KYSYMYS: Mitä teen? Erosimme poikaystäväni kanssa viime keväänä yli 7 vuoden parisuhteesta minun toiveestani. Poikaystäväni ei olisi halunnut erota ja hän sai minut tavallaan kokemaan syyllisyyttä ja tavallaan epäilemään päätöstäni ja näimmekin kesällä poikaystäväni toiveesta lähes viikoittain ja läheisyyttäkin meillä oli.
Syksyllä opintojen alkaessa olisin halunnut muuttaa yhteisestä asunnostamme omaan asuntoon (kesän asuin vanhemmillani), mutta syyllisyydestä ja epävarmuudesta en pystynytkään siihen, ja päädyin asumaan poikaystäväni kanssa yhteiseen asuntoomme. Ajattelin kuitenkin, että muutan lokakuussa, sitten marraskuussa ja sitten joulukuussa. Mutta nyt helmikuussa asun edelleen poikaystäväni kanssa. Pelkään, että kohta on kulunut vuosi erostamme ja edelleen en tiedä mitä haluan. Rakastan poikaystävääni, mutta en usko, että voin olla parisuhteessamme onnellinen, sillä olemme monessa asiassa erilaisia ja haluamme eri asioita. Suurimpana ongelmana koen sen, että meillä on erilaiset odotukset arjesta ja tulevaisuudesta.
Poikaystäväni on todella aktiivinen ja häntä näkee yleensä kotona vain melko myöhään iltaisin ja silloinkin hän usein on tietokoneella. Elämämme ei paljoakaan tunnu kohtaavan, sillä hänellä on aina jotain urheiluun tai järjestötoimintaan liittyviä aktiviteetteja tai velvollisuuksia. Minä puolestani viihdyn myös kotona ja haluaisin parisuhteen, jossa arki oikeasti jaetaan ihan perinteisistä kaupassa käynneistä aina ruuanlaittoon. Viikonloput poikaystävälläni menee yleensä pelireissuilla tai jossakin muussa mielekkäässä puuhassa. En edes muista milloin olisimme viimeksi viettäneet kokonaisen päivän, saati sitten kokonaisen viikonlopun yhdessä.
Poikaystäväni haluaisi edetä suhteessamme ja on usein puhunut naimisiin menemisestä, mutta minä en pysty sitoutumaan häneen, koska pelkään, että elämämme tulee aina olemaan tällaista. Koen myös suurimman vastuun arjesta jäävän aina minulle ja pelkään, että ongelmat vain kasvaisivat mikäli perustaisimme perheen. En koe olevani tasa-arvoisessa parisuhteessa, jossa molemmat huolehtivat toisistaan ja pyrkivät tekemään toisensa onnellisiksi.
Tulevaisuuden suhteen poikaystävälläni tuntuu myös olevan selkeät suunnitelmat, kun minä taas haluaisin antaa mahdollisuuden yllätyksillekin. Toivoisin myös, että voisimme reissata yhdessä ulkomailla, mutta se haave on osoittautunut ehkä sellaiseksi, mikä ei tule koskaan toteutumaan. Pelkään, että joudun ”luopumaan” itsestäni ja unelmistani, jos olemme yhdessä, sillä olen jo vuosien ajan opetellut hyväksymään parisuhteemme ja arkemme erillisyyden, mutta kun pysähdyn asiaa miettimään, huomaan, että en ole onnellinen.
Ja vaikka järjellä ajatellen huomaan erilaisuutemme ja sen, etteivät odotuksemme kohtaan, en pystynyt pysymään eropäätöksessäni, jota olin miettinyt jo pidempään ja joka oli vaikea tehdä. Olemme puhuneet asiosta melko paljon ja olen kertonut odotuksistani ja toiveistani poikaystävälleni. En kuitenkaan halua muutaa häntä niinkuin en halua, että minunkaan täytyisi muuttua. Pelkään ”luovuttaa” ja sitä, että myöhemmin huomaan tehneeni todella suuren virheen, sillä poikaystäväni on hyvä ihminen. Milloin kuitenkin tietää, että on tehnyt ja yrittänyt kaikkensa? Mistä tietää, että on aika ”luovuttaa”? Ja voiko tällaisessa tilanteessa olla apua perheneuvonnasta?
VASTAUS: Et ole onnellinen. Et koe suhdettanne tasa-arvoiseksi. Olette erilaisia ja haluatte eri asioita. Teillä on erilaiset odotukset arjesta ja tulevaisuudesta. Mielestäni tässä on perusteita lopettaa parisuhde
Syksyllä tiesit, mitä halusit: muuttaa omaan asuntoon. Syyllisyyden tunteet ja epävarmuus estivät sinua toimimasta, niin kuin tahdoit. Mistä tunsit syyllisyyttä? Siitäkö, että olisit toiminut vastoin poikaystäväsi tahtoa? Parisuhteessa ei riitä, että toinen tahtoo. Jos olet suhteessa vastoin omaa tahtoasi, teet väärin paitsi itseäsi, myös kumppaniasi kohtaan. Oletko miettinyt, mikä pitää sinut tässä suhteessa, jonka koet mahdottomaksi, ja jossa et ole onnellinen?
Kirjoitit yhdessä sivulauseessa, että rakastat poikaystävääsi. Mitä on rakkaus? Eikö se ole toisen arvostamista sellaisena kuin hän on? Eikö se ole halua sitoutua yhteiseen tulevaisuuteen? Jos rakkaus ei ole onnentunnetta siitä, että saa jakaa elämän tärkeimmät asiat toisen kanssa, niin mitä se on? Perheneuvonnasta voisi olla apua. Voisit tai voisitte pohtia asioita ulkopuolisen kanssa.
Moni on yrittänyt muuttaa toista niin, että saisi hänestä sellaisen kuin itse haluaisi hänen olevan. Tämä on mahdotonta. Hyvä, että et edes halua lähteä sille tielle. Kun toista ei voi muuttaa, niin silloin yksi vaihtoehto on muuttaa itseään. Tämä käy usein huomaamatta. Hyvä, että olet tiedostanut tämänkin vaihtoehdon, ja että et halua sitä.
Toimimattoman ja onnettomaksi tekevän suhteen lopettaminen ei ole luovuttamista, vaan rohkeutta.
KYSYMYS: Ongelmani ei niinkään ole itse suhteessa, vaan perheessä ja suvussa, jolle yrittää perustella suhteeseen liittyviä ratkaisuja. Olen 23-vuotias mies, suhteessa toiseen 23-vuotiaaseen mieheen. Suhteemme toimii hyvin ja olemme olleet n. 5 kk yhdessä. Nyt kuitenkin päätimme, että poikaystäväni muuttaa luokseni asumaan, koska vietämme niin paljon osoitteessani aikaa ja tämä on muutenkin taloudellisesti järkevä ratkaisu.
Koko suhteesta oli alunperin hankala kertoa perheelle. Äiti tietää, isä ei. Vanhempani ovat eronneet joten vanhemmille menevät asiat "raportoidaan" aina kahteen eri osotteeseen, hiukan eri tavoin. Nyt muuttoon liittyen on tullut vastustusta lähinä isän suvun puolelta. Isälle vain kerroin, että kaveri muttaa kämppikseksi ja tämä on itsellekkin rahallisesti hyvä mahdollisuus. En tiedä teinkö väärin, mutta ajattelin että isän on parempi tietää vain niin paljon kun on valmis sulattamaan. Äiti suhtautui asiaan ihan hyvin, mutta kehotti vielä miettimään. Fakta on kuitenkin se, että jos homma ei toimi, asunnosta pääsee nopeasti eroon hyvän vuokrasopimuksen ansiosta. Muutamalta muulta sukulaiselta on tullut kova tuomio niin suhteeseen kuin yhteenmuuttamisenkin suhteen, mutta vain siksi että oma elämäni vaikeutuu ja tulen kohtaamaan paljon negatiivista suhtautumista. En itse asiaa ymmärrä kun tällä hetkellä asiat on paremmin kuin koskaan ja kaikki ystäväni ovat onnellisia puolestani. Kun kerron heille tämän, olen heidän mielestä itsekäs enkä kunnioita muiden mielipiteitä, mitä en taas ymmärrä, koska elämähän on minun ja teen sitä koskevat päätökset itse.
