Olen 31-vuotias nainen ja olen mennyt naimisiin reilu viisi kuukautta sitten. Minua huolestuttaa mieheni sitoutuminen suhteeseen ja yhteisen ajan vähyys. Mieheni on vaativassa työssä, johon hän suhtautuu intohimoisesti ja vastuullisesti. Hänellä on myös oma firma, kilpaharrastus ja toinen, satunnaisempi harrastus. Teen itsekin vaativaa työtä ja työmatkojen vuoksi työpäivät venyvät helposti 10-12 tuntisiksi. Lisäksi minullakin on harrastuksia, jotka vievät yhteistä ilta-aikaamme.
Toivoisin lisää yhteistä aikaa arkeemme ja myös vapaa-aikaan. Haluaisin yhteisen ajan olevan myös laadukkampaa. Tällä hetkellä arki-iltamme kuluvat seuraavanlaisesti: tulemme kotiin kuuden-seitsemän aikaan, teemme voileivät, luemme lehden ja sitten mieheni istuu koneella ja minä katson televisiota. Miehelläni on usein myös illallisia ym. iltamenoja, joista hän palaa yömyöhään. Myös työmatkoja on usein, ja ne osuvat viikonlopuille.
Haluaisin enemmän. Toivoisin arki-iltoihin enemmän yhteistä aikaa, vaikka yhteisen ruoanlaiton ja yhteisten ohjelmien katselun muodossa. Yhteinen harrastaminen tai lenkkeily ei ehkä töidemme vaativuuden vuoksi viikoilla onnistu.
Haluaisin myös, että mieheni olisi enemmän kotona viikonloppuisin, jotta voisimme silloin nauttia toisistamme. Kun olemme yhdessä, meillä on ihanaa. Teemme asioita, kuten ruokaa, pyöräilyä, käymme ravintolassa, elokuvissa ym. yhdessä.
Yritämme myös lasta, mutta minua pelottaa, jäänkö lapsen kanssa yksin. Haluan lapselle hyvän lapsuuden, ja siihen mielestäni kuuluu molemmat vanhemmat. Myös hyvään parisuhteeseen kuuluu mielestäni yhdessä vietetty aika.
Olen puhunut tästä usein miehelleni. Keskustelut muuttuvat helposti riidaksi, mikä saa minut ahdistumaan entistä enemmän ja vaikeuttaa asioiden puheeksi ottamista. Olen myös kertonut huoltani koko yhdessäolomme ajan (3 vuotta) ilman, että asiat olisivat muuttuneet. Uskoakseni mieheni ongelma on asioiden priorisoiminen. Hän haluaa ja on tottunut saamaan kaiken. Hän ahdistuu valtavasti vaatimuksistani ja kokee, että kahlitsen hänet kotiin. Kuitenkin hän vakuuttaa rakastavansa minua ja haluavansa olla hyvä isä.
Meillä on samat, perhekeskeiset arvot ja rakastan miestäni valtavasti. Pelkään, ettei minua kuulla tässä suhteessa riittävästi, vaan elämme mieheni ehdoilla hänen elämäänsä. Tarkoitukseni ei suinkaan ole kahlita häntä tai itseäni kotiin, minullakin on paljon ystäviä ja harrastuksia, ja koen, että molemmilla tulee niitä ollakin. Samalla ajattelen, että parisuhde on se perusta, jonka lisäksi muut asiat tulevat, ei sen esteeksi. Kuinka saisin mieheni ymmärtämään, ettei kaikkea maailmassa voi saada vaan pitää tehdä valintoja rakastamiensa asioiden eteen? Kuinka löytäisimme kompromissin elämäämme, joka ei tukahduttaisi meistä kumpaakaan?
Nainen, 31
Hei!
Moni voisi olla kateellinen kun kirjoitat: ”Kun olemme yhdessä, meillä on ihanaa. Teemme asioita, kuten ruokaa, pyöräilyä, käymme ravintolassa, elokuvissa ym. yhdessä.” On kuin olisitte juuri aloittaneet seurustelun, yhteinen aika tuntuu juhlalta.
Mutta olettekin olleet viisi kuukautta naimisissa kolmen seurusteluvuoden jälkeen. Varmaankin jo seurusteluaikana opit tuntemaan miehesi intohimoisen suhtautumisen työhönsä ja harrastuksiinsa. Pohdin mielessäni, että mitenkähän ajattelit papin aamenen muuttavan näitä asioita?
Tyytymättömyytesi yhteisen ajan vähyyteen ja sen ajoittaiseen huonoon laatuun ei siis ole mikään uusi asia. Olet jo ennen naimisiin menoa yrittänyt puhua miehellesi arki-iltojen yhteisestä ruoanlaitosta, lenkkeilystä, yhteisten ohjelmien katselusta – toistenne seurasta nauttimisesta arjessa, mutta mikään ei ole muuttunut, asioiden selvittämisen sijaan on syntynyt vain riitaa ja ahdistusta.
Onkohan niin että miehesi on tyytyväinen nykytilanteeseen? Jospa hänelle riittää se yhteinen aika mikä teillä nyt on? Ehkä hän ei kaipaa muutosta.
Mutta – niin kuin alussa mainitsin – teillä on myös hyvää yhteistä aikaa. Siitä on hyvä lähteä liikkeelle. Keskustelu kannattaa aloittaa sellaisena hetkenä jolloin kummallakaan ei ole mielessä muuta. Voisitte vaikka ottaa kalenterit käteen ja katsoa, miten edellisellä viikolla yhteinen ajankäyttö on sujunut ja miten tulevalla viikolla se olisi mahdollista toteuttaa vielä paremmin. Olet jo itse arvellut, että kyse on asioiden priorisoimisesta. Molempien on mietittävä asioiden tärkeysjärjestystä ja ratkaistava, mistä voi luopua. Vuorokaudessa on vain 24 tuntia, lisätunteja ei ole ostettavissa. Parhaistakaan supermarketeista.
On myös tärkeää kiinnittää huomiota siihen, millaisella äänensävyllä tai millaisin sanakääntein kerrot omista toiveistasi. Toisen syyttäminen ja painostaminen saa hänet helposti nousemaan takajaloilleen. Kun edetään kaikessa rauhassa pienin askelin, ei tarvitse suuttua eikä ahdistua. Voisitte esimerkiksi aloittaa siitä, että joinakin tiettyinä iltoina televisio ja tietokone suljetaan tiettyyn aikaan. Entä mitä sitten, miten haluaisitte käyttää vapautuvat tunnit?
Niin ja sitten se iso kysymys: jo etukäteen on syytä pohtia yhdessä, miten asiat ihan käytännössä muuttuvat, kun teistä tulee isä ja äiti. Ne allakanviilaukset voivatkin olla sitten aika suuria. Niihin kannattaa varautua hyvissä ajoin.
Ylpeys ja temperamentti. Olen ollut suhteessa miehen kanssa, jolla on molemmat edellä mainituista piirteistä. Tunteikkaalle ihmiselle ja rakastavalle, tietenkin, on erittäin raskasta toisen käyttäytyminen, kun valtaansa saa kumpi tahansa ja yleensä molemmat yhdessä piirteistä.
Ylpeä ihminen on epäsosiaalinen eikä kestä kritiikkiä toiminnastaan. Temperamentti taas rikkoo paikkoja ja saa pelkäämään mitä tapahtuu
seuraavaksi - riitoja hän välttelee juoksemalla karkuun välttelemällä asioiden kohtaamista.
Netistä ei löydy, miten ylpeyttä voisi työstää, voiko sitä? Olen luovuttamisen pisteessä, olemme yli 30-vuotiaita, peruselämäntavoiltaan normaaleja ihmisiä, mutta kuppi alkaa olemaan täynnä. Pahinta on ehkä kylmyys, välinpitämättömyys, alistaminen ja ongelmien vältteleminen. Itse olen aivan tyhjä, mikä avuksi? Nainen, 30+
Hei!
Kuvaat aika hurjan kuuloista parisuhdetta. Paikkojen rikkominen, alistaminen, kylmyys, välinpitämättömyys ja se, että sinä joudut pelkäämään, puhuvat kaikki karua kieltä.
Kysyit, miten ylpeyttä voisi työstää. Kirjoitit, että miesystäväsi ei kestä kuulla itseään koskevaa kritiikkiä ja välttelee asioiden kohtaamista. Tämän perusteella ei vaikuta kovin todennäköiseltä, että hän olisi halukas tutkailemaan itseään ja omaa käytöstään. Sinä taas et mitenkään voi asiaa hänen puolestaan tehdä.
Kerroit olevasi rakastava ihminen. Oletan, että olet tai ainakin olet ollut rakastunut tai ihastunut tähän mieheen. Et kerro kirjeessäsi hänestä mitään hyvää tai kaunista. Mihin hänessä aikoinaan ihastuit? Ovatko ne asiat yhä olemassa? Mikä sinua yhä tässä näin hurjan kuuloisessa suhteessa pitää?
Kirjoitit, että kuppisi alkaa olla täynnä ja sinä itse aivan tyhjä. Jotenkin sinun tulisi saada tyhjennettyä kuppisi sisältöä, voidaksesi taas itse paremmin. Suosittelen lämpimästi sinulle keskusteluapua, joko luotettavan ystävän kanssa ja/tai ammattiauttajan luona. Pura taakkaasi puhumalla. Voisit myös kirjoittaa suhteenne tarinan. Mistä kaikki alkoi ja mitä kaikkia vaiheita on ollut ennen kuin olette päätyneet tähän? Mitä kaikkea olet kokenut ja miten ne ovat vaikuttaneet sinuun? Puhumalla ja kirjoittamalla näitä kokemuksiasi ulos itsestäsi saat todennäköisesti perspektiiviä tilanteeseen ja löydät oikean tavan toimia.
