Haluaisin kysyä ulkopuolisen mielipidettä ongelmaani. Olen reilut 40-vuotias naimisissa oleva nainen ja meillä on 3 lasta. Olemme olleet yhdessä 15 vuotta, josta viimeiset 5 vuotta on ollut haastavaa. Mieheni on ihan "hyvä tyyppi", mutta parisuhteestamme puuttuu läheisyys ja hellyys. Koen olevani jatkuvassa "hellyys- ja läheisyysvajeessa" jonka vuoksi olen ajautunut salasuhteisiin. Arki muuten sujuu kohtuullisen hyvin. Olen puhunut miehelleni kosketuksen tarpeesta jo vuosia, mutta mitään muutosta ei ole tapahtunut. Aiemmin pyysin häntä halaamaan minua tai rapsuttamaan iltaisin. Nyt en enää edes jaksa pyytää koska koen jatkuvasti "kerjääväni" sitä ilman että toinen tekisi sitä vapaaehtoisesti. Seksiä harrastamme ehkä 1-2 kertaa kuukaudessa.
Vuosi sitten tein tietoisen päätöksen etsiä kosketusta muualta ja sen jälkeen minulla on ollut useita avioliiton ulkopuolisia suhteita. Aluksi koin noista hetkistä iloa ja sain niistä valtavasti energiaa, mutta nyt vuoden jälkeen en koe saavani niistä juuri mitään irti. Minulle ei enää riitä, että joku koskettaa minua vaan haluaisin että se joku olisi ihminen joka lisäksi olisi rakastunut minuun. Haluan tunnetta. Huonoa omaatuntoa en ole potenut lainkaan, joka ilmeisesti kielii jostain. Tiedän, että jos kaksoiselämäni paljastuisi miehelleni, niin avioliittomme kariutuisi. Tiedän riskit, mutta silti olen järjestelmällisesti käyttäytynyt niin.
Elämämme näyttää ulkopuolisen silmin idylliltä, mutta koen olleeni todella yksin jo vuosia avioliitossamme. Olen ajatellut, että tämä on vain "vaihe", jonka jälkeen asiat korjautuvat mutta en usko enää siihen. Pelkään lähteä avaamaan ongelmiamme esim. parisuhdeterapiaan, sillä pelkään omaa reaktiotani keskustelujen käydessä syvällisimmiksi. Epäilen, etten voi niiden jälkeen enää jatkaa liitossamme. Tällä hetkellä vain yritän olla ajattelematta asiaa.
Mieheni on hyvä isä. Huomaan silti alitajuisesti miettiväni eroa ratkaisuna, joskaan en sitä lasten kannalta toivoisi. En tiedä miten lähtisin purkamaan tilannetta?
Nainen, 40v
Hei ja kiitos viestistäsi!
Ensimmäiseksi tekee mieli muistuttaa, että kriisi on mahdollisuus. Kriisi on tilanne, jossa vanhat toimintamallit eivät päde vaan on etsittävä uusia. Tuntuu, että sinä ja te yhdessä olette tällaisessa vaiheessa. Nykyinen tapa elää ei sellaisenaan toimi vaan turhaudutte molemmat. Tällainen kohta elämässä ravistelee perusturvallisuutta, mutta pakottaa yksilöä - ja tässä tapauksessa paria sekä perhettä - tutkimaan uusia mahdollisuuksia.
Tuo kokemuksesi läheisyys- ja hellyysvajeesta parisuhteessa on valitettavan yleinen. Onko suhteessanne joskus aiemmin ollut riittävästi läheisyyttä ja hellyyttä? Jos näin on, milloin tilanne on alkanut muuttua nykyiseen suuntaan? Mitä muuta niihin aikoihin on tapahtunut elämässänne? Millaisia läheisyyden malleja olette saaneet omien vanhempienne kautta? Miten miehesi kokee nykyisen tilanteenne? Onko hän loukkaantunut jostakin? Mikä on tehnyt lähellä olosta ja koskettamisesta vaikeata? Alkuun päästäksenne olisi tärkeätä päästä puhumaan paitsi pintatasosta (Kosketa minua enemmän!) myös pinnan alla piilevistä tunteista (Epävarmuudesta? Huolesta, että toinen ei välitä? Hiipuneista tunteista? Peloista?) Yhtenä isona salaisuutena välillänne ovat sinun salasuhteesi. Mahtaako miehesi tietää tai aavistaa niistä jotakin?
Koet, että salasuhteet aluksi antoivat sinulle iloa, mutta eivät enää. Ymmärrettävästi haluat kokonaisvaltaista suhdetta, johon sitoutua tunteineen, ei ainoastaan seksin ja siihen liittyvän kosketuksen kautta. Mitä tapahtuisi, jos ottaisit tämän kaiken puheeksi avoimesti miehesi kanssa? Romahduttaisiko se koko liittonne ja jos niin, mitä se merkitsisi teille ja lapsillenne? Miten voisitte päästä kohtaamaan toisenne syvemmällä tasolla, jos säilytät salaisuuden? Vai voisiko hyvin paljas avoimuus antaa mahdollisuuden jollekin uudelle teidän välillänne? Kerroit pelkääväsi pariterapiaan menoa, koska et tiedä, millaisia omat reaktiosi olisivat syvemmälle menevissä keskusteluissa. Rohkaisisin kokeilemaan terapiaa. Terapeutti on siellä läsnä juuri teitä varten, jotta voisitte yhdessä luoda riittävän turvallisen ilmapiirin avoimelle keskustelulle. Tunteita ja niiden ilmaisua ei tarvitse pelätä. Riippumatta siitä, löydättekö tien yhteiseen jatkoon tai eroon, uskon terapian auttavan teitä kumpaakin ja siten myös lapsianne kohtaamaan elämän muutostilanteen turvallisemmin.
Heittelen tässä paljon kysymyksiä, joihin minulla ei ole valmiita vastauksia. Toivon teille rohkeutta käydä yhdessä töihin!
Olen reilu nelikymppinen kolmen lapsen perheen äiti. Lapset 12, 10, 5 vuotta. Olemme olleet aviomieheni kanssa yhdessä 18 vuotta ja niistä 14 naimisissa. Huomasin noin vuosi sitten muutoksen miehessäni, hän muuttui jotenkin etäisemmäksi.
Keskustelimme asiasta ja hän sanoikin, että kokee arjen suorittamiseksi ja otsarypyssä menoksi. Tunsin, että hän haluaisi vapautta, mutta perheemme sitoo häntä. Puhuimme erostakin jollain asteella, minä olin kovin ahdistunut siitä puhuessamme, hän ei.
Koin itseni viime syksynä voimakkaasti, ja edelleenkin jollain lailla, suhteessamme arvottomaksi. Meillä oli erittäin vaikea syksy. Jotenkin olemme sinnitelleet ja pystyneet olemaan yhdessä, mutta mieltäni ahdistaa suhteemme laatu, koska se on kylmä. Mieheni ei juurikaan kosketa minua, silloin kun haluaa seksiä, käy suoraan asiaan. Hän on tällä hetkellä tyytyväinen seksielämäämme, leikimme usein seksissä "kiellettyä hedelmää" ja häntä kiihottaa se varsin kovasti.
Lasten suhteen hän on muuttunut, hän ei halua lähteä lapseni päiväkodin äitienpäiväjuhlaan, koska minä (vaimona) en ole hänen äiti. Hän ei jaksa tehdä/leikkiä enää lasten kanssa. Hän vastailee minulle tylysti ja jos yritän jutella, meille tulee riita ja syyttelemme toisia. Hän ei kestä, jos minä menetän malttini. Kotityöt ei kiinnosta, tuntuu että huusholli on minun harteilla, pihatöistä hän ei ole kiinnostunut enää alkuunkaan. Ennen hän oli innokas ja siitä luopuminen on harmittanut minua kovasti.
Olen löytänyt kotona joskus tyhjän pullon ja joskus huomannut hänen olevan pienessä sievässä, kun palaan kotiin kokouksesta tai kaupasta. Sen olen suoraan sanonut, etten hyväksy piilojuomista. Hän urheilee ja haluaa tulla hyvään kuntoon kesäksi. Minusta hän toimii työ päivän jälkeen itsekkäästi: syönnin jälkeen viettää aikaa iPadilla ja lähtee liikkumaan ja siinäpä se ilta menee.
Itse yritän huomioida lapset, huushollin, pihan ym. kodin jutut. Mieheni ottaa osaa kyllä ruuanlaitoon ja siivoammekin välillä yhdessä kotia. Välillä kaikki sujuu hyvin, mutta monesti huomaan, että joudun olemaan varpaillaan ja miettimään sanojani hänelle etten loukkaa. Tulee kylmä tunne hänen toimistaan. Hän erosi kirkosta niin, etten minä tiennyt asiasta pitkään aikaan mitään.
