Suhteet & seksi

OECD on antanut meille sapiskaa. Liian harva on mukana työelämässä. Suomi maksaa liikaa tukiaisia työikäiselle väestölle. Kansa pitää saada aktivoitumaan. Miten noloa, meitä pidetään lampaina.

Suomalaiset kaipaavat vahvaa johtajaa. Turvallisuus on arvoista tärkein. Yhä isompi osa kansasta kaipaa menneisyyden Suomeen, jota ei oikeasti ole koskaan ollut olemassa.

Turvallisuus on hieno asia. Oman tai toisen hengen tahallinen vaarantaminen on tyhmää. Tasainen arki on aliarvostettua.

Mutta liiallinen pelokkuus, avuttomuus ja arkuus pilaavat elämänilon. Onko meistä tullut nössöjä?

Ei uskalleta tehdä lapsia. Ei osata valita opiskelualaa, koska ratkaisu voi osoittautua vääräksi. Ja valtio. Valtio on asettanut vain lisää sanktioita inhimillisen erehdyksen tekijälle.

Aktiivimalli hätyyttelee työtöntä, kiky työssäkäyvää, opintouudistukset opiskelijaa. Entuudestaan meillä on jo vanhoja keppejä. Jos ei mene ajoissa äitiysneuvolaan, ei saa vauvaboksia.

Vääryydet ja uhat piirittävät meitä nykypuheen mukaan. Peilin toisella puolella on pelko valtion rahojen riittävyydestä ja kansan uusavuttomuudesta. Eläkkeet ja sote-menot nielevät yhä suuremman osan yhteiskunnan varoista.

Esimerkiksi aktiivimallissa on nähty vain huonot puolet. Syrjäseutujen ihmisten keppiä on pidetty liian isona. Mutta jos syrjäseuduilla ei löydy töitä edes nousukaudella, onko ajatuksena viettää koko elinikä kotikonnuilla valtion kustantamana? Pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuvista sinkkumiehistä vain vähän yli puolet käy töissä.

Suomalaiset pystyvät parempaan. Paljon pahempina sodan, köyhyyden ja nälän aikoina ihmiset ovat pärjänneet sisulla ja kekseliäisyydellä. Nyt näitä ketteriä ja yritteliäitä ominaisuuksia ihaillaan virolaisissa.

Jotkut jopa ajattelevat, että meillä menee liian hyvin.

Tähän en usko. Meillä on liikaa ihmisiä, joilla menee huonosti. Ajatus siitä, että valtiolla olisi ratkaisu kaikkiin ihmiselämän huoliin on silti liian toiveikas.

Kuka keksisi ratkaisun ihmisten omien resurssien elvyttämiseksi? Miten mahdollisimman moni saisi tuntea olevansa oman elämänsä sankari?

Onko halua pärjätä itse? Mistä saisi intoa asettaa tavoitteita, ja ryhtyä toimeen? Löytyykö ihmisiä, jotka kysyvät: miten pääsen tavoitteeseeni, mitä minun tulee tehdä saavuttaakseni sen, mitä haluan. Ei siis mitä valtion pitää tehdä.

Helsingin Sanomissa oli nykyihmistä kuvaava artikkeli hammashoidosta. Suomalaisten aikuisten hampaat ovat kuulemma pohjolan surkeimmassa kunnossa. Syy on monen mielestä yhteiskunnassa, kun ei ole ilmaista hammashoitoa.

Muutamalla prosentilla voi olla liian kuiva suu sairauden tai lääkityksen takia, mutta enemmistön hampaat eivät ole huonossa kunnossa koska valtio. Aikuinen voi itse huolehtia omista hampaistaan kaksi kertaa päivässä, ja lopettaa jatkuvan smoothien litkimisen ja sokerivälipalojen imeskelyn.

Aktiivinen, pärjäävä ihminen on myös onnellisempi. Sellainen joka hankkii jonkin koulutuksen ja työn ja huolehtii itsestään ja lähipiiristään. Maksaa omat harrastuksensa ja vastaa omista teoistaan.

Elämän surkeus ei voi aina olla valtion vika. Vastoinkäymisistä, epäonnesta tai omista mokista ei aina voi saada korvausta yhteiskunnalta. Tämä voi tuntua epäreilulta, mutta sen ymmärtäminen on normaalia aikuistumista.

Pieni riskinotto ja oma ponnistelu on välttämätöntä, jotta elämästä tulisi tyydyttävää. Illalla ei tarvitse odotella, että valtio tulisi pesemään hampaat.

Päällimmäiset kuulumiset on juuri vaihdettu ja ruoka tulee pöytään. Ystävän puhelin soi, kotoa soitetaan.

Ruoka jäähtyy lautaselle, taas kerran.

Vessapaperi on loppunut, ei ole mitään ruokaa, koira kakkasi lattialle, lapsi kiukuttelee, lamppu on palanut. Ei siis oikeasti mitään asiaa, ei ainakaan kovin kiireistä ja tärkeää.

Joidenkin kumppanit eivät jätä pariaan hetkeksikään rauhaan. Pari tuntia kavereiden kanssa leffassa, kaljalla tai kävelyllä, ja yksi raukka saa kolme puhelua kotoa.

