija-aikasi on rasittanut parisuhdettasi. Miltä erossa olo on tuntunut? Onko se lisännyt tai vähentänyt tunteitasi tyttöystävääsi kohtaan? Kaipaatko häntä? Armeijavaihe on loppujen lopuksi melko lyhyt ja määräaikainen jakso elämässä, joten malttaisitko odottaa sen loppuun ennenkuin teet suurempia päätöksiä seurustelusuhteesi osalta?
Hyvää syksyn jatkoa toivotellen, perheneuvoja Kaisa
Olen mielestäni ollut onnellisesti avioliitossa jo 13 vuotta ja meillä on kolme lasta. Kaikki sujuu tasaisen tappavasti: töihin, lapset kouluun ja päiväkotiin. Harrastusten pariin illalla, ruokaa, nukkumaan, seksiä sopivasti. Noin vuosi sitten työporukassa tuli pussailtua työkaverin kanssa pienissä sievissä ja tuota pussailua on jatkunut tasaisen tappavasti aina tilaisuuden tullen ilman alkoholiakin. Lisäksi viestittelyä.
Tuo työkaveri, muuten 13 vuotta minua nuorempi, on ihana suutelija ja rakastunut kuulemma minuun. Minua hänessä ilmeisesti viehättää tuo spontaanisuus, nuoruus ja se että hän osaa kehua minua ja minun ulkomuotoa ja kroppaa. Olen itse huono keskustelija ja tunteiden näyttäjä. En osaa pukea tätä sanoiksi, mutta tiedän että tämän pitäis loppua ennenkuin tapahtuu jotain muutakin. Onko tämä vaihdevuosia? Ikuista rakkauden kaipuuta?
Miten mies voi osata puhua naiselle noin. Hän ei todellakaan siis ole mikään `häntäheikki`. Oma mies ei osaa kehua ja kehut tulevat aina muilta miehiltä. Tämäkin tuntuu jo pettämiseltä, vaikka seksiä en ole kenenkään muun kanssa harrastanut. Miten eteenpäin? Taloudellisesti meillä menee erittäin hyvin, on autot, talot, mökki, osakkeita. Ero? Ei, kaikki menis jakoon.
Miestäni kiinnostaa ihan erilaiset asiat, kuten metsästys, mökkeily, lukeminen. Minua urheileminen ainakin viisi kertaa viikossa.. Tämän takana on 24 kilon laihdutus ja 2-tyypin diabetes. Onko mieheni liian kiltti? Hän tämän laihtumisen ja liikuntainnostuksen on mahdollistanut hoitamalla lapset, kun olen pois. Lisäksi hän päästää minut laulamaan karaokea ja niin edelleen. Just lauantaina mieskaverini sanoi, että kuinka miehesi pystyy päästämään sut ulos tuon näköisenä, seksikkäänä, kauniina. Eikö han ole mustasukkainen? Hän ainakin lähtis mukaan. Miten lähteä, kun toisen pitää olla lasten kanssa. Nainen 44
Hei,
Kerrot olevasi onnellisesti naimisissa - ja samalla rakastunut toiseen mieheen. Olet syystäkin hämmentynyt. Mitä tämä on? Mitä rakkaus lopulta on? Onko se oikea vihdoinkin astunut näyttämölle - vai onko rakkautta se arkinen elämä, mitä miehesi ja lastesi kanssa elät? Vai löytyisikö se todellinen rakkaus jostain tästä väliltä? Miten se sitten on elämässäsi yhdistettävissä? Tarvitaanko ero ja toinen suhde, vai voisiko nykyinen parisuhteesi löytää uutta potkua, niin että tarpeesi tulisivat paremmin huomioiduiksi? Entä mitkä mahtavat olla miehesi tarpeet, joita hän ei - ehkä kiltteyttään - tule ainakaan oma-aloitteisesti kertoneeksi? Onko niin, että teidän kummankaan ei ole helppo ilmaista syvimpiä tunteita toisillenne?
Tilanteesi on monelle tuttu. Olet valinnan edessä. Tunteittesi myllerryksessä pohdit tilannettasi myös järkevästi ja monelta kannalta. Miehesi mahdollistaa sinulle paljon sellaista, mikä muuten ei onnistuisi. Toisaalta kaipaat häneltä jotain sellaista, mitä salasuhteestasi saat. Juuri nyt on ennenkaikkea sinun itsesi mutta myös läheistesi kannalta tärkeää ratkaista, annatko salasuhteen mennä pidemmälle vai lopetatko sen tähän.
Kaksoiselämää et kauan jaksa, kuten annat viestissäsi ymmärtää. Sinun kannattaa miettiä, mitä ero merkitsisi sinulle, miehellesi, teidän yhteisille lapsillenne? Olisiko uudella suhteella tulevaisuutta? Päädyt sitten eroon tai salasuhteen lopettamiseen, joudut työstämään luopumisen surua.
Olisiko nyt kahdenkeskisen puhumisen paikka oman puolison kanssa? Arjen pyörityksessä sellaista ei ole aina helppo järjestää, mutta se vaiva kannattaa. Jos kahdenkesken puhuminen ei ota onnistuakseen, hakekaa ulkopuolista apua. Parisuhteeseen erikoistuneita asiantuntijoita löydätte sekä yksityiseltä puolelta että lähimmästä kirkon perheasiain neuvottelukeskuksesta.
Olen tavannut elämäni miehen kolme kuukautta sitten. Kun tapasimme, suhteemme oli ensimmäiset kaksi viikkoa kuin huumetta. Emme pystyneet olemaan erossa toisistamme, kaikki muu elämämme kärsi, koska olimme niin lumoutuneita toisistamme. Hän kertoi minulle, että hänellä on lapsi, pieni poika edellisestä suhteesta. Ja edellinen suhde oli ollut kovin myrskyisä ja sen suhteen takia hän oli menettänyt elämässään paljon: ystävät, itsekunnioituksensa ja paljon muutakin. Nykyäänkin hän joutuu taistelemaan nähdäkseen poikaansa. Kerroin, että olen tukena hänelle kaikissa asioissa missä hän vain tarvitsee minua. Hän tekee pitkää yövuoroa, on valmistumassa koulusta ja hänellä on tuo lapsi.