Toivon sinulle rohkeutta tielläsi kohti lämpöä, välittämistä, kunnioitusta, arvostusta ja aitoa rakkautta! Perheneuvoja Paula
Tutustuin mukavaan mieheen, jonka kanssa on helppo jutella.. Olemme tapailleetkin tässä. Hänellä oli ennen minua parisuhde, jossa mentiin latvasta puuhun eli edettiin kiireellä, josta hänellä on jäänyt pikku kammo eli pelkää hieman, jos alkaa liikaa lähestyä.
Siksi vain etenemme hitaasti näin alussa eli tapailemme ja katsomme mihin johtaa. Mutta saatan olla malttamaton ja pelkään menettäväni tämän ihanan miehen. Hän haluaa kuitenkin omaa tilaa ja aikaa...
Miten sitä voin antaa, että hän huomaa sen? Mietin myös miesten maailmaa, että tarkoittiko tuo, että haluaa jättää vai sitä, että ollaan yhteyksissä, mutta haluaa välillä omaa aikaa? Nainen
Hei
Onnittelen sinua siitä, että olet löytänyt ihmisen, jonka kanssa on helppo olla. Hän tuntuu sinusta ihanalta ja haluaisit vakiinnuttaa suhteen hänen kanssaan. Arvostan sinua siinä, että olet herkkä hänen tarpeilleen ja kunnioitat hänen toiveitaan. Olet ymmärtänyt, että hän ei halua kiirehtiä suhteen lähentymisessä.
Parhaat seurustelusuhteet syntyvät siitä, että annetaan rauhassa tilaa tutustumisvaiheelle. Olen kuullut jonkun kutsuvan tätä vaihetta ”mahdollisen seurustelun tunnusteluvaiheeksi”. Tuosta vaiheesta on vielä helppo perääntyä haavoittumatta ja haavoittamatta toista, jos huomataan, että yhteensopivuus on liian mutkikasta.
Tutustumisvaiheessa kiinnostus ja kiintymys syvenee, jos on syventyäkseen ja samalla vahvistuu myös kaipuu lähempään suhteeseen. Arvostan suuresti ystävääsi siinä, että hän oppi läksynsä aikaisemmasta suhteesta. Siinä todennäköisesti läheisyyden(fyysisen) vetovoima esti miettimästä muuta sopivuutta ja tutustumasta toisiinsa sillä tasolla. Saat olla onnellinen miehestä, joka suhtautuu vakavasti mahdolliseen seurustelusuhteeseen.
Mietit miesten maailmaa – nyt olisi hyvä, että sinulle vastaisi mies, mutta kun satun naisena olemaan päivystysvuorossa, yritän ammentaa työkokemuksesta näkökulmaa miesten ajatuksiin tällaisessa tilanteessa. Olen kuullut monen miehen sanovan, että he ahdistuvat ”tunkeilevista” naisista. Mies haluaa metsästää, kokea, että hän valloittaa naisen. Tästä voit tehdä johtopäätöksen, että olet oikealla tiellä antaessasi tilaa ja aikaa. Se tarkoittaa myös sitä, että mies saisi olla aloitteellinen ja aktiivinen suhteessa.
Nauti siitä, että sinulla on ihminen, josta pidät, jota voit tapailla, johon voit tutustua ja joka on kiinnostunut sinusta. Uskon, että ystävässäsi on miestä ilmaisemaan suoraan, jos hän on harkitsee tapailemisten lopettamista. Toivon teille hyviä hetkiä, verkkaista yhteistä matkaa. Löytöretkeä.
Ongelmana luottamuspula. Olen 29-vuotias nainen, hän on 26-vuotias mies, olemme olleet yhdessä vuoden verran (vaikka olemme tunteneet toisemme 5 vuotta harrastuksien kautta). Omia taustoja sen verran (mitkä luulen vaikuttavan luottamuspulaan), että olen ollut aikaisemmin parissa vakavassa suhteessa. Ensimmäinen oli neljä vuotta kestävä suhde, ja asuttiin yhdessä. Silloinen olotila/fiilis oli se, etten ollut täysin valmis sitoutumaan (perustamaan perhettä), halusin elää nuoruuttani. Ja tämän seurauksena petin häntä suhteen alussa, josta en todellakaan ole ylpeä.
Virheeni oli hankalaa antaa itselleni anteeksi. Tämä alkoi rassaamaan minua täysin, muutuinkin hieman ihmisenä. Todennäköisesti hän oli enemmän suhteessa kiinni (vaikka nyt ei hänelläkään ollut ajatus perheenperustamisessa), itse olin etsintävaiheessa. Hänen toimesta erosimme. En silloin nähnyt syytä erolle, ja se oli tiukka paikka minulle. Sen jälkeen olin kaksi vuotta toisen miehen kanssa, mutta se päätyi hänen henkilökohtaisten ongelmien (mielenterveys) takia eroon. Suhteen ajan olin ns. huoltaja/hoitaja hänelle, asuttiin melkein vuosi yhdessä. Tämän jälkeen olin neljä vuotta sinkkuna, kunnes tutustuin nykyiseen.
Rakkaallani on taas ollut erilainen historia. Hänellä ei ole takana pidempiä/vakavampia suhteita. Valmistui koulusta puoli vuotta sitten, ja on nyt työelämässä. Hän puhuu paljon, että haluaisi jotain muutosta elämään (etenkin työn saralta), ja puhuu vapauden kaipuusta. Etsii sitä omaa paikkaansa tässä yhteiskunnassa. Mitä haluaa tehdä isona, minkälaisen elämän haluaa ja minkälainen itse on ihmisenä. Itsellä nousee heti muistot mieleen omasta ”etsintäajastani”.
Tulee mieleen ensimmäinen vakava suhteeni, sekä sinkkuvuoden villitykset. Hän on kuitenkin puhunut, että haluaa olla minun kanssa, rakastaa minua, minä olen se oikea ja haluaa vanheta minun kanssani.
Minä en täysin usko häntä. Epäilen kokoajan, että onko suhteellamme tulevaisuutta. Olisiko parempi olla vähän aikaa erossa, että hän löytää ns. paikkansa tässä maailmassa. Ja katsoa tilannetta myöhemmin. Olen puhunut hänelle tästä asiasta (ja muutenkin paljon puhuttu luottamuspulastani), ja hänellä ei ole ollenkaan sellainen tunne, että haluaisi olla vapaa/sinkku. Haluaa minut elämäänsä. Vapauden kaipuu kuulemma koskettaa muita asioita kuin parisuhdetta, tuntee suhteessamme vapautta olla oma itsensä.
Muutenkin suhteessamme pystymme keskustelemaan kaikesta, hyvistä ja huonoista. Itselle on hieman ollut opettelemista olla avoin suhteessa, ja puhua omasta olotilastaan. Mutta pikku hiljaa tämä on parantunut..
Luonteeltaan hän ei ole todellakaan sellainen ihminen, että voisin epäillä hänen pettävänsä minua. Jossain vaiheessa vaan tuli puhetta, että hän ei tykkää omista haluistaan katsellessaan muita naisia. Näkiessään kauniin naisen. Ei tavallaan hyväksy hänen hormonien hyörintää, ei ole sinut tämän asian kanssa. Itse kyllä suutahdin tästä asiasta, kun hän kertoi. Mutta itsehän teen samanlailla, huomaan komean miehen jos tulee kadulla vastaan. Mutta ei se tarkoita, että tekisin jotain.
Joten ongelmana on juuri menneisyyteni ja sen aikaiset tuntemukseni, tekoni/ajatukseni. Peilailen niin paljon niitä aikoja suhteeseemme, ja häneen. Miten voin luottaa häneen ja uskoa häntä, kun hän sanoo rakastavansa? Pelkään tulevaisuutta ja entä jos eroamme. Nainen, 29
Hei!
Kuvailet kysymyksessäsi nykyistä elämäntilannettasi, ja mietit mitä tästä ihmissuhteesta oikein voisi kehkeytyä. Et kerro, että asutteko yhdessä – oli miten oli, minulle tulee kirjettäsi lukiessa mieleen enemmänkin seurustelusuhde kuin parisuhde. Ja vielä tarkemmin, seurustelusuhde, jolla on kaikki edellytykset kehittyä parisuhteeksi, jos se vaan saa tilaisuuden.
Tunnet epävarmuutta itsestäsi ja kumppanistasi, mietit omia virheitäsi ja kumppanisi hyviä ja huonoja puolia. Puhutte siitä, mitä kumpikin etsii elämältään ja ihmissuhteiltaan, jaatte tunteitanne ja tarpeitanne, keskustelette kaikesta, hyvistä ja huonoista asioista – ei ollenkaan hullumpi alku pitkäkestoiselle ihmissuhteelle! Luettuani kirjoituksesi huokaisin, että kunpa useampikin pari etenisi alkuvaiheessa samalla tavalla, ilman pakonomaista kiirettä, ja omaa sisintään rauhassa peilaten ja tutkien – terveellistä epävarmuutta tuntien.