En vaadi heiltä hyväksyntää ratkaisuni suhteen, vaan kunnioitusta siihen että minulla on aikuisena ihmisenä oikeus tehdä omat päätökseni. Tuntuu välillä että minut hyväksytään vain, jos teen ratkaisuita, joita he itse tekisivät. En ole missään vaiheessa katunut päätöstä sen suhteen että osoitteessani asuu kohta 2 ihmistä, mutta haluaisin saada hyviä argumentteja ja perusteita, joilla myös ratkaisuni vastustajat ymmärtäisivät minua ilman että tulisi isompaa riitaa.
Monet voivat ajatella, että vain 5kk seurustelun jälkeen yhteenmuutto on liian aikaista ja tein päätökseni liian nopeasti. Tällä hetkellä kuitenkin vietämme niin paljon aikaa yhdessä että en näe tässä suuria ongelmia. Talouskin pysyy paremmin kasassa ja elämänlaatu paranee. Kodinhoidossakin täydennämme toisiamme ja molemmilla on sopivasti eriävät suosikit kotitaloustehtävien suhteen.
Mielipiteitä tilanteesta, ja tukea argumentteihin, joilla ratkaisua voi perustella kapeakatseisille?
VASTAUS: Kiitos viestistäsi! Luin siitä kaksi kysymystä joita pohdit. Ensimmäinen liittyy siihen, että muutat kumppanisi kanssa yhteen viiden kuukauden yhdessäolon jälkeen ja mietit perheesi, sukulaistesi ja ystäviesi suhtautumista asiaan. Perustelet yhteen muuttamisen syitä käytännönläheisesti: se on taloudellisesti järkevää ja vietätte muutenkin enemmän aikaa toisen asunnossa. Suhteennekin toimii hyvin, samoin arjen askareet.
On vaikea mennä sanomaan, mikä olisi sopiva aika tutustua toiseen ennen yhteen muuttamista. Mikä sopii yhdelle, ei kenties sovi toiselle. Olet löytänyt monia seikkoja, jotka puoltavat ratkaisuanne asumisen suhteen. Riittävätkö perustelut sinulle itsellesi? Entä kumppanillesi? Oletteko yhtä mieltä asiasta?
Toinen sinua mietityttänyt asia on perheesi ja sukulaistesi suhtautuminen siihen että kumppanisi on samaa sukupuolta kuin sinä itse. Kerroit että reaktioita on ollut laidasta laitaan. Näyttää siltä, että monen sukulaisesi täytyy saada käsitellä asiaa, joka tulee heille kenties ensimmäistä kertaa lähelle omaa elämää – siitäkin huolimatta että seksuaalisuudesta ja sen moninaisuudesta on viime vuosina keskusteltu mediassa paljonkin. Jos asia on vieras, se voi herättää pelkoa, kenties ahdistustakin. Osittain syynä on varmaankin myös suojelunhalu (samaa kertoo äitisi kehotus miettiä vielä), sillä seksuaalivähemmistöjä kohtaan tunnetut ennakkoluulot elävät paikoin edelleen.
Olet kuitenkin aivan oikeassa siinä, että elämäsi on sinun ja teet sitä koskevat ratkaisusi itse. On oikeutettua odottaa ratkaisujasi kohtaan kunnioitusta sukulaisiltasi – siitäkin huolimatta että he itse ajattelisivat toisin. Ei siis ole asianmukaista väittää että olisit itsekäs etkä kunnioittaisi heidän mielipiteitään.
Olet kertonut sukupuolisesta suuntautumisestasi äidillesi mutta et isällesi. Olet ilmeisesi toiminut näin, koska et ole varma hänen suhtautumisestaan sinuun.
Oletko myös miettinyt miten isäsi aikanaan suhtautuu siihen, että muut ovat tienneet asiasta ennen häntä? Koska salaisuudet yleensä kuluttavat voimia, ajattelisin että kun sinusta itsestäsi tuntuu että aika on sopiva, kertoisit myös hänelle suhteesi laadusta. Avautumisesta voi seurata kipeitäkin vaiheita, mutta kun se on tehty, itse kunkin prosessit pääsisivät liikkeelle. Mitä itse ajattelet? Voisitko ehkä löytää uudenlaisen vapauden?
Tiesi ei varmaankaan tule olemaan aina helppo. Suhteesi hyväksyminen voi vaatia joiltakin läheisiltäsi aikaa. Joskus käy ikävä kyllä niinkin että välit viilenevät kun koetaan, että toisen valinnat ja arvot sotivat omia arvoja vastaan. Se on todella ikävä asia, eikä niin soisi koskaan käyvän kenellekään.
Tehokaskaan argumentointi ei välttämättä auta toista ymmärtämään kokemusmaailmaasi. Kannattaa kuitenkin pyrkiä avaamaan sitä, koska vastaanottavainen mieli voi hiljalleen avautua uusiin näkökulmiin. Altavastaajan asemasta sinun ei tarvitse lähteä asialle. Yli voimiensa ei pidä myöskään yrittää kääntää kenenkään päätä. Joskus aika on paras pehmittäjä.
On tärkeää että kuuntelet itseäsi. Pidemmän päälle elämä käy tukalaksi jos toimii itseään vastaan. Tärkeämpää kuin se että muut hyväksyvät sinut, on se että sinä itse hyväksyt itsesi ja luotat siihen että olet arvokas juuri sellaisena kuin olet.
Olen iloinen että sinulla on ystäviä jotka ymmärtävät sinua ja ovat onnellisia puolestasi!
KYSYMYS: Olen seurustellut reilun vuoden. Mietin jatkuvasti poikaystäväni kaveria, näen siitä jopa unia. Onko tämä normaalia? Riitelemme paljon tosi pienistäkin asioista, meillä ei ole yhtä hauskaa yhdessä, kuin oli aiemmin. Olemme olleet tylympiä toisillemme, eikä kumpaakaan aina jaksa toisen jutut kiinnostaa vaan esimerkiksi puhelin menee etusijalle. Silti rakastan häntä, enkä tiedä mitä nyt tehdä.
VASTAUS: Luettuani viestisi mietin, millaistakohan vastausta toivot. Toivoisitkohan minun sanovan, että rakkaus on tärkeintä ja ei haittaa, vaikka unelmoit poikaystäväsi kaverista? Vai toivoisitkohan, että kuulisin kaikki kertomasi merkit siitä, että suhteenne ei ole oikein hyvällä mallillaan juuri nyt?
Mietin tätä kokonaisuutta. Olette seurustelleet reilun vuoden ja kuulostaa, että olette jo nyt ikään kuin kyllästyneet toisiinne. Miten se niin äkkiä muuttui tuollaiseksi? Riitelette paljon eikä yhdessäolo ole enää niin mukavaa. Olette tylyjä toisillenne eivätkä toinen ja toisen jutut jaksa enää kiinnostaa. Ei kuulosta siltä, että olette toisillenne tärkeitä ja arvostatte suhdettanne.
Se, että haaveilet poikaystäväsi kaverista, kertoo että et ole enää rakastunut omaan poikaystävääsi. Ihminen ei kykene olemaan ihastunut / rakastunut kuin yhteen ihmiseen kerrallaan. Se tarkoittaa myös siitä, että sydämessäsi on ollut tilaa uudelle ihmiselle. Poikaystäväsi ei enää ole sinulle Se Ainoa. Puhut rakastamisesta. Rakkaus on iso sana ja vahva tunne. Siihen voi sekoittua myös muita asioita, kuten tottumusta, riippuvuutta, pelkoa yksin olemisesta jne.
Sinun kannattaa miettiä, onko tässä nykyisessä seurustelusuhteessasi sellaisia asioita, jotka kantavat oikeasti eteenpäin. Vai onko mahdollista, että se on jo tullut tiensä päähän ja teidän molempien on viisainta jatkaa elämässä eteenpäin erillänne? Epätyydyttävään suhteeseen ei kannata jäädä, varsinkin kun olette nuoria eikä teidän tarvitse ajatella lapsia tms.
Ota asia rohkeasti puheeksi poikaystäväsi kanssa. Selvittäkää teidän keskinäiset välinne ensin kahdestaan. Sen jälkeen voit miettiä, miten ja kenen kanssa haluat itse jatkaa. Valitse sellainen poikaystävä, jonka kanssa todella haluat olla äläkä tyydy "ihan kiva" -vaihtoehtoon.