Kaikki hänen kiireensä ovat ajaneet hänet niin paineen alle, että hänellä ei ole aikaa nähdä minua. Aluksi hän sanoi, että ei ehdi tällä viikolla, mutta enää hän ei edes lupaa, milloin nähdään seuraavan kerran.
Ymmärrän häntä ja lupasinkin odottaa, mutta mihin asti? Hän ei halua nähdä minua väsyneenä jne.. Mutta jos odotan siihen, että hänen koulunsa päättyy niin kuin hän pyysi, niin siihen on viisi kuukautta.
Luotan häneen, mutta uskoni alkaa olla mennyttä. Hän sanoo, että suhteemme on tuonut kaikki hänen tunteensa pintaan ja nopeasti eteneminen ahdistaa häntä, koska edellisessä suhteessa kävi juuri niin, että he etenivät niin nopeasti. Kun lapsi syntyi, heidän suhde ei kestänytkään enää sitä. Joten päätin, että annan hänelle aikaa, en ottanut yhteyttä viikkoon. Mutta sama homma on jatkunut edelleen.
Olen kuitenkin neljä vuotta vanhempi kuin hän, kun tapasimme sanoin hänelle suoraan ekoilla treffeillä, mitä odotan tulevaisuudessa. Haluan vakavan parisuhteen, lapsia muutaman vuoden päästä jne.. Hän sanoi haluavansa samoja asioita ja lupasi olla arvoiseni mies ja kohdella minua niin hyvin kuin voi. Hän sanoo minulle, että ei halua satuttaa minua enempää ja toivoo, että voisimme rauhassa katsoa miten juttumme etenee ja syvenee.
En kuitenkaan näe suhteelle tulevaisuutta, jos näemme kerran kuukaudessa, jos sitäkään. En ymmärrä, miten hän voi väittää välittävänsä ja kohdella minua näin. Välillä tunnen itseni liian vaativaksi, mutta samalla häpeän sitä, että olen niin kovin ihastunut, että olen oikeastaan valmiskin odottamaan. Mutta en näillä ehdoilla. Minä vaadin, hän lupaa. Hän ei kuitenkaan pysty pitämään lupauksiaan jolloin minä petyn taas ja käymme vakavan pitkän keskustelun ja hän lupaa uudelleen ja minä uskon. Koen, että olemme oravanpyörässä. Samalla tuntuu, että en halua päästää pois ihmistä joka voisi olla elämäni rakkaus. Mitä voisin tehdä? Antaa hänen olla ja katsoa mitä tapahtuu? Vai jatkaa tätä yhteydenpitoa joka rikkoo minut lopullisesti? Nainen 27
Hei,
Olet kokenut rakastumisen huuman! Kuvaat sattuvasti, miten se vie jalat alta. Toisesta ei voi olla erossa hetkeäkään ja koko muu elämä kärsii. Alkuvaiheen jälkeen palaudutaan väistämättä elämän realiteetteihin. Se on tarpeellista, sillä eihän sitä valtavaa tunteiden alkumyllerrystä kauan voisi kestääkään.
Et kertonut tarkemmin, millaisessa elämäntilanteessa itse olit, kun tapasitte. Poikaystävälläsi ainakin on lähimenneisyydessä vaikea ihmissuhde. Onkohan niin, että poikaystäväsi ei vain ole toipunut tarpeeksi voidakseen aloittaa uuden suhteen ja antaa sinulle mitä haluaisi? Tätähän itsekin mietit. Onkohan hän hakenut apua itselleen selvittääkseen asioitaan? Jos hänellä olisi joku, jolle puhua, hän voisi rauhassa pohtia menneisyyttään eikä se niin paljon rasittaisi teidän suhdettanne.
Kuvauksesi perusteella ymmärrät häntä ja olet valmis kulkemaan rinnalla. Mutta kaipaat luonnollisesti vastavuoroisuutta, sitä, että ystäväsi huomioisi myös sinun tarpeesi. Mietit, kuinka kauan jaksat odottaa, että sinun tarpeillesi tulisi suhteessa paremmin tilaa. Olette joutuneet vaatimusten ja lupausten kierteeseen, jossa kummankaan ei ole hyvä olla.
Olet ristiriitaisessa tilanteessa. Pohdit, kuinka kauan jaksat tällaista. Toisaalta et olisi valmis luopumaan näin lupaavasta suhteesta. Sinulla on omat haaveesi perheestä. Oletko miettinyt, mitä poikaystäväsi lapsi tuo suhteeseenne? Hän tulee olemaan osa perhettänne sillä tavalla kuin hänen vanhempansa ja sinä yhteisesti sovitte. Millaisia ajatuksia tämä sinussa herättää?
Olisikohan nyt myös vakavan yhteisen miettimisen paikka? Olette nyt selvinneet ensi huumasta ja pystytte paremmin pohtimaan suhdettanne. Kertokaa ilman vaatimuksia ja lupauksia rehellisesti toisillenne, mitä suhteelta haluatte. Arvioikaa, miten molempien tarpeet suhteessa toteutuvat. Voitteko toistenne seurassa olla juuri sellaisia kuin olette, välillä rakastuneita ja onnellisia, välillä väsyneitä ja kiukkuisia? Ymmärrettävästi on pelottavaa ottaa tätä puheeksi, sillä saatatte joutua toteamaan, että suhteenne ei voi jatkua. Mutta se voi myös puhdistaa ilmaa: pääsette paremmin selville niin omista kuin toisenkin toiveista ja pystytte näin paremmin vastaamaan niihin.