Peli on juuri alkamassa. Jengin tunnin treenit sujuvat useimpien kohdalla urheilun merkeissä, mutta yksi pelaajista on koko ajan puhelimessa. Kotoa soitetaan. Lapsi on ehkä nikotellut, koira katsoo jotenkin oudosti ja kaupasta pitäisi tuoda kotimatkalla kermaa.

Joillakin ihmisillä ei tunnu olevan mitään suhteellisuudentajua. Omat pienenpienet murheet täytyy välittömästi kaataa puolison niskaan, joka päivä.

Työpaikalla on hieman kiire. Asiakas odottaa presentaatiota. Yksi työkavereista on hermostunut. Hänen puhelimensa piippaa koko ajan. Lapsella on ilmeisesti taas korvatulehdus. Puoliso ei tajua ottaa lasta syliin ja antaa hänelle särkylääkettä. Akuutissa tapauksessa hän ei osaa hypätä autoon tai taksiin ja viedä lasta lääkäriin.

Miksei aikuinen ihminen selviä hetkeäkään kotona ilman kumppanin jatkuvaa puhelintukea? Onko kyseessä uusavuttomuus, henkinen tasapainottomuus, kiusanteko, huono tapa, mustasukkaisuus vai järjetön kontrollinhalu?

Jotkut laittavat jopa perheen pikkulapsen soittamaan vapaalla olevalle toiselle vanhemmalle, ettei vaan pääsisi unohtumaan, että sillä aikaa kun yksi rentoutuu, on toinen kotona.

Parisuhteet ovat toki erilaisia. Jotkut ovat varsin tiivis pari, ja kulkevat käsi kädessä samanlaisissa verkkareissa joka paikkaan. Toiset ovat hieman itsenäisempiä, ja saattavat jopa asua eri maissa. Kukin pari päättää itse, mikä heille sopii parhaiten.

Joskus toinen osapuoli ottaa vapauden päättää kumppaninsa elämästä ja sen jokaisesta sekunnista. Hyvässäkin parisuhteessa tarvitaan muutakin elämää, oli se sitten työ, harrastukset, omat ystävät, tai vain mahdollisuus samoilla yksin metsässä, käydä kalassa tai lukea kirjaa.

Jatkuva toisen tietoisuuteen tunkeutuminen kertoo jotain kumppaniaan kärkkyvästä ihmisestä. Eikö häiritsijä luota toiseen ja hänen tunteisiinsa?

Hyvässä parisuhteessa kumppani osaa ns. kantaa toista mielessään, vaikka hän olisi matkoilla toisella puolella maailmaa.

Hyvässä suhteessa luotetaan siihen, että rakkaus kestää, vaikka toinen onkin itsenäinen ihminen. Yleensä oman elämän ja oman ajan vaaliminen rikastaa myös parisuhdetta.

Jokainen tarvitsee silloin tällöin pienen hetken lepoa myös parisuhteesta. Tai jos ei tarvitse, tulisi jokaisen ainakin saada itse päättää asiasta.

Osa tuoreista isistä kokee joutuneensa perheessä syrjään. Äidit ja vauvat ovat perhe-elämän päähenkilöitä. Isät on yleensä sivuutettu niin tutkimuksessa, neuvolassa kuin julkisuudessakin.

Psykologi Jallu Lindblomin tuoreessa väitöskirjassa tutkitaan lasten varhaisen tunne-elämän kehitystä ja perhesuhteita. Tampereen yliopistossa väitelleen Lindblomin pitkittäistutkimuksessa on löytynyt tyytymättömien isien joukko.

Isät ovat varmaan aina rimpuilleet perhe-elämän paineissa, mutta aiemmissa tutkimuksissa on näyttänyt siltä, että miehet ovat pääsääntöisesti naisia tyytyväisempiä parisuhteessaan.

Suomessa naiset tekevät enemmän eroaloitteita, puivat tyytymättömyyttään kovaäänisesti, ja ovat tutkijoiden mielestä miehiä vaativampia parisuhdetoiveissaan.

Lindblomin tutkimuksissa noin 15 prosentissa perheistä miehet ovat vaimojaan tyytymättömämpiä perhe-elämään. Tätä ryhmää Lindblom nimittää eriäväksi perhetyypiksi: vanhempien kokemukset perhe-elämästä eroavat toisistaan selvästi.

Vaimon mielestä parisuhde voi hyvin, miehen mielestä ei.

Miksi miehet, ja isät, ovat tyytymättömiä parisuhteeseen? Aamulehden tekemän haastattelun mukaan isät tuntevat olevansa kolmantena pyöränä liitossaan.

Miesten turhautuminen ja avuttomuuden kokemukset syövät parisuhdetta. Miksi vaimot eivät herää tilanteeseen? Riittääkö naiselle vauvan tuoma onni?

Vauva ei pelasta kenenkään parisuhdetta. Tämä käy selvästi ilmi tutkimuksessa. Onnellisimmat lapsiperheet ovat niitä, joissa vanhempien suhde voi hyvin jo ennen lisääntymistä. Lapsi tuo parisuhteeseen lisähaasteen, eikä perheen perustaminen helpota parisuhteen ongelmia.

Vauva-lehti on listannut onnistumisen eväitä. Jokainen fiksu ihminen ymmärtää, että hyvä ihmissuhde perustuu keskinäiselle kunnioitukselle ja arvostukselle.

Miehet, kertokaa miten tämä toteutuu parhaiten?