KYSYMYS: Olemme seurustelleet avomieheni kanssa useita vuosia ja mieheni suhde äitiinsä on hankaloittanut yhdessä oloamme monin tavoin. Mieheni ei ole täysin pystynyt irtautumaan äidistään eikä äiti pojastaan.
Mieheni joutui äitinsä jättämäksi vauvana ja asui isoäitinsä kanssa elämänsä ensimmäiset seitsemän vuotta. Äiti kuitenkin palasi ja otti pojan hoiviinsa uuden miehensä kanssa. Äidin uusi suhde ei kuitenkaan kestänyt kauaa ja uusien kumppanien myötä mieheni joutui näkemään paljon väkivaltaa, huumeiden käyttöä ja muutenkin epävakaata elämää. Hänen äidillään on aina ollut ongelmia rahankäytön ja nettiuhkapelien suhteen, mutta mieheni tultua täysi-ikäiseksi homma karkasi täysin käsistä. Äiti otti suuren lainan, jäi työttömäksi, velkaantui pahasti, menetti luottotietonsa ja lopulta tuhri ostomaniassaan myös poikansa luottotiedot.
Anoppini on edelleen pahasti velkaantuneena ja työttömänä. Kaikesta huolimatta rahan ylenpalttinen tuhlailu ja uhkapelaaminen vain jatkuu. Hän pyytää kuukausittain useita kertoja lainaamaan rahaa, tekemään palveluksia ja juoksuttaa miestäni jos jonkin moisilla asioilla.
Olemme todella tukalassa tilanteessa sillä yritämme kaikin tavoin rakentaa omaa elämäämme, eivätkä tulomme ole opiskelijoina kummoiset. Mieheni tuntee suurta velvollisuutta äitiään kohtaan eikä pysty kieltäytymään tämän pyynnöistä. Olemme puhuneet, ja riidelleet, tästä mieheni kanssa monet kerrat ja viime vuosien aikana hän on jo pystynyt katsomaan totuutta silmiin. Asia on hänelle luonnollisesti hyvin arka ja lapsuuden kokemukset vellovat sitkeästi taustalla.
Olen yrittänyt olla ymmärtäväinen ja auttanut itsekin monin tavoin, mutta mittani alkaa jo olla täynnä. Toivon anopilleni kaikkea hyvää ja että hän saa elämänsä kuntoon, mutta jossakin on tämänkin rajan kuljettava. En voi enää hyväksyä, ettei hän anna pojalleen tilaa rakentaa omaa elämää ja itsenäistyä. Olemme oman perheen perustamisen kynnyksellä, mutta anopin vastuuton käytös ja elämäntavat kauhistuttavat. Miten hän voisi olla meidän tukena tai luotettava isovanhempi, kun hän ei pysty siihen nytkään? Tilanne on niin nurinkurinen, etten enää usein tapaa anoppiani ja asia kirvottaa yhä useammin riitoja minun ja mieheni välille. Olen niin vihainen siitä kohtelusta, jota mieheni on saanut äidiltään kestää ja joista hän joutuu tänäkin päivänä kärsimään.
VASTAUS: Jossain on rajan kuljettava, kirjoitat ja se on ihan oikein. Rajaa ei kuitenkaan laita kukaan muu kuin avomiehesi itse. Hänen äitinsä ei tule sitä tekemään, vaan hän jatkaa totuttua käyttäytymistä. Rajaa et pysty myöskään sinä laittamaan. Siitä sinulla on jo kokemuksia.
Anoppi elää omaa elämäänsä. Ehkä hänkin haluaisi elää toisin, mutta ei pysty. Te ette parina eikä edes avomiehesi ole vastuussa hänen käytöksestään. Miehesi on rientänyt monesti apuun ja hänen on vaikea kieltäytyä esimerkiksi antamasta rahaa. Olet syystä vihainen hänen äidilleen. Mikä voisi auttaa avomiestäsi laittamaan rajan äidin avustamiselle? Ymmärrän, että suostuessaan auttamaan äitiään, mies hoitaa jotain lapsuutensa traumoja. Kunpa hän saisi käsiteltyä lapsuutensa kipua ja vaillejäämisiä niin, että hän pääsisi sovintoon menneisyytensä kanssa. Hän tuntee myötätuntoa äidin vaikeaa ja onnetonta elämää kohtaan. Avustamalla hän ei kuitenkaan auta äitiä pitkällä tähtäimellä. Äiti voi jatkaa holtitonta elämää.
Mitkä olisivat teidän keinonne irtautua miehen äidistä? Vain te voitte vartioida oman yhteisen elämänne rajoja. Jos asetatte porttikiellon niin, että teidän rajojenne sisään ei saa astua avunpyynnöillä, äiti kyllä loukkaantuu. Siihen saatte varautua. Se on kuitenkin terveempi vaihtoehto kuin se, että turhaudutte ja kiukustutte jatkuvasti siitä, ettette pysty asettamaan rajoja jotta saisitte elää omaa elämäänne.
Toivottavasti sinulla ja avomiehelläsi on sellainen hyvä suhde, että koette olevanne samalla puolella ja että voit tukea miestä rajojen pitämisessä. Teidän on aika luoda oma perhe-elämä, jossa mies luopuu äidistään ja liittyy vaimoonsa, niin kuin jo Raamatun alkulehdillä kuvaillaan terveen parisuhteen perusteita.
Toivon teille kaikkea hyvää. Rohkeutta ja voimia rakentaa oma elämä. Perheneuvoja Saara
KYSYMYS: Olemme eron partaalla oleva pariskunta ja meillä on 2-vuotias lapsi. Tulin raskaaksi muutaman kuukauden seurustelun jälkeen rakkauden ensihuumassa, emmekä tunteneet toisiamme varmaan vielä tarpeeksi hyvin. Tuntui, että halusimme samoja asioita, mutta olen huomannut, ettei näin ehkä olekaan. Itse tekisin pitkäkestoisempia suunnitelmia ja mieheni elää mieluummin päivä kerrallaan.
Ongelmamme alkoivat jo raskausaikana. Minusta tuntui, ettei mies ottanut raskauttani huomioon, tunsin empatianpuutetta. Halusin meidän olevan perhe, mutta miehelläni on ollut tapana tehdä asioita oman pään mukaan niistä neuvottelematta. Saan omaakin aikaa, mutta minusta tuntuu, että mitä kaipaan eniten olisi nimenomaan yhdessä tekeminen perheen kanssa. Ehdotukseni eivät useinkaan innosta häntä, ne ovat hänen mielestään liian tylsiä ja arkisia. Toisaalta hän loukkaantuu ellen innostu hänen ehdotuksistaan tai kun ajattelen, että lapsemme olisi hyvä nukkua ensin päiväunet tai muuta.
Välillä meillä on mennyt paremmin, sitten taas huonosti. Aluksi petyin ja loukkaannuin suhteessa usein, sitten opin olemaan asettamatta mitään toiveita ja odotuksia häntä kohtaan. Tämä on kuitenkin etäännyttänyt meitä toisistamme, eikä läheisyys tunnu enää hyvältä. Toivoisin vielä joskus elämässäni saavani rakkautta ja turvallisen perheen.
Tällä hetkellä olemme molemmat töissä, tuntuu kuitenkin, että kotityöt ja lapsen tarpeista huolehtiminen jää pitkälti minulle. Mieheni kyllä viettää aikaa lapsen kanssa, mutta lähinnä silloin kun hänelle itselleen sopii. Jos hänellä on vapaata, hän valvoo ja nukkuu iltapäivään saakka. Minä vaadin tasa-arvoa ja hänestä tuntuu, että vain mäkätän ja valitan kaikesta. Olen niin vihainen, uupunut ja turhautunut tilanteeseen, lapsen uhmakohtaukset ottavat välillä koville, etten osaa itse pysyä rauhallisena. Töissä käymisestä ja lapsestani saan voimaa, mutta en näe mitään toivoa suhteellamme enää, ero vain tuntuu niin vaikealta ja raskaalta. Mies ei haluaisi erota, mutta luulen, että syy on lähinnä koska hän menettäisi perheensä. Lapsemme kuitenkin tulisi asumaan luonani vaikka isäänsä näkisikin.
En ole tuntenut rakkautta välillämme vuosiin. Lähinnä olen vain vihainen ja turhautunut asioihin, jotka hän mielestäni tekee väärin. Ei ole koskaan tuntunut siltä, että olisimme niin läheisiä kuin kuuluisi, vaikka huumori onkin meitä yhdistänyt. Nautin nykyisin ajasta, kun olemme lapseni kanssa kahden, en edes haluaisi miestä seuraani enää. Olemme aina puhuneet ongelmistamme, mutta tuntuu ettei mies ymmärrä minua ja tarpeitani läheisyyden suhteen. Epäilen, että hänen lapsuutensa ei ole ollut yhtä rakastava kuin minun, hän ei kuitenkaan koe tarvetta terapiaan. Minulla on takana rakastava suhde ennen häntä, joten tiedän mitä suhteesta voi odottaa.
Nyt meillä on kuitenkin yhteinen lapsi vastuullamme, mutta perheenä pysyminen tuntuu mielestäni mahdottomalta. Pettymys on kuitenkin suuri, enkä tiedä mistä saisi voimaa eroprosessiin, naimisissa emme onneksi ole. Minua huolestuttaa myös miten lapsemme ottaa eron ja miten se vaikuttaa häneen ja suhteeseen isänsä kanssa, toisaalta myös tulevia kumppaneita ja uusperheen ongelmia. Tietenkin mietin myös pärjäämistäni lapsen kanssa kahdestaan. Olen surullinen, ettemme onnistuneet elämään perheenä.