Hän antaa postiivista palautetta minulle lenkkeilystäni ja toivoisi minun olevan hoikempi. Kertoo avoimesti, että katselee kauniita naisia ja halusi näyttää minulle kauniista kampaajastaan kuvan. En tunne itseäni kovinkaan mustasukkaiseksi, mutta jotenkin pelkään menettäväni hänet. Ehdotin viime syyskesällä parisuhdeterapiaan menemistä, mutta hän on ehdottomasti mitään sellaista vastaan. Kannattaisikohan minun mennä sellaiseen? Miten minun kannattaisi toimia? Haluaisin hoitaa suhdettamme ja toivoisin suhteemme laadun paranevan ja perheemme pysyvän koossa. Uskon, että lapsetkin aistii meidän välisen kylmyyden. Välillä huomaan miettiväni eroa hänestä, mutta pelkään sitä taloudellisista syistä. Häneltä tuntuu jotenkin puuttuvan se empatian ja lohduttamisen taito jota hänellä ennen oli. Olemme lasten kanssa suruissaan lemmikkimme puolesta, mutta hän on kylmä ja ei sano mitään, yhtään lohduttavaa sanaa, ainakaan minulle.
Välillä tuntuu, että haluaisin käpertyä jonkun miehen kainaloon, joka tykkää minusta, apua! Pelottaa, miten minä jaksan, kun näistä on todella vaikea puhua kenellekään ja ystäviäkään minulla ei oikein ole, sellaisia tosi hyviä, joille kehtaisi näistä puhua.
Hyvä ystävä,
Kiitos kirjeestä. Siinä kerrot suhteestanne, jossa vuoden aikana on tapahtunut muutoksia. Miehesi on tullut välinpitämättömäksi kodin, pihan ja lasten kanssa puuhailun suhteen. Hän ei osallistu lasten juhliin kuten ennen. Havainnot saavat sinut huolestuneeksi.
Sinä haluat tehdä jotain suhteenne eteen. Toivot suhteen laadun paranevan ja perheen pysyvän koossa. Et ole mustasukkainen tyyppi, mutta pelkäät, että menetät miehesi, koska hän ilmaisee kiinnostusta muiden naisten kauneutta kohtaan. Läheisyys ja hellyys ovat vähentyneet suhteestanne. Kuitenkin teillä edelleen on seksiä. Se on merkki siitä, että ette ole ajautuneet toivottoman kauas toisistanne.
Kirjeessäsi oli muutama lause, joka antaa toivoa paremmasta. Kerrot, että miehesi laittaa ruokaa ja siivoattekin yhdessä. Hän ei siis ole kokonaan tullut välinpitämättömäksi. Mietin, onko hänen kohdallaan kysymys väsymyksestä tai jostain ikäkausikriisistä. Ajatteleeko hän, että perhe uuvuttaa ja jossain muualla olisi helpompaa? Haaveileeko hän toisenlaisesta parisuhteesta? Miehesi kertoo olevansa tyytyväinen seksielämäänne. Oletko sinä? Voitko kertoa hänelle, mitä sinä toivot yhteiseltä seksiltänne, että se voisi olla molemmille ilo?
Kerroit myös, että joskus kaikki sujuu ihan hyvin. Tuo oli ilahduttava lause. Siis teillä on myös hyviä hetkiä ja toimivaa perhe-elämää. Tarkkailepa noita hetkiä. Mitä silloin teette? Mikä saa sinut tuntemaan, että kaikki sujuu? Mitä erilaista noissa hetkissä on huonoihin hetkiin verrattuna? Mitä sinä teet silloin toisin? Mitä miehesi tekee toisin? Noista hyvin sujuvista hetkistä voit löytää avaimia suhteenne korjaamiseen. Mitä niissä on sellaista, mitä voitte lisätä muuhun arkeen, mitä voitte tehdä useammin ja vahvistaa?
Monesti avaimet asioiden parantamiseen löytyvät niistä hetkistä, jolloin ongelmaa ei ole tai ongelma on pienempi. Silloin kannattaa tarkkailla, mikä on toisin, kun asiat ovat paremmin ja lisätä niitä arkeen.
Mistä saitte iloa silloin kun suhteenne vielä toimi? Mitä mukavaa teitte yhdessä? Minkä asioiden parissa viihdyitte? Voisiko näitä asioita lisätä elämäänne? Voisitko ehdottaa jollekin illalle iPadin ja liikunnan tilalle tai oheen jotain sellaista, mikä on aikaisemmin ollut mieluisaa kummallekin?
Toivon, että kesän lämpö voisi sulattaa sydämiinne kertyneen kylmyyden ja löytäisitte myönteisiä ajatuksia toisistanne ja että ne johtaisivat myönteisiin tekoihin ja suhteenne paranemiseen.
Olen 43-vuotias vapaa nainen. Olen ollut vapaana tai yksinäisenä jo useamman vuoden eikä minulle ole lapsia. Reilu vuosi sitten tapasin kiinnostavan, kolme vuotta nuoremman miehen. Kävi myös ilmi, että hän asuu lähelläni, hänelläkään ei ole lapsia, ja niin ymmärsin alkuun, että hän olisi myös vapaa.
Olimme tunteneet ja tapailleet muutaman viikon, kun törmäsin mieheen lähiruokakaupassa toisen naisen kanssa. Järkytyin ja halusin vain poistua nopeasti paikalta. Mies lähetti perääni tekstiviestejä ja soitteli. Hänellä oli kova tarve selittää ja varmistaa, etten laita häneen välejä poikki. Alkuun hän selitti naisen kaupassa olevan ex, jonka kassa ero on pitkittynyt. Myöhemmin suhde naiseen muuttui on-off-suhteeksi, joka oli kestänyt meidän tavatessamme jo puolitoista vuotta. Jatkoin siis tapailuani mieheen, jolla oli päällä on-off-suhde.
En ole ollut mustasukkainen, enkä vaatinut on-off-suhteen lopettamista, koska ajattelen, etteivät ihmissuhteet mene niin. Usein olen halunnut keskustella on-off-suhteesta, mutta se on miehelle vaikeaa tai hän ei osaa keskustella. Kutsun miehen on-off-suhteen naista miehen tyttöystäväksi, mistä mies ei pidä ollenkaan ja hän on erittäin ehdoton siitä, ettei nainen ole hänen tyttöystävänsä.
Meistä lisätaustatietoja sen verran, että itse olen akateemisesti kouluttautunut, menestynytkin työelämässä, tulotasoni on hyvä ja asuntoni olen melkein maksanut. Miehellä on ammattiopistokoulutus, vuokrayksiö ja heikompi tulotaso. En ole kokenut eroavuuksia ongelmalliseksi, mutta mies on maininnut, että häntä nämä eroavuudet häiritsevät, varsinkin se, että minulla on parempi palkka. En ole enää tässä iässä hankkimassa lapsia enkä perustamassa perhettä. Haluan vain elää. Mies on joskus maininnut ehkä haluavansa lapsia. Suhteen naisesta tiedän vain, että hän minua noin 10 vuotta nuorempi.
Alusta saakka mies on sanonut, ettei on-off-suhteen kanssa voi tulla vakavaa. Hän ei kertomansa mukaan osaa sanoa miksi kokee niin. Kerran hän mainitsi, että heidän tutustumisensa alussa tapahtui jotain, jonka vuoksi hän ei voi kuvitella siitä mitään vakavaa. Mitä tapahtui, sitä mies ei halua minulle kertoa.
Miehen henkilöhistoriasta tiedän, että mies oli aiemmin kihloissa ja vakaassa parisuhteessa, jossa nainen yllättäen sairastui erittäin vakavasti. Nainen lopetti yhteiselon vedoton sairauteensa ja tämän eron aikaan miehellä alkoi mainittu on-off-suhde.
Kuluneen reilun vuoden aikana olen saanut on-off-suhteesta osani. Alussa nainen soitteli ja tekstaili jatkuvasti miehelle. Kerran jopa laitoin miehen keskellä yötä kotiinsa selvittämään asioitaan. Ajan kuluessa yhteydenpito naisen puolelta on vähentynyt ja on-off-suhteessa on ollut pidempiä taukoja. Viime syksynä tapailimme miehen kanssa tiiviimmin, kunnes joulun alla ilmeni, että mies lähtee vuoden vaihteessa suhteensa kanssa ulkomaanmatkalle. Loukkaannuin ja ilmoitin miehelle, ettei enää tavata ja pidetä yhteyttä.
Meni pari kuukautta ilman yhteyksiä, kunnes tapasimme ulkona. Matkasta en kysellyt, mutta mies kertoi tehneensä lyhyessä ajassa isoja elämänmuutoksia. Hän oli lopettanut tupakanpolton, auton ostanut, sisustanut kotiaan ym. Samassa yhteydessä hänellä oli tarve kahteen kertaan mainita, että on-off-suhteen nainen on muuttanut noin 10 km päähän. Ei siis kauas, mutta aiemmin hänkin asui näillä samoilla kulmilla. En kysellyt asiasta enempää, mutta rohkenin tulkita etteivät he välttämättä ole yhteen muuttamassa, koska mies on alkanut rakentaa omaa elämää ja nainen omaansa.
