Suhteet & seksi

OECD on antanut meille sapiskaa. Liian harva on mukana työelämässä. Suomi maksaa liikaa tukiaisia työikäiselle väestölle. Kansa pitää saada aktivoitumaan. Miten noloa, meitä pidetään lampaina.

Suomalaiset kaipaavat vahvaa johtajaa. Turvallisuus on arvoista tärkein. Yhä isompi osa kansasta kaipaa menneisyyden Suomeen, jota ei oikeasti ole koskaan ollut olemassa.

Turvallisuus on hieno asia. Oman tai toisen hengen tahallinen vaarantaminen on tyhmää. Tasainen arki on aliarvostettua.

Mutta liiallinen pelokkuus, avuttomuus ja arkuus pilaavat elämänilon. Onko meistä tullut nössöjä?

Ei uskalleta tehdä lapsia. Ei osata valita opiskelualaa, koska ratkaisu voi osoittautua vääräksi. Ja valtio. Valtio on asettanut vain lisää sanktioita inhimillisen erehdyksen tekijälle.

Aktiivimalli hätyyttelee työtöntä, kiky työssäkäyvää, opintouudistukset opiskelijaa. Entuudestaan meillä on jo vanhoja keppejä. Jos ei mene ajoissa äitiysneuvolaan, ei saa vauvaboksia.

Vääryydet ja uhat piirittävät meitä nykypuheen mukaan. Peilin toisella puolella on pelko valtion rahojen riittävyydestä ja kansan uusavuttomuudesta. Eläkkeet ja sote-menot nielevät yhä suuremman osan yhteiskunnan varoista.

Esimerkiksi aktiivimallissa on nähty vain huonot puolet. Syrjäseutujen ihmisten keppiä on pidetty liian isona. Mutta jos syrjäseuduilla ei löydy töitä edes nousukaudella, onko ajatuksena viettää koko elinikä kotikonnuilla valtion kustantamana? Pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuvista sinkkumiehistä vain vähän yli puolet käy töissä.

Suomalaiset pystyvät parempaan. Paljon pahempina sodan, köyhyyden ja nälän aikoina ihmiset ovat pärjänneet sisulla ja kekseliäisyydellä. Nyt näitä ketteriä ja yritteliäitä ominaisuuksia ihaillaan virolaisissa.

Jotkut jopa ajattelevat, että meillä menee liian hyvin.

Tähän en usko. Meillä on liikaa ihmisiä, joilla menee huonosti. Ajatus siitä, että valtiolla olisi ratkaisu kaikkiin ihmiselämän huoliin on silti liian toiveikas.

Kuka keksisi ratkaisun ihmisten omien resurssien elvyttämiseksi? Miten mahdollisimman moni saisi tuntea olevansa oman elämänsä sankari?

Onko halua pärjätä itse? Mistä saisi intoa asettaa tavoitteita, ja ryhtyä toimeen? Löytyykö ihmisiä, jotka kysyvät: miten pääsen tavoitteeseeni, mitä minun tulee tehdä saavuttaakseni sen, mitä haluan. Ei siis mitä valtion pitää tehdä.

Helsingin Sanomissa oli nykyihmistä kuvaava artikkeli hammashoidosta. Suomalaisten aikuisten hampaat ovat kuulemma pohjolan surkeimmassa kunnossa. Syy on monen mielestä yhteiskunnassa, kun ei ole ilmaista hammashoitoa.

Muutamalla prosentilla voi olla liian kuiva suu sairauden tai lääkityksen takia, mutta enemmistön hampaat eivät ole huonossa kunnossa koska valtio. Aikuinen voi itse huolehtia omista hampaistaan kaksi kertaa päivässä, ja lopettaa jatkuvan smoothien litkimisen ja sokerivälipalojen imeskelyn.

Aktiivinen, pärjäävä ihminen on myös onnellisempi. Sellainen joka hankkii jonkin koulutuksen ja työn ja huolehtii itsestään ja lähipiiristään. Maksaa omat harrastuksensa ja vastaa omista teoistaan.

Elämän surkeus ei voi aina olla valtion vika. Vastoinkäymisistä, epäonnesta tai omista mokista ei aina voi saada korvausta yhteiskunnalta. Tämä voi tuntua epäreilulta, mutta sen ymmärtäminen on normaalia aikuistumista.

Pieni riskinotto ja oma ponnistelu on välttämätöntä, jotta elämästä tulisi tyydyttävää. Illalla ei tarvitse odotella, että valtio tulisi pesemään hampaat.