Tipsu
VASTAUS: Kerrot turhauttavasta tilanteesta parisuhteessasi. Sanoit, ettet näe mitään toivoa yhteiselämän jatkumiselle. Silti lähetit kirjeen. Tulkitsen sen kuitenkin avunhuudoksi ja toiveeksi, että kuitenkin voisi löytyä joku tie yhdessä eteenpäin. Olet miettinyt eroa, mutta sekin tuntuu yhtä hankalalta. Jätän eron polun tässä vastauksessa sivuun ja keskityn etsimään mahdollista suhteenne parantumista.
Tulitte raskaaksi lyhyen tutustumisen jälkeen. Koit jääväsi odotuksen kanssa yksin. Tilanne oli kurja sinun kannaltasi. Myös lapsesi isälle raskaus oli yllätys eikä hän ollut valmis isäksi, joten hän ei osannut ottaa sinua huomioon kypsän aikuisen miehen tavoin.
Koska suhteenne on nuori, te vasta opettelette yhteistä elämää. Toteatte, että olette erilaisia. Mies eläisi päivän kerrallaan ja sinä suunnittelisit pidemmälle. Ehkä lapsesi isä jatkaa elämäntapaa, johon hän on tottunut eli omilla ehdoilla toimivaa poikamieselämää. Sinulla on odotuksia siitä, millaista toivot yhteisen perhe-elämän olevan. Olet pettynyt ja kerrot, että olet haudannut toiveesi. Se taas on etäännyttänyt teitä toisistanne.
Huomaan, että olet hyvä ja lapsen tarpeita ymmärtävä äiti; huolehdit lapsen päivärytmistä ja nyt kun olet kiukkuinen miehelle, olet huolestunut, että et jaksa lapsen kiukkukohtausten kanssa riittävän kärsivällisesti. Mietit myös eroa lapsen kannalta. Ihailen ja arvostan sinua kaikesta tästä. Kuulen rivien välistä ajatuksen, että lapsi on riittävän hyvä syy yrittää parantaa parisuhdetta.
Kerrot, että olette aina keskustelleet ongelmistanne. Se kuulostaa hyvältä. Teillä on puhumisen taito. Koet kuitenkin, että mies ei ymmärrä sinua. Millainen sävy teillä on keskustelussa silloin kun puhutte? Millainen puheen tyyli sinulla on kun kerrot sinua harmittavista ja kiukuttavista asioista? Käytät sanaa vaadin ja miehen korvissa puheesi kuulostaa joskus mäkätykseltä ja valitukselta. Ymmärrän toki, että kiukkuisena ei pysty puhumaan asiallisesti, mutta vihainen puhe ei johda toivottuun lopputulokseen.
Kerroit muutamista hyvistä asioista suhteessanne. Sanoit, että teillä oli alussa yhteisiä asioista. Mitä ne olivat? Voisiko niitä vahvistaa? Löytyisikö niitten ympäriltä yhteistä aikaa tukevaa tekemistä? Kerroit, että teillä on yhteistä huumoria. Fantastista!!! Huumori on ehkä pelastanut teidät monesta kiperästä tilanteesta. Viljelkää sitä enemmän. Se ei toki poista ongelmia, mutta keventää ilmapiiriä, jolloin ongelmiakin voi käsitellä rakentavammin.
Kerroit myös, että teillä menee joskus paremmin. Suurenmoinen asia. Ota suurennuslasi käteen ja katsele, mitä silloin on toisin? Mitä sinä teet toisin kun menee paremmin? Mitä mies tekee toisin, kun menee paremmin? Kerro siitä miehelle. Lisätkää sitä mikä toimii ja tuntuu hyvältä.
Toivoisit vielä joskus elämässäni saavasi rakkautta ja turvallisen perheen. Se on oikeutettu toivomus teidän kaikkien kannalta. Sinulla on kokemus rakastavasta parisuhteesta. Siksi toivot, että lapsesi isän kanssa suhde voisi olla samanlainen. Kuitenkin kyseessä on erilaiset miehet. Eri ihmisten kanssa parisuhde on erilainen. Jokainen tuo mukanaan oman menneisyytensä ja oman persoonansa. Jokaisen tehtävä on tehdä parisuhteestaan niin hyvä kuin se heille on mahdollista.
Kuinka toivonkaan, että pääsisitte rakentavan keskustelun alkuun, jossa kerrotte toisillenne, mitä odotatte hyvältä parisuhteelta. Kuuntelette toisianne ja yritätte ymmärtää. Kumpikin voi miettiä, mitä omalta osaltaan voit tehdä toisin muuttaakseen tilannetta. Molemmat voivat kertoa myös, mitä muutosta odottaa toiselta. Teette tämän itsenne ja lapsenne vuoksi. Kaikki te tarvitsette rakkautta ja turvallisen perheen.
Toivon teille kaikkea hyvää ja ristin käteni puolestanne. Perheneuvoja Saara
Olen 26-vuotias nainen. Ongelmani on se, että olen alkanut tulla mustasukkaiseksi miesystävästäni. En pidä itseäni kovin mustasukkaisena ihmisenä, vaikka aiemmissa suhteissani olen ajoittain saattanut olla, mutta melko harvoin.
Olen tällä hetkellä miesystäväni kanssa kaukosuhteessa ja näemme vain viikonloppuisin. Mustasukkaisuuteni alkoi noin viikkoa ennen kaukosuhteemme alkamista. Sitä ennen näimme päivittäin. Suhteemme on melko tuore, olemme seurustelleet noin kolme kuukautta. Uskon miesystäväni olevan uskollinen ja sisimmissäni luotan häneen ja tiedän, ettei hän ikinä haluaisi satuttaa minua. Jotenkin kuitenkin pelkään niin käyvän, enkä osaa käsitellä tätä pelkoani.
Aiemmat suhteeni ovat olleet vaikeita. Olen suhteissani kokenut henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Useimmat suhteeni eivät ole kestäneet kovin pitkään ja päättyneet siihen, että mies on kyllästynyt minuun. Olen monissa suhteissani koittanut olla liian hyvä ja painanut omat tarpeeni taka-alalle, jolloin olen varmasti vaikuttanut tylsältä, enkä ollenkaan haastavalta kumppanilta. Toisissa suhteissani olen valittanut liikaa, jolloin mies on kyllästynyt kuuntelemaan valitusta ja tuntenut varmasti itsensä huonoksi kumppaniksi. Monet suhteista on myös päättyneet oikeastaan ennen kuin ovat edes kunnolla ehtineet alkaa. Nyt olen kuitenkin löytänyt tasapainon, mieheni tukee ja kuuntelee minua, ja voin olla oma itseni.
Nykyinen miesystäväni on kuin vastaus haaveisiini: Hellä, huomaavainen, uskollinen ja luotettava. Tiedän hänen kunnioittavan ja rakastavan minua. Hän ei ole antanut aihetta minun olla mustasukkainen. Minä kuitenkin löydän aiheita mustasukkaisuuteen, lähinnä facebookista.
Miesystävälläni on paljon naisystäviä facebookissa ja tiedän hänen pitävän joihinkin näistä yhteyttä myös kännykän välityksellä.
Epäileväinen mieleni pakotti minut tutkimaan kerran hänen puhelintaan ja facebook-tiliään ja se tuntui jälkikäteen hyvin pahalta. En tietenkään löytänyt sieltä mitään mistä minun olisi aihetta olla huolissani. Miesystäväni on keskustellut näiden ystäviensä kanssa täysin asiallisesti. Nämä ystävät eivät kuitenkaan ole hänelle niin läheisiä, että hän tapaisi heitä kasvokkain suhteemme aikana, mikä saa tavallaan mieleni rauhattomaksi. Sillä ovatko nämä ystävätteret täysin puhtaasti ystäviä, jos niitä ei tavata silloin kun seurustelee ja miksi hän ei koskaan puhu heistä minulle?
Tuntuu myös pahalta kun nämä ystävättäret kutsuvat viesteissään kumppaniani sellaisilla hellillä nimillä, joita mielestäni vain tyttöystävä saa käyttää. Kerran riitelimme tästä aiheesta ja kumppanini vastasi, ettei hän voi vaikuttaa siihen mitä muut laittavat hänelle ja hän ei anna heille vastakaikua. Se on tavallaan niin, mutta miksei hän sano näille naisille, että heidän käytöksensä on epäsopivaa?
En tiedä miten saisin itseni luottamaan tähän mieheen. Tuntuu, että huoleni on turhaa, sillä tunnen kyllä kumppanini rakkauden ja tietäisin hänen käytöksestään jos hän tekisi jotain epäkunnioittavaa minua kohtaan. Silti mieleni pelleilee kanssani. Onko menneisyyteni nyt painolastinani ja miten voin alkaa luottaa kumppaniini? Mitä voin tietoisesti tehdä, ettei minun tarvitse epäillä, sillä tämä lähiaikoina mieltäni vaivannut mustasukkaisuus tuntuu raskaalta.
Voiko olla niin, että ajan kanssa opin luottamaan? Voisiko tämä väliaikainen kaukosuhteessa eläminen parantaa minut mustasukkaisuudesta kun huomaan, että suhteemme kestää tämän hetkellisen erillään olon ja kun huomaan, että mies on edelleen elämässäni? Puolen vuoden päästä kaukosuhteemme loppuu ja haluaisin silloin yhteisen arkemme olevan ihanaa ilman tällaisia ylimääräisiä huolia. Olisi myös helpompi olla tällä hetkellä erillään, jos minun ei tarvitsisi vaivata päätäni tällaisilla asioilla.
Mustissa sukissa
Hyvä ystävä Mustissa sukissa,
Kirjeessäsi on hienoa se, että ymmärrät mustasukkaisuutesi liittyvän sinuun itseesi, omiin kokemuksiisi ja historiaasi. Sillä näin on erittäin usein mustasukkaisuuden kohdalla. Mustasukkaisuus liittyy usein myös hyvin varhaisiin lapsuusiän kokemuksiimme, joita emme välttämättä edes osaa yhdistää aikuisiän mustasukkaisuuden tunteisiin.