Mies ja nainen eivät vietä viikonloppuja yhdessä, koska mies toistuvasti yksinään tietyissä paikoissa, mutta nainen ei ole ollut koskaan mukana.
Tässä tilanteessa ollaan. Mies asuu lähelläni tapailemme, on-off-suhde on olemassa, mutta en tiedä tarkkaan missä siinä tällä hetkellä mennään. Viimeksi tästä puhuttiin viikonloppuna. Mies sanoo edelleen, ettei nainen ole hänen tyttöystävänsä ja ettei siitä suhteesta tule mitään. Ja ettei hän olisi minun luona, jos hän seurustelisi.
Mitä minun tulisi tehdä? Toisaalta haluaisin katsoa tämän loppuun. Jos päädyn tähän, niin miten toimia? Toisaalta ajattelen, että täytyisi lopettaa. Pitäisikö?
Mikä olisi viisaus, mitä minä voisin tehdä? Poikkilaittokaan ei ole mahdoton, jos se asiantuntijoista näyttää parhaimmalta. Sen tiedän, että kun tapaamme, minun ei kannata jankuttaa miehen ”tyttöystävästä”, koska mies ei pidä siitä. Ja senkin ymmärrän, että kyse on miehen omista prosesseista, jotka hänen täytyy itse elää läpi. Aika näyttää hänen kohdallaan, mitä tapahtuu. Mutta jos hypoteettisesti ajattelen, että haluan tämän miehen itselleni, niin onko se edes realistista ja mitä tehdä?
Nainen, 43
Hei ja kiitos viestistäsi!
Luin tarinaasi useaan kertaan ja päällimmäiseksi minulle nousee mieleen kysymys: Minkälaista parisuhdetta sinä kaipaat ja tarvitset? Kirjoitit, ettet ole enää tässä iässä perustamassa perhettä, vaan haluat elää. Millä tavalla? Riittääkö sinulle nykyisen kaltainen, väljä suhde vai kaipaatko enemmän? Tässä kohtaa kannattaa olla itselleen rehellinen. Monet jatkavat epätyydyttävässä suhteessa siksi, etteivät koe ansaitsevansa parempaa. Itse ajattelen kuitenkin niin, että jokainen meistä ansaitsee vastavuoroisen ja toista kunnioittavan suhteen. On tärkeää kunnioittaa myös itseään ja puolustaa omia rajojaan. Miksi tyytyä vähempään?
Kirjoitit ymmärtäneesi alkuun, että tapaamasi mies olisi vapaa. Kertoiko hän sinulle näin? Muutaman viikon jälkeen törmäsit mieheen toisen naisen seurassa. Mitä ajattelit tuolloin? Mies selitti kyseisen naisen olevan ex ja myöhemmin hän määritteli suhteen samaan naiseen on-off-suhteeksi. Mielestäni tämä on varsin hämmentävä lähtökohta uudelle ihmissuhteelle. Miksihän mies ei ollut alunperin kertonut sinulle on-off-suhteestaan? Entä kuinka mies mahtaa määritellä teidän välisen suhteen muille? Onko mahdollista, että hän näkee teidänkin suhteen on-off-suhteena, joka jatkuu hänen ehdoillaan?
Kirjoitit yhteydenpidossanne olleen parin kuukauden tauon, kun ilmeni että mies oli lähdössä on-off-naisensa kanssa ulkomaanmatkalle. Mitä ajattelit tästä? Mikä sai mielesi muuttumaan? Myöhemmin mies kertoi tehneensä lyhyessä ajassa isoja elämänmuutoksia. On-off-suhteen jatkuvuudesta ette ole suoraan keskustelleet. Olet tulkinnut, ettei suhde ole edennyt sen vakavammaksi ja näin voi hyvin ollakin. Toisaalta meillä on usein taipumus tehdä omien toiveidemme mukaisia tulkintoja. Jos mies ei ole suoraan sanonut lopettaneensa on-off-suhteen, voidaan myös olettaa sen mahdollisesti jatkuvan. Onko se sinulle ok?
Kysyt, mitä sinun pitäisi tehdä. Pohdit, että toisaalta haluaisit katsoa tämän suhteen loppuun. Mikä olisi sinulle konkreettinen merkki tällaisen suhteen loppumisesta? Entäpä jos mies haluaa jatkaa on-off-tyyppistä seurustelua sinun kanssakin – riittääkö se sinulle? Kirjoitat oivaltavasti, että kyse on miehen omista prosesseista. Toista emme voi muuttaa vaan muutoksen pitää lähteä ihmisestä itsestään. Sen sijaan omaa asennoitumistamme voimme muuttaa ja vaikuttaa omien valintojemme kautta elämämme kulkuun.
Suosittelen, että keskustelet ensin itsesi kanssa, mitä sinä haluat ja tarvitset. Jos haluat uskollisuuteen ja luottamukseen perustuvan parisuhteen, on kaksi vaihtoehtoa: Kerrot tämän miehelle ja kysyt, onko hän valmis sitoutumaan parisuhteeseen kanssasi. Tämä vaihtoehto sisältää toki riskinsä, mutta silloin olet uskollinen omille päämäärillesi. Toinen vaihtoehto on, että lopetat tämän suhteen ja olet avoin uusille mahdollisuuksille. Tämä vaihtoehto voi aluksi tuntua kipeämmältä, mutta saattaa vapauttaa energioitasi ja antaa aivan uusia näköaloja.
Kaikkea hyvää elämääsi toivoen, perheneuvoja Kaisa
Olen eronnut pitkästä avioliitosta. Lähes 20 vuotta liittoa kesti, kunnes vaimo ilmoitti muuttavansa pois, joten erosimme. Eromme jälkeen seurustelin 36-vuotiaan naisen kanssa. Alku meni hyvin, olin ihastunut, ehkä jopa rakastunut. Puolen vuoden seurustelun jälkeen riitelimme paljon. Paljon ei oikeasti ole paljon, mutta paljon verrattaen ex-vaimon kanssa riitelyihin. Lopetimme seurustelun 7-9 kuukauden yhdessäolon jälkeen. Erosimme välissä ja aloimme uudestaa seurustelemaan, mutta nykyisin olemme vain ystäviä. Joskus chattailemme.
Nyt seurustelen 44-vuotiaan naisen kanssa. Olemme seurustelleet 10 kuukautta ja meillä on mennyt hyvin. Voisi sanoa, että jopa oikein hyvin. Hän on aivan ihana ja herttainen. Haluan olla hänelle luotettava ja uskollinen. Uskomme molemmat Jumalaan.
Minua askarruttaa se, että en koe olevani rakastunut (vieläkään). Tuskinpa löydän ihanampaa, mukavempaa, huumoritajuisempaa naista kuin hän on. Kannattaako/pitääkö minun jatkaa suhdetta ja odottaa rakastumista (onko se tunne edes tarpeellista?), vai pitääkö vaan haluta rakastaa ilman tunnetta (joka voi sekin mennä kyllä ohi, kun aika kuluu)? Mies, 43
Hei,
Sinulla on kokemus pitkästä avioliitosta. Oliko siinä rakkautta? Ilmeisesti oli. Kysymyksestäsi saa sen käsityksen, että vaimosi halusi erota, tai ainakin muuttaa erilleen. Entä sinä? Mitä sinä halusit?
Eron jälkeen pystyit joka tapauksessa uuteen suhteeseen, olit ihastunut, jopa rakastunut. Mutta se oli erilaista kuin pitkässä avioliitossasi. Riidatkin olivat erilaisia. Voi olla, että tuo päättynyt seurustelusuhde oli kuitenkin sinulle tärkeä erosta toipumisenkin kannalta, vaikka se sitten päättyikin. Sait ainakin ystävän!
Sitten tämä nykyinen suhde. Sehän kuulostaa oikein hyvältä: teillä menee hyvin, hän on ihana ja herttainen, mukava ja huumorintajuinen. Sinä haluat olla hänelle luotettava ja uskollinen. Lisäksi teillä on vielä yhteistä arvopohjaa; usko Jumalaan. Kaikki tuntuisi olevan hyvin, jopa erinomaisesti.
Kuitenkin sinua askarruttaa, että et koe olevasi rakastunut. Mihin vertaat tätä tunnetta? Siihen mitä sinulla oli ex-vaimosi kanssa vai tähän edelliseen suhteeseesi? Silloin olit ihastunut, "ehkä jopa rakastunut". Joskus, usein - tai itse asiassa aina - on vaikeaa aloittaa uutta suhdetta noin pitkän avioliiton jälkeen kuin teillä oli. Ero ei ole vain sitä, että muuttaa pois, tai sitä että siitä on virallinen päätös. Tunnetason eroaminen vie aikansa. En tiedä missä vaiheessa olet tässä prosessissa.