Rohkeutta ja viisautta elämäsi tärkeisiin valintoihin toivottaa
KYSYMYS: Olen 33-vuotias nainen ja ollut 2,5 vuotta etäsuhteessa; välimatkaa seurustelukumppaniini on 120km. Näemme kyllä usein ja yhdessä vietämme 3-4 yötä viikossa. Molemmilla on omat asunnot, hyvät työt ja asiat kunnossa.
Minulla on alle kouluikäinen poika edellisestä liitosta, hän asuu pääasiallisesti entisen puolisoni luona. Minulla lapseni on n.8 pvää/kk. Seurustelukumppanillani puolestaan on 2 alle kouluikäistä tyttöä jotka asuvat hänen ex-puolisollaan ja tapaamiset ovat suunnilleen samalla aikataululla kuin minulla.
Ongelmaksi alkaa näin 2,5 vuoden seurustelun jälkeen muodostua se että haaveilen yhä enemmän ja enemmän yhteisestä kodista. Seurustelukumppanini jakaa kyllä haaveeni mutta koska molempien lapset asuvat eri paikkakunnilla olemme pattitilanteessa jossa kumpikaan meistä halua muuttaa kauemmas heistä. Muutto tarkoittaisi pakostakin jommalle kummalle luopumista lasten kanssa vietetystä arkipäivä-ajasta sillä päiväkodit ja esikoulut ovat noilla lasten asuinpaikkakunnilla tästä johtuen matkat ja kuljetukset olisivat pienille lapsille kohtuuttomat.Olemme siis jumissa. Seurustelukumppanini kestää tilanteen paremmin kuin minä. Ajoittain koen toivottomuutta siitä ettei tämä tilanne helpota kenties vielä vuosiin. Lapset ovat vielä niin pieniä. Pelkään etten jaksa. Riitelemme nykyään useammin koska välimatka kiukuttaa. Rakastan hänta todella ja koen että hän on minulle se oikea. Olemme kestäneet yhdessä paljon, molempien avioerot ja elämien uudelleen rakentamiset. Olemme myös läheisiä toistemme lähisuvulle ja yhteisiä kavereita on muodostunut. Tunnemme molemmat vahvasti että kuulumme yhteen. Pystymme puhumaan kaikesta mutta tästä yhteisestä kodista saamme nykyään aina vain pahaa mieltä aikaan jommalle kummalle.
Mitä jos emme koskaan saa yhteistä perhettä? Tällainen tilanne ei riitä minulle enää kauaa. Pelottaa että ajaudun tuskissani eroamaan muuten hyvästä suhteesta. Miksi en pysty tyytymään siihen mitä meillä nyt on? Pystynkö 'opettamaan' itseni tyytymään? Pelkään että alan syyllistää seurustelukumppaniani siitä ettei hän muuta luokseni, vaikka olen itse ihan yhtä muuttohaluton.
Nyt löydät Suhdeklinikan myös Facebookista!
_____________________________________________________________________________________
VASTAUS: Kirjoitat kauniisti parisuhteestasi: rakkautta on paljon ja koet, että kumppanisi on sinulle se oikea. Yhteenkuuluvuudentunteenne on vahvaa. Nämä edellä mainitut asiat kuullostavat minusta kaikkein tärkeimmiltä ja oleellisimmilta tässä kokonaisuudessa. Olette onnekkaita kun olette löytäneet toisenne.
Ongelmaksi kuvaat voimistuvan toiveesi yhteisestä kodista, joka ei ole kuitenkaan helppoa toteuttaa nykyisessä elämäntilanteessa. Maantieteellisestä välimatkasta huolimatta pystytte järjestämään säännöllisiä tapaamisia ja viettämään noin puolet öistä yhdessä. Minusta tämä kuullostaa kohtuullisen hyvältä ja toimivalta järjestelyltä - joskin ymmärrän kaipuusi tiiviimpään yhdessäoloon. Jos teistä kumpikaan ei ole kuitenkaan tällä hetkellä valmis vaihtamaan paikkakuntaa, on yhteenmuutto yhtälönä mahdoton. Minusta on hienoa, että osaatte pohtia asiaa myös lasten näkökulmasta.
Kirjoitat, ettei tällainen tilanne riitä sinulle enää kauaa ja kysyt, miksi et pysty tyytymään siihen (hyvään) mitä teillä nyt on. Se on hyvä kysymys, johon minulla ei ole antaa suoraa vastausta, mutta haastan sinut pohtimaan hieman tätä asiaa. Mikä on sinulle riittävän hyvää? Mistä olet valmis tinkimään? Entä mikä on sinulle luovuttamatonta? Kirjoitit pelkääväsi, että tyytymättömyytesi voisi johtaa jopa eroratkaisuun. Mitä silloin menettäisit? Mitä saisit tilalle? Kumpaa valintaa arvelet katuvasi myöhemmin vähemmän; hyvän (etä)suhteen jatkamista vai eroamista?
Entäpä jos asia ei olisikaan niin mustavalkoinen (eli suhteen jatkaminen nykyisellään tai sen lopettaminen)... Minkälaisiin kompromisseihin olisit valmis omalta puoleltasi? Entä kumppanisi?
Kirjoitit, että olette kestäneet kumppanisi kanssa yhdessä paljon, mm. avioeroprosessit. Teillä on molemmilla pienet lapset aiemmista suhteistanne. Nyt pohditte uusperheen perustamista. Se on varsin erilainen lähtökohta kuin lapsettoman pariskunnan yhteisen elämän suunnittelu. Nyt huomioon täytyy ottaa monta muuttujaa (molempien lapset, exät, hoito- ja työpaikat, asumisjärjestelyt, ym.) Palapeli on paljon monimutkaisempi, mutta ei mahdoton. Palojen loksahtaminen kohdilleen kestää usein vaan kauemmin kuin ydinperhettä perustavilla. Uusperheellistymisen sanotaankin olevan prosessi, joka kestää vuosia. Olette siinä mielestäni vielä alkuvaiheessa. Aikaa, kärsivällisyyttä ja joustavuutta tarvitaan.
Jos rakkautta ja tahtoa on riittävästi, uskoisin, että käytännön asiat järjestyvät ajallaan. Uusperhekirjallisuuteen perehtyminen voisi auttaa teitä. Voisitte aloittaa vaikkapa Kaisa Raittilan ja Päivi Sutisen (2008) kirjasta Huonetta vai sukua - Elämää uusperheessä. Suosittelen teitä myös tutustumaan [url=www.supli.fi]Suomen Uusperheiden Liitto[/url] ry:n nettisivuihin. Vertaistuki saattaa osoittautua tärkeäksi tällaisessa elämäntilanteessa. Monista haasteista huolimatta uusperheellistyminen on uusi mahdollisuus!
KYSYMYS: Olenko liian tyly jos katson, että nuoren naisen realiteetit ovat sekaisin, jos se ilmoittaa haluavansa musiikki- ja elokuva-alalle töihin? Ja sitten en sano sille enää mitään tai käy samassa yökerhossa kuin se. Ikää minulla on jo 36 ja olen nähnyt liikaa sellaista, että kyseisellä alalla on vaikea menestyä niin, että siillä pystyisi elättämään itsensä.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Se herättää monia kysymyksiä. Pohdit sitä, oletko liian tyly naiselle, joka haluaa työskennellä elokuva- ja musiikkialalla. Liität viestissäsi tylyyden siihen, että olet katkaissut naisen kanssa keskusteluyhteyden, etkä käy hänen kanssaan enää samassa yökerhossa. Et kirjoita tarkemmin, mikä suhteesi naiseen on. Seurusteletteko vai oletteko esimerkiksi hyvänpäiväntuttuja?
Joka tapauksessa naisen tulevaisuuden haaveet herättävät sinussa voimakkaita tunteita, mistä kertoo tarpeesi katkaista välit häneen kokonaan.