Aiemmissa ihmissuhteissasi et ole voinut luottaa. Kerrot kokeneesi henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Eli olet kokenut traumatisoivia tapahtumia. Nyt mekanismi, joka on alun perin tarkoitettu sinun suojelemiseksi, on tullut yliherkäksi reagoimaan ”vaaralle”. ”Mielesi pelleilee” kuten itse sitä kuvaat, eli näkee vaaroja sielläkin missä niitä ei ole ja tekee vääriä hälytyksiä. Tällaisessa tilanteessa mielemme tulkitsee pienenkin vihjeen, joka muistuttaa aiemmasta, vaaraksi ja koko elimistömme joutuu eräänlaiseen hälytystilaan. Näin tapahtuu yleensä silloin kun ihminen on aiemmin joutunut altistumaan voimakkaille, uhkaaville kokemuksille, jotka ovat ylittäneet hänen sietokykynsä.
Kuulostaa sitä, että nyt eräänlaisena ”trauman laukaisijana” toimi se, että suhteenne varhaisessa vaiheessa, jossa turvallisuus ei ollut vielä riittävästi ehtinyt rakentua välillenne, jouduitte ”kaukosuhteeseen”. Tämä fyysisen välimatkan tuoma etäisyys laukaisi sinun mielesi hälytysjärjestelmän huutamaan, että varoitus, et ole turvassa.
Nyt pitäisi löytää tapoja viestittää mielen hälytysjärjestelmälle, että kaikki on hyvin, ei ole mitään hätää, olet turvassa.
Oletko itse huomannut mitkä asiat rauhoittavat sinua? Rauhoittaako sinua se jos miehesi puhuu sinulle rauhoittavasti ja sanoo, että ei ole hätää? Entä miten niinä hetkinä pystyisit rauhoittamaan itseäsi, joina miehesi ei pysty sinua rauhoittelemaan? Rauhoittaisiko sinua jokin häneltä saatu esine, joka erossa ollessanne symboloisi sinulle hänen turvallista läsnäoloaan? Entä miten saisit itsesi ja elimistösi ihan fyysisestikin rauhoittumaan? Yleensä näet mielemme hälytysjärjestelmän aktivoituessa myös fyysinen elimistömme aktivoituu. Siksi keinot, jotka rauhoittavat elimistöämme rauhoittavat usein myös mieltämme.
Se, mikä ei meitä yleensä rauhoita on kuvaamasikin kaltainen toiminta, kuten puhelimen ja viestien tutkiminen tai tietojen kysely, kontrollointi, suuttuminen, syyttäminen, jne. Niiden vaikutus on yleensä päinvastainen.
Kuvaat kirjeessäsi aiempien suhteittesi hankaluuksia ja omaa käyttäytymistäsi niissä. Sanot kuitenkin, että ”nyt olen löytänyt tasapainon ja mieheni tukee minua ja voin olla oma itseni”. Osaatko sanoa mistä tuo muutos johtuu? Mikä auttaa sinua olemaan tässä suhteessa erilainen? Oletko tehnyt työtä itsesi kanssa, esim. käynyt terapiassa? Usein on niin, että iän ja kokemusten karttuessa opimme tuntemaan itseämme paremmin ja pystymme ehkä muuttamaan joitain aiemman elämän käyttäytymiskuvioita. Joskus on kuitenkin niin, että ne haavat, apua tarvitsevat alueet, ovat sisällämme sen kaltaisia, että niiden tutkiminen ja korjaaminen vaatii ammatillisemman ihmissuhteen. Siksi suosittelisin sinulle myös hakeutumista esim. väkivaltaa kokeneiden naisten ryhmään tai ihan omille terapiakäynneille.
Olen varma, että sinun on mahdollista oppia ajan kanssa luottamaan. Olet oikeassa, että erossa oleminen on paljon helpompaa jos iso osa kapasiteetistamme ei mene turvattomuuden tunteen käsittelemiseen. Parisuhteessa on myös tärkeää opetella olemaan turvallisesti erossa toisistamme, sillä todennäköisesti jatkossakin elämässä tulee tilanteita, joissa meidän pitää voida luottaa turvalliseen yhteyteen välillämme, välimatkasta huolimatta.
Kaikkea hyvää Sinulle ja suhteellenne! perheneuvoja Helena
Suhdeklinikan artikkelisarjassa etsitään ratkaisuja parisuhteen pahimpiin solmukohtiin. Viime kerralla kävimme läpi sitoutumisen vaikeutta. Tällä kertaa aiheena on pettäminen.
Uusi artikkeli julkaistaan Suhdeklinikalla kerran kuukaudessa.
______________________________________________________________________________
Teksti: Mirja Wuokko
Uskottomuudesta puhuminen tuo mieleen salaisen seksiaktin, julman pettäjän ja järkyttyneen petetyn. Monet nimittäin selittävät kumppanin pettämistä juuri seksin puutteella, tai kumppanin muulla vialla. Asiantuntijan mielestä useimmat selitykset ovat vain pinnallisia kuittauksia, jotka jättävät oikeat uskottomuuden syyt pimentoon.
______________________________________________________________________________
Psykologi ja perheneuvoja Helena Topparin mukaan pettämisessä on kyse valtavan laajasta alueesta, eikä kysymykseen voida antaa yksiselitteisiä vastauksia.
”Uskottomuudella on yllättävän vähän tekemistä seksin kanssa. Se on joskus pintatasolla näin, tai ihmiset haluavat selittää asian näin, mutta syy on paljon syvemmällä. Uskottomuudella haetaan paljon isompia asioita elämään kuin seksiä”, Toppari kertoo.
”Mun näkökulma on kliinistä asiakastyötä tekevän näkökulma. Pettäminen tarkoittaa pareilla kokemusta siitä, että on rikottu jotain sopimusta. Monet eivät ole etukäteen puhuneet, että mitä se varsinaisesti on, mutta jommallekummalle tai molemmille tulee tunne, ettei ole toiselle enää ykkönen, joku tulee väliimme. Uskottomuuteen ei välttämättä liity fyysistä suhdetta, eikä siihen välttämättä liity rakastumista, vaan pettäminen rikkoo jotain yhteistä sopimusta, mistä taas seuraa turvattomuudentunnetta.”
Topparin mukaan samankaltainen uskottomuus voi eri elämäntilanteissa saada erilaisen merkityksen. Se voi satuttaa joissakin tilanteissa enemmän kuin muulloin. Uskottomuutta esiintyy usein elämän siirtymävaiheissa, joissa ihmiset ovat erityisen haavoittuvia.
”Pettäminen voi olla kertaluonteinen fyysinen tapahtuma, tai pitkään jatkuva suhde toiseen. Pettäjä voi myös kokea olevansa ihan hyvässä parisuhteessa, ja silti jokin tilanne tai olosuhde laukaisee uskottomuuden. Uskottomuus ei pettäjän mielestä kilpaile hänen parisuhteensa kanssa”, Toppari kuvailee.
______________________________________________________________________________
”Pettäminen ei ole puolison syytä. Uskottomuus liittyy ihmisen omiin kehitysprosesseihin ja teemoihin, joita jokin tilanne herättää. Pettäminen liittyy usein elämän siirtymävaiheisiin ja aika usein omien lasten uusiin elämänvaiheisiin. Esimerkiksi kun lapsi syntyy tai aloittaa koulun, tai kun lapsi alkaa seurustella tai muuttaa pois kotoa. Joskus uskottomuuteen liittyy poikkeava elämäntilanne, esimerkiksi sairaus, työttömyys tai lapsettomuus. Nousee tunnelmia ja oloja, joihin ihminen lähtee hakemaan ratkaisuja”, Toppari sanoo.
Topparin mukaan seksin puute on liian yksinkertainen selitys uskottomuudelle.
”Suurimmassa osassa pitkiä parisuhteita on aikoja, jolloin ei ole seksiä ja silti kaikki eivät petä. Sairauden tai lasten syntymän yhteydessä on katkoja seksissä, eikä se yksin johda uskottomuuteen. Parisuhteen seksi ei myöskään suojaa uskottomuudelta”, Toppari sanoo.
”Joskus uskottomuus on alun alkaen halua irrottautua suhteesta, halutaan itsenäistyä parisuhteesta. Osalla pareista ei ole halua jäädä vanhaan suhteeseen.”
Topparin mukaan uskottomuuden taustalla voi olla se, että parisuhde on solmittu tietyssä elämänvaiheessa tai tiettyyn tarpeeseen, ja nämä alkuperäiset motiivit eivät enää täyty.
”Ehkä ihminen on tullut vaiheeseen, jossa pystyy paremmin hahmottamaan, mitä haluaa ja millaista elämää haluaa elää.”
______________________________________________________________________________
Topparin mukaan moni pettäjä ihmettelee omaa käytöstään.
”On epämääräinen olo. Ihminen itse ei ehkä huomaa, että hänellä on erikoinen olo. Eteen sattuu tilanne, jossa löytää yhtäkkiä jonkun kiinnostavan ihmisen. Jotkut yllättävät itsensäkin omalla uskottomuudellaan. He ajattelevat, etten ole tällainen ihminen. Vain osalla pettäjistä uskottomuus on täysin tarkoitushakuista”, Toppari kertoo.
Topparin mukaan pariterapiassa usein selviää, että uskottomuus on ihmisen tapa yrittää ratkaista asioita.
”Se liittyy usein itsenäistymiseen. Se on omaksi itseksi tulemisen prosessi, jossa irtaudutaan vanhasta ja haetaan muutosta.”
______________________________________________________________________________
”Monenlaiset ihmiset voivat pettää. Monella on jokin kriisikohta elämässään tai osalla on läheisyyden säätelyn vaikeus. Heidän voi olla vaikea sitoutua yhteen ihmiseen. He eivät halua päästää ketään liian lähelle”, Toppari sanoo.
”Joskus ihmiset sanovat, että uskottomuus oli heille ainoa asia, joka oli jotain omaa.”