Mietit nyt: "pitääkö jatkaa... pitääkö haluta rakastaa...". Ei pidä eikä tarvitse. Mitä on rakastuminen ja mitä on rakkaus? Suhde voi olla hyvä ja siinä voi olla paljon rakkautta, vaikka se ei alkaisikaan voimakkaasta rakastumisen tunteesta. Rakkaus on paljon enemmän kuin tunne: se on välittämistä, joka ilmenee arkisina tekoina. Se ilmenee sitoutumisena: haluaa olla toiselle luotettava ja uskollinen. Aivan niin kuin kirjoitit. Eikö se ole rakkautta parhaimmillaan? Tai se tunne, että ei ole ihanampaa naista kuin hän.
Tärkeintä nyt olisi, että kysyisit itseltäsi: mitä minä haluan. Mitään pakkoa tai velvollisuutta ei ole. Jos päätät jatkaa, se on vapaaehtoinen valintasi. Mieti mikä on sinulle tärkeää. Jos tärkeää on voimakas rakastumisen tunne, niin silloin tuskin kannattaa jatkaa tätä suhdetta, missä sitä ei ole. Jos tärkeää on se, mitä teillä on, niin miksi heittäisit sen pois. Perheneuvoja Heikki
Suhteemme on kestänyt viisi vuotta. Minulla on puolisooni moitteeton ystävyyssuhde. Viihdymme yhdessä, harrastamme yhdessä ja jaamme arjen huolet ja puuhat yhdessä. Läheisyyttäkin on yllin kyllin, mutta seksiä ei ole. Edellisestä seksikerrastamme on aikaa yli kaksi vuotta. Puolisoni puheista olen ymmärtänyt, että hän on kokenut aikaisemmissa suhteissaankin seksin taakaksi.
Pyytäessäni saan seksiä. Minun ei tarvitse edes kerjätä sitä. Tällainen järjestely kuitenkin tuntuu minusta sen verran kiusalliselta, etten tahdo siihen turvautua. Tahtoisin olla haluttu. Tahtoisin osata koskettaa sillä tavalla, että puolisoni nauttisi siitä. Tahtoisin kokea taas miehen ja naisen seksuaalisen kohtaamisen. Velvollisuudentunnosta allani makaava "ystävänainen" ei tällaista kohtaamista suo.
Suhteemme alussa seksiäkin oli, mutta se oli laimeaa, suorittavaa. Suhteessamme ei ole koskaan ollut intohimoa, ei edes varsinaista ihastumista. Sitä ei ollut edes alkuaikoina, vaan suhdettamme on johdattanut eteenpäin alusta saakka tiivis ja läheinen ystävyys ja yhdessä viihtyminen.
Puolisoni on suhteeseemme silmin nähden tyytyväinen, mutta minä olen alkanut vilkuilla sivulle ja vähän ihastunutkin. Luulen, että ihastumiseni keskeinen motiivi on seksuaalisen vuorovaikutuksen kaipuu. Pettänyt en ole, mutta mieli tekisi. Tiedän, että pitkät parisuhteet laimenevat ja että niiden kantavaksi voimaksi muodostuu ystävyys ja arjen jakaminen, mutta silti en pysty hyväksymään nykytilannetta.
Mitä minun pitäisi tehdä? Puhuminen ja aikataulutettu seksi on kokeiltu. Hellyyttä ei puutu eikä huomiointia. Ja lelukin on hankittu, mutta koska puolisossani ei ole "biologista perusvoimaa", joka vetäisi häntä seksin pariin, tilanne vaikuttaa minun näkökulmastani toivottomalta.
Olen myös sanonut puolisolleni, että hän voi tahtoessaan harrastaa seksiä muiden miesten kanssa, jos hän vaikka sillä tavalla "löytäisi itsensä", mutta ei häntä sekään innosta. Mies, 37
Kiitos kirjeestäsi.
Samantapaisiin tilanteisiin, josta kirjoitat, törmäämme perheneuvojan vastaanotolla aina silloin tällöin. Haluttomampi osapuoli voi yhtä olla myös mies.
Ymmärrän, että tilanne on sinun kannaltasi todella hankala. Teillä on monella tapaa erittäin hyvä suhde ja kuulostaa siltä, että pidät puolisostasi paljon. Yhteiselo sujuu hyvin ja teillä on mukavaa yhdessä. Kysymys onkin, riittääkö se.
Seksuaalisuus on olennainen osa parisuhdetta. Parisuhdeonnellisuuden kannalta olisi hyvä, jos molemmat saisivat toisiltaan ainakin toisinaan sellaista seksiä kuin haluavat. Ymmärrän hyvin, että kaipaat rakastelua, jossa molemmat nauttisivat toistensa koskettamisesta ja kosketuksesta. On luonnollista kaivata tunnetta, että on haluttu oman kumppaninsa taholta. Minusta kuulostaa tosi hyvältä, ettet ole suin päin heittäytynyt ulkopuoliseen suhteeseen, vaikka houkutusta on ollut, vaan haluat pohtia asiaa rauhassa.
Kirjoittamasi perusteella vaikuttaa, että puolisosi on seksuaalisesti erilainen kuin sinä. Hänen seksuaalienergiatasonsa on ehkä matalampi ja niinpä tällainen kuvaamasi ystävyystyyppinen suhde saattaa olla hänelle täysin tyydyttävä. Se, että intohimoa eikä edes kunnon ihastumista ollut alun perinkään, ei lupaa hyvää intohimoisuuden suhteen jatkossakaan.
Ajattelen, että sinun on viisasta pysähtyä miettimään tilannettasi. Ota paperi ja kynä, tai läppäri tms, ja kirjaa ylös kaikki ne asiat, joita pidät parisuhteessa tärkeinä. Mitä sinä toivot ja odotat? Mitä tarvitset? Pisteytä ne sitten painoarvon mukaan. Mieti sitten tämänhetkistä parisuhdettasi. Jaa kirjoittamasi toiveet kahteen ryhmään: asiat, jotka toteutuvat tässä suhteessa ja ne, joita vailla olet. Vertaile ryhmiä toiveittesi painoarvot huomioiden.
Kaikkea haluamaasi et voi yhdestä suhteesta saada. Ei kukaan voi. Olennaisinta on miettiä, painavatko vaakakupissa enemmän ne asiat, mitä tästä suhteesta saat, vai ne, joita vailla olet. Uskollisuus on tärkeää, niin puolisolle kuin omalle itsellesikin. Voitko olla onnellinen, jos olet koko aika jotain tärkeää vailla? Toisaalta, jos luovut puolisostasi, mitä kaikkea menetät? Isoja ja tärkeitä kysymyksiä, joihin vain sinulla itselläsi on vastaukset.
Suosittelen silti, että otat asian avoimesti puheeksi puolisosi kanssa. Näytä hänelle listasi ja keskustelkaa siitä yhdessä. Hän voi tehdä oman listansa samoin. Sitten voitte miettiä, onko teillä mahdollisuuksia kestävään onneen ja riittävän tyytyväiseen elämään yhdessä.
Toivon sinulle viisautta tehdä oman elämäsi kannalta oikea ratkaisu.
Olisin kysellyt paria asiaa. Minulla on yksi lapsi ja hän on minulle kaikki kaikessa. Olen seurustellut mieheni kanssa viisi vuotta, ja hän ollut välillä kamala ja toisinaan taas ihana. Mutta viime aikoina hän on muuttunut radikaalisti, enkä saa sanaakaan irti hänestä. Jos yritän kysyä mikä on hätänä, hän suuttuu.
Lisäksi hän on pari kertaa käynyt minuun käsiksi, ja sen jälkeen hän on ollut kaksi päivää ihan alamaissa. Mitä teen? Olen halunnut jutella hänen kanssaan monesta asiasta, mutta kaiken välissä on tietokone ja internet. Hän sanoo, että on yksinäinen ja masentunut. Miten voisin häntä auttaa?
En halua, että meidän suhteemme jatkuu tällaisena, koska meillä on ihana kaksivuotias tytär, jolle toivon turvallista ja hyvää kasvuympäristöä.
Riitelemme ja huudamme usein, mikä on minusta kamalaa ja seksikään ei enää minua kiinnosta, ja se tuntuu tylsältä. Olisiko aika erota vai kenelle voisimme puhua? Nainen, 26
Hei,
Viestisi lopussa pohdit olisiko aika erota vai kenelle voisitte puhua. Kiitos yhteydenotostasi ja hyvä kun olet aloittanut avun hakemisen ja kerroit huolesi, sillä ilman muuta te tarvitsette apua. Ennen kuin päätyy erovaihtoehtoon, olisi hyvä saada enempi ymmärrystä sille, mistä on kysymys. Sen jälkeen on valmiimpi tekemään realistisia päätöksiä jatkosta.
Kuvauksesi perusteella miehesi on viime aikoina muuttunut vetäytyväksi, sulkeutuneeksi, vihaiseksi, jopa agressiivikseksi. Hän on itse kuvannut oloaan yksinäiseksi ja masentuneeksi. Siltähän hänen käyttäytyminen kieltämättä kuulostaakin.