Olemme seurustelleet miesystäväni kanssa reilun vuoden. Hän on minua 13 vuotta vanhempi, pari kertaa eronnut, neljä aikuista lasta ja hyvät välit exiin. Minä puolestani en ole koskaan ollut naimisissa, ei lapsia. Asumme molemmat omissa kodeissamme, samassa kaupungissa. Näemme pääsääntöisesti viikonloppuisin.
Minä olen meistä kahdesta avoimepi ja puhun tunteistani. Hän sanoo, ettei ole koskaan tavannut kaltaistani, joka puhuu tunteistaan. Olen yrittänyt muutaman kerran puhua suhteestamme viimeisen neljän kuukauden aikana, mutta hän ei halua (osaa?) sanoa oikein mitään. Olen pyrkinyt esittämään suoria avoimia kysymyksiä, mutta esimerkiksi kysymykseen, mitä hän haluaa suhteeltamme, hän ei yksinkertaisesti suostunut vastaamaan ("en kerro").
Välillämme on paljon lämpöä ja välittämistä. Seksi sujuu ja siitä puhumme avoimesti, hän jopa enemmän kuin minä. Puhe loppuu jos pitäisi kertoa tunteista. Hän ei ole oma-aloitteisesti sanonut kertaakaan esimerkiksi tykkäävänsä minusta, on kyllä vastannut siihen, jos kysyn suoraan. Hän kertoo usein, kuinka haluaa minua ja olen tulkinnut sen hänen tavakseen kertoa välittämisestään.
Ongelmia tuottaa oikeanlaisen läheisyyden/etäisyyden löytäminen. Hän viihtyy erinomaisesti yksikseen, eikä hänelle tee tiukkaa vaikkemme näkisi kahteen viikkoon. Hänen intohimonsa on moottoriurheilu (Formulat, moottoripyöräily) ja on aivan tavallista, että jään toiseksi sekä tv:stä tuleville kisoille että kauniille ajosäälle.
Minulle tämä on erittäin vaikeaa. Kahden viikon ero tuntuu kohtuuttoman pitkältä ja tapaamiset pääsääntöisesti viikonloppuisin tuntuvat kovin harvoilta. Kärsin myös siitä, että aloite seuraavasta tapaamisesta tulee useimmiten minulta. Tuntuu että roolimme ovat juuttuneet siihen, että minä kyselen, ehdottelen seuraavaa tapaamista ja hän päättää, koska se tapahtuu. Tässä on tietty luonne-ero: minä olen täsmällinen aikatauluttaja, hän hetkessä elävä suunnitelmien kaihtaja. Olen yrittänyt puhua asiasta ja useastikin sanonut, että toivoisin meidän näkevän hieman useammin.
Oma tulkintani miehen puhumattomuudesta on, että lapsuudenkodissa asioista ei ole juuri puhuttu eikä rakkautta näytetty ja ymmärtääkseni sama puhumattomuus on jatkunut hänen suhteissaan - kunnes tapasi minut, joka odotan toisenlaista käytöstä. Lisäksi mies on ujo.
Toinen mieltäni painava asia on, että en ole vieläkään tavannut hänen lapsiaan. He tietävät olemassaolostani, mutta minua ei ole kertaakaan kutsuttu yhteisiin tapahtumiin - tai ainakaan hän ei ole minua ottanut mukaansa. Olen välttänyt tämän asian esiin ottamista, koska en halua painostaa. Itselleni perheeni on tärkeä, mutta mies ei ole ollenkaan innostunut viikonloppuvierailuista "anopin" luona.
Olen tehnyt miehelle selväksi, etten haluakaan häntä mukaani joka kerta, kun vierailen sukulaisteni luona, mutta joskus oli kiva jos hänkin lähtisi mukaan, esimerkiksi suurempiin juhliin. Harmittaa mennä aina yksin ja se tuntuu myös epäkohteliaalta. Tämä tilanne harmittaa minua kovasti ja tuntuu, että joudun selittelemään ja puolustelemaan miehen käytöstä muille.
En halua erota, sillä rakastan miestä kaikista näistä kommunikaatio- ynnä muista hankaluuksista huolimatta. Välillämme on vetovoimaa, luottamusta ja välittämistä. Meillä on myös erittäin mukavaa yhdessä silloin kun näemme. Lomilla olemme matkustaneet ja muutoinkin viettäneet enemmän aikaa yhdessä ja se on ollut tosi mukavaa.
Olen tällä hetkellä aivan hukassa. En halua painostaa, nalkuttaa enkä nipottaa, mutten tiedä, missä vedän rajan niin, etten itse kärsi. Tuntuu, että viime aikoina olen ollut vain surullinen tämän asian takia. Se pyörii mielessäni jatkuvasti ja tuntuu, etten löydä muuta ulospääsyä kuin ero.
Miten paljon voin odottaa "vanhalta" mieheltä muutosta? Miten paljon voin vaatia/esittää toivomuksia? Vai pitääkö minun vain hiljaisesti hyväksyä oma "toissijainen" roolini hänen elämässään, irrallaan hänen perheestään, pelkkänä viikonloppuystävänä?
Oma toiveeni on, että asuisimme jonain päivänä yhdessä (vielä ei kiire) - naimisiinkin toivosin meidän menevän, mutta siitä olen valmis luopumaan, sillä mies ei kuulemma "ikinä enää" mene naimisiin.
Auttakaa minua selvittämään tämä ilman että tuhoan tätä suhdetta. Nainen 45
Hyvä ystävä, kiitos kirjeestä.
Siinä olet pohtinut suhdettanne monelta kantilta. Olet selkiyttänyt itsellesi suhteenne vahvoja puolia ja sen vaikeuksia. Kerrot omista toiveistasi ja aavistelet, mitä mies suhteelta haluaa. Kaikesta näkyy, että pohdit paljon suhdettanne ja sen tulevaisuutta.