Topparin mukaan nuorena solmitut parisuhteet kantavat paljon lapsuudenperheeseen liittyviä taakkoja ja omiin vanhempiin liittyviä teemoja. Yhteisen lapsen saaminen voi aiheuttaa sekaannusta parin rooleissa.
”Intiimi suhde pitää toteuttaa jossain muualla. Äidin tai isän kanssa ei voi harrastaa seksiä.”
Topparin mielestä uskottomuuden oikeisiin syihin ei pureuduta kunnolla.
”Montako tietokirjaa on kirjoitettu suomeksi uskottomuudesta? Vaikka kaikki jossain elämänsä vaiheessa törmäävät asiaan jollain tasolla, ei siitä oikein saa otetta. On vaikea päästä keskustelussa syvemmälle tasolle. Uskottomuutta on vaikea tutkia. Ihmisten tulisi kääntyä itseensä, ja se voi olla kiusallista ja vaikeaa.”
______________________________________________________________________________
Petetylle uskottomuus tulee yleensä järkytyksenä. Toppari löytää uskottomuuden paljastumisesta hyviäkin puolia.
”Uskottomuuden paljastuminen pakottaa parisuhteen muutokseen. Usein pari alkaa puhua asioista, joita ei ole ennen käynyt läpi. Kannattaa pysähtyä miettimään, mitä tämä opettaa. Mitä uutta löydän itsestäni ja parisuhteestani. Yllättävän usein myös petetty löytää uusia puolia itsestään”, Toppari kannustaa.
Topparin mukaan monet uhoavat jättävänsä puolisonsa, jos tämä jää kiinni pettämisestä, mutta yllättävän moni onkin valmis jatkamaan parisuhdetta ja antamaan anteeksi.
”Uskottomuus on kuin tukki raiteilla. On pakko pysähtyä. Joskus tulee niin suuria tuhoja, ettei osa pareista toivu niistä koskaan. On vaikea löytää turvallisuus ja luottamus uudestaan. Parhaimmillaan tämä on opettavainen prosessi.”
”Valitettavasti osa pareista ei pysty siitä enää nousemaan. Pahinta on jos petetyksi tulemisen kokemus toistuu. Toinen paljastuu ja lupaa lopettaa sivusuhteensa, mutta suhde jatkuukin ja petetty kokee saman uudestaan. Siitä on vaikea lähteä nousemaan”, Toppari sanoo.
______________________________________________________________________________
”Pitkässä parisuhteessa tulee varmasti tilanteita, joissa tapaa ihmisiä, joihin ihastuu. Työelämässä koetaan nykyään usein intohimoisia hetkiä, kun onnistutaan yhteisessä projektissa ja kilistellään laseja. Ollaan alttiina rakastumiselle”, Toppari kuvailee työelämän vaaroja.
Kaikki eivät salaa toiseen ihastumista kumppaniltaan.
”Voi rakastua ja ihastua päivänvalossakin. Ihastuminen ei välttämättä edellytä salailua ja valehtelua. Kaikki eivät myöskään petä fyysisesti, vaikka rakastuisivatkin toiseen”, Toppari muistuttaa.
______________________________________________________________________________
”Maailma on nyt senkaltainen, että parisuhteesta tankataan asioita, joita ennen saatiin monesta muusta lähteestä. Ennen oltiin suhteessa myös esimerkiksi sukuun, jumalaan tai kylään, nyt haetaan kaikki parisuhteesta. Parisuhteista tulee liian tiiviitä ja tämä altistaa uskottomuudelle”, Toppari kuvailee.
______________________________________________________________________________
Topparin mukaan ihmiset arvostavat uskollisuutta ja ihmisillä on suuri tarve kahdenkeskisyyteen ja romanttiseen ja symbioottiseen parisuhteeseen.
”Parisuhdetta suojaa hyvä tunneyhteys toiseen. Silloin pysymme toistemme mielessä. Kun meillä on ikkuna auki toiseen, voimme luottaa siihen, että omat yhteydenotot tulevat vastaanotetuiksi. Jos ikkunaa ei pidetä puolin ja toisin auki, aletaan rakentaa seinää puolisoiden välille. Silloin suhde on vaarassa”, Toppari varoittaa.
”Hyvä tunneyhteys puolisoon on kuin toimiva nettiyhteys. En tarvitse sitä koko aikaa, mutta voin luottaa siihen, että se tarvittaessa toimii. Hyvää suhdetta ei halua riskeerata. Jos pystyy eläytymään toisen tunteisiin suruissa ja iloissa, on vaikeampi satuttaa toista pettämällä.”
”Jos taas tunneyhteys on huono, kumppani on helpompi tiputtaa mielestä ja olla suhteessa toiseen. On erittäin vaikeaa olla rakkaussuhteessa kahden kanssa. Jos ihastuu toiseen, alkaa helposti mitätöidä kumppania mielessään, koska intiimi tunnesuhde kahteen partneriin aiheuttaa liian suuren ristiriidan”, Toppari kertoo.
______________________________________________________________________________
”En usko, että uskottomuutta tai seksuaalisuutta voi erottaa omaksi alueekseen meidän psykologiasta ja selittää sitä vain hormoneilla. Monimutkaista asiaa ei voi pelkistää biologiaan”, sanoo Toppari.
Miehet ja naiset tarvitsevat Topparin kokemuksen mukaan pohjimmiltaan samoja asioita.
”Toiveena on, että joku näkee mut, joku ymmärtää ja hyväksyy, on kiinnostunut asioistani ja jakaa maailman mun kanssa. Tarpeet ovat pitkälti samat kuin lapsena. Kukaan ei ole vielä kiistänyt sitä, vaikka olisi kuinka kova jätkä”, Toppari vakuuttaa.
”Seksi tai seksiaddiktio on joillekin tapa rauhoittaa itseään. Se on väylä hakea tyynnytystä, ihan kuin alkoholi tai juokseminen.”
”Pohjimmiltaan uskottomuudellakin haetaan liittymistä ja turvaa. Usein turva on näennäistä. Epävarmuus itsestä voi ajaa ventovieraan syliin. Läheisessä suhteessa olemme alttiimpia”, Toppari kuvailee.
”Seksi tai seksiaddiktio on joillekin tapa rauhoittaa itseään. Se on väylä hakea tyynnytystä, ihan kuin alkoholi tai juokseminen.”
”Ihmislajille on ominaista olla turvallisessa kiintymyssuhteessa. Mitä enemmän parilla on yhteistä, sitä enemmän erittyy kiintymyshormonia. Hyvässä parisuhteessa on vanhemman ja lapsen suhdetta muistuttavaa kiintymystä ja hoivaelementtejä”, Toppari paljastaa.
”Kun kumppanit resonoivat myös fysiologisesti, on ulkopuolisen vaikeampaa tulla väliin.”
______________________________________________________________________________
”Yrittäkää päästä syvemmälle asioissa. Usein tarvitaan ulokopuolista apua, joku joka osaa katsoa asioita toiselta tasolta”, Toppari neuvoo.
”Parin pitäisi saada yhteinen ymmärrys siitä, että mitä meille tapahtui. Uskottomuus ei ole vain jostain tullut tsunami. Parin pitää tarkastella yhteistä parisuhdetta.”
Toppari myöntää parisuhteen korjaamisen olevan iso urakka.
”Pettäjän pitäisi ottaa vastuu teostaan ja olla aidosti pahoillaan. Olisi osattava tuntea myötätuntoa toista kohtaan: tein väärin, rikoin yhteistä sopimusta. Pettäjän vastuunotto on edellytyksenä sille, että pari pääsee eteenpäin”, Toppari sanoo.
”Ja petetyn tulisi osata kertoa omista tunteistaan. Syyllistäminen ja toisen pahuuden ja epäluotettavuuden korostaminen ei auta.”
”Uskottomuudesta toipumisen prosessi on usein pitkä ja vaativa. Olennaisinta on halu mennä eteenpäin yhdessä”, Toppari kannustaa.
KYSYMYS: Olen harkinnut eroa toistuvasti, sillä mieheni kanssa meillä on mennyt jo pitkään huonosti. Välillä on parempia jaksoja ja sitten alkaa taas riitely ja suuttumukset. Riitojen jälkeen monesti selvittelemme asiat ja sanomme, että kyllä me pärjäämme ja kyllä pystymme yhdessä.
Olen kuitenkin siinä pisteessä, etten enää usko siihen, koska pienistäkin asiosta syntyy tappelu. Mieheni suuttuu koska hänestä tuntuu, että minä olen se joka meillä ongelmat tekee ja oravanpyörä jatkuu. Tuntuu, että helpoin tie olisi lähteä koko suhteesta pois, mutta meillä on kaksi ihanaa lasta ja heidän takiaan jaksan tätä touhua. Kuitenkin olen usein surullinen, tunnen itseni luokatuksi ja halveksunnan kohteeksi. Sitten on myös se, etten pidä siitä kun lapsemme näkevät meidän riittelevän.
Haluan saada tämä toimimaan mutta tuntuu, etten osaa. Onko mitään hyviä neuvoja?
VASTAUS: Surullinen tarina. Samalla kovin tuttu ja totta niin monelle.
Mitä tapahtuukaan kun kaksi ihmistä, jotka ovat halunneet mennä yhteen ja perustaa perheen, huomaavatkin olevansa tilanteessa, jossa yhteinen elämä tuottaa toistuvia riitoja, surua, pettymyksiä ja loukkaantumisia. Eihän näin pitänyt käydä. Emme me tällaista elämää halunneet. En minä ole näin ikävä ihminen kuin millaiseksi olen tässä suhteessa muuttunut. Sinäkin olit joskus toisenlainen. Mihin kadotimme toisemme, itsemme? Miten pääsemme pois oravanpyörästä, uuvuttavasta kielteisestä vuorovaikutuskehästä, johon joudumme kerta toisensa jälkeen?
Eroamallako?
