KYSYMYS: Olen 34-vuotias nainen. Olen ollut mieheni kanssa naimisissa 3 vuotta, seurustellut noin 5,5 vuotta. Meillä on kaksi lasta ja mieheni kaksi lasta joka toinen viikonloppu. Mieheni on unelmieni mies, se yksi ja ainoa, josta jokainen haaveilee. Kuitenkin... Olen ollut ihastunut työkaveriini noin puolen vuoden ajan ja tunne on molemminpuolinen. Olemme päivittäin tekemisissä, viikonloppuisin viestimme. Olemme kerran päätyneet harrastamaan seksiä yhdessä, suutelemme salaa töissä useasti.
Nyt yritämme lopettaa tuon suhteen koska se ei ole oikein. Olemme raastavan hajalla molemmat, mutta tiedämme että tämä on ainoa vaihtoehto. En halua jättää miestäni enkä hajottaa perhettäni. Haluaisin saada itseni tuntemaan rakkautta miestäni kohtaan ja unohtaa tuon toisen. Kotona riitelemme jatkuvasti koska olen niin ahdistunut tästä asiasta. Mies aavistelee jotain, minä kiellän kaiken. Miten me saisimme asiat etenemään ja aloitettua jotakin parempaa yhdessä?
Mieheni kyllä kehuu minua ja hemmottelee minua. Tuo toinen nostaa joka päivä jalustalle ja nautin täysillä hänen seurastaan. Olen aivan hajalla tämän asian suhteen... Työkaverini on luonteeltaan ja olemukseltaan täysin mieheni kaltainen. Tekevät työkseenkin lähes samoja hommia.
Onneton äiti
VASTAUS: Ymmärrän hyvin, että tilanteesi on tukala: olet kahden miehen loukussa – vai yhden, joka ilmenee kahdessa eri persoonassa? Tunteesi vievät sinua nyt lujaa. Koet rakastavasi molempia, mutta tiedät, ettei näin voi jatkua. Ahdistus kasvaa, salaisuus painaa mieltä. Miten tästä voi selviytyä?
Pysähdypä hetkeksi miettimään tapahtumia ja tunteitasi ahdistuksen takana: miten sinä ja miehesi rakastuitte toisiinne; missä se tapahtui, oliko se avointa alusta asti. Olette uusperhe: miten koit miehesi lapset, millaista teillä oli kun yhteiset lapsenne syntyivät? Entä millainen suhteenne oli silloin kun ihastuit työkaveriisi – oliko kaikki hyvin vai oliko ihastumiselle ”tilausta” tunnemaailmassasi? Miten kauan suhde työkaveriin oli viattoman ihastumisen tasolla ennen sen muuttumista fyysiseksi? Alkoiko ihastumisen tunteeseen tuolloin sekoittua yhä enemmän ahdistusta siitä, ettet kokenut sen olevan oikein?
Suuri kysymyksesi on, miten saisit käännettyä kelkan niin, että rakkauden tunteesi kohdistuisivat yhteen mieheen - lastesi isään. Tilanne on ristiriitainen: samalla kun haluaisit tuntea rakkautta häntä kohtaan, huomaat olevasi tunteinesi toisen luona. Tämä ristiriita sinun pitäisi ensin ratkaista, että jaksaisit. Jos haluat jatkaa miehesi kanssa, sinun on lopetettava suhteesi työtoveriin. Jos valitset työtoverin, edessä on ero miehestäsi. Muita vaihtoehtoja ei taida oikein olla teidän kenenkään kannalta.
Mitä tapahtuisi, jos nyt kertoisit miehellesi kieltämisen sijasta totuuden? Miehellesi se olisi varmasti järkytys, toisaalta hän tietäisi osuneensa oikeaan epäilyksineen. Sinun kannaltasi välillänne ei olisi enää salaisuutta, siinä mielessä olisit helpottunut. Jos päättäisitte jatkaa yhdessä, edessänne olisi perusteellinen tilanteen selvittely. Uskottomuudesta voi selviytyä, jos molemmilta löytyy tahtoa siihen. Älkää epäröikö hakea tarvittaessa ammattiapua.
