Helsingissä ja muissa suurissa kaupungeissa on keskiviikkona marssittu lasten päivähoidon puolesta. Vain kaksi kättä -miekkarissa vastustettiin uuden hallituksen säästötoimia, joiden uskotaan imevän viimeisetkin veret päiväkotien työntekijöistä.
Hallitus haluaa puuttua subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen, mikä tarkoittaa suomeksi sitä, etteivät kaikki lapset enää saisi automaattisesti kokopäivähoitoa kuntien päiväkodeissa. Kotona olevien vanhempien lapsille riittäisi puolipäivähoito.
Hallitus kaavailee myös päiväkotiryhmien minimiryhmäkoon suurentamista. Aiemman seitsemän lapsen sijaan yksi aikuinen voisi olla vastuussa kahdeksasta yli 3-vuotiaasta lapsesta.
Hallitus miettii myös maksuttoman päivähoidon järkeä. Köyhimmätkin perheet maksavat ehkä tulevaisuudessa jonkin pienen maksun lastensa päivähoidosta.
Erilaiset naisryhmät ovat älähtäneet. Kasvatusalan naiset ovat kauhuissaan ryhmien paisumisesta. Vasemmistonaiset vastustavat nollamaksuluokan poistoa. Feministit uskovat subjektiivisen päivähoito-oikeuden viemisen pilaavan tasa-arvon ja naisten mahdollisuuden työntekoon.
Julkilausumat on esitetty, mutta missä viipyy keskustelu? Koska vastapuoli tulee esiin kertomaan perusteluja muutoksille? Säästäminen ei ole riittävä selitys.
Eniten minua häiritsee päivähoitokysymyksessä ja lasten edusta taistelussa miesten näkymättömyys. Pari hassua asiantuntijamiestä on saatu mukaan. Miksi miehet vaikenevat?
Omivatko naiset kaikki lapset? Onko vain nainen lapsiasioiden asiantuntija? Vai sysätäänkö kaikki lapset taas naisten harteille?
Ymmärrän ettei alalla työskentele kovin paljon miehiä, mutta eihän lapsista keskustellessa ole kyse vain ammattiryhmän etupolitiikasta. Puhumme jälkeläisistä. Jokaisella lapsella on myös isä ja lasten asiat kuuluvat myös miehille.
Missä ovat kaikki miehet?