Toisin kun sanot, niin ero ei välttämättä ole läheskään aina helpoin vaihtoehto, erityisesti kun perheessä on lapsia. Mutta ero on hyvin käytetty vaihtoehto, johon ihmiset päätyvät erityisesti kun eivät löydä muuta ulospääsyä ahdistavasta tilanteesta. Kuitenkaan suuri osa ihmisistä ei oikeasti haluaisi päättää parisuhdettaan. He ovat vain näköalattomia eivätkä löydä muuta tapaa ratkaista ahdistavaa tilannettaan. Lapset eivät yleensä riitä syyksi pysyä yhdessä, hinnalla millä hyvänsä. Lapset kuitenkin ovat hyvä syy parin pysähtyä miettimään mitä meille tapahtui, mihin yhteinen hyvä katosi, voimmeko vielä löytää toistemme luokse. Yleensä kuvaamasi kaltainen tilanne ei pääty itsestään vaan parin on oikeasti pysähdyttävä miettimään suhdettaan, toisiaan ja itseään. Ei ole helppoa kahdestaan saada omaan parisuhteeseen sellaista perspektiiviä mikä mahdollistaisi parisuhteen tarkastelemisen kauempaa, niin että siihen löytyisi uusia näkökulmia. Se mahdollistuu helpommin jonkun kolmannen osapuolen kanssa pariterapiassa, parisuhdekursseilla.
Jäin miettimään sitä kun sanoit, että sinä olet teillä ”se joka ongelmat tekee”. Parisuhteessa on hyvin tärkeää ymmärtää, että molemmat osapuolet vaikuttavat omalla käyttäytymisellään, tekemisellään ja/tai tekemättä jättämisellä parisuhteeseensa ja puolisoonsa. On joskus hyvin vaikea tunnistaa ja ymmärtää mikä on minun osuuttani ja miltä minun käyttäytyminen tuntuu puolisostani.
Kirjeessäsi kuulosti hyvältä, toivoa antavalta, että kerrot teillä olevan välillä parempia jaksoja ja että riitojen jälkeen selvittelette asiat. Ette ole siis kadottaneet toisianne kokonaan ja pystytte myös tavoittelemaan toisianne riidan jälkeen. Hiillos ei ole kokonaan sammunut ja siihen yhdessä puhaltamalla on mahdollista synnyttää uutta lämpöä, yhteyttä.
Kannustaisin sinua hakemaan teille apua esimerkiksi kirkon perheneuvonnasta. Pyydä, että miehesi tulisi mukaasi. Mutta jos hän ei ole vielä valmis lähtemään juttelemaan ulkopuolisen kanssa niin mene yksin. Joskus yhteys toiseen löytyy sitä kautta kun löytää paremman yhteyden itseensä.
Toivotan teille hyvää matkaa kohti toisianne! perheneuvoja Helena
KYSYMYS: Seurustelin ennen miehen kanssa, joka on minua vuoden vanhempi, mutta minä petin häntä henkisellä tasolla. Suhteemme kesti melkein puolitoista vuotta. Meillä on sellainen erikoinen yhteys, jota ei ole jokaisella parisuhteessa olevalla, joten koen, että hän oli minun "se oikea”.
Minä petin häntä henkisesti ja erosimme. Kuukauden säädimme ja sekoilimme toistemme kanssa, kuin olisimme vieläkin olleet yhdessä.
Sitten hän löysi toisen tytön. Seurustelee hänen kanssaan. Tyttö on pettänyt ennen eksääni hänen kumppaniaan fyysisesti.
Eräänä päivänä eksäni tuli luokseni, koska halusi puhua meidän asiat halki. No, me puhuimme, kunnes hän pyysi minua lämmittämään häntä, koska minun asunnossa on kylmä. Minä lämmitin, koska rakastan häntä liikaa. Sitten me halailimme. Hän kertoi minulle, että rakastaa minua vielä, mutta rakastaa myös nykyistään. Molemmat olemme erittäin sekaisin tämän myötä. Hän oli neljä tuntia luonani ja lähtiessään halasi ja pussasi minua poskelle.
Sitten viikon päästä kohtaamme sattumalta ja hän ehdottaa, että tulisi käymään luonani. Juttelimme taas ja olimme kuin parhaat ystävät. Naljailimme ja naureskelimme. Sitten me taas halailimme ja olimme. Hän veti minut päälleen eikä päästänyt pois. Silitteli minua ja katseli minua. Sitten hän riisui minut. Yritin estellä todella kauan, mutta luovutin. Yritin estää häntä tekemästä virhettä. Pyysin, että ajattelisi miltä hänen nykyiseltään tuntuu ja itkin, kuinka en halua satuttaa ketään. Sitten se tapahtui. Hän petti nykyistään. Harrastimme seksiä. Sitten hän katui sitä hetken ja teimme sen uudestaan.
Nyt en tiedä mitä minä ajattelisin. Emme halua kertoa kenellekkään, mutta mitä voimme tehdä? Hän tietää ettei halua olla minun kanssa enää. Ainakin kovasti väittää. Mutta mitä pitäisi tehdä? Olen sekaisin ja en voi lopettaa hänen rakastamista. Haluamme olla kuitenkin väleissä, mutta en tiedä pystynkö tunteideni takia ja tämmöisen soutamisen ja huopaamisen takia varsinkin kun hän saa minut toivomaan ja luulemaan kaikenlaista! Haluaisin meidät vain takaisin yhteen.
Nimim. Epätoivoinen Vailla Suuntaa, 17 vuotta
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi. Nimimerkkisi jo oikeastaan kertoo paljon tilanteestasi ja tunteistasi. Olet ajautunut ja eksynyt epäselvään suhteeseen ja tunnet siinä ahdistusta. Kysymyksesi luettuani en ihmettele yhtään, että tunnet epätoivoa. Suhteenne on sisältänyt paljon edestakaista liikettä; eroamista, paluuta yhteen, kompastelua, pettämistä, uutta yritystä... Ei ihme, että olet sekaisin. Kuvailemasi kaltainen tilanne olisi kuluttava kenelle tahansa. Elämässä ei tarvitse aina määrätietoisesti edetä kohti päämäärää, mutta on tärkeää, että on jotain liikettä kohti parempaa. Tuntuu, että olette juuttuneet "soutamiseen ja huopaamiseen", kuten kirjoitat.
Ihmisestä luopuminen tai irrottautuminen on joskus todella vaikeaa. Silloinkin, kun on tunne siitä, että tämä suhde ei ole sitä, mitä sen pitäisi olla. En tiedä, mitä tarkoitat "henkisellä pettämisellä", mutta luulen, että sekin osaltaan kertoo siitä, että alusta alkaen teidän on ollut vaikea sitoutua ja pysähtyä toistenne kohdalla. Jostain syytä, kuitenkin, palatte aina, tavalla tai toisella, toistenne luokse. Kuullostaa siltä, että tuo irtipäästäminen on teille molemmille vaikeaa. Ehkä siksi hän käy edelleen "lämmittelemässä" luonasi, vaikka on jo toisessa suhteessa, ehkä maailma tuntuu kylmältä ilman sinua.
Minuun teki vaikutuksen, se että tunnistit itsessäsi sen, ettet "halua satuttaa ketään" tai, että kehotit miestä ajattelemaan nykyistä kumppianiaan ja hänen tunteitaan. Tämä osoittaa se, että olet empaattinen ja kykenet näkemään myös suhteenne ulkopuolelle.
Luuletko, että voisit päästää hänestä irti? Vaikka vähäksi aikaa ja miettiä, ja kuullostella, miltä se tuntuu. Ymmärrän, että erossa oleminen sattuu, mutta sattuuko se yhtä paljo,n kuin kuvailemasi tunne toivon heräämisestä ja sen menettämisestä? Voiko erossa olo sattua yhtä paljon, kuin se tyhjyys, jota koet kun hän lähteekin luotasi "lämmmittämisen" jälkeen ja jäät yksin? Sattuuko se yhtä paljon, kuin tunne siitä, että satutat jotakuta ulkopuolista?
Luulen, että näiden kysymysten miettiminen on helpompaa muualla kuin "soutuveneessä eksyksissä matkalla ei minnekään". Tarvitset ympärillesi hetken rauhaa ja tyyntä, silloin kuulet vastauksetkin selvemmin.
Kirjeen alussa kerrot, että välillänne oli "erikoinen yhteys" . Se on hienoa; sitä tunnetta ja kokemusta ei kukaan ole ottamassa sinulta pois. Saat tallentaa sen itsellesi kokemukseksi ja aarteeksi. Ehkä joskus tulee joku toinen, joka tuntee erityiseltä, vaikka eri tavalla.
Vastasinkohan sinulle mitenkään, vai kysyinkö vaan kanssasi lisää. Toivotttvasti löydät vastaukset itsestäsi. Minä ainakin uskon niin.
KYSYMYS: Muutettiin vaimon kanssa erilleen syksyllä, hän ilmoitti vaan, että haluaa olla yksin. Oltiin yli 20 vuotta yhdessä.
Olihan meillä välillä kaikkia hankaluuksia suhteen aikana. Edelleen olemme kavereita ja pidetään yhteyttä. Itse ajattelen häntä vielä koko ajan ja välillä on tosi huonoja hetkiä, jolloin turvaudun alkoholiin. Rakastan häntä vielä todella paljon ja haluaisin hänet luokseni, tiedän, että hänkin välittää minusta, mutta ei kuulemma enää “sillä tavalla”. Onkohan konsteja, miten voisin yrittää häntä takaisin luokseni vielä vai onko kaikki loppu?
Mies, 41
VASTAUS: Kuulostaa siltä, että erilleen muuttamisen syyt ovat sinulle suurelta osin kysymysmerkkejä. Elitte yhdessä parikymmentä vuotta ja vaikeuksiakin oli, sen kerrot. Sinä rakastat vaimoasi vielä, ja hänkin välittää sinusta, mutta "ei sillä tavalla".