KYSYMYS: Aloimme seurustella, kun nykyinen vaimoni oli 16-vuotias. Minä olen häntä 12 vuotta vanhempi. En edes yritä väittää, etteikö joku voisi perustellusti liittää suhteemme alkuvuosiin hyväksikäytön piirteitä, mutta vaikka suhde saikin alkunsa aikuisen miehen ja lapsenkasvoisen teinin kiimasta, se kuitenkin johti avioliittoon, kun vaimoni kosi minua 10 seurusteluvuoden jälkeen.
Vuosi avioliiton solmimisesta vaimoni petti. Siitä on nyt kaksi vuotta. Olemme viettäneet yhdessä siis yhteensä 13 vuotta. Suhde on ollut vakaa ja lämmin. Suuret kriisit ovat puuttuneet, läheisyyttä on piisannut, meillä on ollut myönteinen suhde toisiimme, seksi on ollut turvallista, tyydyttävää ja sitä on ollut paljon, käytännön elämän ongelmiin olemme löytäneet toimivia ja pysyviä ratkaisuja ja meillä on ollut yhteistä tekemistä. Tämä on ymmärtääkseni myös vaimoni käsitys suhteesta. Kyselemme harvakseltaan toisiltamme, mitäs meille kuuluu, ja hyvää kuulemma kuuluu tai ainakin kuului pettämiseen saakka.
Pettäminen oli yhden yön humalainen kohellus. Sen syyksi vaimoni kertoi voimakkaan humalan, turhautumisen ja yksinäisyyden. Hän on paljon matkustava yksityisyrittäjä. Hotelliöitä, välipäiviä, hyvin paljon ajamista ja hillittömiä vuosittaisia kilometrimääriä, muuttuvia aikatauluja ja ennustamattomuutta, yötöitä, sekava nukkumisrytmi ja paljon yksinäisyyttä. Vaimoni työhön kuuluu myös se, että hän saa huomattavan määrän huomiota. Täysin vieraatkin ihmiset saattavat tunnistaa hänet, joten satunnaisia kohtaamisia riittää.
Minulla ei ole perustetta epäillä vaimoni tarinaa. Mikään suhteessamme ei viitannut pitempiaikaiseen rinnakkaissuhteeseen ennen pettämistä, eikä mikään ole viitannut pettämisen jälkeen siihen, että vaimoni tahtoisi lähteä suhteestamme.
Ongelma on se, ettei vaimoni selviä pettämisestä henkisesti. Hän antaa sille aivan kohtuuttoman merkityksen. Hän yrittää kompensoida tekoaan mielistelyllä eikä pidä samalla tavalla kiinni oikeuksistaan kuin aikaisemmin. Ja yhä vieläkin hän sortuu käsittämättömiin lapsellisuuksiin, jotka kai kumpuavat itseinhosta. "Siksikö nollasit trippimittarin, että voit seurata pettäjävaimosi ajettuja pettämiskilometrejä?" "Miltä tuntuu tehdä ruokaa levyllä, jota pettäjävaimosi on käyttänyt? Tuleeko ruokaan pettämisen maku?" Vaimoni ei varsinaisesti pettämistä jankkaa. Aihe ei nouse esiin edes viikoittain, mutta se väijyy jatkuvasti taustalla. Olenkin huomannut, että minullakin alkaa pinna kiristyä.
Meillä on taustallamme kaunis tarina, ehjä ja jakava suhde ja kun kumpikin sekä sanojensa että käytöksensä perusteella tahtoo suhteessa jatkaa, niin en ymmärrä, mitä merkitystä on yhden yön sählingillä. Sattuihan se eivätkä haavat parannu hetkessä, mutta vaikka vaimoni teki virheen, niin silti hän on oma, tuttu vaimoni, jonka lähellä minun on turvallinen olla. Se on minulle valtavan tärkeää.