Sanot, että ongelmasi on luottamuspula, sekä menneisyytesi, jota peilaat niin paljon nykyisyyteen. Minä kysyn, että voiko jälkimmäinen olla myös vahvuutesi? Terapeutti Tommy Hellsteniä lainaten ”ihminen joka ei tiedosta menneisyyttään elää siinä – hän on menneisyytensä vanki”. Voisiko juuri se, että tiedostat aiemmat suhteesi ja niiden virheet auttaa sinua siinä, että otat itse niistä vastuun, etkä kaada niitä kumppanisi kannettaviksi?!
Se, että sinä olet ”etsintävaiheessa” toiminut kuten toimit, ei ennusta yhtään mitään siitä, miten kumppanisi nyt toimii – ei ole mitään yleispätevää kaavaa. Itse asiassa luen hänen viestittävän aika voimakkaasti sitoutumistaan sinuun, ja se hänen ajatuksensa vapauden kaipuusta, jota voi tavoitella ja joka voi toteutua myös parisuhteessa ollessa, on suorastaan jalokivi, jota toivoisin teidän yhdessä hiovan!
Hänen kysymyksensä - mikä on hänen paikkansa yhteiskunnassa, mitä hän haluaa tehdä isona, minkälaisen elämän hän haluaa ja minkälainen hän itse on ihmisenä – ovat sellaisia, että en pidä erossa olemista hyvänä ratkaisuna vastauksien etsimiseen, vaan suhteessa olemista. Liike poispäin on aina liikettä poispäin, ja jos hän kerran sanoo, että hän haluaa olla kanssasi, rakastaa sinua, että olet se oikea ja hän haluaa vanheta sinun kanssaan, niin miksi hän haluaisi poispäin sinusta? Ehkä sinun pitääkin kysyä itseltäsi, että mitä sinä haluat, rakastatko sinä häntä, onko hän sinulle se oikea, minkälainen ihminen sinä olet – onko sinun paikkasi tässä yhteiskunnassa hänen rinnallaan?! Jos otat etäisyyttä, niin tee se itsesi takia, älä hänen.
Mitä sitten tulee siihen luottamuspulaan, niin oikeastaan se liittyy tuohon edelliseen, eli kyky luottaa itseensä suhteessa luo edellytyksiä kokea luottamusta toiseen. Voisiko se kaikki hyvä, mitä suhteenne vuorovaikutuksessa lukemani perusteella ilmenee, olla jotain sellaista, jonka varassa uskaltaisit luottaa itseesi tässä suhteessa, sitoutua yhteiseen tulevaisuuteen? Kerrot, että pystytte keskustelemaan kaikesta, hyvästä ja pahasta, ja olet itsekin oppinut olemaan avoimempi ja puhumaan omasta sisimmästäsi hänen kanssaan. Uskotko, jos kerron sinulle, että olet itse asiassa onnekas, sinulla on jo nyt tässä suhteessa jotain sellaista, jota monilla ei ole pitkänkään parisuhteen jälkeen! Ihmissuhde ja toiseen ihmiseen kiintyminen on aina riski, eikä mitään takuita ole olemassa. Sellaista tunnetta en jäisi odottamaan, että ”nyt tuntuu siltä, että voin luottaa häneen”, sillä luottamus on tunteen lisäksi myös aina valinta. Järki ja tunteet ovat molemmat tärkeitä, sekä-että mieluummin kuin joko-tai ohjaamassa valintojasi.
Vanhan viisauden mukaan silloin kun olo on epävarma, pitää ottaa varovaisia askeleita. Olet nähdäkseni tekemässä juuri niin, ja toivon, että annat hitaasti kiiruhtamiselle sen arvon, joka sille kuuluu. Mikä voisi olla seuraava askeleesi? Onnea matkaan!
Olen 35-vuotias nainen ja onnellisessa parisuhteessa. Mutta.
Ongelmanani on se, että koen uusperheasetelman sietämättömän ahdistavaksi. Minulla on 12-vuotias tyttö, miehen tytär on 10-vuotias. Olemme olleet yhdessä noin kahden vuoden ajan.
Epäilen, että koen tämän vaikeaksi oman historiani takia.
Tulin aikoinani raskaaksi ehkäisystä huolimatta. Päätimme lapsen isän kanssa pitkän pohdinnan jälkeen pitää lapsen, yksin en olisi hommaan ryhtynyt. Mies huoritteli minua jo ennen raskautta, mutta raskausaikana hän alkoi pahoinpidellä minua. Lapsen synnyttyä jopa niin pahasti, että kasvoihin jäi pysyviä arpia.
Väkivallan jälkeen mies oli katuvainen, ja lopulta annoin hänelle monesti anteeksi ja yritimme elää perheenä. Lopulta mitta tuli täyteen ja jätin miehen.
Seurauksena oli, että mies ei kantanut lupauksesta huolimatta vanhemmuuden vastuuta ja olen joutunut kantamaan niin kasvatuksellisen kuin taloudellisen vastuun lapsesta yksin. Mies ei edes tavannut lasta vuosiin, nyt tapaa toisinaan, mutta syyttää tapaamattomuudestakin minua.
Nyt uudessa suhteessani koen, että elämässäni on jälleen lapsi, jota en ole "tahtonut" ja siten valinnut. Vaikka rakastan lastani, olivat vuodet yksin hänen kanssaan niin raskaita, että lapsi tuntui taakalta.
Minua ärsyttää, jos mieheni ex esim. soittaa meille, koska itse hoidan välttämättömän kommunikoinnin lapseni isän kanssa tekstiviestitse. En voi mitään sille, että olen hyvin mustasukkainen miehen menneisyydestä ja toivon salaa, ettei lapsia ylipäätään olisi olemassa.
Mieheni on ymmärtäväinen ja kantaa päävastuun arjesta. Rakastan häntä yli kaiken, mutta en tiedä onko minusta uusperheelliseksi, koska menneisyys on siten lasten muodossa aina läsnä. Toisaalta en missään tapauksessa halua menettää häntä.
Lapsille en tietenkään näitä negatiivisia tunteitani näytä. Miehen lapsi reagoi uusperheasetelmaan siten, että aina jos mies huomioi minua niin tyttö tunkee väliin halailemaan ja roikkumaan tai alkaa puhua menneisyydestä ennen isänsä eroa idealisoivaan sävyyn. Poistun usein tilanteesta hammasta purren mutta en näytä raivoa lapselle. Miehen kanssa sitten kaksin keskustelemme mutta mikään määrä puhetta ei tunnu poistavan syvältä kumpuavaa tuskaa ja mustasukkaisuutta. Haluaisin elää omaa perhe-elämää ilman exien varjoa edes soittelun muodossa, mutta myös exät ovat lasten kautta ikään kuin läsnä elämässämme.
Olen harkinnut ammattiapua mutta vuosien kokemukset siitä eivät ome kovin vakuuttavia. Kävin eroni jälkeen pitkään terapiassa mutta en ilmeisesti silti saanut läheskään kaikkea käsitellyksi.
Miten minun tulisi suhtautua tilanteeseen? Tarvitsisin erityisesti käytännön vinkkejä mustien tunteiden kanssa elämiseen. Nainen, 35
Kiitos kysymyksestä,
Olet onnellisessa parin vuoden ikäisessä parisuhteessa. Sinulla on ymmärtäväinen, huomaavainen ja rakastava mies. Hänen kanssaan haluat jakaa elämäsi. Kuitenkin uusperheen elämä on alkanut rassata mieltäsi. Olet huolissasi omista tunteistasi. Ne tekevät olosi välistä melkein sietämättömäksi.
Arvelen, että erosi jälkeisessä terapiassa olet käsitellyt myös tyttäreesi liittyvää tunneproblematiikkaa. Olet joutunut pettymään siinä, että hänen isästään ei lupauksista huolimatta ollut isäksi ja huolehtiminen ja kasvatusvastuu tyttärestä on jäänyt sinulle. Lisäksi jouduit kokeman paljon kohtuuttomuutta ja kaltoinkohtelua suhteenne aikana.
Kuvaat avoimesti tunteitasi ja ajatuksiasi. ”Jälleen elämässäni on lapsi, jota en ole halunnut”. Sinua vaivaa erityisesti miehesi ex:n soitot. Samoin hänen tyttärensä tunkeutuminen teidän väliinne fyysisesti harmittaa sinua. Poistut tilanteesta. Voisiko miehesi näissä tilanteissa osoittaa tyttärellesi, että te olette samalla puolella ja silloin kun te parina olette lähekkäin, kukaan ei saa tulla väliin? Tyttären hellimiselle on omat aikansa.
Ehdottaisin, että tekisitte kartan perhe-elämäänne vaikuttavista tekijöistä. Siinä ovat lapset, ex.t, heidän yhteydenpitotapansa, ehkä lähisukulaisia ja muita toistuvia asioita. Mitkä suhteet ja asiat ovat tällä hetkellä OK? Entä mihin haluat/tte muutosta? Onko muutos mahdollinen? Näin saatte esiin sellaista, mistä voitte olla iloisia, asioita, joihin voitte vaikuttaa ja asioita, joihin on vain sopeuduttava. Perhe-elämässä on yllättävän paljon asioita, joihin ei ole odotettavissa muutosta ja joihin on sopeuduttava. Toinen vaihtoehto on pettyä jatkuvasti ja pahimmassa tapauksessa tulla katkeraksi.