Mietin, mitä mielikuvia ja merkityksiä liität elokuva- ja musiikkialaan? Viestistäsi tulee ilmi, että sinulla on jokin käsitys naisen unelma-aloista. Halutessasi voisit myös tukea naista välittämällä asianmukaista tietoa ja luomalla realistisen kuvan kyseisistä aloista. Toisaalta et erittele tarkemmin, mistä työstä olisi kysymys. Elokuva- ja musiikkialalla voi työskennellä käsitykseni mukaan hyvin monenlaisissa tehtävissä: konserttipianistina, äänisuunnittelijana, puvustajana ja valomiehenä, vain joitakin mainitakseni. Todellisuudessa monet myös elättävät itsensä työskentelemällä juuri elokuvan ja musiikin parissa, minkä vuoksi kirjoittamasi naisen työsuunnitelmat ovat ihan realistisia.
Kiinnostun ennen kaikkea siitä, miksi juuri tämä nainen ja hänen haaveensa herättävät sinussa näin voimakkaita tunteita. Pidän tärkeänä, että jokainen ihminen saa etsiä oman polkunsa – joskus kantapäänkin kautta. Kannustan unelmoimaan, yrittämään ja etsimään sitä, millä tavoin unelmistaan voisi tehdä totta.
KYSYMYS: Hei, olen 23-vuotias nainen. Olen seurustellut elämäni aikana kahdesti, joista ensimmäinen suhde kesti muutaman vuoden, ja tämän jälkeinen “laastarisuhde” reilun puoli vuotta, mutta kariutui pääasiassa kokemaani henkiseen väkivaltaan.
Tästä viimeisimmästä suhteesta on nyt 3,5 vuotta aikaa, ja tässä välissä olen harrastanut kohtalaisen runsaasti yhden yön juttuja, sekä muutamaan kertaan olen ehtinyt ihastua, mutta aina väärään ihmiseen: joko en ole saanut vastakaikua, tai sitten miehet ovat olleet liian sitoutumiskammoisia ja ovat karanneet sen jälkeen, kun olen möläyttänyt tunteistani, vaikka olisivat itsekin väittäneet jotain tuntevansa. Olen aina ollut hyvin epävarma itsestäni, mutta yhden yön jutuilla luulin hetkeksi keränneeni itseluottamusta ja sellaista oloa, että “mä kelpaan”. Kyllä se siinä mielessä toimikin, lähes aina esimerkiksi baari-iltoina sain jonkun lähtemään mukaani, jos vain siltä sattui tuntumaan.
Jotkut kanssani öitä viettäneet laittoivat paljon enemmän peliin kuin minä, ja törkeästi jätin heidät roikkumaan vastaamatta yhteydenottoihin, vaikka olisimme nähneetkin useamman kerran. Tein tätä myös sellaisille kavereille, joiden kanssa eksyin sänkyyn syystä tai toisesta. Sanomattakin selvää, että olen tällä pilannut usean kaverisuhteen. Tämän vuoden alussa kuitenkin lopetin kaiken turhan säätämisen. Tammikuussa minulla oli yksi yhden yön juttu, mutta sen jälkeen päätin, että se saa loppua. Ei se ole sitä elämää, mitä mä haluan elää. Aloin tosissani toivoa tasaisempaa elämää. Jotain, mistä saa kiinni ja mihin tukeutua.
Tajusin, että yhden yön jutut ainoastaan tuhoavat minua kaikella sillä katumuksella ja ahdistuksella, enkä loppupeleissä ole saanut niistä mitään hyvää. Itseluottamukseni kyllä kieltämättä nousi aluksi, mutta lopulta aloin nähdä itseni vain säälittävänä ja halpana, mikä laski itsevarmuuttani alemmas kuin koskaan.
Kesällä aloin tuntea itseni tosi yksinäiseksi ja epähaluttavaksi, kun ei ollut mitään kontaktia miehiin. Kyllä sitä aina silloin tällöin sai huomiota, mutta olin (ja olen) sitä mieltä, että lähes poikkeuksetta kaikki näistä halusivat vain sänkyyn ja olisin vain jatkanut samaa elämääni, enkä halunnut sitä. Päätin, että seuraavaksi olen sängyssä tulevan seurustelukumppanini kanssa, millä sen nyt sitten mukamas ajattelinkin tietäväni.. Joka tapauksessa, purin vähän tätä oloani tinderillä, mikä oli ihan hauskaa. Yhden tuntemattoman kanssa olen tavannut, mutta pääasiassa koko tinderöinti oli vain sellaista itseluottamuksen uudelleen nostattamista, tai sen yrittämistä. Saada matcheja, mutta ei tarvitse lähteä siihen sänkytouhuun mukaan, mikä kaduttaisi kuitenkin. Loppukesästä painoin tinderissä hieman vitsillä sydäntä yhdelle tuttavalle samasta kaupungista - tutustunut olen häneen jo useampia vuosi takaperin kun olin suhteessa, ja ollaan satunnaisesti nähty, mutta ei sen kummemmin. Saman työpaikan takia näimme niissä merkeissä toisinaan ja teimme töitä yhdessä, mutta en ollut koskaan ajatellut häntä kaveria kummoisempana. Sattumalta siitä tuli kuitenkin match, jolle ensin nauroimme molemmat, mutta lopulta chattailun kautta tapasimme.
Sen jälkeen olemme harrastaneet useampaan kertaan seksiä ja ollaan ruvettu tutustumaan toisiimme kunnolla. Muutaman kerran jälkeen jo tajusin, miten mulle alkoi välittömästi kasvaa tunteita tuota ihmistä kohtaan - olimme niiiiiin samanlaisia, vaikka en ollut sitä ennen tajunnutkaan. Vihelsin jo ensimmäisen kuukauden aikana jutun pariin kertaan poikki vedoten siihen, etten pystykään tällaiseen friends with benefits -juttuun. Ei mennyt aikaakaan, kun mies ilmoitti, että haluaa tapailla kanssani. Sen jälkeen tilanne onkin ollut äärettömän haastava, koska en jostain syystä pysty sisäistämään “tapailua”. Tästä olemme saaneet muutamaan kertaan riidankin aikaan, sillä epävarmuuteni on tullut esille aivan liikaa. Se alkaa olla hyvin sairaalloista, sillä se on mielessäni aivan oikeasti 24/7.
Tiedän meidän kaveruusajoista miehestä sen verran, että hän on seurustellut useaan kertaan ja on ainakin kertaalleen pettänyt. Tiedän myös sen, että hän on erittäin flirttaileva ja sosiaalinen, erityisesti humalassa, mutta muutenkin. Ennen tapailuamme hänellä on ollut useamman kuukauden “villivaihe”, jolloin on harrastanut reippaasti yhden yön juttuja ja tapaillut useampaakin naista samaan aikaan. Nyt hän kuitenkin vakuuttaa, ettei aio enää tapailla ketään muuta kuin minua. Hän ei halua enää edes keskustella asiasta kanssani, koska olen niin useaan kertaan näyttänyt epäilyni tätä lupausta kohtaan, että hän alkaa todellakin kyllästyä vakuutteluun - ja ihan syystäkin, ymmärrän sen kyllä. Minun on vain tolkuttoman vaikeaa luottaa hänen sanaansa.
Erityisesti siksi, että mä kaipaisin tapailulta enemmän, mutta tunnen olevani ahdistava. Näemme vaihtelevasti, mutta noin kerran viikossa/kahdessa, toisinaan useammin, toisinaan harvemmin. Muuna aikana emme juuri pidä yhteyttäkään. Itse kaipaisin huomattavasti enemmän yhteistä aikaa, mutta en kuitenkaan halua, että hän tuntee minun riistävän aikaansa kavereidensa kanssa, sillä kuten mainittua, hän on todella sosiaalinen ja omaa tiiviin ystäväporukan, joiden kanssa viettää aikaansa oikeasti paljon. Aina kun näemme, hänen puhelimensa käy kuumana, puhelua ja viestiä pukkaa vähän väliä. Tämä ei minua aiemmin häirinnyt ollenkaan, koska tiesin ystävien pitävän oikeasti päivittäin yhteyttä PALJON. Eräällä kerralla hänen luonaan vieraillessa satuin kuitenkin ohimennen huomaamaan hänen puhelimensa pöydällä, ja siinä oli tinder päällä. En silloin oikein tiennyt miten siihen pitäisi suhtautua, joten sivuutin asian, mutta heti sen jälkeen se on alkanut kaivelemaan mieltäni. Ja nyt pääsemme dilemmaan, kun en enää halua näyttää epävarmuuttani ja kysyä asiasta, koska pelkään (ja tiedän) ajavani hänet hiljalleen pois luotani lopullisesti, jos jatkuvasti näytän, etten luottaisi häneen.
