Suhteet & seksi

Luin taas jutun hoitovapaalla tutkinnon suorittaneesta superäidistä. Aika ajoin huippusuorittajista tehdään hypetysartikkeli, jossa kuvaillaan, miten hillittömällä työllä ja tahdolla sekä loistavalla suunnittelulla voidaan hyödyntää äitiysloma tai hoitovapaa maksimaalisesti.

Yleensä vanhempainvapaalla firman perustanut tai väitöksen loppuun vääntänyt superäiti kommentoi saavutuksiaan näillä samoilla sanoilla: ”Kaipasin älyllistä toimintaa”.

On upeaa ja mahtavaa, että äidit pärjäävät ja osaavat. Jos on kova tarve tehdä ja menestyä, ei pidä jäädä vuosikausiksi kotiin pyörimään.

Silti, jokin tässä ärsyttää. Ensinnäkin, eikö kodin piirissä voi esiintyä älyllistä toimintaa? Millä perusteella lapsen kasvatus ei voi olla älyllinen haaste? Eikö juuri pieni ihminen, jonka kasvusta ja oppimisesta me vielä tiedämme vain murto-osan, ole iso haaste kenelle tahansa?

Eikö oman lapsen kasvu ja kehitys ole mielenkiintoista ja antoisaa seurattavaa?

Pieni lapsi tarvitsee vähintään yhden ihmisen, jonka kanssa voi muodostaa läheisen ihmissuhteen. Vauvan ja pikkulapsen kohtaaminen ja ymmärtäminen vaatii läsnäoloa ja mielellään tämän pikkuihmisen asettamista mielenkiinnon kohteiden kärkeen.

Hyvin intensiivisesti johonkin työ- tai muuhun projektiin keskittynyt aikuinen ei ole välttämättä aidosti läsnä vauvan tai lapsen kanssa. Voi olla, että joku supervanhempi osaa päivän mittaan sujuvasti vaihtaa intohimoista uppoutumistaan kohteesta toiseen, mutta vauva tarvitsee myös ihan aikaa, paljon aikaa, eikä vain laatuaikaa.

Älyllisen inspiraation kaipuun korostaminen kuulostaa vähän siltä kuin sanoja olisi kohtapuoliin saamassa fysiikan Nobelin. Muut, tavalliseen elämään tyytyvät taitavat olla vähän tyhmempiä.

Pidetäänkö lastenhoitotyötä niin matalan statuksen hommana, että menestystä janoava nainen haluaa tehdä eron tämän nyhjäkkeen ja itsensä välille? Senkö takia lastentarhanopettajien palkka on niin matala?

Yllättäen en ole kuullut tai lukenut yhdenkään koti-isän valittavan lastenhoidon epä-älyllisyydestä. Päinvastoin. Isät kertovat, miten paljon he ovat oppineet. Miten työn raskaus on yllättänyt heidät.

Pieni lapsi kehittyy joka päivä. Vanhempikin kasvaa vanhempana joka päivä, ainakin jos itse malttaa antaa tälle mahdollisuuden.

Tuore Yhdysvaltalaistutkimus paljasti syyn seksistisen huumorin viljelylle: maskuliinisuudestaan epävarmat miehet yrittävät tehdä pesäeroa feminiinisiin piirteisiin. Angloamerikkalainen lehdistö kommentoi tulosta yllättäväksi.

En usko, että Suomessa kukaan tästä yllättyy. Kaikki tuntemani miehet ja naiset pitävät näitä miehisyydestään meteliä pitäviä uhoajia ja naisista ja homoista halventavia vitsejä vääntäviä miehiä lähinnä säälittävinä. On ihan selvää, ettei luontevasti miehekkään miehen tarvitse yrittää vakuutella muita maskuliinisuudestaan. Miehekäs mies voi toki olla myös homo.

Western Carolinan yliopiston psykologian tutkijat testasivat asiaa kuitenkin heteromiehillä. Miesten persoonallisuus, asenteet ja huumorin tyyli selvitettiin kahdella kyselyllä. Mitä epävarmempi mies oli omasta maskuliinisuudestaan, sitä enemmän hän piti seksistisen huumorin viljelyä ja homoille nauramista hyvänä juttuna.

Hyvää huumoria on uhanalaisen miehuuden omaavan miehen mukaan mm. naisten käskeminen takaisin keittiöön, tai topakan naisen kyseenlaistaminen vihjailemalla hänelle, että nyt on varmaan se aika kuukaudesta.

Tutkijat epäilivät työpaikoilla melko yleisen naisten häirinnän johtuvan juuri siitä, että jotkut miehet kokevat naisten menestymisen työelämässä uhkaavan omaa asemaansa. Joidenkin miesten on hankala hyväksyä esimerkiksi nainen pomona.