Pelkään, että miehesi ex:n yhteydenottotapa voi olla muuttumaton asia. Arvelen, että olette yrittäneet vaikuttaa siihen, mutta tuloksetta. Uusperheessä on asioita, jotka tulevat perhekuvion mukana. Niin kuin itsekin totesit, lapset ja exien yhteydenpidot ovat sellaisia. Näihin sinulla liittyy voimakkaita harmin tunteita. Jotkut tilanteet kestät hammasta purren, jostakin puhut miehesi kanssa. Olet päättänyt, että lapsille et näytä harmia, joka liittyy heidän vanhempiinsa. Siinä olet tehnyt viisaasti, mutta huomaat, että voimat harmin kätkemiseen alkavat loppua. Silloin on tehtävä jotain harmille.
Joskus ”yhden päivän päätöksistä” on apua. Voit kokeilla päätöstä, että seuraavan kerran et anna miehen ex:n soiton harmittaa. Mitä voit tehdä sen sijaan? Mitä ajatella? Mihin voit kiinnittää huomion juuri silloin? Onnistuttuasi kerran, voit pitää lomaa ja joskus taas tehdä ”yhden päivän päätöksen”. Kun emme voi muuttaa jotain asiaa, voimme silti vaikuttaa siihen, miten suhtaudumme ko. asiaan.
Iloitsin siitä, että teillä on parisuhteessa rakkautta, arvostusta, viihtymistä ja monia hyviä asioita. Elätte vielä perheessänne yhdessä elämisen opettelemisen vaihetta. Keskity usein niihin, silloin jää vähemmän tilaa sille, mikä toimii heikommin. Teidän neljän elämä on liian arvokas, jotta harmittavat asiat voisivat jatkuvasti varjostaa sitä.
Toivon iloisempia päiviä ja uusia löytöjä Saara, perheneuvoja
Olen nyt 32-vuotias ja tuntuu, etten ole koskaan seurustellut vakavasti ja pelkään, ettei ”sitä oikeaa” tulekaan vastaan. Tiivistettynä, en saa niitä jotka haluaisin, enkä halua niitä jotka saisin. En (mielestäni) etsi mitenkään omasta tasostani poikkeavaa naista. Kuitenkin tuntuu, että ajauduin aina johonkin suhteeseen, jossa nainen on kyllä ihana ja sopisi hyvin kumppaniksi, mutten koe häntä eroottisessa mielessä sellaiseksi kuin haluan.
Seksuaalisestikin kaikki toimii hyvin. Tiedän näiden olevan vain korvikkeita sen oikean puutteessa.
Kumppanin etsintäkehitykseni lienee varsin tavallinen. Seuraa olen saanut jostain syystä aina vähintään kohtalaisesti. Nuoruudessa oli yleensä alkoholi kuvioissa, sitten seurasi pelimiesoppeihin ihastuminen ja nykyään jo sen verran aikuistunut, että etsin oikeastaan vain aitoa kohtaamista toisen kanssa. Alas, tähän pystyvät kuitenkin vain tavallisen näköiset naiset.
Kaikki suhteet naisiin, jotka vastaavat ulkonäkömakuani ovat olleet nopeasta tai hitaasta etenemisestä huolimatta samanlaisia: ensin naiset ovat erittäin ihastuneen oloisia, usein he sanovat etteivät voi uskoa kohdanneensa kaltaiseni miehen. Jotkut ovat myös itkeneet, miten joku voi kohdella heitä, kuten minä tai olla niin ihmeellinen/rehellinen jne. Kun suhde etenee intiimiasteelle, he muuttuvat kuitenkin nopeasti. Joko he pakenevat, muuttuvat mahdottomiksi tai sanovat suoraan voivansa olla vain merkityksettömissä suhteissa tai ettei tunteita sittenkään vain ole.
Tiedän kyllä, että vaikuttaa että valitsen alitajuisesti tällaisia ”pelastettavia” naisia, joista ei kuitenkaan tule mitään. Syykin löytyisi helposti; yh-lapsi, pelkästään heikkoja/ongelmaisia naishahmoja lapsuudessa. En myöskään itse muutu suhteen aikana tarvitsevaksi tai yli-ihastuneeksi tai muutenkaan naisia karkottavaksi. Minulla ei kuitenkaan ole mitään sitä vastaan, että löytyisi tasapainoinen minua miellyttävä nainen, tuntuu kuitenkin, ettei sellaisia vain ole. Tiedän, että saisin ja olen saanutkin haluamani näköisiä naisia, no olemalla enemmän kusipää, tällöin suhde ei kuitenkaan olisi sitä mitä haluan.
En tiedä mitä tehdä seuraavaksi tai mihin suuntaan lähtisin. Olen yrittänyt ihastua ja kiinnostua minusta kiinnostuneista tavallisista naisista, se ei kuitenkaan vain onnistu :( Viime aikoina olen myös menettänyt kiinnostuksen aloitteiden tekemiseen, treffeihin ja ylipäätään seurusteluun. Miksei ikinä voi olla samassa paketissa sekä (tunne)fiksua että hyvännäköistä? Mies, 32
Hyvä kysyjä,
Viestisi herätti minussa monenlaisia ajatuksia. Ei ehkä niinkään valmiita vastauksia vaan enemmänkin vastakysymyksiä... Kirjoitit, ettet ole koskaan seurustellut vakavasti ja pelkäät, ettet löydä "sitä oikeaa". Tiivistit, että et saa niitä naisia, jotka haluaisit etkä halua niitä naisia, jotka saisit. Haastaisin sinut pohtimaan, minkälainen on ihannenaisesi. Sinulla on tietyt ulkonäkökriteerit...minkälaiset ne ovat? Minkälainen on hyvännäköinen nainen? Mitä se sinulle merkitsee? Sanotaan, että "kauneus on katsojan silmässä" - mitä tästä ajattelet? Mitä muita ominaisuuksia naisessa arvostat? Entäpä minkälainen on parisuhde, jota tavoittelet?
Kirjoittamasi perusteella jäin miettimään, onkohan kyse vain siitä, ettet ole tavannut itsellesi sopivaa naista. Vai voiko olla kyse myös siitä, kuinka itse kykenet läheiseen ja intiimiin suhteeseen. Miltä sinusta tuntuu sitoutua toiseen ihmiseen? Entä miltä tuntuu, jos toinen sitoutuu sinuun? Miltä tuntuu tarvita ja olla tarvittu? Tuntuuko sinusta itsestäsi, että olet rakastamisen arvoinen ja että sinulla on annettavaa toiselle ihmiselle? Mitä asioita mahdollisesti pelkäät? Liittyvätkö ne jotenkin omaan kasvuhistoriaasi?
Sanotaan, että suhde toiseen ihmiseen mahdollistuu vasta kun ihminen on riittävässä suhteessa itseensä. Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen tuntee itseään; omia toiveitaan, halujaan ja pelkojaan ja hyväksyy ne eli hyvällä tavalla rakastaa itseään. Voiko olla niin, että vaikka varsin analyyttisesti ja oivaltavasti kirjoitat itsestäsi, toiveistasi ja peloistasi, tutustuminen itseesi on ehkä vielä kesken?
Olet pohtinut paljon naissuhteitasi ja tunnistat tiettyä kaavaa, jonka mukaan suhteet etenevät. Kuinka tätä kaavaa voisi rikkoa? Kirjoitit, ettet tiedä, mitä tehdä seuraavaksi tai mihin suuntaan lähtisit. Ehdotan, että lähtisit pohtimaan omaa vaatimustasoasi. Voisitko olla armollisempi itsellesi ja kohtaamillesi naisille? Täydellistä ihmistä ei olekaan vaan jokaisella meistä on omat vahvuutemme ja puutteemme. Ilman niitä emme olisi ihmisiä. Mikä voisi olla jatkossa sinulle riittävän hyvää?
Uskon, että voisit hyötyä yksilöpsykoterapeuttisesta kontaktista, jossa pääsisit rauhassa pohtimaan näitä esittämiäni kysymyksiä. Oikotietä onneen ei ole, mutta kohtaamalla omat kipupisteensä voi löytää jotakin aivan uutta ja kaunista. Se matka kannattaa!
Voinko vielä luottaa mieheni rakkauteen ja uskollisuuteen? Siis yhteiseen onnelliseen tulevaisuuteen? Olemme mieheni kanssa tavanneet viisi vuotta sitten molempien avioerojen aikoihin. Meillä on nyt kolme yhteistä lasta ja miehelläni on kaksi teini-ikäistä lasta aikaisemmasta liitosta. Mieheni avioero oli rankka; riitoja ja lasten manipulointia. (Heidän liittonsa oli hänen sanojen mukaan riitaisa, vaimo mustasukkainen ja alkoholi ongelema. Lasten huolehtiminen oli jäänyt hänelle.)
Ostimme yhteisen remontoitavan talon 2010. Aikamme meni taloa remontoidessa ja miehen lasten hyvinvoinnista huolehtiessa. Jälkikäteen huomaan, että itse olin hyvin väsynyt ensimmäisetä lapsesta, kun hän ei nukkunut yöllä, eikä päivällä. Emmekä olleet osanneet hakea apua. Toisen lapsen syntymän jälkeen uppouduin äitiyteen, hoidin kodin ja olin väsynyt. Yritin pyytää mieheltäni apua, mutta en löytänyt oikeita sanoja. Hän väsyneenä yrittäjyydestä toteaa voivansa hoitaa lapsemme, kuten aikaisemmassakin liitossa hoiti kaiken.
