Suhteet & seksi

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on Katriina Järvinen.

”Ne on silti sun vanhemmat”  4

Kukaan normaali sekulaari kaupunkilainen ei enää ajattele, että ihmisen pitää taipua vanhempiensa tahtoon aina ja ikuisesti. Silti kristinuskon neljäs käsky kummittelee suomalaisessa kulttuurissa, väittää sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti Katriina Järvinen.

Järvinen on kritisoinut vanhempien ylivaltaa lapsiin. Hän haluaa kyseenalaistaa lapsen velvollisuuden antaa anteeksi kaikki vanhempiensa teot.

”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” on sinänsä kaunis kehotus, mutta sen voisi laajentaa koskemaan kaikkia ihmisiä ja luontoa.

Järvisen mukaan neljäs käsky pitäisi muuttaa muotoon ”Kunnioita lastasi, hänen erillisyyttään ja ainutlaatuisuuttaan, niin voit parhaassa tapauksessa iloita yhteydestä häneen koko loppuelämäsi ajan”.

Olisiko maailma parempi paikka, jos kunnioittaisimme niitä, jotka tulevat meidän jälkeemme? Lapsi ei ole pyytänyt päästä syntymään tänne, joten vanhempi on jo senkin takia aina enemmän vastuussa keskinäisestä ihmissuhteesta. Vanhempi on aina valtasuhteessa lapseen.

Aikuistumiseen kuuluu paitsi oman paikan löytäminen, myös tietynlainen tilinteko lapsuuteen. Usein ajatellaan, että jos ei keski-ikään mennessä ole antanut anteeksi vanhemmilleen kaikkia heidän pahoja tekojaan, ja tehnyt heidän kanssaan sovintoa, on epäkypsä henkilö.

Tämän ns. totuuden Järvinen haluaa kiistää. Kaikkea ei voi antaa anteeksi, kaikkea ei pidä antaa anteeksi, eikä katkeruuskaan ole pelkästään huono asia. Jos kaikki ihmiset olisivat sovussa maailman kanssa, ei syntyisi hienoa taidetta, mahtavaa kirjallisuutta.

Tulehtuneet välit omiin vanhempiin aiheuttavat ulkopuolisissa ihmetystä ja paheksuntaa.

”Kulttuurinen skeema aktivoi ensimmäisenä mielikuvan, jossa aikuinen lapsi on jollain lailla epäonnistunut kehitystehtävässään”, kirjoittaa Järvinen.

Entä jos on katkaissut välit vanhempiin kokonaan? Uskaltaako tätä kertoa kenellekään tutulle?

”Sanna” on Järvisen asiakas. Hän kertoo Järvisen kirjassa ”Kaikella kunnioituksella” omista ajatuksistaan.

”Mulla on sellainen tunne, että ihmiset pitää mua normaalina kivana naisena, mutta kerrottuani, etten ole enää tekemisissä perheeni kanssa, ne alkaa miettiä, mitä vikaa mussa on.”

Sanna pohtii, mikseivät kaikki välirikot ole yhtä pahoja.

”Jos laittaa välit poikki alkoholistimiehen kanssa, se on hienoa, silloin olet tehnyt naisen työn, olet hieno ihminen, päässyt pitkälle, vahva nainen. Mutta kun jätät perheesi, siinä ei ole mitään jaloa.”

Miksi vanhempien kanssa ei saa laittaa missään olosuhteissa välejä poikki?

Miksi muut ihmiset ajattelevat, että kaikilla on ongelmia vanhempiensa kanssa, mutta ei niiden takia erota lopullisesti? Mistä muut tietävät minkä suuruisista ongelmista on kyse? Kuinka isoja asioita pitää antaa anteeksi ja mitä kaikkea joutuu sietämään?

Jos on elänyt hyvin rakastavassa perheessä, jossa vanhemmilla ei ole päihde- tai mielenterveysongelmaa, persoonallisuushäiriöitä, avio-ongelmia, taloudellisia huolia tai muuta onnellista elämää rajoittavaa vaivaa, ja vanhemmat ovat aina huolehtineet vanhemman tehtävistä, niin voiko edes ymmärtää mitä eroa on vanhemmilla ja vanhemmilla?

”Mikä sinä luulet olevasi?”

Katriina Järvinen syntyi helluntailaisperheeseen, jossa vanhemmilla oli vain vähän koulutusta. Vanhemmat harjoittivat fyysistä, henkistä ja uskonnollista väkivaltaa, vaikka itse varmasti luulivat tarkoittavansa vain lapsensa parasta.

Juuret ja perintö olivat vielä 70-luvulla tärkeitä asioita. Ihmistä vahvempi oli yhteisön tahto ja tarpeet. Uusi yksilöllinen sukupolvi joutui riuhtomaan itsensä vapaaksi vanhempien vanhasta maailmasta. Uskonnollisessa yhteisössä oli vielä pienempi valittujen ja oikeassa olijoiden piiri, jonka tahdon alle rakastettiin jokainen, vaikka väkisin.