Työpaikoilla ja yhteiskunnassa muutenkin tulisi auttaa maskuliinisuustraumasta kärsiviä miehiä. Naisten ja homojen ihmisoikeuksia ei voi oikein perua, joten mikä avuksi epävarmojen miesten itsetunnon pönkittämiseksi? Naisilla ja homoilla on oikeus elää rauhassa, ilman kiusaamista, pilkkaa ja vähättelyä. Mikä olisi hyvä, rakentava tapa palauttaa kaikkien miesten itsekunnioitus?

Jään seuraavaksi odottamaan psykologien tutkimusta naisten viljelemästä miehiä vähättelevästä huumorista. Esimerkiksi Suomessa miehet halutaan usein ”laittaa ulkoruokintaan”, miehet puetaan naisten ostamiin vaatteisiin, eikä mies osaa ”edes kananmunaa keittää”, vaikka olisi insinööri tai professori. Onko miehiä pilkkaava nainen epävarma naiseudestaan? Harrastavatko nuoret naiset miehiä vähättelevää ”huumoria”?

Aina kun kiusaamisteema otetaan esiin, seuraa kiusaamisen vähättelyä.

Toki jotkut ovat yliherkkiä. On ihmisiä, jotka herkästi kuvittelevat, että muut ovat heitä vastaan. Tällaisesta erilaisesta tavasta lukea ympäristön viestejä on jopa saatu näyttöä aivotutkimuksessa.

Mutta.

Mitä järkeä on vähätellä kiusaamista, kun Suomessa kiusataan kymmeniä ihmisiä hengiltä vuosittain? Jotkut tapetaan parisuhderääkkäämisen viimeisenä niittinä. Toiset päätyvät itsemurhaan, kun eivät enää kestä kiusaamista.

Joidenkin tutkimusten mukaan maassamme miljoona ihmistä on kokenut tulleensa kiusatuksi. Aika isolta ongelmalta vaikuttaa tässä valossa.

Kiusaajia on paljon. Kaarina Korhosen mukaan 10-30 prosenttia ihmisistä toimii kiusaajina sopivissa olosuhteissa. 50-80 prosenttia kulkee ryhmän mukana ja on osallisina. Vain 10-20 prosenttia ihmisistä kieltäytyy aktiivisesti osallistumasta kiusaamiseen! Eli reiluja ja rohkeita on aika vähän.

Kiusaamisen seurauksena ihmisen perusluottamus katoaa ja hän alkaa kärsiä itsetunto-ongelmista, univaikeuksista, masennuksesta ja unettomuudesta. Arvottomuus, ahdistus, hylätyksi tulemisen pelko, itsetuhoisuus, jatkuva tarve miellyttää, ”näkymättömänä” eläminen, ristiriitojen välttäminen ja uhriutuminen ovat muita tavallisia seuraamuksia kiusaamisesta.

Työyhteisökouluttaja ja eroauttaja Riitta Mykkänen-Hänninen esittää kiusatulle kolme ratkaisuvaihtoehtoa: lähteminen, sopeutuminen tai taisteleminen. Kaikki ratkaisut vaativat kiusattua reagoimaan. Yksikään vaihtoehto ei ole helppo.

Seija Winter kirjoittaa blogissaan näin: ”Kiusaajaa voi Korhosen (2009, 71–76) mukaan olla yllättäen vaikea tunnistaa. Kiusaajat eivät tunnista tai eivät ainakaan tunnusta olevansa kiusaajia. Kiusaamisesta nauttii noin 10–20 prosenttia ihmisistä. Tähän ryhmään kuuluu myös puhdasoppiset psykopaatit ja narsistisesti häiriintyneet. Tälle ryhmälle kiusaaminen kuuluu normaaliin elämään, he eivät koe kiusaamista miksikään varsinaiseksi kiusaamiseksi tai kielteiseksi asiaksi. Kiusaaminen on loppujen lopuksi aika lähellä täysin mielivaltaista pahuutta. Kiusaajat tekevät kaikkensa kieltääkseen ja peittääkseen tekonsa viimeiseen asti.”

Kiusaajan mukaan mitään ongelmaa ei ole. Melkoista empatian puutetta lähteä arvioimaan tilannetta puhtaasti omasta näkökulmasta. Kun en näe ongelmaa, sitä ei voi olla olemassa? Tai, koska nautin siitä, teen kaikkeni, että voin sitä jatkaa?

Riitta Mykkänen-Hänninen
Kaarina Korhonen: Kiusaajat kuriin. WSOY 2009.
http://blogit.jamk.fi/seinajoki/tag/tyopaikkakiusaaminen/