Syksyllä mies alkaa pitää yhteyttä vieraaseen nuoreen naiseen auttaakseen häntä ongelmissaan. Kevättalvella 2012 miehen ainoa veli kuolee yllättäen. Mieheni suree, muttei puhu surustaan minulle. On Facebookin kautta yhteydessä veljensä naisystäviin ja kirjautuu Facebookin kautta "tietämättään" deittisivustolle. Hoidan nyt kotona kaiken mahdollisen, jotta hän saa rauhassa toipua surusta. Hän pyytää minulta kolmatta lasta, jonka päätämme hankkia.
Raskauden varmistettua saan väsymykseen apua. Herään pitkästä unesta. Huomaan miehen väistelevän käytöksen minua kohtaan. Alan katsomaan asioita taaksepäin ja huomaan, etten ole hoitanut meidän suhdettamme ja antanut hänelle huomiota. Kysyn nuoresta naisesta, johon hän on ollut yhteydessä, mutta se on vain ystävä.
Talvella löydän hänen puhelimesta lisää muiden naisten kanssa viestittelyä ja yhteydenpitoa. Sanoo niiden olleen veljen entisiä naisystäviä ja ei ole heitä tavannut. Ei ole pettänyt minua fyysisesti tai siis ollenkaan. Suljemme Facebook-tilimme ja hän sanoi jättäneensä yhteydenpidot muihin naisiin. Ei tiedä miksi alkoi pitämään yhteyttä salassa, sanoo katuvansa tilannetta. Haluaa kuulemman pitää minut ja perheen. Toistaa, ettei ole koskenut muihin minun aikanani.
Luotin häneen täysin kunnes jostain tuli epäilykset mieleen. Olen pystynyt katsomaan itseäni peiliin ja huomaan unohtaneen itsessäni naisen ja jättänyt hänet lasten varjoon. Pystynkö luottamaan ja rakastamaan? Olinko vain unelma paremmasta perheestä? Haluan jatkaa hänen kanssaan, mutta tuleeko tällaista lisää? Tuntuu kuin hän
valehtelisi vähän väliä. Käytös on kyllä muuttunut minua ja lapsia kohtaa positiivisemmaksi ja haluaa olla enemmän kanssamme. Läheisyyteen olemme molemmat kiinnittäneet huomiota. Itse olen nyt 34-vuotias ja mieheni 43. Nainen, 34
Hyvä ystävä,
Elämässäsi on tapahtunut lyhyen ajan sisällä paljon asioita. Ero, uusi kumppani, työntäyteinen elämä uusperheen äitinä remontin keskellä ja tiuhaan tahtiin syntyneet yhteiset lapset. En ihmettele, että olet väsynyt. En ihmettele, että olet ollut kädet täynnä lasten hoitoa ja arkea. Miehesi on ehkä ollut helpottunut, kun nyt lastenhoidosta ei jää yhtä suurta siivua hänelle kuin aikaisemmassa suhteessa.
Ymmärrän, että miehesi kontaktit muihin naisiin ovat loukanneet sinua ja huolestuttaneet, Onneksi ne ovat tulleet ilmi, sillä pitkään jatkuneet salasuhteet vievät pohjan pois luottamukselta.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että miehesi on sanoutunut irti ulkopuolisista suhteista ja sitoutunut teidän perheeseenne. Ehkä hän on puntaroinut mitä seurauksia suhteiden jatkamisella on ja miten suuri riski ne ovat teidän perhe-elämällenne.
Osoitat suurenmoista kypsyyttä kertoessasi, että olet alkanut miettiä omaa käyttäytymistäsi; omistautumista lasten hoitoon ja mies on jäänyt vähälle huomiolle. Kerrot, että olet unohtanut itsessäsi naisen ( niinhän käy usein pienten lasten kanssa arjen pyörityksessä). Ihailen sinua, että olet uskaltanut katsoa omaa osuuttasi teidän parisuhteessa. Miehen osuudessa on moittimisen aihetta ja usein tällaisissa tilanteissa keskitytään siihen, mitä toinen on tehnyt väärin.
Ilmeisesti olet jo muuttanut omaa toimintatapaasi, kun huomaat että miehen käytös on muuttunut positiivisemmaksi sinua ja lapsia kohtaan ja hän haluaa olla enemmän kanssanne. Vahvistakaa näitä hetkiä. Unohda hetkeksi noissa yhteisissä hetkissä ikävät tapahtumat ja keskity iloitsemaan siitä, että nyt olette yhdessä. Tehkää sellaisia asioita, joita teitte suhteenne alussa. Voitteko järjestää edes pieniä kahdenkeskisiä hetkiä? Lapsiperheessä kahdenkeskinen aika supistuu usein minimiin. Sen sisällöksi tulee helposti ongelmien käsittely, jolloin niitä alkaa karttaa.
Mieti, voitko luottaa? Luottamuksen menetyksen jälkeen täydelliseen luottamiseen päästään harvoin, mutta pienemmänkin luottamuksen kanssa voi elää. Luottamus vahvistuu koko ajan kun toinen osoittautuu luottamuksen arvoiseksi. Perheeseen sitoutuminen ja yhteisen ajan lisääntyminen ovat vahvistamassa luottamusta.
Luottaminen on aina riski. Kuitenkin luottamus lisääntyy vain luottamalla. Jatkuva epäily vie voimia ja estää antautumasta suhteeseen. Iloitse siitä, mikä tällä hetkellä on totta. V.ahvista sitä, mikä tällä hetkellä toimii. Luottamalla et häviä mitään, epäluottamuksen ruokkimisella häviät sitäkin enemmän. Luottamisen kokeminen saa usein aikaan sen, että toinen haluaa olla luottamuksen arvoinen.
Jos luottamisen jälkeen joudut pettymään, et siltikään ole hävinnyt mitään. Todellisuuden paljastuminen kertoo sinulle, että jatkuvasti pettävä kumppani on epäluotettava eikä ole sinun luottamuksesi arvoinen.
Sinä myös haluat elää tässä suhteessa. Elä siinä täysillä. Minusta näyttää, että uusi alku on jo tapahtunut. Käytit nimimerkkiä ”Unelma onnesta”. Millainen sinun mielestäsi on unelmien parisuhde? Mitkä noista unelmistasi piirteitä ovat toteutuneet teidän suhteessanne? Mitkä voisivat toteutua? Mitä voit tehdä unelmien toteutumisen eteen? Mitkä unelmista eivät ehkä koskaan toteudu? Luovu niistä, niin et pety jatkuvasti. ”Totuus tekee vapaaksi” ja se tarkoittaa, että realistinen käsitys oman parisuhteen mahdollisuuksista; vahvuuksista ja heikkouksista, vapauttaa rakentamaan niin hyvää parisuhdetta kuin se on teille mahdollista.
Syksyyn kallistuva kesä on kypsymisen aikaa. Sitä toivon myös suhteellenne. Onni voi olla erilainen kuin unelmien onni. Silti se on onni, joka sulostuttaa elämää.
Olen ihmissuhteiden saralla lähes täysin syrjäytynyt yli kolmekymppinen mies. Kaikki alkoi parikymmentä vuotta sitten koulussa, jossa minua kohdeltiin kuin lepraista. Olin sitä aikaisemminkin satunnaisesti yleisen pilkan kohde, mutta kivuliaaksi se muuttui vasta murrosiässä. En usko, että olisin selvinnyt tuosta vaiheesta elämääni ilman pientä kaveripiiriä koulun ulkopuolelta.
Silloin kun muut rakensivat taitoja ja sosiaalista osaamista, jäin kaikista bileistä ja kutsuista väliin. Yritin rakentaa välejä vastakkaiseen sukupuoleen, mutta alhainen asemani ja se, että olen aina ollut sen näköinen että kukaan ei ole epäröinyt olla kommentoimatta vastenmielistä ulkonäköäni torppasivat nämä yritykset.
Teininä jatkuva nöyryytys, niin muilta miehenaluilta kuin myös nuorilta naisilta, takasi sen, että en koskaan kehittynyt ns. suoraselkäiseksi nuoreksi mieheksi. Luulen, että erään naisenalun kohdistama väkivalta ja julkinen nöyryytys myös muutti jotain luonteessani pysyvästi.
Jatkuva kiusaaminen, joka ei vain koskaan loppunut, teki muitakin muutoksia. Väkivallan uhka saa minut yhä halvaantumaan tavalla joka saa rauhallisimmistakin ihmistä esiin vain karkeaa pilkkaa. Liittyen väkivaltaan, armeijan kävin myöhemmin kyllä, koska tajusin että pasifistinen vakaumukseni ei valitettavasti ollut vakaumus ollenkaan, olen vain pelkuri. Inhosin itseäni siitä, että oikeastaan viihdyin kyseisessä laitoksessa, vaikka olinkin auttamattoman huono ja täysi tunari kaikissa tehtävissäni.
Mikään vakaumus ei pysy minussa pitkään, en vain kykyne välittämään. Kaikki hymyilevät hipit, jotka syövät vain kasvisruokaa, kyynelehtivät kaukomaiden kidutetuista ym. näyttävät kuitenkin elävän onnellista ja tasapainoista elämää. He muistuttavat liikaa niistä ihmisistä, jotka puhuivat ihmisoikeuksista ja kaukomaiden vainotuista, kun minua joka tunti rääkättiin kunnes räkä ja kyyneleet valuivat. Nämä koettelemukset eivät tehneet minusta miellyttävää ihmistä, vaan joiltain osin erittäin erittäin häijyn ja kykenemättömän. Kaikkein eniten minua kaivertaa se, että maailmassa on kuitenkin ihmisiä joista välitän syvästi, kuten ystäviä, ollessani synkässä mielentilassa en kykyne reagoimaan heidän kärsimykseensä silloin kun pitäisi.