Kun olette yhdessä, teillä on mukavaa. Välillänne on lämpöä ja vetovoimaa ja luotatte toisiinne. Kaipaisit yhteisiä hetkiä enemmänkin ja sinua vaivaa, kun sinä olet usein aloitteen tekijä tapaamisista sovittaessa.
Sinä toivot tunteita ja suhteesta puhumista. Toivoisit enemmän kontaktia perheitten välillä. Haluaisit tavata hänen lapsiaan. Toivot, että joskus voisitte elää yhdessä ja sitoutua pysyvään parisuhteeseen.
Odotuksesi eivät ole mitenkään kohtuuttomia. Voisin melkein sanoa, että kuka tahansa vastaavassa tilanteessa seurusteleva voisi toivoa juuri samoja asioita. Kumppanisi pitää sinusta ja viihtyy seurassasi, mutta moottoriurheilusta on tullut hänelle tärkeä elämänalue. Näyttää siltä, että sinä odotat suhteelta enemmän kuin hän.
Mietit vaihtoehtoja:
1) erotako, mutta sitä et halua. Et halua tuhota suhdetta, niin kuin itse sanoit.
2) viikonloppusuhde, jossa elät irrallaan hänen elämästään ja perheestään. Kirjoituksestasi näkyi, että tätäkään vaihtoehtoa et halua, sillä silloin koet hiljaisesti alistuvasi sellaiseen suhteeseen, joka ei sinua tyydytä. Ymmärsinköhän oikein, että kumppanillesi sopisi tämä vaihtoehto.
Et halua painostaa, naputtaa etkä nipottaa. Olet jonkun kerran yrittänyt ottaa puheeksi suhteenne, mutta keskustelua ei ole syntynyt. Tuo on keskustelunaihe, joka teidän on välttämätöntä kohdata. Reiluun seurustelusuhteeseen kuuluu tasapuolisuus. Se, että kummankin tarpeita ja toiveita kuullaan ja otetaan huomioon. Nyt joudut olemaan ikään kuin sumussa, jossa et näe riittävän kauas voidaksesi kokea olosi turvalliseksi.
Teidän pitäisi päästä keskustelemaan edes sen verran, että voisitte kumpikin kertoa toisillenne, mitä odotatte tältä suhteelta; elämänkumppanuus-sitoutuminen-avioliitto-viikonloppusuhde vai mitä? Sitten voisitte tehdä johtopäätökset, onko tämä suhde, joka vastaa tarpeisiinne. Epätietoisuus kuluttaa voimat ja se nakertaa vähitellen myös suhteen mahdollisuuksia.
Olisiko viisautta, että kertoisit ennen tapaamista, että haluaisit puhua suhteestanne? Muuten tavatessanne voi olla hankala löytää sopivaa hetkeä ja asia jäytää mieltäsi.
Toivon hartaasti, että löytäisit taidon aloittaa keskustelu ja että saisitte tehdyksi suhteenne väliarvion. Sen jälkeen on selkeämpää lähteä jatkamaan yhdessä tai erikseen.
Olen ajautunut vaikeaan parisuhde- ja perhetilanteeseen. Minulla on kaksi pientä lasta miehen kanssa, joka on minulle kovin rakas. Arki on kuitenkin yksinäistä usein ja rankkaa minulle. Asumme eri osoitteissa ihan lähellä toisiamme ja mies käy iltaisin pari tuntia luonamme. Suostuin tähän alun perin, hän ei koskaan luvannutkaan muuttaa yhteen ja lapset olivat minun haluamiani, hän suostui rakkaudesta minuun kai, vaikka onkin minua 15 vuotta vanhempi ja olisi jo toivonut "vähän helpompaa arkea". Miehellä on teini-ikäiset pojat joita hän tapaa joka toinen viikonloppu luonaan. Joka toisen viikonlopun hän on meidän kanssamme, mutta viime aikoina sekin yhteinen aika on jäänyt hänen työreissujensa vuoksi.
Mies on luova uratyyppi ja kaipaa paljon omaa tilaa, ärtyy helposti ja haukkuu minua usein. Olen voinut pitkään huonosti tässä, olen sanonut monta kertaa hänelle tarvitsevani hellyyttä, läheisyyttä ja erotiikkaa paljon enemmän. Tuntuu, että joudumme tyytymään tosi vähään, olen ollut ahdistunut ja masentunut. Toisaalta meillä on myös hyviä hetkiä lasten kanssa ja kahdestaan, paljon juteltavaa ja samanlaiset arvot, kiinnostukset ja maku. Hän on suuri rakkauteni, ja lasteni isä, mutta pohdin eroa jatkuvasti, koska koen eläväni liian kylmässä suhteessa. Hän on mikä on, tuskin muuttuu, ei vaan pysty antamaan ja varoo kolhuja, viileän kuoren pitää yllään.
Olen käynyt psykologilla, perheneuvolassa, perheneuvojilla. Mikään taho ei ole pystynyt auttamaan. Olen tosi kiinni hänessä, ja pohdin elänkö vain omaa elämääni lapsista huolehtien ja iloiten. Mies saa tulla lapsia tapaamaan aina kun voi ja voimme säilyttää parisuhteen näinkin? Toinen vaihtoehto on ero, mutta minulla ei tunnu olevan voimia siihen, koska toivon käännettä parempaan. Eroa pohdin kuitenkin usein ja siitä olemme puhuneetkin, koska takana on ollut hyvin riitaisa kausi. Nyt menee paremmin, mutta jaksamiseni on silti koetuksella, mutta mielenkiintoinen työkuvio ja ystävät antavat voimia. Mitä voisin tehdä? Lähteminen on hyvin vaikeaa? Nainen 35
Hyvä kysyjä!
Kiitos yhteydenotostasi. Kuvaat vaikeaa pari- ja perhetilannetta, jonka oletan jatkuneen jo jonkun aikaa. Kuvailet ristiriitaa tunteittesi kanssa: Yhtäältä mies on suuri rakkautesi, toisaalta kaipaat enemmän hellyyttä, rakkautta, erotiikkaa, mutta jäätkin hoitamaan arjen yksin ja tulet haukutuksi. Kerrot, että teillä on sopimus, johon alun perin suostuit, mutta joka on ajanoloon käynyt liian raskaaksi. Ymmärsinkö oikein, että mies ei ole halukas tarkistamaan sopimustanne? Oletko yrittänyt?
