Olen saanut joidenkin asiantuntijoiden kommenteista sellaisen vaikutelman, että uskovaisuus parantaa elämänlaatua, lisää onnellisuutta ja on hyväksi parisuhteelle. Esimerkiksi psykologian emeritusprofessori, ”onnellisuusprofessori” Markku Ojanen on useasti mainostanut uskovaisuuden positiivisia puolia.
Entä jos ei vaan pysty uskomaan mihinkään yliluonnolliseen? Onko tulevaisuus synkkä?
Parisuhteen kannalta tulee mieleen muutamia näkökohtia. Suomalaisten tutkimusten mukaan uskonto ei ole parisuhteen kynnyskysymys. Kahden kulttuurin liitoissa kumppaneilla on usein eri uskontokunta, eikä sekään näytä yleensä aiheuttavan mitään suurempia ongelmia.
NMKY ja monet muut uskovaistahot haluavat korostaa parisuhteessa vanhaa sukupuolijakoa: mies päättää, vaimo alistuu. Sopiiko tämä suomalaiseen parisuhteeseen nykyään?
Entä monien uskonsuuntien suhtautuminen seksuaalisuuteen? Masturbaatio on kuulemma pahasta. Kirjoitin aiemmin tutkimustuloksista, joiden mukaan uskovaiset eivät nauti yhtä paljon seksistä kuin muut, ja tuntevat usein syyllisyyttä. Lisääkö tällainen parisuhteen onnellisuutta?
Tuntemissani uskovissa parisuhteissa en tosin ole ulkopuolisena huomannut mitään naisen alistamista tai alistumista, mutta en tietääkseni tunne lahkolaisia tai superhihhuleita, vaan normi-ev.lut.-ihmisiä.
Miten sukupuolten välinen uskomiskuilu vaikuttaa parisuhteeseen? Eri tutkimuksissa on käynyt ilmi, että naiset ovat keskimäärin paitsi uskonnollisempia myös muutoinkin taikauskoisempia kuin miehet. Onko tämä miesten mielestä söpöä, vääjäämätöntä vai kiusallista?
Uskonto suomalaisten elämässä -julkaisussa väitetään vain kahdeksan prosentin suomalaisista pitävän itseään hyvin uskonnollisina (vrt. Turkissa 55% ja Ruotsissa ja Ranskassa vain 4%). Suomalaisnaisista joka neljäs, mutta miehistä vain joka seitsemäs uskoo jumalan olevan olemassa ilman epäilyksiä.
Julkaisun mukaan suomalaisten luottamus ja myönteinen asenne kirkkoon on poikkeuksellisen korkea, mutta asenne ei perustu uskonnollisuuteen. Suomi kuuluu melko maallistuneisiin valtioihin. Suomalaiset ovat kuitenkin uskovaisempia kuin muut skandinaavit.
”Kirkko ja yhteiskunta ovat monin tavoin pyrkineet ohjaamaan yksilöiden seksuaalista ja
perhe-elämään liittyvää käyttäytymistä ja pitkään nämä normitukset ovat olleet yhdenmukaisia.
Kirkon esittämät normit esimerkiksi homoseksuaalisuudesta, abortista, eutanasiasta ja
avioerosta ovat olleet voimakkaasti yksilöiden käsityksiin vaikuttaneita tekijöitä”, kirjoittaa Hanna Salomäki ja jatkaa:
”Suomessa erityisesti nuoret näkevät, että seksuaalielämään liittyvät valinnat kuuluvat yksityisyyden piiriin. Seksuaalista itsemääräämisoikeutta on kuvattu seksuaalioikeus-käsitteellä.
Tämä periaate on ollut myös seksuaalirikosoikeuksien uudistamisen lähtökohtana. Media on
tukenut voimakkaasti tällaisen länsimaisen, yksilökeskeisen moraalin etenemistä. Seksuaalioikeusajattelu on johtanut sukupuolten tasa-arvoistumiseen seksuaalimoraaliin liittyvissä kysymyksissä.
Yksilöiden täytyy myös aiempaa vahvemmin kiinnittää huomiota toisten ihmisten
itsemääräämisoikeuteen. Vanhemmalle sukupolvelle ulkoisesta valvonnasta riippumaton seksuaalioikeusmoraali ei ole itsestäänselvyys, vaan yhteisön etu on nähty yksilön etua tärkeämpänä seikkana. Nuorilla sukupolvilla yleinen ajattelutapa on sopimusmoraali, jossa parisuhteeseen liittyvät sopimukset ovat epämuodollisia ja ne tehdään vain parin kesken.”
Niinpä Suomessa on paljon nuoria ihmisiä, jotka viimeiseksi kysyisivät papilta tai uskonnolliselta yhteisöltä parisuhteeseen tai seksuaalielämäänsä liittyvistä asioista. Silti osa suomalaisistakin joutuu alistumaan uskonnon vaatimuksille esimerkiksi ehkäisyasioissa. Uskovaiset suhtautuvat keskimääräistä tiukemmin mm. homoihin, aborttiin ja avioeroon.