Onko siis niin, että sinulla ei ole mitään käsitystä/arvailuja siitä, miksi? Onko tapahtunut jotain, joka on aiheuttanut tämän yksinäisyyden tai masentuneisuuden, esimerkiksi työelämässä, ihmissuhteissa, sukulaisuussuhteissa, terveydessä. Ainakin se muutos perheessänne on tapahtunut, että teille on syntynyt yhteinen tytär, joka on sinulle kaikki kaikessa, kuten kerrot. Tiedätkö, miten miehesi on kokenut lapsenne syntymän? Millainen suhde hänellä on tyttäreenne? Miten hän on kokenut sen, että sinusta on tullut äiti?
Joskus lapsen syntyminen ja se, että puolisosta tulee äiti, herättää miehessä voimakkaita sivuun jäämisen tunteita, jotka saattavat myös johtaa masentuneisuuden tunteisiin. Joskus näitä tunnelmia voi olla miehen itsekin hankala tunnistaa. On hyvin tyypillistä, että ne purkautuvat ulospäin vihaisuutena ja vetäytymisenä. On myös tyypillistä, että tällaisissa tilanteissa mies hakee yhteyttä vaimoonsa erityisesti seksin avulla ja jos puoliso ei seksistä innostu se johtaa vihaisuuteen, syytöksiin ja lisää entuudestaan sitä, että vaimo ei halua seksiä. Eli pari joutuu eräänlaiseen pahenevaan kierteeseen joka vie heitä yhä kauemmas toisistaan.
Kerrot, että miehesi on pari kertaa käynyt sinuun käsiksi. Se on ensimmäinen asia joka pitää saada muuttumaan. On tärkeää, että sinä teet sekä itsellesi, että miehellesi selväksi, että sen kaltaisten tilanteiden ei saa enää antaa toistua. Fyysinen väkivalta on rajan ylitys, joka on haitallista kaikille osapuille, myös sille (esim. lapsi) joka joutuu sitä näkemään tai kuulemaan. Se on psyykkisesti vaarallista ja lisäksi siihen sisältyy aina myös riski hengenvaarasta.
Ehdottaisin, että otat tilanteenne miehesi kanssa puheeksi rauhallisesti mutta päättäväisesti. Sano hänelle, että olet hyvin huolissasi hänestä ja teistä, ja että te tarvitsette apua. Monilla paikkakunnilla toimii Jussi-työ tai Lyömätön linja, jonka kautta miehesi voisi saada apua omien tunnelmiensa ja vihaisuutensa pohtimiseen. Voitte ottaa yhteyttä myös perheneuvolaan tai kirkon perheasian neuvottelukeskukseen. Myös lastenneuvolan kautta voi kysyä ohjeita siitä, mistä voisitte saada apua.
Usein, jos parisuhteessa on ollut väkivaltatilanteita, pohditaan aluksi sitä olisiko hyvä työskennellä parin kanssa yhdessä vai erikseen. Siinä tapauksessa jos miehesi kieltäytyy kaikesta avusta, niin on tärkeää, että sinä lähdet puhumaan tilanteestanne yksin.
Teillä on pieni ihana tytär, jolle toivot viisaasti turvallista ja hyvää kasvuympäristöä. Huolesi tilanteestanne on aiheellinen, sillä tämänhetkinen tilanne ei ole teidän eikä lapsenne kannalta turvallinen ja hyvä. Siksi sen ei saa antaa jatkua.
Seurustelin reilut neljä vuotta ensirakkauteni kanssa. Aloimme seurustelemaan 19-vuotiaina. Tämä oli molempien ensimmäinen vakava parisuhde. Suhteemme oli kaikinpuolin hyvä, ja rakastimme toisiamme valtavasti. Olimme myös toistemme parhaita ystäviä. Toki myös huonompia hetkiä mahtui tuohon neljään vuoteen.
Virallisesta erostamme tulee kohta kolme vuotta. Eron syynä oli minun kaipuu kokeilla elämää yksin. Minulla oli tunne, että jään jostain paitsi, kun en ole opetellut aikuiselämää ollenkaan yksin. Suhteessamme oli tuolloin myös ehkä pieni suvantovaihe, ja mietin onko koko loppuelämä sitten tällaista. Kaipasin muutosta, ja varmasti kyseessä oli jonkinasteinen sitoutumiskammokin.
Poikaystäväni mureni luonnollisesti erostamme, mutta pysyimme kuitenkin tiiviisti yhteydessä, näimme ja juttelimme puhelimessa/netissä säännöllisesti. Silloin, kun vietimme aikaa keskenämme, olimme kuin seurustelisimme. Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että tämä kertoi myös siitä, että rakastin poikaystävääni, vaikken sitä kenellekään, en edes itselleni pystynyt myöntämään. Olihan eropäätös ollut kokonaan minun.
Vajaa vuosi erosta aloin puhua eksälleni yhteenpaluusta. Hän oli kuitenkin vielä niin rikki, ettei ollut valmis yrittämään uudestaan yhteiselämää. Hän ei kuitenkaan poissulkenut mahdollisuutta, että voisimme palata myöhemmin yhteen. Pysyimme tämänkin jälkeen edelleen hyvissä väleissä, vietimme aikaa yhdessä, harrastimme seksiä jne. Elämä oli oikeastaan aika samanlaista kuin seurustellessamme sillä erotuksella, että emme virallisesti olleet yhdessä. Kaduin, pyytelin anteeksi ja yritin teoillani näyttää, miten pahoillani olin siitä, että olin rikkonut hänen luottamuksensa. Poikaystäväni vakuuttikin ymmärtävänsä, miksi tein sen päätöksen minkä tein ja sanoi antaneensa anteeksi, eikä kanna kaunaa...
Tätä "on-off-suhdetta", jos sitä voi siksi kutsua, jatkui pari vuotta, minkä jälkeen poikaystäväni tapasi uuden naisen, jonka kanssa nyt seurustelee. Koko tämän heidän seurusteluajankin olemme yhä olleet tekemisessä, harrastaneet seksiä, jutelleet paljon muustakin kuin kuulumisista ja päivän säästä, siitä huolimatta, että hänellä on ollut kuvioissa myös tämä uusi nainen. Loppukesästä, kun olin tilanteen vuoksi todella hajalla, yritimme olla ottamatta yhteyttä toisiimme. Nopeasti tilanne kuitenkin palautui siihen, että olemme taas tekemisissä toistemme kanssa monta kertaa viikossa...
Molemmat tunnemme, että välillämme on todella vahva side. Olin ja olen yhä todella rikki, siitä että tilanteemme on mikä on. Olen kuitenkin tapaillut muutaman kerran ihan mukavaa miestä, koska haluaisin jatkaa elämääni kaikesta huolimatta. Tästä kuullessaan entiseni tuli todella mustasukkaiseksi. Lisäksi hän kertoi miettineensä usein minkälainen uusi tuttavuuteni on ja vertailee itseään häneen, vaikka ei tiedä kyseisestä miehestä ikää ja nimeä enempää. Entiseni on elämäni rakkaus, enkä usko tapailun jatkuvan uuden miehen kanssa, koska en voi kuvitella elämääni kenenkään muun kuin eksäni kanssa.
Eksäni on myös myöntänyt, ettei yhä puolenvuoden jälkeenkään tunne uutta tyttöä kohtaan muuta kuin ihastumista, ja suhteessa on kuulemieni asioiden perusteella muutenkin paljon epäkohtia. Hän sanoo myös miettivänsä yhä silloin tällöin, että me kuulumme yhteen ja miksei joskus tulevaisuudessa asia voisi näin ollakin... Olen pyytänyt, ettei hän antaisi minulle turhaa toivoa, sillä odottavan aika on pitkä, enkä voi 10 vuoden päästä yhä roikkua hänen sanoissaan. Toisaalta huomaan painostavani häntä tekemään päätöksen, joka varmasti osaltaan sekoittaa hänen ajatuksiaan lisää...
En tiedä, miten minun tulisi suhtautua asiaan. Katkaista yhteydenpito kokonaan, siitä huolimatta, että rakastan häntä ja näin saatan menettää hänet lopullisesti elämästäni? Vai antaa ajan kulua niin, että olemme yhteyksissä ja elämäni junnaa paikallaan ja roikuin (ehkä katteettomissa?) lupauksissa yhteenpaluusta?
[/I]Nainen 26[/I]
Hei,
Kiitos kun jaoit pohdintasi suhteesta pitkäaikaiseen poikaystävääsi. Se herätti mielessäni muutamia kysymyksiä, jotka ajattelin jättää pohdittavaksesi, ehkä myös yhteisesti ystäväsi kanssa jaettavaksi.