Kerrot, että olet käynyt psykologilla, perheneuvolassa ja perheneuvojilla, mutta mikään taho ei ole pystynyt auttamaan. Jään miettimään, millaista apua olet kaivannut? Mitä odotit? Mihin petyit?
Minulta kysyt: "Mitä voisin tehdä? Lähteminen on hyvin vaikeaa?" ja "mies saa tulla lapsia tapaamaan aina kun voi ja voimme säilyttää parisuhteen näinkin?" Mielestäni molemmat kysymykset ilmentävät vaikeutta valita eron ja jäämisen välillä. Sen päätöksen voit tehdä vain sinä itse. Kyse on sinun ainutkertaisesta ja arvokkaasta elämästä. Sinulla on oikeus ja velvollisuus tehdä sitä koskevat päätökset. Muut ihmiset voivat tukea sinua etsiessäsi ratkaisua ja toteuttaessasi sitä, mutta ratkaisun teet sinä itse.
Tiedän, että valinnan teko voi olla yhtä tuskaa ja molemmat vaihtoehdot voivat tuntua pelottaville. Joskus rohkeuden keräämien voi kestää vuosia. Samalla se on kasvuprosessi, jossa itsestä luultavasti löytyy uusia puolia. Prosessissa joutuu ehkä tekemään tuttavuutta omien pelkojen, epävarmuuksien ja vaillinaisuuksien kanssa, siksi on hyvä, jos sitä matkaa saa tehdä turvallisen ihmisen seurassa. Sellainen turva voi olla ystävä, sukulaiset tai ammattilainen. On myös ihan ok olla keskeneräinen, me kaikki olemme. Olen saanut seurata monta kertaa, kuinka pelkojen, huolien ja epävarmuuden takaa alkaa vähitellen hahmottua voimavaroja, rohkeutta ja hyvää elämää.
Mitä ikinä valitset, toivon sinulle rohkeutta ja sisukkuutta muokata elämästäsi sellaista, josta voit nauttia. Toivottavasti etsit ja löydät tukea sille matkalle. Voin vakuuttaa, että et olisi ensimmäinen asiakas, joka tulee ammattiauttajan luo etsimään voimaa tehdä valintoja kahden ei niin kovin houkuttelevan vaihtoehdon välillä. Joskus olen nähnyt suunnatonta vihaa, katkeruutta ja pettymystä sen edessä, että ihminen on lopulta yksin maailmassa tekemässä valintojaan. Sellaisen pettymyksen ja pelon edessä voin auttajana tuntea vain hellyyttä sitä (sisäistä) pientä tyttöä/poikaa kohtaan, joka on liian aikaisin jäänyt yksin selviytymään liian vaikeiden asioiden kanssa.
Voimia ja rohkeutta sinulle toivottaen Perheneuvoja Iiris
Kysyisin, että mitä voisimme mieheni kanssa tehdä, kun suhde mielestäni rakoilee aika paljon. Tilanteemme lyhykäisyydessään on siis tämä: esikoisemme syntyi 2008 ja aloimme rakentamaan taloa 2010. Syksyllä 2010 toinen lapsemme ilmoitti tulemisestaan.
Raksavuosi+raskaus+esikoinen olivat melko haastava yhtälö. Viimein pääsimme muuttamaan taloon, toisen lapsen syntymään oli aikaa reilun kuukauden verran, kun esikoisemme kuoli yllättäen. Surua olemme kyllä käsitelleet terapiassa ja käymme siellä edelleenkin, mutta tämä parisuhde; meillä on melko paljon riitoja, aika raivokkaitakin. Oli jo ennen tätä kuolemantapausta.
Viimeisen vuoden aikana olen miettinyt todella paljon eroamista. Vauvavuosi suremisen kanssa on ollut todella raskas ja siihen myös väsymys raksavuodesta. Emme tee yhdessä juuri mitään ja tuntuu ettei meillä ole siihen oikein haluakaan. Surun vihaa puramme kaiketi toisiimme ja sekin näyttäytyy riitelynä. Seksielämä on myös niukkaa.
Olen katsellut parisuhdeterapeutteja, mutta ne ovat melko kalliita. Voisimmeko tehdä kotona jotakin ratkaisevaa? Minusta myös tuntuu, että puolisoni ei näe suhteemme ongelmia tai pidä niitä vakavina. Pitäisikö vain luovuttaa, kun ei ole voimavaroja? Haluaisin, että parisuhteemme olisi kannatinkivi tässä muuten niin kamalassa tilanteessa, mutta usein tuntuu, että olisi ihan sama, jos jatkaisi yksin. Tässä siis lyhykäisyydessään tilanteemme. Kiitos vastauksesta! Nainen 28
Hei,
Kertomasi perusteella en ihmettele, että olet väsynyt ja elämä tuntuu kaikin puolin raskaalta. Elätte elämän ruuhkavuosia. Kaiken keskellä olette kohdanneet suruista suurimman, oman lapsen yllättävän menetyksen. Tarvitsette paljon aikaa surun työstämiseen. Terapiassa voitte puhua menetyksestänne ja yhdessä surra lastanne.
Suru ei voi olla vaikuttamatta parisuhteeseenne. Kerrot riidoistanne, jotka ovat jatkuneet jo pitkään. Kuvaat riitoja sattuvasti surun vihaksi. Suru voi purkautua vihaksi ja riidoiksi välillenne reaktiona elämän epäoikeudenmukaisuuteen. Riidoissa kokemus itsestä toiselle rakkaana ihmisenä luonnollisesti kärsii - tulee tunne, etten ole toiselle tärkeä.