Valitettavasti kaikki tiukat ja ankarat yhteisöt eivät lopettaneet toimintaansa 1970-luvulla. Moni lapsi käy läpi samoja asioita yhä edelleen.

Yhteisöllisyydestä puhutaan nykyään kuin ihannemaailmasta. Kaikki rakastavat toisiaan ja huolehtivat toisistaan. Yhteisöllisyys tarkoittaa myös aina yhteisön sääntöjen ja tarpeiden laittamista yksilön edelle. Yhteisö tietää paremmin mitä tarvitset ja miten sinun kuuluu elää. Jos elät yhteisön normien mukaan, saatat sopeutua. Jos et jostain syystä sovi normiin, alkavat vaikeudet.

Samassa perheessä saattaa kasvaa huolettomia ja huolten painamia sisaruksia. Samat vanhemmat saattavat olla erilaisia eri lapsilleen. Lapsetkin syntyvät erilaisina.

”Sama lapsuus” saattaa traumatisoida yhden lapsen, vaikka toisen mielestä kaikki meni normaalisti.

Joskus vanhempien henkinen väkivalta tai ymmärtämättömyys on niin hienovaraista, ettei ulkopuolinen pysty tajuamaan sitä. Joskus lapsi itse ei vielä aikuisenkaan ymmärrä, miksi vanhemmat ovat niin ahdistavia.

Vanhempi on aina valta-asemassa lapseensa. Lapsen ”kuuluu” rakastaa vanhempaansa, antaa kaikki anteeksi ja varoa likaamasta omaa pesäänsä. Järvisen mukaan etenkin Suomessa on opetettu lakaisemaan kaikki maton alle. Perheen pitää näyttää normaalilta ulospäin, vanhempien kunniaa ei saa kyseenalaistaa.

Anteeksi antamisesta puhutaan paljon. On hienoa antaa anteeksi, jos aidosti pystyy siihen ja jos toinen on pyytänyt anteeksi ja hän on myös käsittänyt tehneensä väärin ja on oppinut kantamaan vastuun.

Entä jos anteeksi annettavat asiat ovat liian isoja? Entä jos vanhempi ei halua pyytää anteeksi, ei käsitä tehneensä väärin tai ei halua ottaa vastuuta?

Entä jos vanhempi JATKAA samaa inhottavaa käytöstä tai toimintaa?

On hyvä, että ihminen pitää puolensa, eikä suostu mihin tahansa.

Järvisen mukaan suomalainen anteeksiantokulttuuri perustuu villaisella painamiseen. Asioista ei saa tehdä numeroa, on jaloa antaa anteeksi ja siirtyä elämässä eteenpäin. Toista ei saa syyllistää, asioita ei pidä vatvoa.

Johanna Hurtig on haastatellut seksuaalisen väkivallan uhreja. Yksi voimakkaimmin uhreja loukannut asia on myötätunnon puute. Uhrin kärsimyksiä ei tunnusteta, ja esimerkiksi monissa uskovaisryhmissä syyllinen saa yhteisöltä nopeasti anteeksi ja muka jumalan armon saman tien, vaikka uhri kärsii lopun ikää. Uhria vastuutetaan ja syyllistetään tapahtuneesta ja hänen odotetaan heti antavan anteeksi mitä tahansa. Jos hän ei siihen pysty, tulee hänestä syntipukki.

Järvinen huomasi oman terapeuttikoulutuksensa aikana, miten terapiakin näyttää perustuvan uskontoon. Vallassa on anteeksiantamisen pakahduttava pakkomielle. Ihminen on toipunut vasta kun hän antaa kaiken anteeksi ja jatkaa onnellisena ja seesteisenä elämäänsä.

Onneksi on myös terapeutteja, jotka uskovat, että ihminen voi toipua ja jatkaa elämäänsä, vaikka ei kaikkea anteeksi antaisikaan. Jopa välit vanhempiinsa katkaisseet voivat saada hyvän elämän. On olemassa vanhempia, joista kannattaa pysyä kaukana.

Katriina Järvinen: Kaikella kunnioituksella. Irtiottoja vanhempien vallasta. Kirjapaja. Helsinki 2014.


Synnyitkö väärään perheeseen?

Sosiaalipsykologi Katriina Järvinen on tuonut tutkimuksissaan ja teoksissaan esille lapsuudenperheen kuristavuuden. Kaikilla ei ole ihanaa kotia ja vanhempia, jotka ymmärtäisivät lastaan parhaalla tavalla.

”Tiettyyn perheeseen syntyminen on dramaattinen sattuma”, Järvinen kuvailee.