Et päästä itseäsi helpolla, kun kuvaat omia motiivejasi eropäätöksessä. On ymmärrettävää, että halusit miettiä vielä sitoutumistasi, vaikka kaikesta päätellen kuitenkin rakastit poikaystävääsi. Olikohan lopulta kysymys siitä, että halusit erota vai siitä, että halusit tulla enemmän omaksi itseksesi, halusit selvittää, kuka oikein olet ja mitä elämältä haluat? Oliko mielessäsi myös saada selville, onko poikaystäväsi Se Oikea vai luuraako Hän jossain muualla? Joskus kauempaa näkee tarkemmin.
Teoillamme on seurauksensa. Kerrot, että poikaystäväsi "mureni" eropäätöksestäsi. Mitä hänelle mahtoi tapahtua? Kokiko hän käytöksesi hylkäämisenä, josta hänen on ollut vaikea päästä yli? Pelkääkö hän, että se voisi tapahtua uudelleen, jos jatkaisitte yhdessä? Miettiikö hänkin tahollaan samoja elämän peruskysymyksiä kuin sinä? Onko hänen nykyinen seurustelusuhteensa yritys saada selville, voisiko hän rakastaa jotakuta toista kuin sinua? Onko oma nykyinen seurustelusuhteesi samanlainen testi? Jos olette näin testanneet toisianne, mikä on sen tulos?
Kaiken tämän keskellä olette jatkaneet yhteydenpitoa, vaikka se ei sanojesi mukaan virallista seurustelua olekaan. Mitä olette oppineet itsestänne ja toisistanne tänä aikana? Uskaltaisitteko luottaa toisiinne myös elämänkumppaneina? Mitä toivotte ja haluatte toisiltanne, että voisitte jatkaa virallisesti yhdessä? Vaikuttaa siltä, että alat olla uupunut tähän epäselvään tilanteeseen. Mahtaako myös ystäväsi olla? Olisiko aika kypsä siihen, että voisitte käydä perusteellisen keskustelun suhteestanne ja toiveistanne ja tehdä päätöksen yhteiselämän jatkumisesta tai päättämisestä. Tällaisessa tilanteessa eläminen syö teitä molempia ja - kuten sanoit - elämä junnaa paikallaan.
Toivon, että löydätte tilanteeseenne ratkaisun, jonka kanssa voitte jatkaa elämäänne - yhdessä tai erikseen. Perheneuvoja Pirkko
Olen naimisissa ja lapset ovat jo aikuisia. Olen hoitanut heidät ja kodin, en ole siis ollut työelämässä. Mies on saanut tehdä omaa uraansa ja kulkea harrastuksissaan. On omakotitalo, eikä velkaa. Ihmiset luulevat, että minulla menee kaikki hyvin. Mutta EI, ei rakkautta eikä rahaa. Jotakin on puuttunut jo yli 10 vuotta: läheisyyttä. En vain ole edes tajunnut sitä. Nelisen vuotta sitten puuttui kohtalo peliin ja matkallani tapasin aivan yllättäen ihanan miehen. Juttelimme silloin, ja myöhemmin lisää puhelimitse, koska välillämme on satoja kilometrejä.
Kuukausia myöhemmin kävin hänen luonaan. Ensin vastustelin, mutta se tunne valtasi yhä enemmän ja pikkuhiljaa rakastuin. Tunsin, että olin herännyt henkiin, olin taas pitkästä aikaa olemassa ja elossa. Tapasimme kuukauden tai parin välein ja puhelimen kautta joka päivä. Kotona jatkui sama tylsä, välinpitämätön tunnelma, riitojakin alkoi tulla yhä useammin. Näin jatkui lähes 3 vuotta, kunnes tämä mies taas soitti ihan niin kuin ennenkin, mutta nyt kertoikin ihastuneensa toiseen naiseen. Se tuli minulle niin kauheana sokkina.
En moneen päivään jaksanut nousta sängystä kuin vessaan ja vettä juomaan. Toiset luulivat, että olin vain kovassa flunssassa, kun nenäliinoja kului ja makuuhuoneen ovi pysyi kiinni (aviomies oli jo vuosia nukkunut muualla, jos edes sattui olemaan kotona).
Pystyimme silti puhumaan tämän miehen kanssa puhelimessa tapahtuneesta, ja hän oli pahoillaan. En ole kertaakaan haukkunut tai syytellyt häntä, enkä kadu mitään tekemääni. Kerroin, että rakastan häntä edelleen.
Nyt tuosta on kulunut yli vuosi. Juttelimme aina silloin tällöin. Kesällä kävin hänen luonaan, mutta hänellä "ei ollut aikaa" edes jutella kanssani. Viimeiseen pariin kuukauteen mies ei ole vastannut soittoyrityksiini tai viesteihini ollenkaan. Olen vain yrittänyt kysyä, mitä hänelle kuuluu ja samalla kertonut omista asioistani. Ilmeisesti tämä hänen uusi naisensa lukee kaikki lähettämäni viestit (ja se on minusta väärin). Olemme kerran jopa kohdanneet sen naisen kanssa ja se yllätystapaaminen ei todellakaan ollut onnistunut. Hän siis tietää minusta ehkä paljonkin. Sille en voi mitään, mutta mielestäni jokaisella saa olla myös omia ystäviä.
Mies sanoi aina, ettei hän lupaa mitään. Ja jos joskus lupaa, niin sen hän pitää. Vuosi sitten hän kertoi, että voimme olla ystäviä, vaikka näin kävikin. Nyt olenkin pyytänyt häneltä sitä ystävyyttä! Minulla ei ole muutenkaan paljon ystäviä, joten häntä en tahdo menettää kokonaan. Olen niin surullinen ja syvälle sydämeen sattuu!
Avioliitossani olen vain taloudellisesti jumissa. Mitä tekisin sen suhteen? Välit lasten kanssa ovat hyvät.
Tärkeämpää on kuitenkin, kuinka pystyn taas saamaan välit kuntoon tuon miehen kanssa? Joka ainut aamu ja ilta siitä eropuhelusta lähtien olen rukoillut, että välimme säilyisivät hyvinä. Hän on minulle niin tärkeä ihminen ja rakastan häntä paljon yhä, vaikka hän on niin pahasti minua satuttanutkin! Nyt, kun hän ei ole edes vastannut yhteydenottoihini, olen entistä levottomampi. Niin monta kertaa päivän aikana mietin, että miksi? Se vie keskittymiskykyni ja valtavasti voimia. Entä, jos minua ei enää jonain päivänä olisikaan, en enää jaksaisi ilman häntä. Nainen 49
Kiitos pitkästä kirjeestäsi!
Se herätti minussa myötätuntoisia ajatuksia Sinua kohtaan.
Olet surullinen, koska rakas ystävä on Sinut hylännyt. Sillä hylkäämisestä siinä taitaa olla kysymys, etkä Sinä taida voida asialle oikein mitään. Minun mielestäni Sinun ei kauheasti kannattaisi soitella tämän miehen perään, vaikka ymmärrän lopettamisen olevan vaikeaa. Soittelusi todennäköisesti vain ahdistaa häntä ja siten pahentaa tilannetta. Hän kyllä soittaa Sinulle päin, jos niin haluaa!
Tunnet itsesi levottomaksi ja vihjaat jopa itsetuhoisiin ajatuksiin. Onko tämä ensimmäinen kerta elämässäsi, kun joudut kokemaan sydänsuruja? Jos ei, niin miten olet aikaisemmin selvinnyt? Ehkäpä voit kokemuksesta todeta, että aika parantaa ja jonain päivänä huomaat olevasi vain kiitollinen niistä hienoista hetkistä, jotka sait tämän miehen kanssa viettää.
Juuri nyt Sinulla on hyvä tilaisuus miettiä elämääsi tarkemmin. Mitä toivot elämältä tästä eteenpäin? Mikä on se aukko, jota tämä mies tuli elämässäsi täyttämään? Mitä todellisuudessa menetit hänen myötään? Millaisia mielikuvia ja toiveita hän Sinussa herätti?
Kerrot mm. kaivanneesi läheisyyttä jo pitkän aikaa. Et varsinaisesti moiti aviomiestäsi mistään, mutta kerrot teidän ajautuneet kauas toisistanne ja kumpikin on alkanut elää omaa elämäänsä. Luuletko, että teillä olisi vielä haluja tai mahdollisuuksia löytää tie takaisin toistenne luokse? Yksi mieleeni tuleva vaihtoehto on kertoa hänelle suhteestasi tähän toiseen mieheen. Uskaltaisitko ottaa riskin? Siitä todennäköisesti seuraisi jonkinlainen kriisi, mutta ainakin tilanne varmasti liikahtaisi johonkin suuntaan. Usein kriisi on myös uuden, paremman alku! Voitte löytää toisenne uudelleen tai sitten toteatte, että on parempi lähteä selkeästi eri suuntiin. Jälkimmäisen vaihtoehdon varalta voisit olla yhteydessä lakimieheen tai esim. oikeusaputoimistoon selvittääksesi oman taloudellisen asemasi avioerotilanteessa.