Koet, ettei puolisosi pidä suhteenne ongelmia vakavina, mutta itse mietit jopa eroa ratkaisuna tilanteeseen. Oletko kertonut hänelle, millaiset kysymykset sinua suhteessanne askarruttavat ja vastaavasti kysynyt, mitä puolisosi ajattelee? Tärkeää on myös kertoa, mikä suhteessanne tuntuu kummankin mielestä toimivalta.
Kysyt, mitä itse voisitte tehdä parisuhteenne parantamiseksi. Entä jos kääntäisitte riitanne kaipauksen kielelle, mitä kertoisitte toisillenne? Mitä pyytäisitte toisiltanne, mitä toivoisitte? Mahtaisiko riitojen takana olla salainen toive siitä, että toinen ottaisi syliin, lohduttaisi ja pitäisi hyvänä, kantaisi kun itse ei jaksa? Tätähän sinä taidat toivoa parisuhteeltasi; mahtaisiko miehelläsi olla samansuuntainen toive? Entä jos kysyisit häneltä, mitä hän suhteeltanne odottaa? Ja kertoisit myös omat odotuksesi? Saattaa olla, että läheisyyden ja seksinkin voisi ottaa samalla puheeksi. Voisitte ehkä yhdessä muistella, millaista seksi oli suhteenne alussa? Entä raskausaikanasi ja kun lapsenne syntyivät? Entä kun teitä kohtasi raskas suru? Ehkäpä voisitte keskustella myös siitä, millaisesta läheisyydestä kumpikin nauttii.
Pariterapiasta olisi teille hyötyä meneillään olevan terapian jatkoksi. Ottakaa asia puheeksi terapeuttinne kanssa ja tehkää teille toimiva hoitosuunnitelma. Perheneuvoja Pirkko
Olemme olleet tyttöystäväni kanssa useamman vuoden yhdessä. Yhteiselomme alkoi eikä edes mielestäni ehditty tutustumaan ja pian muutinkin hänen luokseen (samassa kaupungissa), mutta täysin eri puolelle. Jo suhteen alkuvaiheessa huomasin kumppanini sanovan minulle, mitä minun tulisi tehdä ja mitä saan tehdä, missä pitäisi olla silloin ja .. ja...
Aloin itsekin olemaan hämmästyksissäni ja niin olin hänen kanssaan päivittäin, sillä en halunnut satuttaa häntä menemisilläni. Kaverini alkoivat ihmetellä, kun minua ei näkynyt ja muutenkin suhtautumiseni kavereihini hiukan muuttui, sillä tyttöystäväni hiukan arvosteli heitä muun muassa laiskuudesta. Kavereista kiteytin muutaman ystävän keitä näin.
Niin minusta tuli laiskempi, enkä ollut oikein vastaanottavainen tyttöystävääni kohtaan. Hänen ehdotuksensa tuntuivat tylsiltä, enkä tuntenut oloani hyväksi kavereideni seurassa ollessa. Sulkeuduin hiukan enkä tehnyt enää niin paljon asioita, joita halusin tehdä. En tuntenut oloa omaksi itsekseni. Purin turhautunutta oloani moittimalla kumppaniani tyhmistä asioista ja puhuin hänelle rumasti. Kielsin häntä myös typerissä asioissa, joihin minun ei edes pitäisi puuttua. (Hän teki sitä myös minulle.) Käyttäydynkö alitajuisesti häntä vastaan?
Tällä hetkellä tuntuu kuin suhde olisi yhtä riitaa, (osittain pidän päässäni typeriä asioita, joita tyttöystäväni sanoi minulle taipaleemme alussa). Minun taas tekee mieli nykyään käydä kotona vain nukkumassa, joten tyttöystäväni joutuu jäämään yksin kotiin (varmaankin potemaan huonoa oloa), kun lähden ulos/kavereille. Pyydän häntä myös mukaan ja jos en pyydä, siitä tulee riita. Tyttöystävälläni ei mielestäni ole montaa ystävää mihin mennä. Hän on minua viisi vuotta nuorempi, eikä hänen tee mieli mennä myöskään kauheasti töidensä jälkeen?
Olen ehdottanut terapeutille menemistä sekä olen puhunut myös erosta. Voimani alkavat olla lopussa, enkä tiedä mitä tehdä. Olen osittain menettänyt haluni elää, sekä seurustella... myös elämäni arvot ovat muuttuneet. Pahinta vielä on se, että tyttöystäväni sai vakavan sairauden, tuntee kipuja ja masentuneisuutta. Enkä osaa nyt lohduttaa häntä, sillä olen itse myös hiukan masentunut tähän suhteeseen.
Olen nyt alkanut tuntea niin, että olemme täysin eri ihmisiä, emmekä kuulu yhteen. Mitä meidän tulisi tehdä? Kiitos että sain kertoa raapaisun pinnasta. Mies 28
Kiitos viestistäsi. Minusta se ei ollut lainkaan sekava vaan kuvasit siinä hyvin koskettavasti tilannettanne ja sitä, miten sinä sen näet. Viestisi perusteella minulle tuli myös tunne, että sinä olet ihminen, joka yrittää kovasti ottaa huomioon toisen tunteita ja pystyy oikein hyvin eläytymään toiseen ihmiseen. Onko niin, että osittain juuri siksi olet joutunut nykyiseen tilanteeseen? Olet kuunnellut muita niin paljon, että olet unohtanut huomioida ja kuunnella itseäsi ja omia toiveitasi.