Tarina kuulostaa ymmärrettävältä. Ollaan yhdessä ja eletään kohtuullisen mukavasti. Vähitellen etäännytään, kumpikin tekee omia juttujansa, ei puhuta kovinkaan paljon, vaikeista asioista saattaa jäädä selvittämätöntä pahaa mieltä hampaan koloon. Jonakin päivänä toinen sitten kokee, että suhteessa ei enää ole tarpeeksi läheisyyttä ja haluaa lähteä, koska kipinä on hiipunut. Tämä on yksinkertaistettu kuvaus, arvaus paremminkin. En tiedä, menikö se teillä näin tai yhtään tähän suuntaankaan, mutta siitä olen varma, että teidän kannattaisi istua kaikessa rauhassa alas ja puhua.
Ehdota vaimollesi vaikka, että kumpikin listaa paperille kysymyksiä, joita haluaisi kysyä toiselta. Kysymykset voivat liittyä menneisiin tapahtumiin tai tämänhetkisiin odotuksiin, ihan mihin tahansa. Varatkaa sitten aikaa ja rauhallinen tilanne, jossa puhelimet eivät soi eivätkä muutkaan häiriöt uhkaa ja käsitelkää kysymyksenne yksi kerrallaan. Toinen kysyy, toinen vastaa. Sitä, joka on kulloinkin vastaamassa, ei saa keskeyttää. Kysyjä ei puolustaudu eikä korjaile puhujaa ("Ei se noin mennyt, vaan...").
Olennaista on kuunnella, mitä toinen on kokenut, miltä hänestä on tuntunut. Kun vastaaja on saanut rauhassa vastata omalla tavallaan, kysyjä saa kommentoida ja selittää asiaa omalta kannaltaan. Sitten siirrytään seuraavaan kysymykseen.
Jos tilanne alkaa mennä päälle puhumiseksi, on syytä pitää tauko ja rauhoittua kunnolla. Jos tuntuu, että keskustelua ei kahden kesken synny tai se menee koko ajan riitelyksi, suosittelen pariterapiaa avuksi.
Riippumatta siitä, eroatteko vai löytyykö yhdessä jatkamiselle mahdollisuus, kumpikin hyötyy siitä, että saatte selvitetyksi, mikä tähän tilanteeseen on johtanut ja mitä toivoisitte toisiltanne.
Älkää unohtako hyvää palautetta. Kertokaa toisillenne siitäkin, mitä toisissanne arvostatte.
Ja vielä sinua ajatellen: älä hoida pahaa oloa alkoholilla. Mitä muuta voisit tehdä silloin, kun olo on vaikea? Kenen kanssa voit jutella, mitä harrastaa? Jos lähdet vaikkapa vain lenkille, osa pahasta olosta hälvenee matkan varrelle. Pääset kyllä eteenpäin päivä kerrallaan. Tulee aika, jolloin voit paremmin, vaikka sitä ei huonona hetkenä kykene uskomaan. Ja keskusteluapua kannattaa hakea yksinkin.
Suhdeklinikan artikkelisarjassa etsitään ratkaisuja parisuhteen pahimpiin solmukohtiin. Viime kerralla tutustuimme Seksin sääntöihin parisuhteessa. Tällä kertaa aiheena on sitoutuminen. Tai sen kammo.
Uusi artikkeli julkaistaan Suhdeklinikalla kerran kuukaudessa.
______________________________________________________________________________
Olemme kohdanneet jännän dilemman. Parisuhteen solmiminen on nykyään täysin vapaaehtoista, mutta sen onnistuminen näyttää puolimahdottomalta. Hyvänä uutisena voidaan pitää avioerojen suhteellisen kasvun hiipumista. Huono uutinen on, ettei onnellisten avioliittojen määrä ole suhteessa kasvanut. Valinnanvapaus ei aina tuo onnea.
”Sitoutumisen perusta näyttäisi nykyään olevan enemmänkin se, miten minä voin, kuin se miten meillä menee”, väittää kirkkohallituksen kasvatus ja perheasiat -yksikön johtaja Päivi Kähkönen.
Kähkönen on tehnyt pitkän työuran kirkon perheneuvonnassa. Hän on koulutukseltaan psykologian lisensiaatti ja paripsykoterapeutti.
Parisuhteen kakarat
Kähkösen mukaan onnellisuuden vaatimukset ovat kasvaneet ja korostuneet. Tylsyys- ja ärsytyskynnys on madaltunut. Pettymyksiä on vaikea sietää. Kun epävarmuus on lisääntynyt, on ihmisillä jatkuva tarve todistaa suhteen hyvyys ja tyydyttävyys.
Ihmisten tapa sitoutua on muuttunut kaikilla elämänalueilla. Parisuhteen lisäksi työhön, vanhemmuuteen ja harrastuksiin sitoutuminen tuntuu olevan ihmisille yhä vaikeampaa. Kähkösen mielestä sitoutuminen näyttää muuttuneen aiempaa lyhytaikaisemmaksi, tunneperäisemmäksi ja tunne-ehtoisemmaksi, ja se on jatkuvan arvioinnin kohteena.
”Jos sitoudut yhteen, kaikki muut vaihtoehdot rajautuvat pois. Tämä herättää ihmisissä epävarmuutta ja ahdistustakin. Apua, onko tämä nyt se oikea? Onko tämä ihminen minulle paras mahdollinen?”, kysytään.
Romanttisen rakkauden ihanne ja yhteisten arvojen mureneminen on johtanut parien sitoutumiseen lähinnä ykköstyylin mukaan.
”Aiemmin sitoutumista määritteli nykyistä enemmän velvollisuus. Nyt sitoutumisen perustana ovat omat halut ja tunteet. Niin kauan kun olen onnellinen ja saan suhteesta paljon, olen sitoutunut”, Kähkönen kuvailee.
Valinnanmahdollisuuksien lisääntyminen ei sitoutumista koskevien tutkimusten mukaan ole kuitenkaan johtanut onnellisten liittojen lisääntymiseen. Vastuu omista valinnoista koetaan raskaampana kuin aikaisemmin.
Aikuisen sitoutuminen toiseen vaatii tunteiden lisäksi myös tietoista päätöksentekoa ja tahtoa.
”Vihkikaavassa kysytään tahdotko, ei rakastatko. En todellakaan väheksy rakastumisen ja tunteiden merkitystä, mutta vuosien saatossa parisuhde on ennen kaikkea tahdon asia. Tunteet vaihtelevat, eikä pelkän tunteen varaan voi rakentaa pitkäaikaista ihmissuhdetta”, Kähkönen sanoo.
Mikä on oma kiintymystyylisi?
Psykologit ovat yksimielisiä siitä, että varhaisen vuorovaikutuksen malli vaikuttaa ihmisen kykyyn sitoutua aikuisiän ihmissuhteissa. Jos on lapsena saanut läheisyyttä ja on turvallisesti saanut kiintyä vanhempaansa tai huoltajaansa, on taitavampi liittymään toiseen ihmiseen myöhemmissäkin suhteissa.
Kiintymystyyli vaikuttaa paitsi kykyyn sitoutua ja olla läheisessä ihmissuhteessa, myös tapaan solmia uusia suhteita.
1. Turvallisesti kiintyneet
- Myönteinen käsitys itsestä ja muista
- Luottamus ja erilaisuuden hyväksyminen
- Eivät pelkää sitoutumista
2. Itseriittoisesti kiintyneet
- Myönteinen käsitys itsestä ja kielteinen käsitys muista
- Riippumattomuudentunne tärkeää, itsensä suojaaminen välttämällä läheisiä suhteita
- Välttävät sitoutumista
3. Takertuvasti kiintyneet
- Kielteinen käsitys itsestä, myönteinen käsitys muista
- Kaipaavat muiden hyväksyntää, eivät arvosta itseään
- Tunteet ovat voimakkaita
- Sitoutuvat pakonomaisesti
4. Pelokkaasti kiintyneet
- Kielteinen käsitys itsestä ja muista
- Sekä itsearvostus että muiden arvostus heikkoa
- Suojautuvat hylkäämiseltä välttämällä läheisiä ihmissuhteita
_______________________________________________________________________________
Sitoutuminen on eri asia kuin riippuvuus
Sitoutuminen on oma vapaa valinta, johon kuuluu vastuu ja tietoisuus omista tunteista ja tarpeista, sekä kyky sietää läheisyyttä. Riippuvaisuus on sisäistä pakkoa ja pelkoa, sekä kyvyttömyyttä tunnistaa omia tarpeita ja tunteita. Toiseen ripustaudutaan, vaikka läheisyyden sietäminen on vaikeaa.
Vanhempien eron kasautuvat vaikutukset
Yhä useampi on itse avioerolapsi. Vaikuttaako omien vanhempien ero sitoutumishaluun?
Päivi Kähkösen mukaan pitkittäistutkimuksissa on todettu, että vanhempien avioeron kokeneilla lapsilla voi olla myöhemmin elämässään vaikeuksia solmia läheisiä ihmissuhteita. Hylätyksi ja torjutuksi tulemisen pelko voi olla voimakas.
”On todettu, että vanhempien eron vaikutus nousee esille aikuisuudessa, eli lasten näkökulmasta vanhempien ero on kumulatiivinen kokemus. Eron vaikutukset voimistuvat ajan myötä ja kasvavat huippuunsa omaa elämänkumppania valittaessa ja perhettä perustettaessa.”
”Nykyisin on yhä enemmän ihmisiä, joilla ei ole parisuhteessa elämisen mallia kotoa. Silloin odotukset parisuhdetta ja perhe-elämää kohtaan voivat olla epärealistiset”, Kähkönen sanoo.
Haluavatko kahden kodin lapset aikuisena turvallisen ja tiiviin parisuhteen, vai onko heidän vaikea sopeutua saman katon alla jatkuvasti asuvaan kumppaniin?
”Ero on aina suru ja menetys. Erityisesti se on sitä lapsille. Eron vaikutukset lapsiin ovat pitkälti riippuvaisia siitä, kuinka hyvin vanhemmat kykenevät eron jälkeen toimimaan yhdessä lasta koskevissa asioissa.”