Kukaan normaali sekulaari kaupunkilainen ei enää ajattele, että ihmisen pitää taipua vanhempiensa tahtoon aina ja ikuisesti. Silti kristinuskon neljäs käsky kummittelee suomalaisessa kulttuurissa, väittää sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti Katriina Järvinen.

Järvinen on kritisoinut vanhempien ylivaltaa lapsiin. Hän haluaa kyseenalaistaa lapsen velvollisuuden antaa anteeksi kaikki vanhempiensa teot.

”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” on sinänsä kaunis kehotus, mutta sen voisi laajentaa koskemaan kaikkia ihmisiä ja luontoa.

Järvisen mukaan neljäs käsky pitäisi muuttaa muotoon ”Kunnioita lastasi, hänen erillisyyttään ja ainutlaatuisuuttaan, niin voit parhaassa tapauksessa iloita yhteydestä häneen koko loppuelämäsi ajan”.

Olisiko maailma parempi paikka, jos kunnioittaisimme niitä, jotka tulevat meidän jälkeemme? Lapsi ei ole pyytänyt päästä syntymään tänne, joten vanhempi on jo senkin takia aina enemmän vastuussa keskinäisestä ihmissuhteesta. Vanhempi on aina valtasuhteessa lapseen.

Aikuistumiseen kuuluu paitsi oman paikan löytäminen, myös tietynlainen tilinteko lapsuuteen. Usein ajatellaan, että jos ei keski-ikään mennessä ole antanut anteeksi vanhemmilleen kaikkia heidän pahoja tekojaan, ja tehnyt heidän kanssaan sovintoa, on epäkypsä henkilö.

Tämän ns. totuuden Järvinen haluaa kiistää. Kaikkea ei voi antaa anteeksi, kaikkea ei pidä antaa anteeksi, eikä katkeruuskaan ole pelkästään huono asia. Jos kaikki ihmiset olisivat sovussa maailman kanssa, ei syntyisi hienoa taidetta, mahtavaa kirjallisuutta.

Tulehtuneet välit omiin vanhempiin aiheuttavat ulkopuolisissa ihmetystä ja paheksuntaa.

”Kulttuurinen skeema aktivoi ensimmäisenä mielikuvan, jossa aikuinen lapsi on jollain lailla epäonnistunut kehitystehtävässään”, kirjoittaa Järvinen.

Entä jos on katkaissut välit vanhempiin kokonaan? Uskaltaako tätä kertoa kenellekään tutulle?

”Sanna” on Järvisen asiakas. Hän kertoo Järvisen kirjassa ”Kaikella kunnioituksella” omista ajatuksistaan.

”Mulla on sellainen tunne, että ihmiset pitää mua normaalina kivana naisena, mutta kerrottuani, etten ole enää tekemisissä perheeni kanssa, ne alkaa miettiä, mitä vikaa mussa on.”

Sanna pohtii, mikseivät kaikki välirikot ole yhtä pahoja.

”Jos laittaa välit poikki alkoholistimiehen kanssa, se on hienoa, silloin olet tehnyt naisen työn, olet hieno ihminen, päässyt pitkälle, vahva nainen. Mutta kun jätät perheesi, siinä ei ole mitään jaloa.”

Miksi vanhempien kanssa ei saa laittaa missään olosuhteissa välejä poikki?

Miksi muut ihmiset ajattelevat, että kaikilla on ongelmia vanhempiensa kanssa, mutta ei niiden takia erota lopullisesti? Mistä muut tietävät minkä suuruisista ongelmista on kyse? Kuinka isoja asioita pitää antaa anteeksi ja mitä kaikkea joutuu sietämään?

Jos on elänyt hyvin rakastavassa perheessä, jossa vanhemmilla ei ole päihde- tai mielenterveysongelmaa, persoonallisuushäiriöitä, avio-ongelmia, taloudellisia huolia tai muuta onnellista elämää rajoittavaa vaivaa, ja vanhemmat ovat aina huolehtineet vanhemman tehtävistä, niin voiko edes ymmärtää mitä eroa on vanhemmilla ja vanhemmilla?

”Mikä sinä luulet olevasi?”

Katriina Järvinen syntyi helluntailaisperheeseen, jossa vanhemmilla oli vain vähän koulutusta. Vanhemmat harjoittivat fyysistä, henkistä ja uskonnollista väkivaltaa, vaikka itse varmasti luulivat tarkoittavansa vain lapsensa parasta.