Kerrot kirjeessäsi, että muutitte nopeasti yhteen (halusitko sinä muuttaa?), kumppanisi alkoi esittää sinulle toiveitaan ja ajatuksiaan siitä, mitä sinun pitäisi tai ei pitäisi tehdä, kenen kanssa sinun on soveliasta olla, ja niin edelleen. Tämä kaikki sai sinut hämmennyksiin. Et halunnut satuttaa häntä muun muassa menemisilläsi, joten asia toisensa jälkeen mukauduit hänen toiveisiinsa, sulkeuduit. Siitä seurasi vähitellen, että "en tuntenut oloani omaksi itsekseni". Koska ihmisillä kuitenkin on voimakas tarve pysyä omana itsenään, aloit toimia niin kuin ihmiset usein toimivat vastaavanlaisessa tilanteessa: Aloit suojautua kumppaniltasi sulkeutumalla, vetäytymällä, moittimalla. Kuten itse sen kuvasit: käyttäydyit alitajuisesti häntä vastaan. Se oli sinun tapasi protestoida ja säilyttää edes rippeitä omasta itsestäsi. Huono puoli on se, mitä puhuttelevasti kuvaatkin: voimasi ovat lopussa, olet menettänyt elämänhaluasi.
On hyvä kun pysähdyit kysymään, mitä pitää tehdä. Lyhyesti vastaukseni on, että sinun pitää löytää itsesi takaisin. Sinun pitää pysäyttää tuo kielteinen kehä välillänne, jossa teidän kummankin on varmasti paha olla. Voisitko sanoa tyttöystävällesi ystävällisesti mutta päättäväisesti, että sinä olet lopussa, väsynyt ja että et halua enää jatkaa näin vaan asioiden on muututtava. Voi olla, että hän reagoi sanomiseesi vastustamalla. Yritä silti pysyä päättäväisenä. Paras tapa tulla kuulluksi ei yleensä ole huutaminen ja suuttuminen vaan se, että olemme päättäväisiä ja uskomme itse itseämme. Silloin emme myöskään reagoi niin vahvasti toisen käyttäytymiseen ja sanomiseen.
Ikävä kuulla, että tyttöystävälläsi on vakava sairaus ja ymmärrän hyvin, että se lisää tilanteen ristiriitaisuutta sinulle. Sairaus ei kuitenkaan anna meille mitään lisäoikeutta kontrolloida tai määritellä toista ihmistä. Olisiko sinun mahdollista ajatella niin, että se, että alat päättäväisesti asettamaan rajoja ja et anna tyttöystävän määritellä itseäsi ja elämääsi, on viime kädessä myös tyttöystäväsi etu. Tällöin hän joutuu myös kasvamaan ja kohtaamaan itseään, omia pelkojaan ja epävarmuuksiaan.
Onko niin, että tuo kokemasi viestin sekavuus on enempi sitä sekavuutta omassa mielessäsi. On hyvä idea etsiä ulkopuolista apua, jonka avulla on usein helpompi jäsentää tilannetta, ajatuksia ja tunteita. Ajattelisin, että tässä tilanteessa, ainakin alkuvaiheessa, voisi olla hyvä, että menisit keskustelemaan yksin.
Toivotan sinulle onnea ja voimia itsesi ja omaan elämääsi takaisin löytämisessä! Perheneuvoja Helena
Olen kolmekymppinen nainen ja meillä on mieheni kanssa parivuotias lapsi. Suhteemme ei ole palautunut ennalleen vaikeuksien jälkeen, on epäluottamusta ja läheisyyden puutetta.
Raskaana ollessani ja vauvavuoden aikana mieheni kävi ulkona viikottain, hän palasi usein aamukuudelta ja lähti taas aamulla töihin. Vuosi lapsen syntymän jälkeen selvisi, että hän on käynyt usein ulkona ollessaan strippiklubeilla tuhlaamassa suuria summia rahaa (vaikka/niinpä kotona hän valitti, ettei mihinkään ole rahaa).
Suostuin jatkamaan suhdetta, mikäli menisimme terapiaan ja kävimmekin muutaman kerran siellä. Saimme hieman puhuttua ja mieheni vähensi juhlimista ja on ollut enemmän läsnä kotona, niin henkisesti kuin fyysisesti, mutta suhteeseen jäi jälki tuosta kaikesta. Mies ei suostu puhumaan paljoa tapahtuneesta ja joka kerta, kun otan asian esille hän suuttuu ja sanoo, että erotaan sitten, jos luottamusta ei ole. Menneisyydessä on muutama muukin asia, jotka herättävät minussa epäluottamusta.
Luottamusta on ollut hyvin vaikea palauttaa. Aina, kun mieheni on reissussa, mietin, missä hän on ja kenen kanssa. Seksielämämme on ollut aina ongelmallista, mutta lapsen syntymän jälkeen seksiä ei ole juuri ollut. Mies ei ole halunnut seksiä, mikä loukkaa nyt, koska tiedän strippiklubeista ja netin pornosivuilla surffailuista. Tiedän myös, että mieheni on hyvin seksuaalinen, siksi mietinkin, miksi hän ei sitä kotona millään lailla enää ilmaise. Läheisyyttä tai kosketuksia ei ole juuri ollenkaan, ja toivoisin vielä voivani joskus tuntea itseni halutuksi. Yleensäkin kaipaisin enemmän hellyyttä, kosketuksia ja helliä sanoja.
Tuntuu, että elämän ilonaiheet tulevat kaikkialta muualta paitsi suhteestamme ja pelkään, että jossain vaiheessa suhteemme aiheuttaa sen, että elämäniloni hiipuu. Nyt olen vielä lapsen ja muiden ihanien asioiden avulla pystynyt pitämään positiivista mieltä yllä. Nainen 30
Hei ja kiitos viestistäsi!
Kerroit parisuhteestanne puuttuvan luottamusta ja läheisyyttä. Nämä ovat tärkeitä ja olennaisia asioita toimivassa parisuhteessa. Kirjoitit vaikeuksienne alkaneen raskaus- ja vauva-aikana, jotka ovat herkkää aika erityisesti naiselle. Jäin miettimään, minkälainen parisuhteenne oli ennen raskautta. Mitä teitte yhdessä? Mihin olitte tyytyväisiä? Mihin toivoitte muutosta? Toimiko luottamus välillänne? Entäpä seksi? Kirjoitit, että seksielämänne on ollut aina ongelmallista... millähän tavalla? Pystyittekö käsittelemää tätä asiaa yhdessä ennen lapsen syntymää?
