Lätkän MM-kisat, olympialaiset, Kalevan kisat, yleisurheilun EM. Ihan sama mitkä sporttibakkanaalit, parisuhteet ovat koetuksella. Naiset, yleensä naiset, harmittelevat kun äijät istuvat bisse kourassa telkkarin edessä ja menee puoli kesää pilalle.
Vappuna tuttu nainen kertoi, miten tajusi vuosia kaverina urheilusohvalla istuneena, ettei sitä ole pakko katsoa, jos ei halua, kun ei tajua, eikä toinen edes huomaa, onko siinä. Voi mennä eri huoneeseen lukemaan.
Inhoan hiihtokisojen ääntä, sitä kilkatusta, mikä kuuluu, kun joku tulee siihen väliaikapaikalle (vai mikä hirvihoukutin siellä kilisee?). Ei siinä ole myöskään mitään katsomista. Miehet sukkahousuissaan äheltävät räkä parrassa mettässä ja toiset palelevat puskan juuressa.
Vai onko tämä vain sukupuolistereotypiaa?
Tuttuni vaimo päätti katsoa fudiksen MM-kisat puolisonsa kanssa. Tai jotkut vastaavat. Pari katsoi kisoja aamulla, päivällä, illalla ja yöllä. Lopulta puolitoista viikkoa valvottuaan mies kysyi, saisiko seuraavana yönä nukkua esimerkiksi kahdesta viiteen, että jos jättäis vaikka jonkin matsin väliin. Tarina kertoo, että vaimo oli huutanut: ”Siis, katotaanko me nää kisat, vai eikö me katota!”
Vaikka en aina Urheiluruutua katsokaan, niin jostakin syystä juuri lätkää on hauska katsella. Perjantaina oli Suomen ensimmäinen matsi. Olin epähuomiossa sopinut meneväni tyttöjen kanssa syömään. Onneksi seurue halusi aterioida aikaisin ja delegoi pöydän varaamisen minulle. Yhden toiveena oli saada alkuruuaksi parsaa. Vain muutama helsinkiläisravintola mainostaa sivuillaan tätä kevään herkkua. Päädyin kokeilemaan uutta paikkaa.
Yllättäen viereisestä lobbybaarista löytyi kisastudio. Telkkarin edessä sohvalla istui vain yksi pariskunta. Änkesin samalle penkille. Nainen kommentoi matsia innokkaasti. Mies halusi jo hotellihuoneeseen.