Tämä mies tietää varsin hyvin edellisistä suhteistani ja menneisyydestäni muutenkin, mutta ei ole reilua laittaa kaikkea mun käytöstä senkään piikkiin. Mitä voisin tehdä tälle epävarmuudelleni? Kuinka voisin ottaa noita asioita hänen kanssaan puheeksi tekemättä asiasta mitään suurta numeroa ja ahdistuksen aihetta? En haluakaan aloittaa keskustelua mitenkään sävyllä “meidän täytyy nyt jutella vakavia”, vaan haluaisin kysyä asiasta vain ohimennen ja mainita, että se on vain mietityttänyt mua. Pelottaa, että oikeasti hakkaan sen viimeisen naulan tähän arkkuun ottamalla näitä asioita TAAS kertaalleen puheeksi, kun niistä on niin moneen kertaan jo jauhettu - ei tinderistä, mutta yleisesti siitä, miten pelkään hänen tekevän muiden kanssa jotain.
Huoh, olen ihan loputtomassa suossa oman pääni kanssa. En pysty käsittelemään ajatusta, että menettäisin tuon ihmisen, jonka kanssa oikeasti yhteinen aika on parempaa kuin mikään muu.
Väsynyt epävarmuuteen
VASTAUS: Kiitos pitkästä viestistäsi.
Kuulostaa sitä, että olet viime vuosina monin eri tavoin ja kokemuksin tutkinut ihmissuhteissa olemista. Ikääsi nähden olet ehtinyt jo kokea kovin monenlaisia suhteita. Osa näistä kokemuksista on ollut, ainakin joltain osin, hyödyllisiä ja osa haitallisia sinulle. Kaikista niistä voi kuitenkin yrittää oppia, ennen kaikkea itsestään. Niin kuin olet pyrkinytkin tekemään.
Kerrot, että olet yrittänyt nostaa itseluottamustasi yhden illan jutuilla ja tinderillä. Loppupeleissä et ole kuitenkaan saanut näistä itsellesi mitään hyvää vaan niiden vaikutus on ollut jopa päinvastainen: Olet alkanut näkemään itsesi säälittävänä ja halpana ja lopulta itseluottamuksesi on laskenut alemmaksi kuin koskaan. Kerrot, että olet alkanut toivoa tasaisempaa elämää, jotain mistä saa kiinni ja mihin tukeutua. Olet alkanut toimimaan naiden toiveittesi suuntaisesti mm. lopettamalla yhden illan suhteet.
Nuo mainitsemasi asiat kuulostavat hyviltä toiveilta ja oikeastaan ne ovat toiveita, jotka toteutuessaan tuovat turvaa ja vaikuttavat mm. itseluottamukseen. Itseluottamus parisuhteessa rakentuu mm. siitä, että voin luottaa, nojata kumppaniini, tulen nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi tarpeineni, minuun sitoudutaan. Itsetuntoa on myös se, että tiedän mitä tarvitsen ja kaipaan, ja pyrin järjestämään elämääni niin, että voisin mahdollisuuksien mukaan elää itseni näköistä elämää.
Sinulla on kokemusta miehistä, jotka eivät halua sitoutua ja jotka lähtevät kun sinä alat kertomaan tunteistasi. Toisaalta kerrot myös itsestäsi, että olet katkaissut yhteydenpidon kun vastapuoli on laittanut itseään peliin ja olisi ollut mahdollista syventää suhdetta. Nämä teemat toistuvat nykyisessäkin suhteessasi. Joku puoli sinusta kaipaa yhteyttä, sitä että voisi luottaa, voisi puhua ja kertoa itsestään, tunteistaan. Samanaikaisesti toinen puoli viheltää peliä poikki ja sanoo, etten pystykään tähän. Sanot että "en pysty sisäistämään tapailua". Mitä mahdat tarkoittaa?
Sanot, että kaipaat tapailultanne enemmän, mm. enemmän yhteistä aikaa. Nimimerkkisikin sanoo, että olet väsynyt epävarmuuteen. Mutta on vaikea luottaa. On vaikea luottaa, että miesystäväsi ei tapaile muita vaan on sitoutunut sinuun. On vaikea luottaa, että sinulla on oikeus puhua epävarmuudestasi juuri sellaisena kun sinä sen koet, ei vähätellen tai ohimennen. Viestissäsi hyvältä kuulostivat kaikki ne asiat, joissa tunnistat itseäsi, pelkojasi ja toiveitasi. Ajattelen, että sinun tulisi kuunnella niitä puolia itsessäsi ja miettiä mistä kaikesta ne kumpuavat. Mistä esimerkiksi mahtaa pohjimmiltaan kummuta tuo kelpaamattomuuden kokemus? Sanot, että pelkäät ajavasi hänet pois jos kerrot epävarmuudestasi. Se on tietenkin mahdollista, että niin kävisi. Muistan joskus kuulleeni sanonnan "Parempi tulla hylätyksi omana itsenään kuin rakastetuksi jonain mitä ei ole".
Saattaisi olla hyvä, jos löytäisit itsellesi jonkun turvallisen ammatti-ihmisen, esim. täältä Kirkon perheneuvonnasta. Hän voisi miettiä kanssasi näitä kysymyksiä ja olla tukenasi, että pääsisit ylös "loputtomasta suosta" jossa koet olevasi. Toivon, että jossain kohtaa saat ihmissuhteen, jossa voit olla turvallisesti sinä.
Kaikkea hyvää Sinulle toivottaen,
Perheneuvoja Helena
Olen 21-vuotias nainen ja ongelmani on tunnekylmyys. Olen kokenut ihastumisen tunteen vain pari kolme kertaa elämässäni, eivätkä nekään ole kestäneet kauaa.
Sitoutuminen ahdistaa minua suunnattomasti enkä ole koskaan seurustellut kenenkään kanssa. Heti, jos mies alkaa osoittaa kiinnostustaan, ahdistun ja lopetan yhteydenpidon kuin seinään. Siitä on syntynyt useita vaikeuksia, koska miehet ovat jääneet "roikkumaan" vastakaiun toivossa. Miesten lähettämät viestit, liiallinen läheisyys, kaikenlainen romanttisuus ja lässytys saavat minut voimaan pahoin. Kun mies on kertonut pitävänsä minusta, en ole koskaan voinut sanoa mitään takaisin.
Minulle on mahdoton ajatus, että koskaan esimerkiksi menisin naimisiin tai hankkisin lapsia.
Ahdistuksesta huolimatta on hetkiä, jolloin kuitenkin haluaisin parisuhteen. Olen miettinyt jo pitkään, mikä minussa on vialla, kun en pysty tuntemaan tällaisia tunteita.
Viimeisen vuoden aikana olen myös alkanut miettimään, olenko bi-seksuaali. Mutta toisaalta naiset, kuten miehetkin, kuitenkin viehättävät minua vain ulkonäön perusteella mutta heti jos edetään pidemmälle, pakenen. Toivon, että saisin jonkinlaista selkoa tilanteeseeni, koska en tiedä mistä tämä johtuu.
VASTAUS: Kuvauksesi perusteella en pidä sinua tunnekylmänä. Pikemminkin olet herkkä ihminen, jonka tunteet vain ovat niin syvällä, että niistä on vaikea saada otetta. Tunteesi tulevat esille epämääräisenä ahdistuksena, jos toinen ihminen – on hän sitten mies tai nainen – tulee sinua liian lähelle. Toisaalta haaveilet siitä, että uskaltaisit sitoutua toiseen ihmiseen, toisaalta tuo ajatus herättää sinussa ahdistavia tunteita.
Olet yrittänyt saada kiinni tuosta epämukavasta olostasi, joka liittyy toisten ihmisten läheisyyteen. Onkohan joku läheinen ihminen joskus rikkonut henkilökohtaisia rajojasi, vaikkapa moittimalla ulkonäköäsi, halveksimalla, vähättelemällä tai koskettelemalla tavalla, jota et olisi halunnut? Jos näin on, voi alkaa itsekin uskoa toisen vääristynyttä puhetta tai sopimatonta käytöstä, siitä on tullut "normaalia". Kun sitten joku osoittaa aidosti kiinnostustaan, se herättää epämääräisen ahdistuksen. Läheisyys ja romanttisuus tuntuvat tungettelulta, vaikka tietää, että sen pitäisi tuntua hyvältä.