Arjen sietämättömyys
”Romanttisen rakkauden ja huuman ihannointi on johtanut siihen, että parisuhteeseen heittäydytään täysillä, ja odotetaan suhteen jatkuvan samanlaisena. Kun arki ja vaikeudet alkavat, ei jaksetakaan. Sitoutuminen näyttäytyy määräaikaisena. Ei ehkä ymmärretä sitä, että vaikeudetkin kuuluvat asiaan”, Kähkönen kuvailee.
Arki on extreme-laji. Se on useimmiten tylsää, ja raskastakin. Aikuisuuden velvollisuudet voivat tulla yllätyksenä. Syy kurjuuteen ei aina ole kumppanissa.
Kähkönen on tavannut paljon pareja, joiden elämässä on tapahtunut suuria elämänmuutoksia lyhyessä ajassa. Parit ovat uudessa tilanteessa usein ahdistuneita ja ymmällään. Heille on usein helpottavaa kuulla näiden tunteiden olevan normaaleja ja usein ohimeneviä. Jos tuoreelle parille on ripeään tahtiin syntynyt pari lasta, on rakennettu talo ja vaihdettu työpaikkaa, ei ole ihme, jos ahdistaa ja elämä toisen kanssa tuntuu välillä vaikealta. Suuriin elämänmuutoksiin sopeutuminen vaatii aikaa, eikä välttämättä tapahdu molemmille puolisoille samaan tahtiin.
Arki on Kähkösen mukaan extreme-laji. Se on useimmiten tylsää, ja raskastakin. Aikuisuuden velvollisuudet voivat tulla yllätyksenä. Syy kurjuuteen ei aina ole kumppanissa.
”On paljon myös ulkopuolisia syitä, jotka vaikuttavat perheen elämään.”
Kähkönen kannustaa tutustumaan kumppaniin hyvin ennen kuin muuttaa saman katon alle ja/ tai perustaa perheen. Kaikilta yhteiselo ei suju.
”Onko niin, että seurusteleminen ei ole enää muodissa? Seurusteluaika on toisen tutkailua, omien tunteiden kuuntelua. Usein suhteessa edetään varsin vauhdikkaasti – muutetaan yhteen ja hankitaan lapsia. Ihmisillä on aika ruusunpunaiset käsitykset yhteisestä elämästä”, Kähkönen sanoo.
Sitoutumiskammoiset muiden riesana?
Sitoutumiskammoa pidetään läheisyyden pelkona. Parisuhteeseen sitoutuminen on olemisen ideaali. Ajatellaan että terve aikuinen osaa sitoutua.
”Sitoutumiskammossa voidaan ehkä nähdä hyvänä puolena se, että silloin ymmärretään sitoutumisen merkitys, suhteeseen ei niin vain heittäydytä”, sanoo Kähkönen.
”Joillekin toimii hyvin se, että työ on tärkein ja on kuitenkin se kumppani rinnalla. Kukaan ulkopuolinen ei voi määrittää, miten kahden ihmisen tulisi elää yhdessä, tai miten syvästi asioita tulisi jakaa”, Kähkönen lisää.
”Sitoutumattomuus voi olla ihmisen itsensä näköistä elämää. Jos olet jonkun kanssa yhdessä, et voi ajatella vain itseäsi, mutta on myös ok olla sitoutumatta. Ihmisen elämän ja arvon mitta ei ole se, että olet sitoutunut toiseen ihmiseen. Mutta on rehellistä sanoa toiselle heti, jos ei koe olevansa valmis tai halukas sitoutumaan. On sanottava, että hei, en lupaa mitään”, Kähkönen muistuttaa.
”On oma valinta, lähteekö tähän suhteeseen. Ei voi esimerkiksi syyttää toista lapsettomuudesta, jos kumppani on sanonut jo alussa, ettei halua lapsia.”
Miksei se muutu?
Valitse kumppani, jonka puutteiden kanssa pystyt elämään.
”Suhteeseen ei voi lähteä ajatuksella, että toinen täyttää kaikki tarpeeni ja toiveeni. Odotukset toista kohtaan voivat joskus olla suhteettoman suuret”, Kähkönen kertoo.
”Hyväksy toinen sellaisena kuin hän on. Voit muuttaa vain itseäsi. Toisen persoonaa ei voi muuttaa. Omat tarpeet ja toiveet on hyvä sanoa ääneen. Kun toinen tulee tietoiseksi niistä, hän voi kysyä itseltään, voinko luopua jostakin toisen hyväksi. Luopumisen ja joustamisen on oltava vastavuoroista.”
”Toimiva kommunikaatio ja vuorovaikutus ovat keskeinen asia suhteessa. Jos kommunikaatiota ei ole, tiputaan kärryiltä siitä, mitä kumppanille kuuluu ja miten hän voi. Parisuhteesta tulee olosuhde. Onneksi kommunikaatiota voi kehittää, sitä voi oppia. Se vaatii tahtoa oppia itsestä, toisesta ja elämästä”, kannustaa Kähkönen.
Päivi Kähkönen toivoo lisää parisuhdetietoa kaikille. Suhteessa olemisen perusteita pitäisi opettaa jo peruskoulussa, ja viimeistään synnytysvalmennuksessa tulisi käydä läpi, miten kahdesta tulee kolme. Pariskunnan suhteessa on vain yksi ihmissuhde, mutta perheen kasvaessa suhteiden ja kommunikaation määrä moninkertaistuu.
Vaativat nuoret naiset
Päivi Kähkönen huomasi pariskuntien kanssa työskennellessään pohtivansa joskus nuorten miesten vapautusrintaman perustamista:
”Työssäni kohtasin aika ajoin varsin vaativia nuoria naisia, ja työ- ja kotirintamalla nurkkaan ajettuja nuoria miehiä. Tasa-arvoajattelu saattaa toisinaan johtaa siihen harhaan, että kaiken täytyy koko ajan mennä tarkkaan fifty-fifty. Näinhän ei voi olla, ja kyse onkin tuolloin syvemmästä epäluottamuksesta toiseen”, Kähkönen täräyttää.
”Tarvitaan joustamista, kompromisseja ja neuvottelutaitoa. On luotettava siihen, että kun minä teen nyt tämän, niin toinenkin tekee jossain vaiheessa oman osansa. Läheisessä suhteessa on outoa pitää tarkkaan kiinni vain omista eduista ja pelätä, että antaa enemmän kuin saa.”
Kähkösen mukaan tehtävien laskijoiden suhteesta herää kysymyksiä: onko suhteessa hyvä olla? Voinko olla oma itseni?
”Toki on myös vaativia miehiä. Hyvässä suhteessa ei vaadita toiselta mitään. Voidaan olla levollisesti ja luottavaisesti - ja esittää toiselle toiveita”, sanoo Kähkönen.
Sitoutuminen on tekoja
Sitoutuminen toiseen on tunteen, taidon ja tahdon lisäksi myös tekoja. Ne kertovat sitoutumisesta. Miten suhde saadaan toimimaan?
Kähkösen mukaan ihmiset eivät välttämättä halua kuulla seuraavaa:
”Miten paljon olen valmis uhrautumaan ja tekemään kompromisseja? Miten paljosta olen valmis luopumaan toisen hyväksi? Ei voi ajatella vain minäminäminä, tilalle on tultava me-ajattelu. Mutta uhrautumisen on oltava vastavuoroista. Jos vain yksin joustaa ja luopuu, uhriutuu ja lopulta katkeroituu.”
Aiemmin ajattelin, että lapset ovat vahva este erolle. Nyt toivon, ettei lapsi olisi ainoa syy pysyä yhdessä. Se on liian iso rasti lapselle.
Ihmissuhteet vaativat aikaa ja läsnäoloa. Oman ajan jakaminen on arvovalinta.
”Kun ei ole aikaa jakamiselle ja keskustelulle, alkaa helposti kertyä asioita, jotka jäävät puhumatta ja sanomatta. Välimatka kasvaa ja lopulta ollaan kaukana toisistaan. Yhteys katkeaa. Sen välttämiseksi on tärkeää vaihtaa kuulumisia joka päivä”, Kähkönen neuvoo.
”On hieman surullista, että olen alkanut miettiä onko tänä päivänä enää realistista ajatella, että ihminen sitoutuisi elämänsä aikana vain yhteen ihmiseen. Tarkoitan pitkän koko elämän kestävän suhteen ihannetta. Toisaalta ihminen voi olla suhteessa vuosikymmeniä sitoutumatta siihen lainkaan. Pitkä parisuhde tarjoaa parhaimmillaan kasvun mahdollisuuden. Parisuhteessa on monta vaihetta, ja pitkässä suhteessa on tavallaan sisällä monta suhdetta, ihmisethän muuttuvat iän ja elämän mukana.”
Kähkönen on muuttanut näkökulmaansa myös eroon ja lapsiin.
”Aiemmin ajattelin, että lapset ovat vahva este erolle. Nyt toivon, ettei lapsi olisi ainoa syy pysyä yhdessä. Se on liian iso rasti lapselle. Toivon että lapsi olisi syy tehdä parisuhteen vuoksi kaikki mahdollinen.”
Uskalla haaveilla
Elämä on riskejä pullollaan, mutta niihin ei kannata jäätyä.
”Vaikeudet kuuluvat elämään. Suhteessa eläminen haastaa, mutta on myös voimavara. Hyvä parisuhde lisää ihmisen hyvinvointia ja antaa suojaa elämän vastoinkäymisissä”, Kähkönen sanoo.
Monet varmistelevat elämässään kaikkea.
”Erehdymme luulemaan, että elämä on hallittavissa. Jokaisella on asioita, joihin voi vaikuttaa, mutta on paljon, mitä ei voida hallita. On oltava valmis jatkuvaan muutokseen, sopeutumiseen ja joustamiseen”, Kähkönen muistuttaa.