Parikymppisenä jäin väliin kaupungilla hummaamisista ja muista nuorten aikuisten ja opiskelijoiden menoista. Olen yrittänyt niistä ajoista yksinäni mennä ja saada yhteyttä vastakkaiseen sukupuoleen, mutta tämä ei vain onnistu. Lisäksi jokainen täysin odotettavissa oleva "kuka vittu sä luulet olevasi" ajaa tilanteeseen, josta on lähes mahdoton palautua ja nousta. Tunnen sen jälkeen olevani paskaa enkä koskaan mitään muuta.
Harrasteessa ja työelämässä olen miesvaltaisilla alueilla, joten mahdollisuudet löytää jokin kosketus vastakkaiseen sukupuoleen ovat olemattomat. Kaikki vain ovat varattuja. En ole sosiaalisilta taidoiltani kuitenkaan aivan kehittymätön, huomaan kyllä herättäväni joissakin naisissa pelkoa tai levottomuutta, en pidä siitä ollenkaan ja peräännyn heti kun vain huomaan.
Asun kotona, suurilta osin tämä on varmaan täydellsitä uskalluksen puutetta, mutta vanhempani ja sisarukseni ovat taloudellisesti riippuvaisia ansioistani. He eivät vuosiin hakeneet mitään yhteiskunnan tukia ylpeyttään ja eivät osin vieläkään. Kaikilla eivät asiat ole edes siinä kunnossa, että he voisivat käydä töissä kuten minä tai edes sossun luukulla.
Kaikkein eniten kaipaan maailmassa vain fyysistä läheisyyttä, tai seksiä ja tunnetta siitä, että kelpaan enkä ole epänormaali. Ei minua ole koskaan edes suudeltu. Kerran minua on erehtynyt eräs nainen halaamaan, hän perääntyi nopeasti paniikissa ja soperteli jotain, että ei hän tarkoittanut. Niin hämmästyttävää kuin se vaikuttaa, olen muutamia kertoja kieltäytynyt seksistä. Kenenkään ei voida olevan kiinnostunut itseään useita vuosia vanhemmasta saastan peitossa olevasta rappioalkoholistista, kerran täysin sekaisin viinasta ja muista päihteistä ollut kaunis nuori nainen tuli vain saateltua kotiinsa, koska se olisi ollut hyväksikäyttöä. Minulla ei ole mitään suhdetta fyysiseen kosketukseen. Mies, 30+
Hei Sohvakampela!
Kiitos koskettavasta viestistäsi. Vaikutat älykkäälle ja lahjakkaalle miehelle. Onko sinussa myös ripaus (ironista) huumorintajua - sohvakampela? Olen lukenut näitä viestejä tässä ja muissa palveluissa yli 10 vuotta. Siltä pohjata väittäisin, että käyttelet suomenkieltä hyvin, se on osa osaamisprofiiliasi. Olet myös opiskellut ja valmistunut ammattiin ja elätät perhettäsi. Tämän tulkitsen kertovan paitsi kyvykkyydestä myös vastuuntunnosta ja empatiasta. Tarkastelet omaa ja muiden toimintaa tarkasti, sivistyneesti ja oivaltavasti, mikä taas mielestäni viittaa ns. tunneälyyn ja itsereflektiokykyyn.
Tässä vastaamistyössä harjaantuu kuvittelemaan mieleensä kysymyksen lähettäjän ja vastauksen laatii hänelle. Joskus siinä varmaankin onnistuu paremmin joskus huonommin. Myös kielensä ja ilmaisunsa tulee asetelleeksi sen kuvan mukaiseksi. Sitä yrittää asettaa sanansa niin, että toinen voisi ne ymmärtää ja niistä olisi vastaanottajalle apua. Sinun kohdalla huomaan päätyväni asialliseen yleiskieleen ilman, että minun kannattaa ”suomentaa” kaikki sivistyssanat. Oletan, että selviät siitä vaivoitta ja uskon, että alempi rekisteri olisi aliarvioimistasi ja vähättelyäsi. Sinä ansaitset tulla vakavasti otetuksi ja arvostetuksi. – ja näitähän sinä olet kaivannut jo vuosia.
On mielenkiintoista, että kirjallisesti on helppoa ja luontevaa suhtautua sinuun kunnioittavasti, tasaveroisesti ja kohteliaasti. Muunlainen kohtelu tuntuisi täysin väärältä ja epäasialliselta. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, mitä kerrot koulu- ja aikuisvuosistasi. Oletan sinun jossain määrin perehtyneen kiusaamiseen ilmiönä. Tietänet, että se tavallisesti aiheuttaa vakavia vaurioita paitsi minäkuvalle myös sosiaalisiin suhteisiin. Tietänet myös, että hoitamattomina nämä vauriot voivat olla varsin pysyväisluontoisia. Viestissäsi kerrot sinulle käyneen juuri näin. Suhtaudut itseesi moittien, jopa inhoten ja uskot olevasi muiden silmissä kauhistus – etenkin naisten. Jotenkin tuotat tämän puolen itsestäsi esiin tietyissä sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa, mutta toisissa sitten taas et.
Kerrot, että sinulla on ystäviä, käyt työssä ja olet tekemisissä perheesi kanssa. Näissä yhteyksissä, sinua ei siis kohdella kuin lepraista. Onko niin, että hyljeksityksi tulemisen kokemukset liittyvät juuri niihin hetkiin, kun yrität liittyä vertaistesi seuraan, oman ikäistesi ja kohtuullisesti saman sosiaalisen aseman omaavien nuorehkojen aikuisten seuraan? Oletan, että tämä voisi olla kouluaikojen kiusaamisen monistuma uudessa tilanteessa. Jotenkin vanha trauma pääsee muokkaamaan käyttäytymistäsi ja suhtautumistasi itseesi ja muihin niin, että tulet vahingossa toistaneeksi vanhan tilanteen. Yhtäältä se on suuri harmi, mutta joka kerta, kun niin tapahtuu, se on myös uusi mahdollisuus tehdä jotakin toisin ja muokata lopputulosta erilaiseksi.
Pidät itseäsi pelkurina. On järkevää pelätä sellaisten kokemusten jälkeen, mistä kerroit. On mielekästä yrittää suojautua itseä haavoittavailta kokemuksilta. On myös ymmärrettävää, että kiinnität huomiosi käytöksessäsi ja itsessäsi vikoihisi ja puutteisiisi. Ihmiset yleensä pyrkivät tekemään maailmastaan ymmärrettävän ja järkevän, vaikka se sitä ei oikeasti olisikaan. Kun kiusataan, ihmiset, erityisesti lapset ja nuoret, yleensä yrittävät ymmärtää osakseen saamaansa kohtelua löytämällä vikoja itsestään. Tyyliin: Koska minussa on tämä ja tämä vika, minua kiusataan. Kaikissa on vikoja. Kiusaaminen vain pakottaa uhrinsa tulemaan puutteistaan kohtuuttoman tietoiseksi. Olettamalla virheellisesti kiusaamisen syyn olevan itsessä, uhri saa myös kuviteltua valtaa tilanteessa. ”Jos vain muuttuisin, niin sitten minua ei kiusattaisi”. Mutta niinhän se ei mene. Kiusaaminen ei ole uhrin vika vaan kiusaajan. Vain kiusaaja voi lopettaa toimintansa ja hän on siitä 100% vastuussa. Väkivalta, jota kiusaaminenkin on, on aina väärin.
Kiusaaminen ja huono kohtelu ei siis ole sinulle annettu osa maailmassa. Se on toisten ihmisten empatiakyvyttömyyttä ja pahuutta. Se ei ole sinun vikasi. Sinun tehtäväsi on kunnioittaa ja rakastaa itseäsi ja tavalla tai toisella sanoutua irti ja torjua huono kohtelu. Se on jyrkän ein sanomista kaltoin kohtelulle ja ystävyyden ja rakkauden toivottamista tervetulleeksi. Tämä on helppo sanoa, vaan vaikea toteuttaa. Se ei ole vaikeaa vain sinulle, vaan useimmille meistä. Me ihmiset jaamme saman herkkyyden, haavoittuvuuden ja riippuvuuden toinen toistemme hyväksynnästä.
Huomaan sinun jo aloittaneen työn kohti parempaa elämää. Olet pohtinut mistä kaikki johtuu ja olet lähtenyt hakemaan apua. Juuri näin! Onko niin, että lähiympäristön tuella ja avulla olet nyt siinä missä olet, mutta nyt tarvittaisiin lisää potkua yrityksellesi? Suosittelen sinua hakeutumaan omaan ryhmä- tai yksilöterapiaan, sen mukaan kuin tarjontaa paikkakunnallasi on. Sinun kannattanee myös selvittää oletko oikeutettu saamaan Kela-tukea terapiaasi. Kohdallasi ryhmämuotoinen hoito voisi olla perusteltua. Yleensä häpeän hoito onnistuu ryhmässä paremmin kuin yksilöterapiassa. Näen myös erityistä pointtia siinä, että hoitaa ryhmän aiheuttamaa ongelmaa ryhmässä, mutta tällä kerralla turvallisessa ja kannustavassa ilmapiirissä. Ryhmät pyritään yleensä kokoamaan niin, että siellä on sekä miehiä että naisia. Tällöin on mahdollista tarkastella omaa suhdettaan molempiin sukupuoliin ja harjoitella vaihtoehtoisia toimintatapoja. Myös yksilöterapia on hyvä vaihtoehto.