Sinussa ei ole mitään vialla, olet vain aloittanut matkan kohti itseäsi, tunnistamaan, kuka oikeasti olet ja mitä elämältä haluat. Matka itseen voi olla pitkä ja mutkainen, mutta se kannattaa tehdä.
Ahdistuksesi kertoo, että sisälläsi on kimppu erilaisia tunteita, joita on tärkeää tutkia kaikessa rauhassa. Tunteet ovat ajattomia, niiden alkuperä voi yhtä hyvin olla tässä hetkessä kuin kaukana omassa menneisyydessäkin. Sinun kannattaisi hakeutua puhumaan näistä tunteistasi ammattiauttajalle. Jos olet opiskelijaterveydenhuollon piirissä, voit lähteä sitä kautta etsimään sopivaa keskustelukumppania.
KYSYMYS: Olen 28-vuotias nainen, joka viettää häitään kahden kuukauden päästä. Nyt minua kuitenkin vaivaavat tuntemukset, jotka toisinaan saavat minut hätääntymään tulevasta avioliiton solmimisesta. Minulla on elämässäni hieno, ymmärtävä, uskollinen, hellä, hauska, huomioiva, rakastava ja hyvin sitoutunut mies. Meillä on hyvä suhde, jossa on rakkautta, hellyyttä, kiintymystä. Olemme olleet yhdessä monta vuotta. Meillä on välillä riitaisampia kausia, mutta saamme riidat aina yhdessä sovittua, ja ne ovat mielestäni normaaleja, kaikkiin suhteisiin kuuluvia erimielisyyksiä. Pitkin suhdetta olen kuitenkin välillä pohtinut, onko tämä ihminen oikea minulle, sovimmeko parhaalla mahdollisella tavalla yhteen. Sitten puolestani taas koen onnea ja rakkautta siitä, että olen löytänyt näin hienon ihmisen elämääni, jonka kanssa on hyvä olla. Eroaminen on tuntunut kauhealta ajatukselta. Miksi päästäisin tällaisen rakkauden elämästäni? Miksi kuitenkin ajoittain ahdistun?
Nyt ennen häitä saatan esimerkiksi aamulla herätessäni tuntea jonkinlaista ahdistusta tulevasta valinnasta. Onko tämä tie oikea? Olenko valitsemassasi juuri sitä ihmistä, joko on minulle oikea, ja kenelle minä olen oikea. Näiden yhteisten vuosien aikana olen jo nähnyt, kuinka olemme selvinneet vaikeammistakin vaiheista ja kuinka mieheni on sitoutunut panostamaan suhteeseemme ja uskoo siihen. Itse ajattelen myös niin, että kun päätän sitoutua, haluan tehdä tulevaisuudessakin kaikkeni sen eteen, että tämä liitto kestää.
Eniten minua ahdistaa tämä tunnekokemus, joka minut ajoittain valtaa. Olen yrittänyt löytää syitä siihen, miksi tunnen näin. Joskus olen yhdistänyt sen joihinkin mieheni "huonoihin" puoliin, tai joihinkin asioihin, missä ajatuksemme eivät ole kohdanneet. Tässä ajassa on kyllä jo hyvin tietoinen myös niistä toisen vähemmän ihanista piirteistä. Näitä asioita pohtiessani olen kuitenkin aina jälkeenpäi!n kokenut, etteivät asiat ole niin merkityksellisiä yhteiselämän kannalta, että niistä kannattaisi ahdistua, lähinnä ne ovat olleet makuasioita tai käytännönjuttuja. Koen, että arvomaailmamme on hyvin samankaltainen, haluamme samoja asioita ja pystymme puhumaan kaikesta. Olemme monenlta tapaa samanlaisia, mutta joissain asioissa myös hyvin erilaisia. Monelta osin erilaisuus täydentää suhdettamme, toisinaan toisen erilaiset tavat ja piirteet kyllä ärsyttävät ja suorastaan raivostuttavat. Suhteessamme ei mielestäni ole kuitenkaan mitään varsinaisesti pielessä, tai ainakaan en ole löytänyt varsinaisia ongelmakohtia. Ongelma on tämä oma epävarmuuteni, joka syö onnellisuutta. En kirjoita siksi, että vielä aikoisin perua hääni, mutta minua pelottaa, että nämä tuntemukset häiritsevät ajoittain avioliitossakin.
Joskus huomaan tulevani kateelliseksi, jos kuulen tarinoita, joissa ihmiset kertovat heti tienneensä: "Tässä se oikea on" tai "En ole koskaan kyseenalaistanut parisuhdettamme". Kai olen ajatellut, että haluan itse tuollaisen tunnekokemuksen, täyden varmuuden, ja olen jotenkin pettynyt siihen, etten ole kokenut jatkuvaa varmuutta suhteesta. Olen myös pohtinut, onko minulla epärealistiset ajatukset rakkauden täydellisyydestä. Minun on muutenkin vaikeaa tehdä elämässäni valintoja. Olen itse niistä vastuussa, ja siksi minua saattaa ahdistaa, valitsenko itselleni parhaan ratkaisun.
Meidän tarinamme alkoi niin, että olimme ensin kumpikin suhteissa tahoillamme, mutta havaitsin nykyisen mieheni kuitenkin heti mielenkiintoiseksi tyypiksi ja myöhemmin ystävystyin hänen kanssaan. Kun olimme molemmat sinkkuja, huomasin, kuinka hakeuduin koko ajan hänen seuraansa ja minun oli hyvä olla hänen kanssaan, huomasin olevani ihastunut. Hassua kyllä, yhteiset ystävämme kertoivat, että ihastus oli ollut muille selvä jo pitkään. Minulla kesti pitkään myöntää itselleni, että olin ihastunut, sillä uskoin, että meillä oli liian erilaiset taustat, jotta meistä voisi tulla mitään.
Tutustuttuamme havaitsin, että luuloni oli väärä, löysimme yhteisen aallonpituuden. Alusta lähtien olisin kuitenkin halunnut olla vielä varmempi, ettei yhdessäoloa olisi tarvinnut edes miettiä, sen olisi vaan tiennyt, että tässä tämä on. En tiedä saako tästä sekavasta kirjoituksesta mitään selkoa tai onko tässä mitään, mutta ehkä ulkopuolinen ihminen osaisi tarjota uutta näkökulmaa tähän epävarmuus asiaan.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Tuntuu aika hankalalle vastata sinulle, kun, aivan kuten itse sanot, liittonne tuntuu olevan hyvissä kantimissa eikä selkeitä rasitteita sen puolesta avioliitollenne näyttäisi olevan tai et niistä ainakaan kerro. Silti sinua joskus vaivaa epävarmuus valintasi oikeellisuudesta tai siitä onko hän sinulle "se oikea" tai toisin päin. Kadehdit ihmisiä, jotka eivät tunne epävarmuutta.
Elämässä on vain yksi asia varmaa: muutos. Kaikki muuttuu kaiken aikaa ja loputtomasti. Eikä kukaan näe tulevaisuuteen. Varmuutta on vain siitä, että näillä ehdoilla tässä tilanteessa tämä päätökseni näyttää hyvälle/oikealle. Seuraavassa tuokiossa, uusien asioiden valossa, voi joutua tekemään uudenlaisen päätöksen. Se ettei tunne epäilystä, voi kertoa siitä, että kieltää epäilyn mahdollisuuden tai siitä, että speksit ovat pysyneet pitkään jokseenkin samanlaisina. Sitä ei voi luvata, että aina kaikissa olosuhteissa sama päätös ikuisesti olisi oikein.
Avioliitto tai intiimisuhde ylipäätään on myös tahdon asia. Jokaisessa parisuhteessa parametrit muuttuvat välillä yhteiselämän kannalta haitalliseen suuntaan, silloin kysytään tahtoa. Tahtoa ja uskoa tarvitaan silloin, kun asiat menevät huonoon suuntaan ja kurssia on yhdessä reivattava parempaan suuntaan. Jos ongelmat pystytään ratkomaan yhdessä molempia tyydyttävällä tavalla, suhde on kehittynyt. Jos hyvistäkään yrityksistä huolimatta vaikeudet eivät poistu jää jäljelle kysymys onko suhteessamme muuten vielä jäljellä riittävät eväät tai perusteet liiton jatkumiselle. Mikäli ei ole, voi olla aika surra mennyt ja siirtyä eteenpäin.