Oma lapsuuteni oli silmittömän turvaton ja kaaosmainen, kun taas vaimoni on saanut kasvaa perusonnellisen parisuhteen suojassa. Luulen että tällä on vaikutuksensa tulkintamalleihimme. Siinä missä vaimoni näkee pettämisessä häpeällisen poikkeaman, epäonnistumisen tai uhan, minä näen vain sellaista, joka edustaa minulle tavanomaista ihmisyyttä ja elämää. Minulle pettäminen parisuhteessa on odotuksenmukainen tapahtuma. Sellaisia ihmiset nyt vain ovat, he pettävät. Kaikki eivät petä, mutta kun pitkässä parisuhteessa elää, on hyvin mahdollista, että joko pettää itse tai joutuu petetyksi.
Ymmärtäisin tilanteen paremmin, jos vaimoni kriiseilisi elämästä yleisemmin, kaipaisi esimerkiksi takaisin pitkässä suhteessa menetettyjä nuoruuden menovuosiaan, mutta sellaisesta ei ole merkkejä, eikä hän kysyttäessäkään sellaisia haluja ilmaise.
Jos oletetaan, ettei vaimoni kriiseile elämästään yleisemmin vaan että hän oikeasti tahtoo jatkaa suhteessamme niin kuin hän sanoo ja niin kuin hänen käytöksensä perusteella vaikuttaa, niin mitä tässä pitäisi tehdä? Kuinka saisin hänet ymmärtämään, että vaikka hän teki virheen, niin minulle kännipano on niin merkityksetön haksahdus, ettei sen vuoksi kannata useita vuosia katumuselämää viettää. Puhua en enää jaksa yrittää, eikä läsnäoleva, kiireetön ja painostamaton kuunteleminenkaan auta. Parhaiten vaimoani näyttää rauhoittavan se, kun hänen typerehtiessään otan häntä kädestä kiinni enkä sano mitään. Kaikki puhe johtaa ainoastaan kiihtyviin reaktioihin.
Olen yrittänyt saada vaimoni puhumaan ammattiauttajan kanssa (ilman minua, ei siis pariterapiaa) tai vaikka kavereidensa kanssa, mutta ehdotukset ovat kaikuneet kuuroille korville.
Ihanainenhan tuo on ja minulle aivan hirveän rakas, mutta kieltämättä tekisi välillä mieli karjua, että kerää nyt j*******a itsesi ja lopeta tuo ongelmien rakentelu. Eipä tuollainen karjuminen vain taitaisi jumissa olevaa ihmistä auttaa. Ei olisi auttanut ainakaan minua vaikeina vuosinani.
VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi!
Olet varmaan oikeilla jäljillä siinä, että vaimosi voimakas syyllisyys yhden yön suhteesta, josta on jo kulunut aikaa, johtuu ehkä osaltaan siitä, että hänen perusturvallisessa elämässään kyseessä on iso särö. Hänen on vaikeata antaa tapahtunutta itselleen anteeksi ja päästä siitä yli, vaikka asia on puhuttu ja anteeksi pyydetty ja annettu. Sinulla puolestaan on sen verran kokemusta elämän rosoisuudesta, että asia asettuu mielessäsi toisenlaisiin mittasuhteisiin.