Koskettelet kirjoituksessa myös monia muita kiinnostavia ja tärkeitä teemoja kuten suhdettasi ylipäätään naisiin, perheeseen ja uskomuksiasi maailmasta ja itsestäsi. Valitettavasti tämän vastauksen puitteissa minulla ei ole mahdollisuutta käsitellä näitä kaikkia, mutta toivon näistä ajatuksista olevan sinulle apua prosessisi eteenpäin viemiseksi.
Päätät viestisi ”minulla ei ole mitään suhdetta fyysiseen kosketukseen”. Minäkin päätän siihen teemaan. Voi olla niin kuin sanot. Tunnut ajattelevan, että fyysinen kosketus on jotakin, mikä ehkä tapahtuu miehen ja naisen välillä, mutta se on vain pieni osa asiaa. Fyysinen kosketus on kaikki se, missä ihmisten ihot koskettavat toisiaan tai kun itse koskettaa itseään. Lasken samaan myös sen, kun katse tai ajatus koskettaa toista. Voisitko aloittaa fyysisen läheisyyden ja koskettamisen näistä asioista? Miten ajattelet vartalostasi? Miten kosket itseäsi? Nautitko saunomisesta, uimisesta, urheilusta?
Oletko koskaan harrastanut kamppailulajeja? Monissa kamppailulajeissa ollaan hyvin lähellä toista ihmistä. Kun painitaan ja nujutaan yhdessä kosketus on intensiivinen, turvallinen ja luottamuksellinen, muutoin noita lajeja ei voi harrastaa. Ilman noita piirteitä lajit olisivat joko liian vaarallisia, jolloin vammautumisia syntyisi liikaa, tai liian löperöitä, eikä kukaan saisi pisteitä eikä kukaan oppisi mitään. Kamppailu-urheilussa kehittyy niin suhde omaan vartaloon kuin toisenkin kosketukseen, sen olematta liian seksuaalista tai vaaralista. Useimmissa lajeissa harrastajakunta on miehiä, mutta mukana on vaihtelevasti myös naisia. Kamppailulajeissa on mahdollisuus saada varmuutta ja hyväksyntää omalle fyysiselle olemukselleen sekä harjoitella turvallisesti koskettamista, lähellä olemista ja ennen kaikkea luottamista toiseen ihmiseen. Kamppailulajit perustuvat pitkälti juuri luottamukseen: minä luotan, että sinä et satuta minua, annan sinun koskea minuun kovastikin, mutta sinä et pyri vahingoittamaan minua ja me etsimme tavan koskettaa toisiamme tavalla, joka on mahdollinen ja tuottaa oppimista, iloa ja tyydytystä meille molemmille. Kamppailulajit voi aloittaa myös huono kuntoisena. Usein seurojen ilmapiiri on kannustava ja jos ei ole kannattaa vaihtaa seuraa. ..tästä tuli nyt mainospuhe kamppailu-urheilulle, mutta ehkä haluat kokeilla sitä tai jotain muuta fyysisen tekemisen muotoa: tanssia tms. Ylipäätään mikä tahansa fyysinen aktiviteetti voi parantaa myös suhdetta omaan kehoon.
Entä miten annat mielesi ja katseesi koskettaa toisia ihmisiä, naisiakin? Miltä toisen ihmisen katse tuntuu vartalollasi ja mielessäsi? Miltä tuntuu tulla nähdyksi tai miltä tuntuu katsoa? Voisiko näistä aloittaa? Ehkä olet jo aloittanut. Masturboitko tai pidätkö itseäsi mitenkään hyvänä? jos et, mikä estää?
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja toivorikasta loppu kesää Iiris, perheneuvoja
Olen päälle parikymppinen mies ja minulla on kolme vuotta nuorempi tyttöystävä. Olemme seurustelleet vuoden. En tuntenut häntä ennalta, aloimme tapailla säännöllisesti viime kesänä ja olemme olleet yhdessä siitä saakka. Kummallekin tämä on ensimmäinen parisuhde.
Ongelmana on riitely, sillä sitä ei ole? Tietenkin pieniä erimielisyyksiä, joista pääsemme aina lähes heti sopuun. Keväällä oli tilanne, että hän ei vastannut puhelimeen yms. Ja sanoi että tämä on ohi, ilman mitään syytä, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se jatkui viikon, kun lopulta hän suostui puhumaan asiasta kahden kesken, puhuimme ja halasimme ja hän halusi vain olla minun kanssani. Seurustella, koska olen hänelle rakas ja ainoa mitä hänellä on.
Nyt tilanne on taas päällä. Hän ei suostu puhumaan mistään, ei edes kertomaan syytä, miksi haluaa jatkaa elämää ilman minua. Ei halua tavata, puhua puhelimessa tai olla yhteydessä millään muulla tavalla. Tähänkään "mielen muutokseen" ei liity kolmatta pyörää tai valehtelua.
Hänelle on tullut juuri isoja muutoksia elämään: työpaikka, oma kämppä, ajokortti yms. aikuisuuteen liittyvää. Lisäksi hänellä on ongelmia perheessä, kuten eroasiat.
Seksi on hyvää kummankin mielestä. Vietämme öitä yhdessä normaalin pariskunnan tavalla.
Mikä voi olla syynä? Kaverien dominointi? Oman ajan saaminen? Rajojen hakeminen?
Tilannetta edeltävällä viikolla hän kirjoitti minulle, kuinka kaipaa minua ja että olen ainoa mitä hänellä on. Kaipaa minua kyyneleet silmissä. Kaikki oli ihan normaalia, näimme koko ajan ja puhuimme puhelimessa. Mutta yhtäkkiä hän lakkasi pitämättä yhteyttä. Hän ei halua nähdä tai puhua erosta, jatkosta yms.
Nyt hän viettää aikaa kaveriensa kanssa. Hän on ottanut yhteyttä minuun ja vakuuttelee päätöstään, että ei ole enää mitään. Myöskin teksiviesteihin hän on vastannut, kun ilmoitin että en voi elää näin pahassa olossa enää. Minunkin pitää jatkaa elämää, jos näin kerran tilanne vaatii.
Olisiko pieni hiljaiselo hyvästä hetken? Tunnesotkun vallassa tarvisin neuvoa.
Kiitos jo etukäteen.
Mies, 22
Hei hyvä Kysyjä!
Kiitos viestistäsi kurjassa tilanteessasi.
Tyttöystäväsi on tehnyt, jostain meille tuntemattomasta syystä, päätöksen erota sinusta. Esität monenlaisia arvailuja hänen motiiveistaan, mutta varmoja voimme olla vain siitä, että hän on sanonut haluavansa lopettaa suhteenne eikä halua keskustella siitä. Ymmärsin viestistäsi, että sinä olet yrittänyt saada keskustelua aikaan. Olisi tietenkin reilua ja teidän molempien kannalta hyvä, jos hän suostuisi jotenkin avaamaan perustelujaan. Valitettavasti pyytämisen ja vetoamisen lisäksi sinulla taitaa olla aika vähän keinoja saada häntä avautumaan
aiheesta. Joskus siihen on tyytyminen. Kannattaa kuitenkin vielä yrittää ehdottaa keskustelua. Ehkä tilanteen hänelle tekisi helpommaksi, jos hän voisi vakuuttua, että et yritä painostaa tai syyttää häntä.
Hienoa, että pidät ongelmana riitojen puutetta. Se kertoo terveestä suhteesta omiin ja toisen tunteisiin. Riidat sinällään eivät ole merkki välirikosta, vaan siitä, että kyseessä on tärkeä asia. Riita on kuin huomiotussi: olemme tulleet kohtaan, joka on minulle tärkeä! Herkkä! Kuule minua tarkasti ja oikein!!
Riita ei ole ensisijassa se kohta, josta lähdetään eri suuntiin, vaan hetki, jolloin on mahdollisuus kohdata toinen uudesta näkökulmasta. On harmi teidän kannaltanne, että tyttöystäväsi ei halua antaa sinun nyt tutustua johonkin puoleen itsessään. Syytä emme voi tähän tietää, mutta usein sulkeutumisen syynä voi olla pelko ja pettymykset aikaisemmissa kohtaamistilanteissa.
Pyydät neuvoa tunnesotkun keskellä ja kyselet olisiko pieni hiljaiselo hyvästä hetken? Minun on mahdoton arvailla, mikä olisi hyväksi tyttöystävällesi, mutta yritän auttaa sinua miettimään, mikä olisi hyväksi sinulle.
Viestissäsi koetat ymmärtää tyttöystäväsi käytöstä monelta kulmalta. Se on hyvä ja ymmärrettävää. Et lähde syyttely- tai kiristämislinjalle, mistä isot propsit sinulle! Tuo osoittaa aikuismaista ja kypsää asennetta. Avaat hieman teidän välistä vuorovaikutusta ja sen puutetta. Tapaamisia, kiinnittymistä, fyysistä läheisyyttä ja toisen merkityksen korostamista on riittänyt, mutta riidat ja vaikeampien ja potentiaalisesti satuttavampien tunteiden avaaminen on ollut vähäistä tai puuttunut kokonaan. Siinä on varmaankin yksi miettimisen paikka, miten näin kävi? Mikä esti sinua/meitä avaamasta toinen toisillemme niitä kohtia, jotka ovat mahdollisia kivun paikkoja ja samalla niitä kohtia, joita suojellaksemme ja niiden tärkeyttä korostaaksemme synnytämme helposti riidan. Tai äärimmäisessä tapauksessa kätkemme nuo kipeät kohdat kokonaan niin, että emme edes suostu keskustelemaan saati riitelemään niistä. Entä mitä sinussa heräsi ja miten toimit, kun toinen puhui jostakin itselleen vaikeasta ja herkästä asiasta?
