Sosiaalipsykologi Katriina Järvinen on tuonut tutkimuksissaan ja teoksissaan esille lapsuudenperheen kuristavuuden. Kaikilla ei ole ihanaa kotia ja vanhempia, jotka ymmärtäisivät lastaan parhaalla tavalla.
”Tiettyyn perheeseen syntyminen on dramaattinen sattuma”, Järvinen kuvailee.
Hän ottaa esimerkiksi taiteilijaperheet, joissa saattaa olla vapaa ilmapiiri ja herkkyys ymmärtää lapsen taipumuksia. Monet taiteilijat ovat kuitenkin syntyneet ”väärään” perheeseen, jonka kauheuksista ja ymmärtämättömyydestä toisaalta saattaa riittää aineistoa omaan tuotantoon.
Vanhempien tulisi ymmärtää lapsen erityislaatuisuus ja tukea häntä kasvamaan omaksi itsekseen, ei vanhempien kopioksi tai ihannelapseksi.
Järvisen mukaan pienen lapsen lahjakkuus ilmenee yleensä hankaluutena ja erilaisuutena. Vielä 1960-70 -luvuilla pidettiin yleisesti itsestään selvänä, ettei lapsen ajatuskupla voi ylittää vanhemman ajatuskuplaa. Joskus opettajienkin on vaikea ymmärtää itseään lahjakkaampaa lasta.
Järvinen on itse syntynyt työläisperheeseen. Siivoojan lukutoukka tyttö tajusi vasta aikuisena yliopistolla miten erilaisista perheistä ihmiset tulevat. Järvisen vanhemmat eivät aina ymmärtäneet tyttären erikoislaatuisuutta. Perhe oli myös vahvasti uskonnollinen.
Toisaalta porvariperheiden jälkikasvu ei yleensä tajua, etteivät kaikki opiskelukaverit opi kotona syömään salaattia, tai etteivät kaikki tiedä jo valmiiksi mitä proseminaari tarkoittaa. Kaikkia ei kannusteta, eivätkä kaikki ponnista samoista lähtökuopista. Akateemisessa maailmassa toteutetaan keskiluokan unelmaa, jossa työläislapsi voi tuntea itsensä oudoksi linnuksi.
Jos lapsi ei halua jatkaa samanlaista elämäntapaa kuin vanhempansa, vaan hän loikkaa ikään kuin toiseen yhteiskuntaluokkaan, voi lapsuudenperhe alkaa tuntua vieraalta. Joskus vanhemmat suorastaan estävät lasta toteuttamasta itseään. Syynä voi olla tietämättömyys, pelot tai kateus, jopa herraviha.
Psykoterapeuttina toiminut Järvinen on törmännyt myös huijarisyndroomaan. Menestyvä ihminen uskoo vielä aikuisena, ettei hän oikeasti ole lahjakas, vaan on jotenkin puijannut muut uskomaan niin. Kohta hän paljastuu ihan huonoksi.
Lahjakkaan lapsen tragedia on tuntea itsensä rumaksi ankanpoikaseksi myös ns. paremmissa perheissä. Erilaisuus satuttaa, ja lahjakkuus näyttäytyy usein häiriökäyttäytymisenä.
”Varsinkin yli 60-vuotiaat ihmiset ovat kutistaneet itsensä. Kenen elämää elän? Usein perheen kunnia delegoidaan lapselle. Varsinkin mamu-perheissä voi myös olla niin, että vanhempi pyrkii tuhoamaan lapsen toteutumisen omaksi itsekseen”, Järvinen kuvailee.
Järvisen mukaan monet luopuvat omasta toiveestaan ja alkavat toteuttaa vanhempien toiveita.
”Monen strategia on yrittää pitää molemmat maailmat. Esitetään lapsuudenperheessä yhtä näytelmää ja eletään toista muualla.”
Kaksoiselämää saatetaan elää myös uskonnollisen tai seksuaalisen suuntauksen erilaisuuden takia.
Järvinen miettii miten ihminen voi tehdä irtiottoja vanhempien vallasta.
”Koko kulttuuri ja yhteiskunta laulaa kuorossa: parhaansa he vain ovat tehneet ja tarkoittaneet hyvää.”
Järvinen toivoo uusia ja monipuolisia kulttuurisia mallitarinoita, joissa olisi erilaisia variaatioita. Lapsen ja hänen vanhempiensa erilaisuudesta johtuvan ristiriidan ei tarvitsisi olla niin repivä. Uusia tulkintoja esimerkiksi neljänteen käskyyn onkin esitetty. (Käskyä ei tarkoitettu alun perin lapsille vaan beduiiniheimoille. Kun majapaikkaa vaihdetaan, ei saa hylätä vanhuksia kuolemaan.)
Tarkoittaako vanhempien kunnioitus juuri sitä, miten se niin monille sukupolville on opetettu: vanhempien ehdotonta kunnioitusta kaikissa olosuhteissa? Voiko kaikkia vanhempia edes kunnioittaa?
Moni on kääntänyt käskyn vanhempia velvoittavaksi: kunnioita lapsiasi ja anna heidän tulla omanlaisikseen.
Kaikki eivät saa rakennettua rauhaa vanhempiinsa. Jotkut hyväksyvät tämän ja hankkivat itselleen uuden perheen ystävistä.
Katriina Järvisen luento Helsingin yliopistossa 9.1.2015