Kuulostaa siltä, että olette käsitelleet asiaa viisaasti ja hyvin. Toki voisi olla hyvä, jos vaimosi puhuisi tapahtuneesta jonkun ulkopuolisen auttajan kanssa kyetäkseen löytämään eheämmän ja positiivisemman minäkuvan. Ei hänen tarvitse nimetä itseään pettäjävaimoksi. Mitä muita puolia hänessä on? Millä kaikilla myönteisemmillä nimillä hän voisi itseään kutsua? Millä nimillä sinä häntä kutsut? Kenen suulla hän puhuu nimittäessään itseään niin rumasti? Kuka häntä tuomitsisi niin rajusti? Usein ne tavat, joilla suhtaudumme itseemme tulevat vaivihkaa jostain menneisyydestä. Mitä nyt äiti/isoäiti/isoisä/opettaja sanoisi, kun en ole osannut elää elämääni oikein? Kenet kaikki koen pettäneeni, kun en olekaan ollut se hyvä ihminen, jollaisena kaikki minua pitivät?
Entä kuka antaisi anteeksi? Keiden läheisteni silmissä olen edelleen ihan hyvä ihminen, vaikka olenkin tehnyt tämän virheen? Minäkin haluaisin osaltani vakuuttaa vaimollesi, että hän on hyvä ihminen ja hyvä vaimo, joka on vain tehnyt kerran virheen. Kaikki me teemme elämässä virheitä ja pahoitamme rakkaimpiemme mieltä, mutta itselleen saa antaa anteeksi ja jatkaa uusin voimin eteenpäin.
Luulen, että olet itse keksinyt parhaan toimintatavan niihin tilanteisiin, joissa vaimosi alkaa pakonomaisesti syyttää itseään. Halaat, otat kädestä, pidät hyvänä ja olet hiljaa. Se vaikuttaa toimivan paremmin kuin sanat. Uskon, että ajan myötä nämä itsesyytöskohtaukset vähenevät ja laantuvat. Teillä on kuitenkin paljon hyvää yhteisessä elämässänne.
KYSYMYS: Suhteemme on isossa kriisissä. Olemme olleet yhdessä 5 vuotta ja nyt tuntuu, että työvälineet suhteen pelastamiseksi ovat hukassa. Luottamus on täysin mennyt. Puolisoni rankkojen lapsuuden kokemuksien vuoksi hän on oppinut valehtelemaan välttääkseen konfliktit (kuten erimielisyydet, ikävät asiat). Elämä on ollut hankalaa ja puoliso jää melkein joka päivä kiinni jostain valheesta. Hän sanoo aina, ettei minulle voi puhua. Se tuntuu oudolta, koska ei minulla ystävyyssuhteissa ole ikinä ollut ongelmaa luottamuksen ja avoimuuden suhteen. Aika usein minulla menee myös hermot, kun valheet paljastuvat aina uudelleen ja uudelleen.
Luottamuspulaa hankaloittaa myös pari vuotta sitten tapahtunut uskottomuus. Puolisollani oli suhde toiseen naiseen. Päätimme yhdessä jatkaa kuitenkin ja haluan antaa anteeksi. En kuitenkaan kestä puolisoni tapaa hankkia muita naispuoleisia ystäviä itselleen, joiden kanssa hän keskustelee hyvinkin henkilökohtaisista asioista ja useamman kerran nämä naiset ovat tunnustaneet ihastumista puolisolleni. Puolisoni puolustelee näitä ystävyyssuhteita yksinäisyydellä ja syyttää minua hallitsemisesta. Mietinkin, että hallitsenko häntä? Nämä ystävyydet eivät minua muuten haittaisi, mutta ne muuttuvat aina hyvin nopeasti intensiivisiksi suhteiksi, mikä tuntuu pahalta.
Tahtoa ja rakkautta meillä löytyy ja molemmat haluamme ehdottomasti jatkaa suhdetta. Miten voimme palauttaa luottamuksen takaisin välillemme?
Epätoivoiset rakastuneet
VASTAUS: Asiaasi voisi lähestyä kolmesta näkökulmasta: sinun, puolisosi ja suhteenne kautta. Sinä olet pettynyt ja menettänyt luottamustasi puolisosi pienten valheiden ja aiemman uskottomuustapauksen vuoksi. Puolisosi puolestaan kokee sinut hallitsevaksi, ilmeisesti siksi, että et ymmärrä hänen läheisiä ystävyyssuhteitaan muiden naisten kanssa.