”Yksi sitoutumista vahvistava tekijä on suhteen tulevaisuuden näkeminen ja luominen. Yhteiset tulevaisuudensuunnitelmat ovat tärkeitä, vaikka ne eivät toteutuisikaan.”
Elämässä tarvitaan ponnistelujen lisäksi myös onnea. Kähkösen mukaan eräässä tutkimuksessa todettiin jopa kahden kolmesta sitkeästi onnettomassa liitossa pysyneistä olevan viiden vuoden kuluttua onnellisia, ilman yhtäkään parisuhdekurssia tai terapiaistuntoa. Sattumakortti kannattaa joskus katsoa.
Lähteet:
- Kirkkohallituksen kasvatus ja perheasiat -yksikön johtajan Päivi Kähkösen haastattelu 13.2.2014.
- Päivi Kähkösen esitelmä: Parisuhdepäivät 29.-30.10.2012.
KYSYMYS: Olen 25-vuotias nainen. Olemme seurustelleet mieheni kanssa neljä vuotta, josta puolitoista vuotta naimisissa. Alusta alkaen olemme riidelleet paljon. Toisaalta kun on mennyt hyvin, senkin olemme näyttäneet selvästi. Avioliiton aikana riidat ovat pahentuneet: tosi fyysisiä riitoja, haukkumista, halveksumista, puhumattomuutta.
Viime kesä toi tullessaan muutoksia kun muutimme aivan eri puolelle Suomea töideni perässä. Alku sujui hyvin, kai jotenkin ajattelimme, että muutokset olisivat uusi alku myös suhteellemme. Pian asiat muuttuivat kuitenkin yhtä huonoon tilanteeseen kuin aiemminkin. Lisäksi mieheni sai kuulla saavansa töitä toiselta paikkakunnalta. Suunnittelimme elämäämme sen mukaan, että elämme viikot erillämme ja viikonloppuisin mies ajaa tänne kotiimme. Kuitenkin hetki ennen töidensä alkamista mies lähti reissuun ilmoittamatta tarkemmin suunnitelmistaan, minne menee ja milloin tulee.
Hänestä ei kuulunut mitään. Sitten noin viikon jälkeen eräänä päivänä kun tulin töistä, mies oli muuttoauton kanssa tullut paikalle ja tyhjännyt kodista kaiken itselleen kuuluvaksi luokitelleen: toisinsanoen kaiken elektoniikan koko talosta pyykinpesukoneineen, mikroineen, tv:neen ja tietokoneineen. Myös lamput hävisivät katosta. Allekirjoitimme eropaperit emmekä olleet tekemisissä.
Yritin tosin aluksi ottaa yhteyttä mieheen, mutta turhaan. Kävin jo mielessäni läpi eroposessia. Kahden kuukauden kuluttua mies alkoi ottaa yhteyttä ja tuli nöyrällä mielellä käymään. Hän teki paljon voittaakseen minut takaisin. Kun näin lopulta kävi, tuntuu nyt että arki on muuttunut jälleen pelkäksi riitelyksi.
Riitelemme suurimman osan viikonlopuista, kun näemme ja nykyään myös suurimman osan arkiviikoista, vaikka emme töiden takia näekään. Vuorovaikutus välillämme on kankeaa. Apua tuntuu olevan vaikea saada yhdessä koska asumme viikot erillään ja perheneuvonnassakin ajat ajoittuvat viikolle. Tämänhetkinen tilanne tuntuu vaikealta ja ahdistavalta. Pohdin jälleen paljon eroa. En tiedä mitä tulisi tehdä. Väkivaltaa ei kuitenkaan ole asumuseron jälkeen ollut.. Epätoivoinen, 25
VASTAUS: Kuulostaa siltä, että yhteinen elämänne on ollut vaihtelevaa ja suurelta osin myrskyistä koko suhteenne ajan. Erityisen huolestuttavaa on mainitsemasi fyysinen käsiksi käyminen. Positiivista on se, että väkivalta on viime aikoina pysynyt poissa. Onko se merkki hiukan paremman riitelytavan oppimisesta? Vaikuttaa siltä, että eron aikana miehesi - ja varmaan sinäkin - pohditte suhteenne hyviä ja huonoja puolia ja päädyitte sitten yrittämään yhdessä uudelleen. Teillä on nyt mahdollisuus kokeilla, saatteko suhteenne toimimaan.
Jokainen pari saa aikaan riitoja tai mykkäkouluja. Olennaista on kiinnittää huomiota riitelytapoihin. On tärkeätä oppia tunnistamaan omia tuntemuksiaan. Mistä huomaan, että kiukkuni menee kohta yli rajojen niin, että alan huutaa, loukata, haukkua tai jopa käydä käsiksi? Miltä minusta alkaa tuntua vähän ennen sitä? Tuossa tilanteessa sydämen syke kiihtyy, verenpaine kohoaa, adrenaliinia virtaa elimistöön ja hengitys tihenee. Koko keho alkaa jännittyä ja alkukantaisesti valmistautua taisteluun tai pakoon. Siinä olotilassa ei enää tule sanotuksi mitään järkevää. Kun oppii tunnistamaan tätä tapahtumasarjaa itsessään, pystyy riittävän aikaisin ottamaan aikalisän eli poistumaan toiseen huoneeseen tai ulos. Ulkona on syytä pysyä jonkin aikaa, jotta saa kunnolla rauhoitetuksi itsensä. Takaisin toisen luo voi palata sitten, kun on ehtinyt miettiä, mitä oikeastaan haluaa sanoa ja miten. Jos riita alkaa leimahtaa uudelleen, tarvitaan uusi aikalisä.
On tärkeätä sopia etukäteen siitä, että kesken jäänyt asia puhutaan loppuun aikanaan, kummankin rauhoituttua. On myös selvää, että se, joka ottaa tilanteessa aikalisän, ei ole riidassa häviäjä eikä voittaja. Hän vain ottaa vastuun omista tunteistaan.
Syvemmällä tasolla on tarpeen miettiä, mikä teitä riitelyttää. Millaisia tunteita kummallakin on sisällään? Pettymyksiä, hylätyksi tulemisen pelkoa, mustasukkaisuutta, kaipausta toisen luo, huomion tarvetta...? Voisiko tunteitaan ja tarpeitaan ilmaista riitelemättä? Jotkut onnistuvat keskustelemaan tai ainakin aloittamaan keskusteluita sähköpostitse. Silloin kirjoittaja ehtii rauhassa miettiä, mitä haluaa sanoa, eikä lukijakaan purskauta heti ulos ensimmäistä reaktiotaan. Oli keskustelutapa mikä tahansa, ilmaiskaa myös myönteisiä asioita. Hyvä palaute kannustaa eikä lannista.
KYSYMYS: Olemme molemmat akateemisesti koulutettuja ja meillä on vaativa työelämä. Olemme olleet yhdessä noin yhdeksän vuotta avoliitossa.
Suhteemme aikana seksin vähäisyys on häirinnyt lähinnä minua.
Viimeisen vuoden aikana olemme rakastelleet kerran. Olen ottanut myös asian puheeksi ja saanut vastaukseksi, että mikään suhde ei ole täydellinen ja ihmiset muuttuvat toisenlaisiksi. En ainakaan voisi kuvitella, että menisin naimisiin hänen kanssaan ja suhde jatkuisi entisellään. Hän ei oma-aloitteisesti ole koskaan puhunut mistään tunteista. Ja kysyttäessä sanoo, että kaikki on hyvin ja loukkaantuu lähinnä kysymyksestäni.
Olemme molemmat aktiivisia ja urheilullisia noin 30-vuotiaita aikuisia. Pidämme yhdessä joistakin asioista, mutta lähinnä nykyään vain lomamatkat ulkomaille ovat sellaista aikaa, jolloin olemme kahdestaan.
Olen itse viime aikoina tullut siihen tulokseen, että voisin olla onnellisempi jonkun toisen ihmisen kanssa. Eroaminen ei ainakaan olisi suuri prosessi, koska meillä ei onneksi ole vielä lapsia.
Mies, 30
VASTAUS: Pohdiskelet suhteenne tilaa, ja myös eroajatuksia on tullut mieleen. Tuot esille asioita, jotka eivät kerro kovin hyvää suhteenne tilasta: seksiä teillä on vähän, ette puhu tunteista, kahden kesken olette lähinnä vain lomamatkoilla. Ehkä eniten kertoo kuitenkin se, että et voisi kuvitellakaan meneväsi naimisiin hänen kanssaan, ja että voisit olla onnellisempi jonkun toisen kanssa.
En löytänyt pohdinnoistasi yhtään sellaista asiaa, joka puhuisi suhteen jatkamisen puolesta. Ellei sitten sellaisiksi lueta sitä, että pidätte ”yhdessä joistakin asioista”, ja tietysti yhteisiä lomamatkoja.
Kumppanisi mielestä kaikki on hyvin, tai ainakin hän sanoo niin. Hän sanoo myös, että ihmiset muuttuvat. Se on varmasti totta.
Kaksikymppisenä ajatukset ja unelmat olivat ehkä toisenlaiset kuin nyt kolmekymppisenä. Te olette hyvin koulutettuja, aktiivisia ihmisiä, joilla molemmilla on omat toiveet, tarpeet ja unelmat elämästä. Onko olemassa enää sitä yhteistä unelmaa, joka joskus liitti teidät toisiinne?
Voi olla, että kumppanisi herää ajattelemaan suhteenne tilaa, vasta kun olet kertonut eroajatuksistasi. Itsestäänselvyys on rakkaussuhteen pahin vihollinen. Olen kumppanisi kanssa samoilla linjoilla siinä, että mikään suhde ei ole täydellinen. Siitä huolimatta ongelmista ja epäkohdista pitää voida keskustella.
Jokainen parisuhde kestää niin kauan, kuin molemmat sitä tahtovat. Myös suhteen parantamiseen tarvitaan molempien halu.