Juuret ja perintö olivat vielä 70-luvulla tärkeitä asioita. Ihmistä vahvempi oli yhteisön tahto ja tarpeet. Uusi yksilöllinen sukupolvi joutui riuhtomaan itsensä vapaaksi vanhempien vanhasta maailmasta. Uskonnollisessa yhteisössä oli vielä pienempi valittujen ja oikeassa olijoiden piiri, jonka tahdon alle rakastettiin jokainen, vaikka väkisin.

Valitettavasti kaikki tiukat ja ankarat yhteisöt eivät lopettaneet toimintaansa 1970-luvulla. Moni lapsi käy läpi samoja asioita yhä edelleen.

Yhteisöllisyydestä puhutaan nykyään kuin ihannemaailmasta. Kaikki rakastavat toisiaan ja huolehtivat toisistaan. Yhteisöllisyys tarkoittaa myös aina yhteisön sääntöjen ja tarpeiden laittamista yksilön edelle. Yhteisö tietää paremmin mitä tarvitset ja miten sinun kuuluu elää. Jos elät yhteisön normien mukaan, saatat sopeutua. Jos et jostain syystä sovi normiin, alkavat vaikeudet.

Samassa perheessä saattaa kasvaa huolettomia ja huolten painamia sisaruksia. Samat vanhemmat saattavat olla erilaisia eri lapsilleen. Lapsetkin syntyvät erilaisina.

”Sama lapsuus” saattaa traumatisoida yhden lapsen, vaikka toisen mielestä kaikki meni normaalisti.

Joskus vanhempien henkinen väkivalta tai ymmärtämättömyys on niin hienovaraista, ettei ulkopuolinen pysty tajuamaan sitä. Joskus lapsi itse ei vielä aikuisenkaan ymmärrä, miksi vanhemmat ovat niin ahdistavia.

Vanhempi on aina valta-asemassa lapseensa. Lapsen ”kuuluu” rakastaa vanhempaansa, antaa kaikki anteeksi ja varoa likaamasta omaa pesäänsä. Järvisen mukaan etenkin Suomessa on opetettu lakaisemaan kaikki maton alle. Perheen pitää näyttää normaalilta ulospäin, vanhempien kunniaa ei saa kyseenalaistaa.

Anteeksi antamisesta puhutaan paljon. On hienoa antaa anteeksi, jos aidosti pystyy siihen ja jos toinen on pyytänyt anteeksi ja hän on myös käsittänyt tehneensä väärin ja on oppinut kantamaan vastuun.

Entä jos anteeksi annettavat asiat ovat liian isoja? Entä jos vanhempi ei halua pyytää anteeksi, ei käsitä tehneensä väärin tai ei halua ottaa vastuuta?

Entä jos vanhempi JATKAA samaa inhottavaa käytöstä tai toimintaa?

On hyvä, että ihminen pitää puolensa, eikä suostu mihin tahansa.

Järvisen mukaan suomalainen anteeksiantokulttuuri perustuu villaisella painamiseen. Asioista ei saa tehdä numeroa, on jaloa antaa anteeksi ja siirtyä elämässä eteenpäin. Toista ei saa syyllistää, asioita ei pidä vatvoa.

Johanna Hurtig on haastatellut seksuaalisen väkivallan uhreja. Yksi voimakkaimmin uhreja loukannut asia on myötätunnon puute. Uhrin kärsimyksiä ei tunnusteta, ja esimerkiksi monissa uskovaisryhmissä syyllinen saa yhteisöltä nopeasti anteeksi ja muka jumalan armon saman tien, vaikka uhri kärsii lopun ikää. Uhria vastuutetaan ja syyllistetään tapahtuneesta ja hänen odotetaan heti antavan anteeksi mitä tahansa. Jos hän ei siihen pysty, tulee hänestä syntipukki.

Järvinen huomasi oman terapeuttikoulutuksensa aikana, miten terapiakin näyttää perustuvan uskontoon. Vallassa on anteeksiantamisen pakahduttava pakkomielle. Ihminen on toipunut vasta kun hän antaa kaiken anteeksi ja jatkaa onnellisena ja seesteisenä elämäänsä.

Onneksi on myös terapeutteja, jotka uskovat, että ihminen voi toipua ja jatkaa elämäänsä, vaikka ei kaikkea anteeksi antaisikaan. Jopa välit vanhempiinsa katkaisseet voivat saada hyvän elämän. On olemassa vanhempia, joista kannattaa pysyä kaukana.

Katriina Järvinen: Kaikella kunnioituksella. Irtiottoja vanhempien vallasta. Kirjapaja. Helsinki 2014.