Evankelisluterilaisen kirkon tarjoamat perhepalvelut ja avioliittoneuvot lähtevät kristillisestä katsomuksesta. Ne kattavat koko maan ja ovat paikoitellen ainoa mahdollisuus saada apua parisuhteen ongelmissa. Kunnalliset sosiaali- ja terveyspalvelut eivät aina riitä ja monet julkiset tahot kehottavat ihmisiä hakemaan apua kirkon palveluista. Kirkon tarjoama Suhdeklinikka saa näkyvän paikan myös Cityn sivuilla.
Vaikka suomalaiset aikuiset eivät koe itseään kovin uskonnollisiksi, harva suomalaislapsi saa täysin neutraalin kasvatuksen.
Vuonna 2008 tehdyn tutkimuksen mukaan suomalaisista 90 prosenttia kertoo tulleensa kasvatetuksi luterilaisuuden mukaan. Kaikista suomalaisista vain viisi prosenttia sanoo, ettei ole tullut kasvatetuksi minkään uskonnon mukaan. Nuorimpien vastaajien joukossa osuus on lähes kaksinkertainen. (Vrt. Norjassa alle 25-vuotiaista kolmannes ilmoittaa saaneensa uskonnottoman kasvatuksen.)
Suomessa 91 prosentissa perheistä äidin ja isän uskonnollinen vakaumus on ollut sama. Uskonnottomiksi kasvatetuista lapsista 30 prosentia on liittynyt luterilaiseen kirkkoon ja kahdeksan prosenttia on kokenut uskonnollisen heräämisen. Enemmistö uskonnottomiksi kasvatetuista tiedostaa uskonnon myönteiset puolet, vaikka eivät itse kokisi uskontoa merkittäväksi omassa elämässään. Ns. uskonnon vastainen aivopesu ei siis ole suomalainen piirre.
Oman sukupuolen vanhemman esimerkki on tärkeä. Tutkimuksen mukaan kodin uskontokasvatus selittää uskonnollisuutta vielä enemmän kuin se, millä vuosikymmenellä ihminen on syntynyt.
Uskonto suomalaisten elämässä -julkaisun mukaan suomalaiset suhtautuvat poikkeuksellisen myönteisesti kristittyihin ja epätyypillisen jyrkästi ateisteihin. Myös mielikuvat islamista, buddhalaisuudesta ja hindulaisuudesta ovat poikkeuksellisen kielteisiä. Samaan aikaan Suomessa on harvinaisen vähän ihmisiä, jotka uskovat totuuden löytyvän vain yhdestä uskosta (8%), tai henkilöitä, joiden mukaan uskonnot ovat pääsääntöisesti erehdystä (11%). Tyypillinen suomalainen on (uskonharjoituksessaan) maltillinen. Yli puolet uskoo perustotuuksia löytyvän monista uskonnoista.
63 prosenttia suomalaisista yhtyy väitteeseen, jonka mukaan uskonnot saavat yleisesti ottaen aikaan enemmän konflikteja kuin rauhaa, ja vain 13 prosenttia on eri mieltä.
Vain joka kymmenes suomalainen paheksuu liikaa tiedeuskoa ja kaipaisi lisää luottamusta uskontoon.
Suomalaisten myönteisyys omaa uskontoa kohtaan ja kielteisyys vieraita uskontoja kohtaan pohjautuu tutkimusten mukaan ennemminkin nationalismiin kuin syvään uskonnollisuuteen. Suomessa valtionuskonto on osa kansallista tarinaa ja kristillisiä symboleja ja instituutioita käytetään etnisen identiteetin vahvistamiseen. Lisäksi suomalaiset suhtautuvat kielteisesti voimakkaaseen uskonnollisuuteen ja ilmeisesti pelkäävät vieraiden uskontojen edustavan äärifundamentaalisuutta.
Suomalaiset ovat epäluuloisia kiihkoilijoita kohtaan, mutta eivät varsinaisesti suvaitsemattomia. Vain noin 11 prosenttia suomalaisista ei hyväksyisi toista uskontokuntaa edustavan ihmisen avioituvan sukulaisensa kanssa.
Suomalaiset ovat siis yleisesti ottaen maltillisia ja ovat valmiita solmimaan suhteita erilaisten ihmisten kanssa, kunhan he eivät ole ääri-ihmisiä. Parisuhteessa kukin saa pääsääntöisesti noudattaa omaa uskoaan tai olla vähemmän uskovainen. Uskonto tuntuisi olevan kuin yksi ominaisuus muiden joukossa. Joku on punatukkainen, toisella on keliakia ja kolmas on uskovainen.
Useimmat hakeutuvat parisuhteeseen samankaltaisesti ajattelevan kanssa. Miksi uskonto on parisuhteessakin alue, jossa jokaisella on omantunnonvapaus? Omat vanhempani olivat vakaumukseltaan erilaiset, mutta en kuullut yhtään uskontoon liittyvää riitaa lapsuudessani.
Miten on nyt? Aiheuttavatko kirkkohäät kiistaa kumppanin kanssa? Riidelläänkö parisuhteessasi uskonnosta? Miksi lapset kasvatetaan luterilaisiksi ja kastetaan kirkkoon, vaikka ei itse uskottaisi ollenkaan?
Uskovaiset ja seksi lyhyesti:
http://www.iltasanomat.fi/seksi-parisuhde/art-1288391431608.html
Uskonto suomalaisten elämässä. Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston julkaisuja 9, 2011. http://www.fsd.uta.fi/fi/julkaisut/julkaisusarja/FSDjs09_uskonto.pdf