Sinulla näyttää olleen vapaus matkustaa ja ottaa aikaa itsellesi. Olet myös tämän kokemuksen myötä löytänyt omia tarpeitasi, joita olet voinut tyydyttää. Ehkä voisit yrittää löytää myös muita asioita, jotka eivät suoranaisesti liity nyt katkenneeseen suhteeseen, mutta jotka olet sen myötä tunnistanut. Olisiko muita kanavia ja tapoja, joiden myötä voisit tuntea "eläväsi uutta elämää"? Harrastuksia? Vapaaehtoistyötä? Jotain, jossa tapaat uusia ihmisiä ja voisit jopa solmia uusia ystävyyssuhteita?
En voi olla lopuksi lainaamatta pätkää Riku Korhosen uudesta kirjasta: "Erityisesti rakastuminen on varsinainen illuusioiden myrsky, johon astelemme tyhmän haaveellisina, tuntien itsemme onnekkaiksi, valituiksi, matkalla toista kohti, ymmärtämättä millaisten voimien armoilla pian olemme ja miten vähän niitä hallitsemme."
Voimia jatkaa eteenpäin toivoo, perheneuvoja Pirjo
Olen mielestäni ollut onnellisesti avioliitossa jo 13 vuotta ja meillä on kolme lasta. Kaikki sujuu tasaisen tappavasti: töihin, lapset kouluun ja päiväkotiin. Harrastusten pariin illalla, ruokaa, nukkumaan, seksiä sopivasti. Noin vuosi sitten työporukassa tuli pussailtua työkaverin kanssa pienissä sievissä ja tuota pussailua on jatkunut tasaisen tappavasti aina tilaisuuden tullen ilman alkoholiakin. Lisäksi viestittelyä.
Tuo työkaveri, muuten 13 vuotta minua nuorempi, on ihana suutelija ja rakastunut kuulemma minuun. Minua hänessä ilmeisesti viehättää tuo spontaanisuus, nuoruus ja se että hän osaa kehua minua ja minun ulkomuotoa ja kroppaa. Olen itse huono keskustelija ja tunteiden näyttäjä. En osaa pukea tätä sanoiksi, mutta tiedän että tämän pitäis loppua ennenkuin tapahtuu jotain muutakin. Onko tämä vaihdevuosia? Ikuista rakkauden kaipuuta?
Miten mies voi osata puhua naiselle noin. Hän ei todellakaan siis ole mikään `häntäheikki`. Oma mies ei osaa kehua ja kehut tulevat aina muilta miehiltä. Tämäkin tuntuu jo pettämiseltä, vaikka seksiä en ole kenenkään muun kanssa harrastanut. Miten eteenpäin? Taloudellisesti meillä menee erittäin hyvin, on autot, talot, mökki, osakkeita. Ero? Ei, kaikki menis jakoon.
Miestäni kiinnostaa ihan erilaiset asiat, kuten metsästys, mökkeily, lukeminen. Minua urheileminen ainakin viisi kertaa viikossa.. Tämän takana on 24 kilon laihdutus ja 2-tyypin diabetes. Onko mieheni liian kiltti? Hän tämän laihtumisen ja liikuntainnostuksen on mahdollistanut hoitamalla lapset, kun olen pois. Lisäksi hän päästää minut laulamaan karaokea ja niin edelleen. Just lauantaina mieskaverini sanoi, että kuinka miehesi pystyy päästämään sut ulos tuon näköisenä, seksikkäänä, kauniina. Eikö han ole mustasukkainen? Hän ainakin lähtis mukaan. Miten lähteä, kun toisen pitää olla lasten kanssa. Nainen 44
Hei,
Kerrot olevasi onnellisesti naimisissa - ja samalla rakastunut toiseen mieheen. Olet syystäkin hämmentynyt. Mitä tämä on? Mitä rakkaus lopulta on? Onko se oikea vihdoinkin astunut näyttämölle - vai onko rakkautta se arkinen elämä, mitä miehesi ja lastesi kanssa elät? Vai löytyisikö se todellinen rakkaus jostain tästä väliltä? Miten se sitten on elämässäsi yhdistettävissä? Tarvitaanko ero ja toinen suhde, vai voisiko nykyinen parisuhteesi löytää uutta potkua, niin että tarpeesi tulisivat paremmin huomioiduiksi? Entä mitkä mahtavat olla miehesi tarpeet, joita hän ei - ehkä kiltteyttään - tule ainakaan oma-aloitteisesti kertoneeksi? Onko niin, että teidän kummankaan ei ole helppo ilmaista syvimpiä tunteita toisillenne?
Tilanteesi on monelle tuttu. Olet valinnan edessä. Tunteittesi myllerryksessä pohdit tilannettasi myös järkevästi ja monelta kannalta. Miehesi mahdollistaa sinulle paljon sellaista, mikä muuten ei onnistuisi. Toisaalta kaipaat häneltä jotain sellaista, mitä salasuhteestasi saat. Juuri nyt on ennenkaikkea sinun itsesi mutta myös läheistesi kannalta tärkeää ratkaista, annatko salasuhteen mennä pidemmälle vai lopetatko sen tähän.
Kaksoiselämää et kauan jaksa, kuten annat viestissäsi ymmärtää. Sinun kannattaa miettiä, mitä ero merkitsisi sinulle, miehellesi, teidän yhteisille lapsillenne? Olisiko uudella suhteella tulevaisuutta? Päädyt sitten eroon tai salasuhteen lopettamiseen, joudut työstämään luopumisen surua.
Olisiko nyt kahdenkeskisen puhumisen paikka oman puolison kanssa? Arjen pyörityksessä sellaista ei ole aina helppo järjestää, mutta se vaiva kannattaa. Jos kahdenkesken puhuminen ei ota onnistuakseen, hakekaa ulkopuolista apua. Parisuhteeseen erikoistuneita asiantuntijoita löydätte sekä yksityiseltä puolelta että lähimmästä kirkon perheasiain neuvottelukeskuksesta.
Lopetin juuri 3,5 vuotta kestäneen suhteen tyttöystäväni kanssa, varmaankin yhteisymmärryksessä molemmin puolin. Silti minua vaivaa tapa jolla suhde päättyi.
Noin vuoden seurustelun jälkeen muutimme yhteen, muutin hänen luoksensa toiseen kaupunkiin hieman kuin varkain. Alku siellä oli hieman haparaa, varmaankin masennuin ja olin jo valmis lähtemään takaisin kotikaupunkiini, mutta kuitenkin jäin sinne. Tulimme erittäin hyvin toimeen, pidimme samoista asioista, harrastimme yhdessä ja seksi sekä muut jutut sujuivat erittäin hyvin. Noin puolentoista vuoden asumisen jälkeen puolisoni isä rupesi uhkailemaan minua tekstiviestein ja siitä lähtikin sitten alamäki.
En halunnut olla hänen isänsä kanssa missään tekemisissä, heillä ei ole muutenkaan hirveän hyvät välit. Hänen äitinsä luuli, että olin myös hänelle suuttunut, joten heiltä tuli painostusta minun jättämisestä. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut vaan jatkoimme yhdessä, en tosin tämän tilanteen jälkeen käynyt missään juhlissa tai vastaavissa, missä hänen vanhempansa olivat.
Tyttöystäväni syytti tästä aina minua, näistä tekstiviesteistä ja siitä että vanhempansa eivät tykänneet minusta, vaikka en omasta mielestä ollut syyllinen tilanteeseeen, en vain sopinut heidän kuvaansa täydellisestä poikaystävästä. Kun suhteemme rupesi rakoilemaan kahden vuoden yhdessä asumisen jälkeen päätin, että muutan takaisin kotikaupunkiini, koska minusta tuntui etten saanut tukea keltään silloisessa kaupungissa.
Ennen muuttoa hän muutti vanhemmilleen ja minä asuin vanhassa asunnossa, mutta silti tapasimme päivittäin ja meillä oli mukavaa, teimme asioita yhdessä ja arvostin häntä enemmän kuin ennen. Kun muuttopäivä lähestyi hän avautui minulle itkien, että kaikki on päin persettä ja minäkin muutan pois. Sanoin hänelle, että jos pyydät minua jäämään, niin minä jään, mutta hän ei pyytänyt. Kun muuttopäivä tuli, muutimme minut yhdessä nykyiseen kaupunkiini, hän vietti aikaa täällä ja tulimme siihen tulokseen, että hän tulee perässä. Olin onnellinen, kunnes yhtenä viikonloppuna tuli taas puhelu, että hänen vanhempansa painostavat häntä lopettamaan suhteen ja hän ei muuttaisikaan tänne.
Masennuin siitä hieman, työpaikkakaan ei ollut mieleiseni, vaan ahdistava ja jouduin mennä lääkäriin näiden asioiden vuoksi. En kestänyt itseäni ja pari kertaa tuli tilanne, jossa tyttöystäväni lähti täältä itku silmässä. Päätimme pitää parin viikon tauon puheluista ja muusta yhteydenpidosta. Kun tapasimme tauon jälkeen olimme taas onnellisia yhdessä, kaikki sujui loistavasti ja luulin että yritämme uudestaan, tai no puhuimme niin. Kunnes jälleen viikko tapaamisesta hän ilmoitti, ettei halua jatkaa suhdetta. Olin jo tauon aikana henkisesti varautunut eroon ja hyväksyin sen, mutta viimeisimmän tapaamisen aikana hän ilmoitti että seurustelemme, hyväksyipä kuka tahansa sen. Ajattelin itsekseni, että tämä on ohi, en rupea katsomaan jahkailua ja jokailtaista itkemistä puhelimessa.