Voitko tyytyä tähän epävarmuuteen? Voitko nauttia elämästä, vaikka se on epätäydellistä? Voitko iloita valinnoistasi, vaikka niihin liittyy riskejä ja epäonnistumisen mahdollisuus? Miten ylipäänsä suhtaudut elämääsi? Asetatko itsellesi ja tekemisellesi paljon vaatimuksia ja onnistumisen pakkoa? Kelpaatko sinä ja sinun elämäsi ja valintasi sellaisenaan? Oletko okei, vaikka mokaisit tai epäonnistuisit? Elääkö sinussa vaatija vai armahtaja itseäsi kohtaan? Ja onko vierelläsi tukijoita vai syyttäjiä?
Puhuit viestissäsi, että sinun on vaikea tehdä elämässäsi valintoja. Sinua ahdistaa epäilykset siitä, oletko tehnyt parhaat valinnat. Tästä minulle tulee mieleen ajatus itseluottamuksesta ja rakkaudesta itseä kohtaan. Mietin voitko tässä vajavaisessa elämässä puutteellisena itsenäsi hyväksyä sen, että olet tehnyt kussakin hetkessä parhaan sinulle siinä hetkessä mahdollisen (ei täydellisen) valinnan? Voitko elää myös sen asian kanssa, että joskus myöhemmin arvioituna, uuden tiedon ja kokemuksen valossa jokin ratkaisu voi näyttäytyä epäonnistuneena? Onko sinulla lupa epäonnistua?
Joskus käy niin, että jo valintaa tehdessä arvelee, että valinta ei ole kovin hyvä. Mutta ehkä se on siinä hetkessä paras mahdollinen. Sellaisessa epäonnisessa tilanteessa voi syyttää itseään tyhmyydestään/huonoudestaan, kun ei kykene valitsemaan paremmin. Toisaalta voi myös katsoa itseään armollisesti ja hyväksyen: valitettavasti juuri nyt minulla ei ole resursseja valita paremmin, mutta yritän voittaa esteet onnistuneempien valintojen tieltä. Kolmantena vaihtoehtona hahmotan sen, että valinta onkin aivan hyvä, mutta ei voi tyytyä hyvään, vaan tavoittelee täydellistä. Neljäs vaihtoehto on jähmettyä ja pysähtyä paikoilleen ja pidättäytyä valintojen tekemisestä. Silloin kun se on aikalisän ottamista miettimiselle, se on hyvä, mutta kun se on pelon aiheuttamaa jäätymistä, siitä tule este elämälle. Jos sinun tapauksessasi olisi kysymys itsensä tuomitsemisesta, pelosta tai siitä, että on vaikea hyväksyä keskeneräisyyttä, lienee aika tehdä asialle jotakin. Itsensä hyväksymisen oppiminen ei käy sormia napsauttamalla ja joskus siihen tarvitsee ammattilaisten tukea.
Toivon, että mietteistäni oli sinulle jotakin hyötyä, mutta on myös mahdollista, että ymmärsin viestisi aivan väärin. Arvioi itse mikä tekstissäni oli sinulle hyödyllistä. Kaikkea hyvää sinulle toivottaen
KYSYMYS: Voiko eron jälkeen palata yhteen? Vaimoni ja silloin kaksivuotias tyttäremme muutti poisyhteisestä kodistamme tasan kaksi vuotta sitten. Itse eron aiheutin.
Elämä oli liian täynnä työtä, luottamustoimia yms. Vuonna 2011 sairastuin yllättäen 1-tyypin diabetekseen, mikä masensi. Olin poissaoleva, välinpitämätön eikä kommunikaatio toiminut. Ex- vaimoni halusi, että mentäisiin pariterapiaan, mutta kieltäydyin jyrkästi. Mielestäni ei ollut ongelmaa. Loppuvuonna 2012, siis heti eron jälkeen, minun lähimpiä ihmisiä kuoli. Äiti, kaksi setää, kummitäti ja kaksi ystävää. Siis vajaassa puolessa vuodessa. Eikä töissäkään mennyt hyvin. Tuli keskivaikea masennus. Reilu vuosi sitten hakeuduin hoitoon.
Yritin opetella vihaamaan ex-vaimoa. Purin pettymystäni häneen. Välit olivat todella viileät.
Jostain syystä päästiin ex-vaimon kanssa keskusteluyhteyteen viime joulukuussa. Kuin kohtalon oikusta tyttäremme sairastui helmikuun alussa 1-tyypin diabetekseen. Kanssakäynti oli tiivistä ja molempien tunteet heräsivät uudelleen. Meillä oli perheenä todella hauskaa ja nautimme myös ex-vaimon kanssa toistemme seurasta.
Halusin kovasti uutta alkua, mutta hän epäröi. Kaikki tuntui menevän aina vain paremmin, mutta nyt yllättäen hän sanoi, ettei tule mitään. Hän ei uskalla heittäytyä, ettei tule uutta ikävää eroa. Hän ei luota, että olen muuttunut. Minun arvomaailmani on kahden viime vuoden aikana muuttunut totaalisesti, mutta en tiedä millä saisin hänet uskomaan. Millä saisin hänet uudelleen luottamaan? Hän toivoo meidän olevan ystäviä, mutta ei sen enempää. Luovutanko vai yritänkö vielä vakuuttaa? Kovasti toivoisin saada perheeni takaisin. Varsinkin, kun itse tiedän sen hajottaneeni.
Pete, 43 vuotta
VASTAUS: Kiitos viestistäsi. Oletpa todella joutunut kokemaan kovia. Fyysinen sairastuminen, ero, monen läheisen ihmisen kuolema lyhyen ajan sisällä, ongelmia töissä ja masennus. Kaikki tämä muutaman vuoden sisään. Elämä on todella ravistellut sinua.
Hienoa, että osasit hakeutua hoitoon masennusdiagnoosin saatuasi. Se on varmaankin auttanut sinua selvittelemään elämääsi, ajatuksiasi ja tunteitasi. Sitä kautta myös uudenlainen keskusteluyhteys ex-vaimoosi on mahdollistunut.
Eroprosessiin kuuluu usein vihan tunteiden vaihe. Vihan ja kiukun avulla pyritään pääsemään irti vanhasta, jotta pystyttäisiin suuntautumaan kohti uutta. Vihaa tuntee luonnollisesti se, joka on jätetty ja jota on kohdeltu huonosti. Myös eropäätöksen tehnyt osapuoli on monesti vihainen exälleen ja ajattelee ja puhuu hänestä ilkeästi.
Siinä on usein takana syyllisyys omasta toiminnasta ja siitä tuskasta, jota on entiselle kumppanilleen aiheuttanut. Koska syyllisyys ja häpeä ovat ankeita tunteita kantaa, ne naamioituvat helposti vihan valepukuun. Silloin ex-puoliso saa niskaansa kohtuutonta ja ansaitsematonta kiukkua. Toinen asia sitten on, että varmasti jokaisen eron takana on myös ihan todellisia pettymyksiä ja loukkaantumisia, jotka nostattavat negatiivisia tunteita vielä eron jälkeenkin. Arvelisin, että sinun tapauksessasi on kyse näistä molemmista.
Kun toinen entisistä puolisoista, tai molemmat, on vihainen ja ilmaisee sitä, on selvää että välit viilenevät. Teidän tapauksessanne oli onnellista, että siitä huolimatta keskusteluyhteys välillänne löytyi uudestaan. Yhteisen lapsenne kannalta, ja etenkin hänen sairastumisensa takia, tämä on ollut todella upea juttu.
Olet kokenut monenlaisia menetyksiä, joista nyt haluaisit korjata sen, joka ehkä voisi vielä olla mahdollista. Ex-vaimosi on näiden parin vuoden aikana käynyt läpi omia prosessejaan ja pyrkinyt selviytymään erostanne mahdollisimman hyvin. Voin hyvin kuvitella, että lämmennyt yhteys välillänne on ollut hänelle hyvin hämmentävää. Hän on todennäköisesti ollut, ja on ehkä edelleenkin, monenlaisten tunteiden myllerryksessä. Osoittaa vastuullista vanhemmuutta, että hän pyrkii varjelemaan tytärtänne uudelta pettymykseltä, mikäli uusi yhteinen alku ei onnistuisikaan. Osoita, että ymmärrät tämän. Painostaminen ei auta. Parasta olisi, että hän itse näkee sinussa tapahtuneen muutoksen.