Keskusteluyhteyden puuttuessa tyttöystävääsi voit miettiä näitä omalta kannaltasi. Mitkä ovat olleet itsellesi sellaisia asioita, joiden jakaminen on tuntunut hankalalle? Minne itsessäsi, et haluaisi toisen pääsevän kurkkaamaan? Miten itse toimit, kun joku koskettaa sinun kipeää kohtaasi?
Nyt voisit turhautua: ethän sinä tätä kysynyt! Sinähän yritit ymmärtää tyttöystäväsi toimia ja nyt minä kehotan miettimään omia kipujasi. Ymmärtäisin, jos olit tyytymätön vastaukseeni ja kokisit, etten vastaa tarpeeseesi. Itse näen niin, että yhtäältä en voi arvailla toisen motiiveja kysymättä niitä häneltä itseltään. Toisaalta olen nähnyt, että avain toisen tunteiden ja toimien ymmärtämiseen löytyy AINA omien tunteiden ja reaktioiden ymmärtämisestä. Lisäksi, kun pohtii itseään ja omia reaktioitaan, hyöty jää itselle. Vatvomalla toisen motiiveja voi osua oikeaan, mutta yhtä hyvin voi mennä väärään. Kun tarkastelee itseään ei voi välttyä kasvulta ja kehitykseltä. Siitä on joka tapauksessa hyötyä sekä itselle että muille.
Pyydät apua tunnesotkun keskelle. Tunnesotkujen selvittämiseen pätee sama kun huoneen siivoamiseen. Siivousurakka on aloitettava jostakin ja edettävä seuraavan kohtaan kunnes huone on siisti. On melko sama mistä aloittaa, kunhan aloittaa. Huoneen ja tunteitaan voi siivota myös erilaisilla vauhdeilla. Jotkut siivoavat apinan raivolla, toiset käyvät kahvilla välillä ja jatkavat sitten taas. Lopputuloksen kannalta se on ihan sama. Lopulta työ on kuitenkin tehty. Neuvoisinkin sinua pysähtymään ensimmäisen tai minkä tahansa ajatuksen, tunteen, kokemuksen äärelle, joka sinua vaivaa. Tarkastele sitä, pyyhi siitä pölyt, korjaa rikki mennyt kulma ja laita lopulta se paikoilleen. Sitten seuraavan asian äärelle. Jos sormi menee suuhun, kysy muilta apua.
Apua voit pyytää tältä palstalta, ystäviltä, luotetuilta ihmisiltäsi tai ammattiauttajilta. Joskus kirjallisuuden lukeminen voi selventää jotakin. Parasta on, että koko työtä ei tarvitse saada kerralla valmiiksi eikä kaiken täydy mennä oikein. Riittää kun saat päähäsi sellaisen järjestyksen, jonka kanssa voit elää. Usein riittää, kun pistää yhden tai kaksi asiaa järjestykseen ja korjaa niiden pahimmat lommot. Elämä pitää lopusta huolen ja antaa sinulle varmasti tulevaisuudessa tilaisuuden järjestellä päätäsi vielä moneen kertaan. Valitettavasti monesti, ei aina, tuo pään järjestelyn tarve tulee esiin kipuna ja pahana olona. Toivon, että oppisit suhtautumaan tuohon kipuun merkkinä uudelleen järjestelyn tarpeesta.
Kysyt viestissäsi: olisiko nyt pienen hiljaiselon tarve. Jos hiljaiselo tarkoittaa oman pään tarkastelua ja etäisyyden ottoa tapahtuneisiin, niin voisin kannattaa sitä. Jos hiljaiselo merkitsee sitä, että antaa tyttöystävän nyt olla hetken rauhassa, en osaa sanoa. Vain tyttöystäväsi voi kertoa, mitä hän tarvitsee. Jotain ehkä voi päätellä hänen torjuvasta asenteestaan lähentymisyrityksiäsi kohtaan. Sitä voisin jossain määrin suositella, että etsi muuta mietittävää ja tuuletusta itsellesi. Tekemällä jotain muuta, mielellään jotain kivaa, saa usein
tarvitsemaansa etäisyyttä ja tuoreita ajatuksia.
Olen pahoillani, että vastaukseni liikkui paljon yleisellä tasolla. Kerroit sen verran niukasti omista tunteistasi ja omasta toiminnastasi, että en osannut olla henkilökohtaisempi. Toivottavasti tästä on sinulle jotain apua eteenpäin elämän mittaisella kasvun tiellä!
Olen huolissani tulevasta aviomiehestäni. Olemme tavanneet toisemme työvalmennuksessa, koska minulla on lievä autismi ja miehelläni on AD/HD ja lievä kehitysvamma. Suunnittelemme yhteistä tulevaisuutta, mutta olen huolissani siitä, kun hän jatkuvasti elää yli varojensa ja lainaa rahaa kavereiltaan.
Hän on ihan rehellinen ja maksaa lainansa takaisin sekä koittaa elättää itseään käymällä avotyössä. En pidä yhtään siitä, että hän ei voi odottaa siihen, että hän saa kerran kuukaudessa paljon (useita satasia) käyttörahaa ja sen jälkeen vasta voisi alkaa mällätä, vaan että ennen tilipäiväänsä pummaa rahaa minulta ja muilta ystäviltään alkoholinjuomiseen ja tupakkaan - ja sitten onkin edessä velanmaksu, rahat loppu ja sama kierre jatkuu eikä loppua näy.
Tahtoisin, että tuleva anoppini pistäisi mieheni puhutteluun, mutta miten puhun tästä ongelmasta anopilleni, jotta tämä puolestaan voisi osoittaa tulevalle aviomiehelleni, mitä pahaa hän itselleen tässä tekee? Minulla on taipumusta olla liian kiltti.
Nainen, 22
Hyvä ystävä,
Kerrot, että olet huolissasi tulevan aviomiehesi rahankäytöstä ja velkaantumisesta. Rivien välistä olin lukevinani, että sinua myös huolestuttaa se, että rahat menevät alkoholin juomiseen ja tupakkaan. Kun luin kirjeesi, oli helppo eläytyä huoleesi. Tulevan aviomiehesi käyttäytyminen herättää ymmärrettävästi turvattomuutta ja tietenkin me toivomme parisuhteessa voivamme saada turvaa ja luottaa puolisoomme, myös taloudellisesti. Rahankäyttöön liittyvät asiat tulevat entistä keskeisimmiksi kun perustamme yhteisen kodin johon yleensä liittyy myös rahankäyttöön liittyviä asioita, joiden hoitamisesta parin pitäisi yhdessä vastata.
On tärkeää voida luottaa, että myös toinen kantaa omalta osaltaan vastuuta taloudesta.
Mietit, että haluaisit puhua tästä asiasta anopillesi ja toivot että hän saisi poikansa havahtumaan ja muuttamaan rahankäyttöään. Entä oletko itse ottanut asian puheeksi tulevan aviomiehesi kanssa? Koska te, miehesi kanssa olette molemmat aikuisia, niin ajattelisin että ensisijainen tapa hoitaa ja sopia keskinäisiä asioita on yhteinen keskustelu.
Kerro miehellesi niistä asioista, jotka sinua huolestuttavat.Kysy, mitä miehesi ajattelee niistä ja miten näitä asioita voisi ratkaista, jotta ne eivät olisi välissänne jatkossa kun perustatte yhteisen kodin ja mahdollisesti myös perheen?Kysy miehesi mielipidettä ketkä ihmiset voisivat auttaa teitä ratkaisemaan tätä asiaa.
Saattaa hyvinkin olla, että miehesi tarvitsee jotain ulkopuolista ihmistä avukseen, jotta saisi rahankäyttönsä ja velkakierteensä, mahdollisesti myös päihteiden käyttönsä hallintaan. Jos sinulla on luottamuksellinen suhde anoppisi kanssa, voit tietenkin kertoa hänellekin huolestasi ja kysyä häneltä neuvoa. Mutta jos teet sen keskustelematta miehesi kanssa, niin miten arvelet miehesi siihen suhtautuvan? On hyvä, että olet huolissasi tilanteesta, sillä sille on hyvä tehdä jotain ennen kuin tilanne pahenee ja miehesi velkaantuu tavalla josta voi olla vaikea selvitä.
Kerrot, että sinulla on taipumusta olla liian kiltti. On hyvin tärkeää harjoitella pitämään puoliaan. On hyvä myös huomata, että olemalla liian kiltti esimeriksi näiden raha-asioiden suhteen mm. lainaamalla rahaa miehellesi, et oikeastaan auta häntä, vaan päinvastoin.
Oman elämänsä hallinnan opettelu on keskeinen taito aikuisuuteen siirryttäessä. Oikeastaan vasta sen jälkeen me olemme valmiita sitoutumaan vastuulliseen, aikuiseen parisuhteeseen.