Nyt ero on tavallaan selvä, mutta tässä viime aikoina olen ruvennut miettimään todellista syytä eroon. Meillä meni kaikki erittäin hyvin, pidimme samoista asioista, tykkäsimme käydä samoissa paikoissa ja olin valmis muuttamaan takaisin hänen luoksensa, jos päädymme yhteen. Jostain syystä hän halusi kuitenkin lopettaa jutun. Hänelläkin on masennusta taustalla, jouduin usein puhelimessa rohkaisemaan häntä ja kertomaan, että kaikki asiat hoituvat vielä. Stressi työpaikasta ja kesken olevasta koulusta oli kuulemma minun syytäni, mutta koulukin on yli vuoden verran venynyt ja katsoimme yhdessä, miten hän saisi koulun tehtyä kesän aikana pois. Mutta kuitenkaan tämä ei riitä hänelle - sovin jopa hänen äitinsä kanssa kaikki riitamme puhelimessa, mutta isään en halua ottaa yhteyttä. Nyt mietin, että mikä siinä oli etten 'kelvannut' vaikka viimeisessä puhelussa sanoin, että on ehkä parempi erota ja hän sanoi hiljaa takaisin, että ei ole varma siitä. Se jäi vaivaamaan.
En haluaisi soittaa hänelle perään ja puhelimessa taas jahkata asioita. Olisin valmis jatkamaan suhdetta hänen kanssa, mutta en tiedä onko eron syy minussa vai jossain muussa. Mitäköhän minun nyt kannattaisi tehdä, mennä käymään hänen luonaan vai soittaa vai antaa vaan asian olla. Olimme molemmat toisemme ensimmäisiä seurustelusuhteita ja seksikokemuskin oli vähäistä molemmilla ennen kuin tapasimme. Suhteen alussa olin aika lapsellinen ja hukassa itsestäni, mutta nykyään tuntuu, että olen löytänyt itsevarmuuteni ja itseni. Kohtelimme toisiamme hieman huonosti välillä, mutta olen huomannut virheeni, katunut niitä ja luvannut itselleni muuttaa huonot tapani ja ne olen muuttanut. Eli tavallaan olen paketti, jonka hän halusi, mutta silti hän ei halua minua.
Huomaan, ettei hän ole oma itsensä, sanoinkin siitä hänelle ja hän sanoi ettei ole ollut oma itsensä pitkään aikaan. En nyt tiedä kannattaako asian olla vai mitä tehdä.... eron jälkeen en ole ollut masentunut tai itkenyt jutun perään, mutta silti olen jäänyt hieman kaipaamaan kaikkea kivaa, jota meillä ollut yhdessä. Mies 23
Hei ja kiitos viestistäsi!
Hyvä että kirjoitit, asioiden ulkoistaminen ja pukeminen sanoiksi voi olla helpottavaa, ja kun kirjoittaa jotain, niin lukiessaan omia ajatuksiaan ja kysymyksiään voi itsekin oivaltaa jotain merkittävää jo ennen kuin kukaan muu on kirjoitusta nähnyt saati vastannut siihen. Miten muuten nyt itse vastaisit itsellesi, kun aikaa kysymyksesi kirjoittamisesta on kuitenkin jo jonkin verran?
Suhteen loppuminen on aina iso asia. Olet seurustellut tyttöystäväsi kanssa kuudesosan elämästäsi, elämänvaiheessa jossa olet irtaantumassa omasta kodistasi ja hakemassa omaa paikkaasi tässä maailmassa. Aivan erityisesti sinua vaivaa nyt se, miten suhde päättyi.
Kiinnitin huomiota niin suhteen päättymisen kuin monen muunkin asian kohdalla sanavalintoihisi: "...varmaankin yhteisymmärryksessä... hieman kuin varkain... äitinsä luuli... luulin että yritämme... jostain syystä hän halusi lopettaa... hän sanoi hiljaa takaisin että ei ole varma siitä..." Moni asia jäi sinulle epäselväksi ja vaille vastausta, ja epätietoisuus on aina raastavaa. Toisaalta, kun kuvaat sitä, mitä tästä suhteesta opit tai miten suhde kasvatti sinua olet hyvin selkeä: "Suhteen alussa olin aika lapsellinen ja hukassa... nykyään tuntuu että olen löytänyt itsevarmuuteni ja itseni... olen huomannut virheeni, katunut niitä ja luvannut itselleni muuttaa huonot tapani... olen paketti jonka hän halusi..."
Ihmisen henkisestä kasvusta sanotaan, että se tapahtuu kriisien kautta, koska kriisit pakottavat ihmisen pysähtymään, pohtimaan ja kohtaamaan itsensä. Voisitko ajatella, että olet tämän suhteen kautta kasvanut epävarmuudesta varmuuteen, tai toisin sanottuna oppinut tuntemaan itseäsi aiempaa paremmin? Siitä näkökulmasta yhteistä aikaanne ja seurusteluanne kaikista hankaluuksista riippumatta voi siis pitää onnistuneena, vaikka suhde päättyikin. Hyvän seurustelunhan ei tarvitse välttämättä johtaa pysyvään suhteeseen, mutta siitä oppii jotain merkittävää.
Olen nyt heikoilla jäillä, mutta ehkä se epävarmuus suhteeseenne tuli myös muusta syystä kuin kokemattomuutenne ja nuoruutenne takia. Ajattelen tässä tyttöystäväsi vanhempien roolia siinä mitä kerrot. Et kerro millä tyttöystäväsi isä uhkaili sinua, mutta ymmärrän hyvin millaisia mustia pilviä vanhempien painostus suhteellenne toi. Jotenkin jäi sellainen kuva, että tyttöystäväsi ei pystynyt tai halunnut asettaa rajoja vanhemmilleen ja heidän vaikutukselleen, eikä hänen oma itsenäistymisensä ollut vielä niin pitkällä että hän olisi voinut riittävästi sitoutua sinuun, vaan "jahkaili" sinun ja kodin välillä. Teit sen minkä pystyit välttelemällä tiettyjä tilanteita ja jopa otit äitiin yhteyttä selvittääksesi asiaa, mutta se aiheutti eripuraa välillenne ja rajoitti elämäänne eikä lopulta johtanut mihinkään. Jotain epämääräistä tyttöystäväsi perheestä siirtyi teidän suhteeseenne, ja minulle jäi sellainen olo että se olisi aiheuttanut jatkossakin teille ongelmia, ja se jokin on juuri se, minkä takia tyttöystäväsi ei ole ollut oma itsensä pitkään aikaan, kuten hänelle huomautit, ja jonka hän myönsi. Suhdetta on hyvin hankala saada onnistumaan, jos ei pysty olemaan oma itsensä.
Sanoit lopussa, että jäit hieman kaipaamaan "kaikkea kivaa jota meillä on ollut yhdessä." Ihmissuhteissa se kiva on totta kai tärkeää, mutta olisi tärkeää oppia olemaan onnellinen myös ei-kivan vallitessa. Meissä kaikissa on hyvä ja huono puoli, rakentava ja tuhoava, teemme hyvää ja pahaa, ja tavoitteena voisi pitää sitä että olisimme näistä eri puolista tietoisia, ja ne integroituisivat meidän persoonassamme rakentavalla tavalla. Teidän suhde ei lopulta kestänyt näitä ihmiselämän molempia puolia, aina kun teillä meni erittäin hyvin, piditte samoista asioista ja tykkäsitte käydä samoissa paikoissa olitte sitoutuneita, ihastuksissanne ja muutitte yhteen, mutta kun "maailmaan tuli virhe" alkoi syyttely, jahkailu, suhteen rakoilu ja erilleen muutto. Saatko kiinni?
Se on hankala ja haastava juttu hyväksyä, että hyvään suhteeseen kuuluvat nämä molemmat puolet, ja sitoutua toiseen ja suhteeseen niin myötä- kuin vastamäessä, integroida rakentavasti suhteeseen sen hyvät ja huonot puolet. Mitä tahansa ei tietenkään tarvitse hyväksy, mutta noin yleisesti ottaen. Seurustelusuhteessa tässä ei tarvitse onnistua, eikä se mitä nyt teille tapahtui ollut mikään epäonnistuminen, vaan ensimmäinen vakava yritys kestävään sitoutuneeseen parisuhteeseen, olkoonkin että luopuminen tekee kipeää ja paljon hyvää jäi taakse. Ehkä se paketti meni kuitenkin väärään osoitteeseen, ja oikeaa kannattaa odottaa?!
