Eron jälkeen on elämää

Tilastokeskuksen mukaan ensimmäisestä avioliitostaan eronneet ovat keskimäärin vasta varhaiskeski-ikäisiä, naiset 39,9- ja miehet 42,3-vuotiaita (vuoden 2014 tilasto). 68 prosenttia avioeroista oli sellaisia, joissa molemmat puolisot olivat ensimmäisessä liitossaan. Reilu kolmanneksessa eroista siis vähintään toinen aviopuolisoista oli jo kokenut eron aiemmin.

Avioeronneisuus on tilastojen mukaan pysynyt vuosia samanlaisena: Tilastokeskuksen mukaan eronneisuus on ollut samalla tasolla jo yli 20 vuotta. Julkisuudessa eroista annetaan täysin toisenlainen kuva.

Vuoden 2014 eronneisuuden mukaan uusien ensiliittojen eroriski on 39 prosenttia, eli sanonta, jonka mukaan puolet liitoista päättyy eroon, ei ainakaan vielä pidä paikkaansa.

Nelikymppinen on vasta elämänsä puolivälissä, ja harva linnoittautuu lopullisesti kotiinsa ja keskittyy vain työhönsä ja lapsiinsa.

Etsitään uusi, onnellisempi suhde.

Uusiin naimisiin menevien eroriski on tilastollisesti ensiavioitujia suurempi. Syinä on esitetty muun muassa jo kertaalleen eronneiden luonteenpiirteitä ja muita henkilökohtaisia ominaisuuksia, sekä avioerokokemuksen läpikäyneiden tietoisuutta siitä, että erosta voi selvitä hengissä (ja vaikka erota uudestaan, jos ei homma toimi).

Uusien avioliittojen tai avoliittojen riskitekijöinä ovat aiemman elämän ”taakat”, kuten eksät, lapset ja asioihin sekaantuvat ystävät, tuttavat ja sukulaiset. Eronneiden talous on keskimääräistä huonompi. Osa ihmisistä myös muuttuu vähemmän joustaviksi iän myötä.

Itse satun tuntemaan eron jälkeen uudelleen avioituneita pareja, jotka ystävän silmin vaikuttavat varsin onnellisilta ja selvästi aiempaan liittoon verrattuna kaikin puolin elämään tyytyväisiltä, vaikka uusperhekuviot varmasti aiheuttavat lisätyötä ja henkistä kuormaa suhteeseen. Aikuinen, uuteen liittoon lähtenyt saattaa olla valmis panostamaan suhteeseen enemmän kuin aiemmin. Aikuinen ehkä osaa valita itselleen aiempaa sopivamman kumppanin.

Eron jälkeen on muutakin elämää kuin parisuhde. Moni aikuistuu ja itsenäistyy kunnolla vasta eroprosessissa. Eron jälkeen ei voi syyttää, tai ei ainakaan ole mitään järkeä syyttää, ketään toista elämän ikävistä puolista. Vastuu kaikesta on nyt itsellä.

Eronnut voi olla henkisesti vapaampi miettimään työ- ja harrastuskuvionsa uusiksi, vaikka raha-asiat ja mahdollisesti yksinhuoltajuus rajoittavat itsensä toteuttamista.

Suomessa lainsäädäntö ja muu viranomaispuoli ovat jääneet täysin perhesuhteiden kehityksen jalkoihin. Valtion olisi aika herätä laatimaan uudet lait ja systeemit, joissa otettaisiin nykyistä paremmin huomioon myös eronneet ja heidän jälkeläisensä.