Minkälainen kokemus lapsen syntymä ja äidiksi tuleminen oli Sinulle? Entä miten miehesi koki isäksi tulemisen? Muuttuiko parisuhteessanne jotain tuolloin? Sanotaan, että jokaisen lapsen syntymä haastaa parisuhdetta jollakin tapaa. Erityisen haavoittuva on parisuhde, jossa on ilmennyt ratkaisemattomia ristiriitoja jo ennen lapsen syntymää. Kirjoitit, että miehesi oli paljon pois kotoa raskaus- ja vauva-aikana. Tuore äiti kaipaa yleensä tuossa vaiheessa erityisen paljon tukea ja läheisyyttä... jäitkö sinä näitä vaille? On täysin ymmärrettävää, että myöhemmin selvinneet asiat eli miehesi vierailut strippiklubeilla ja netin pornosivuilla ovat aiheuttaneet Sinussa pettymystä ja epäluottamusta.
Kirjoitit, että terapiakäynnit auttoivat teitä aikanaan jossakin määrin, mutta suhteeseenne jäi jälki menneistä tapahtumista. Onkohan mahdollista, että terapianne jäi jotenkin kesken? Olisikohan suhteessanne nyt sellainen kohta, jossa voisitte uudestaan hyötyä pariterapiasta? Rohkaisen sinua ottamaan asian puheeksi miehesi kanssa! Yhteinen historianne ja erityisesti yhteinen lapsenne ovat asioita, joiden eteen kannattaa tehdä yhdessä töitä! Kirjoitit pelkääväsi elämänilosi hiipumista. Älä anna sen tapahtua! Jos miehesi ei ole enää suostuvainen pariterapiaan, voit hakea keskusteluapua myös itsellesi. Kun pidät huolta itsestäsi, pidät samalla huolta myös lapsestasi.
Läheisyyden, hellyyden, kosketusten ja hellien sanojen toiveesi ovat täysin oikeutettuja! Pidä niistä kiinni!
Olemme tyttöystäväni kanssa seurustelleet nyt miltei puolitoista vuotta. Alkuaikoina olin todella epävarma suhteesta ja tunteistani, enkä tiennyt mitä halusin tehdä. Minulla on taustalla muutamia suhteita, joissa olen aina jäänyt jätetyksi ja rikotuksi, ja sen takia uusi suhde tuntui vaikealta aloittaa. Myöhemmin rakkaus tähän ihmiseen kuitenkin syttyi, ja huomasin olevani todella onnellinen toisen kanssa ja parisuhteemme voi hyvin. En ole koskaan aiemmin tuntenut sellaista rakkautta ja välittämistä kuin nyt, puolin ja toisin.
Nyt kuitenkin olen/olemme tulleet umpikujaan: olen alkanut epäröidä tunteitani ja suhteen tulevaisuutta, vaikka mitään syytä ei ole suoranaisesti ole. Pohdimme (melko äkillisellä aikataululla) yhteenmuuttoakin, mutta sen jälkeen menin kuin paniikkiin ja kyseenalaistin oman itseni ja olemiseni suhteessa. Olen aiemmin ajatellut, etten halua muuttaa vielä yhteen, vaan haluan ensin asua samassa kaupungissa. (Tyttöystäväni asuu siis naapurikaupungissa.)
Tällä hetkellä olemme niin sanotulla tauolla, sillä toinen pyysi, että miettisin ensin oman pääni kasaan. Tiedän, että jatkuva juupas-eipäs-epävarmuuteni repii rakastani, enkä halua kohdella häntä väärin. En kuitenkaan tiedä, miten päästä epävarmuudesta eroon. Pelkään tulevaa: mitäpä jos en joskus rakastakaan häntä enää? Mitä jos hän ei rakasta minua? Mitä, jos jos...?
Kiitos. Nainen, 23
Hyvä ystävä.
Kiitos kysymyksestäsi. Arvostan sitä, että olet pysähtynyt miettimään tilannettasi ja kuuntelemaan itseäsi ja tutustumaan tunteisiisi. Myös tyttöystävääsi arvostan siitä, että hän teki aloitteen tauon pitämiseen ja antoi sinulle aikaa selvitellä, mikä on oikea tie teidän kohdallanne.
Seurustelu on aikaa, jolloin selvitetään, onko tämä se suhde johon voi sitoutua. Tutustumisvaiheessa tunteet kertovat suhteen tilasta. Siksi tunteita on hyvä oppia kuuntelemaan.
Sinä haluat tutustua kumppaniisi kaikessa rauhassa hätiköimättä yhteenmuuttoa. Kun yhteenmuuttoehdotus tuli äkillisellä aikataululla, sinun fysiikkasi riensi avuksi ja kehitti paniikkioireet, jotta varmasti osaisit pysähtyä ja tutkistella sydämesi ääntä.
Kerroit, että olet tullut usein hylätyksi aikaisemmissa suhteissasi. Arvostan sinua siinäkin, että et takerru nykyiseen suhteeseesi vain siitä syystä, että toinen haluaa jatkaa suhdetta tai että haluat olla kiltti hänelle. Olet vielä nuori ja sinulla on hyvää aikaa kuulostella kuka olet, mitä haluat, millaista suhdetta haluat, mitä suhteelta haluat.
Olet tuntenut syvää rakkautta tyttöystävääsi kohtaan, mutta nyt rinnalle on tullut epävarmuus. Epävarmuus on merkki epävarmuudesta, vaikka edelleen pidät ystävästäsi. Sinun kysymyksesi äärellä minulle tuli vahva tunne: "Kuuntele tunteitasi. Tutustu kaikessa rauhassa itseesi." Usein on hyvä sopia määräaika tunteittensa ja itsensä selvittelylle. Se on reilua myös tyttöystävääsi kohtaan.