Hän ottaa esimerkiksi taiteilijaperheet, joissa saattaa olla vapaa ilmapiiri ja herkkyys ymmärtää lapsen taipumuksia. Monet taiteilijat ovat kuitenkin syntyneet ”väärään” perheeseen, jonka kauheuksista ja ymmärtämättömyydestä toisaalta saattaa riittää aineistoa omaan tuotantoon.

Vanhempien tulisi ymmärtää lapsen erityislaatuisuus ja tukea häntä kasvamaan omaksi itsekseen, ei vanhempien kopioksi tai ihannelapseksi.

Järvisen mukaan pienen lapsen lahjakkuus ilmenee yleensä hankaluutena ja erilaisuutena. Vielä 1960-70 -luvuilla pidettiin yleisesti itsestään selvänä, ettei lapsen ajatuskupla voi ylittää vanhemman ajatuskuplaa. Joskus opettajienkin on vaikea ymmärtää itseään lahjakkaampaa lasta.

Järvinen on itse syntynyt työläisperheeseen. Siivoojan lukutoukka tyttö tajusi vasta aikuisena yliopistolla miten erilaisista perheistä ihmiset tulevat. Järvisen vanhemmat eivät aina ymmärtäneet tyttären erikoislaatuisuutta. Perhe oli myös vahvasti uskonnollinen.

Toisaalta porvariperheiden jälkikasvu ei yleensä tajua, etteivät kaikki opiskelukaverit opi kotona syömään salaattia, tai etteivät kaikki tiedä jo valmiiksi mitä proseminaari tarkoittaa. Kaikkia ei kannusteta, eivätkä kaikki ponnista samoista lähtökuopista. Akateemisessa maailmassa toteutetaan keskiluokan unelmaa, jossa työläislapsi voi tuntea itsensä oudoksi linnuksi.

Jos lapsi ei halua jatkaa samanlaista elämäntapaa kuin vanhempansa, vaan hän loikkaa ikään kuin toiseen yhteiskuntaluokkaan, voi lapsuudenperhe alkaa tuntua vieraalta. Joskus vanhemmat suorastaan estävät lasta toteuttamasta itseään. Syynä voi olla tietämättömyys, pelot tai kateus, jopa herraviha.

Psykoterapeuttina toiminut Järvinen on törmännyt myös huijarisyndroomaan. Menestyvä ihminen uskoo vielä aikuisena, ettei hän oikeasti ole lahjakas, vaan on jotenkin puijannut muut uskomaan niin. Kohta hän paljastuu ihan huonoksi.

Lahjakkaan lapsen tragedia on tuntea itsensä rumaksi ankanpoikaseksi myös ns. paremmissa perheissä. Erilaisuus satuttaa, ja lahjakkuus näyttäytyy usein häiriökäyttäytymisenä.

”Varsinkin yli 60-vuotiaat ihmiset ovat kutistaneet itsensä. Kenen elämää elän? Usein perheen kunnia delegoidaan lapselle. Varsinkin mamu-perheissä voi myös olla niin, että vanhempi pyrkii tuhoamaan lapsen toteutumisen omaksi itsekseen”, Järvinen kuvailee.

Järvisen mukaan monet luopuvat omasta toiveestaan ja alkavat toteuttaa vanhempien toiveita.

”Monen strategia on yrittää pitää molemmat maailmat. Esitetään lapsuudenperheessä yhtä näytelmää ja eletään toista muualla.”

Kaksoiselämää saatetaan elää myös uskonnollisen tai seksuaalisen suuntauksen erilaisuuden takia.

Järvinen miettii miten ihminen voi tehdä irtiottoja vanhempien vallasta.

”Koko kulttuuri ja yhteiskunta laulaa kuorossa: parhaansa he vain ovat tehneet ja tarkoittaneet hyvää.”

Järvinen toivoo uusia ja monipuolisia kulttuurisia mallitarinoita, joissa olisi erilaisia variaatioita. Lapsen ja hänen vanhempiensa erilaisuudesta johtuvan ristiriidan ei tarvitsisi olla niin repivä. Uusia tulkintoja esimerkiksi neljänteen käskyyn onkin esitetty. (Käskyä ei tarkoitettu alun perin lapsille vaan beduiiniheimoille. Kun majapaikkaa vaihdetaan, ei saa hylätä vanhuksia kuolemaan.)

Tarkoittaako vanhempien kunnioitus juuri sitä, miten se niin monille sukupolville on opetettu: vanhempien ehdotonta kunnioitusta kaikissa olosuhteissa? Voiko kaikkia vanhempia edes kunnioittaa?

Moni on kääntänyt käskyn vanhempia velvoittavaksi: kunnioita lapsiasi ja anna heidän tulla omanlaisikseen.

Kaikki eivät saa rakennettua rauhaa vanhempiinsa. Jotkut hyväksyvät tämän ja hankkivat itselleen uuden perheen ystävistä.

Katriina Järvisen luento Helsingin yliopistossa 9.1.2015