Ottaa varmasti aikaa ennen kuin hän voi luottaa sen olevan pysyvää. Älä siis kiirehdi yhteen paluun kanssa. Olkaa rauhassa ystäviä keskenänne ja vanhempia tyttärellenne.
Näytä käytännössä, että olet tosissasi hänen suhteensa. Osoita kaiken tavoin olevasi hänen luottamuksensa arvoinen. Teot ja käytäntö ovat paljon vahvempia kuin sanat ja lupaukset. Anna niiden siis puhua puolestasi. Ystävinä voitte ehkä käydä joskus ulkona yhdessä syömässä tms? Tai vähintään voitte retkeillä yhdessä tyttärenne kanssa.
Neuvoni on, että lakkaa painostamasta häntä parisuhteeseen ja keskity olemaan hyvä isä tyttärellenne ja luotettava ystävä hänelle. Ne ovat reittejä, joita kautta voit sulattaa hänen sydämensä, jos se vielä jotenkin on mahdollista.
Toivon lämpimästi, että voit vielä voittaa puolellesi ex-vaimosi luottamuksen ja rakkauden sekä toivotan kärsivällisyyttä matkallasi sitä tavoitetta kohden.
KYSYMYS: Olen 33-vuotias nainen enkä ole koskaan seurustellut vakavasti. Miehiä pyörii kyllä ympärillä, mutta tapanani on ihastua saavuttamattomiin miehiin. Lähes kaikissa suhteissani olen ollut se toinen nainen.
Lapsuudenperheeni on pitänyt aikamoisia kulisseja yllä aikaisemmin. Toinen vanhemmistani kärsi hillittömästä peliongelmasta ja toinen vanhemmista laski mihin rahat riittävät. Peliongelmainen vanhempi on lisäksi onnistunut ainakin jollain tasolla tuhoamaan itsetuntoni, sillä en ole koskaan kelvannut hänelle tai ollut tarpeeksi hyvä. Tiedän kyllä nykyään, että minä riitän omana itsenäni, mutta välillä sitä on vaikea uskoa. Pystymme nykyään jollain tasolla keskustelemaan lapsuudenperheeni kesken aikaisemmista ongelmista, mutta välillä minusta tuntuu, että olen ainoa kuka ei osaa päästää lopullisesti asiasta irti.
Olen pohtinut sitä, että etsinkö tietoisesti ihmissuhteita sellaisten miesten kanssa, joista tiedän heti alkuunsa, ettei suhteesta muodostu koskaan vakavaa. Olen koko elämäni tottunut varmistelemaan asioita ja ainakin jollain tasolla pelkään antautua ihmissuhteeseen sen takia, että pelkään sitä, etten tulekaan riittämään ja kelpaamaan toiselle osapuolelle.
Asia on alkanut ahdistaa minua. Tunnen itseni yksinäiseksi ja haluaisin kovasti oman perheen. Olen tapaillut muutamien kuukausien aikana erästä miestä, joka on vapaa. Tämän lisäksi hän on turvallinen, mukava, huomaavainen, ystävällinen ja sosiaalinen. Ongelmana on se, ettei minusta tunnu hänen kanssaan miltään. En ole kokenut mitään rakastumisen tai ihastumisen tunteita. Seksi hänen kanssaan ei oikeastaan luonnistu lainkaan, suureksi osaksi varmasti sen vuoksi, etten halua häntä fyysisessä mielessä.
Nyt pohdinkin sitä, että onko minulla vääristynyt kuva rakkaudesta ja kuinka sen saa korjattua? Riittääkö parisuhteen pohjaksi se, että toisen kanssa on mukava viettää aikaa, vai tulisiko minun kokea jotain suuria, elokuvissa esiteltyjä huuman tunteita? Ja kuinka vanhoista käyttäytymismalleista voisi opetella ulos? Kuinka saan itseni ymmärtämään sen, etteivät hetken huumat yleensä kestä loppuelämää ja noiden hetkien sijaan minun pitäisi etsiä sitä tasapainoisuutta ja turvallisuutta? Kuinka pääsen ja päästän irti siitä varatusta miehestä joka tarjoaa aina silloin tällöin sitä hetken huumaa, muttei mitään muuta? Eniten minua pelottaa se, että jään yksin. Entä jos en koskaan osaa ja uskalla pariutua kenenkään kanssa. Olen 33-vuotias enkä halua, että elämä on tätä samaa yksinäisyyttä vielä seuraavat 50 vuotta!
Aina yksin
VASTAUS: Hyvä ystävä ”Aina yksin”. Kiitos sähköpostistasi, jossa pohdit vaikeuttasi solmia sitoutunutta parisuhdetta. Toteat, että ympärilläsi on miehiä, mutta ihastut vain saavuttamattomiin miehiin. Mainitset myös suhteesta varattuun mieheen ja vaikeudesta päästä hänestä irti. Yksinjääminen pelottaa, mutta nykyistä tilannetta et koe hyvänä.
Olet pohtinut oman lapsuudentaustasi vaikutusta itsetuntoosi ja siihen, miten miessuhteesi muotoutuvat. Minulle tuli vaikutelma, että olet oivaltanut monia merkittäviä asioita; isäsi peliongelmaan liittyvä perheen häpeä, riittämättömyyden tunne isän silmissä ja sen vaikutus itseluottamukseesi, kontrollointi ja varmistelutaipumuksesi, pelkosi sitoutua ja epävarmuus riittävyydestäsi miessuhteissa. Olette jopa keskustelleet perheesi kanssa yhteisistä kokemuksista ja pohtineet niiden vaikutuksia. Nykyiset vaikeutesi eivät ole sattumaa, vaan niillä on taustansa niin kuin olet itsekin oivaltanut.
Samalla kun teet työtä tunteaksesi itseäsi paremmin ja ymmärtääksesi reagointitapaasi, kaipaat jo omaa perhettä. Nykyinen seurustelusuhteesi hämmentää sinua. Viihdyt miehen seurassa, mutta tunteesi ovat viileät. Kerrot tapailevasi toista miestä ilmeisesti seksin merkeissä. Ehkä tunteesi ovat kiinni hänessä ja hetken huumassa, niin kuin tapaamisianne kuvaat. Ehkä alitajuisesti koet ristiriitaa kahdesta rinnakkaisesta suhteesta, joista asianosaiset eivät ilmeisesti tiedä.
Mietit, onko sinulla vääristynyt kuva rakkaudesta. Pohdit, tulisiko sinun kokea jotain suuria, elokuvissa esiteltyjä huuman tunteita, vai riittääkö se, että toisen kanssa on mukava viettää aikaa. Tiedät, että rakastumisen tunteen palo kestää rajallisen ajan. Mitä itse vastaat, riittääkö sinulle parisuhteen pohjaksi hyvä ystävyys, ilman ihastusta ja vetovoimaa?
Olet pohtinut, etsinkö tietoisesti ihmissuhteita sellaisten miesten kanssa, joista tiedät heti alkuunsa, ettei suhteesta muodostu koskaan vakavaa. Tämän oivallettuasi voit muuttaa suuntaa. Jos pohjimmiltasi haluat sitoutua ja saada perheen, anna tilapäisten ja pinnallisten seurustelusuhteiden olla. Ne eivät ole sinua varten. Tiedät jo, että ne jättävät sinut yksinäiseksi edelleen. Voit olla reilusti liikkeellä etsien vakavaa seurustelusuhdetta ”tositarkoituksella”.
Kuulosti hyvältä kun totesit, että nykyään tiedät, että riität omana itsenäsi. Itsetuntosi on vahvistunut sitten lapsuusaikojen. Sinun ei tarvitse tyytyä toisen naisen osaan. Sinun on saatava olla ainoa, tärkein ja rakkain. Sen sinä ansaitset.
Toivon sinulle lisääntyvää itseymmärrystä ja sen tiedostamista, mitä haluat ja tarvitset. Toivon sinun löytävän rakkauden, jossa ei tarvitse pelätä ja jossa myös sinä voit tuntea, että tämä se on.