Sanot, että et käyttäydy muissa ihmissuhteissasi mitenkään hallitsevasti ja määräilevästi. Näin varmasti onkin. Sellaiselta tuntuva toiminta parisuhteessasi noussee siis epävarmuudestasi ja pelostasi. On yleistä, että parisuhteessa, yhdessä sen kaikkein läheisimmän ihmisen kanssa, itse kukin löytää sisimmästään sellaisia pimeitä kohtia ja toimintatapoja, joita ei ole tiennyt olevan olemassakaan. Koet puolisosi intensiiviset ystävyyssuhteet uhaksi teidän suhteellenne, koska puolisosi uppoutuu ystävyyksissään nopeasti syvälle ja hyvin läheiselle tasolle ja tuollainen ystävyys on kerran lipunut uskottomuudeksi. On ymmärrettävää, että näissä turvattomuuden tunteissasi saatat kysellä puolisosi tekemisistä, ystävistä ja suhteenne rajoista tavalla, joka hänen korvissaan vaikuttaa kontrolloivalta. Mitä enemmän kysyt, vaikka rauhallisestikin, sitä enemmän puolisosi kokee itsensä ahdistetuksi. Alat tuntea itsesi avuttomaksi ja uhatuksi. Kaikki kysyminen ja puheeksi ottaminen, joka itseäsi rauhoittaisi, tuntuu toisen mielestä määräilevältä.
Puolisosi puolestaan saattaa ahdistua siitä, että häneen ei luoteta. Luottamuksen puute taas lisää pieniä valheita. On helpompi vaikkapa sanoa, että ei ole ollenkaan tavannut tiettyjä naispuolisia ystäviä, kuin myöntää tavanneensa ja vastata sen jälkeen epäileviin ja yksityiskohtaisiin kysymyksiisi ja ottaa vastaan huolesi, pelkosi, vihasi, epätoivosi ja kaikki sinussa myllertävät tunteet. Näin ollen hänen saattaa olla helpompi vaieta ja valehdella. Valheesta kiinni jääminen kuitenkin lisää entisestään epäluottamustasi ja kontrollointiasi, mikä taas saa puolison tuntemaan olonsa yhä ahtaammaksi ja valehtelemaan lisää. Kun tällainen kehä pyörii, jokainen teko kiertää tunnelmaa yhä tiukemmalle, vaikka kumpikaan ei sitä tahtoisi.
Ensimmäinen askel olisi tunnistaa, millainen kehä välillänne on pyörimässä. Kehän tunnistaminen vähentää molempien osapuolten syyllisyydentunteita, koska sitä kautta on helpompi nähdä, että tilanteen ajautuminen umpisolmuun ei ole johtunut kummankaan pahasta tahdosta.
Voisitteko ensimmäiseksi istua alas ja kertoa toisillenne, miksi haluatte olla tässä parisuhteessa? Mikä toisessa on sellaista, jonka vuoksi haluat olla hänen kanssaan? Muistelkaa suhteen alkuaikojen hyviä kokemuksia. Mitä siitä ihanasta voisitte virittää uudelleen? Mitä uutta hyvää voisitte lähteä etsimään? Millaisia tavoitteita ja unelmia teillä on yhdessä? Tämän perustan rakentamisen jälkeen voisitte tutkia tätä ystäväkysymystä tarkemmin. Millaisia rajoja te asetatte ystävyyssuhteille liitossanne? Minkä verran puolisosi voi rajata ystäviensä kanssa viettämäänsä aikaa tai heidän kanssaan jakamiaan asioita? Muuttuuko ystävien merkitys hänen elämässään parisuhteen lähentyessä ja syventyessä? Entä muuttuuko sinun suhtautumisesi puolison ystävyyksiin, kun teidän keskinäinen suhteenne syvenee?
Toivon teille antoisaa tutkimusmatkaa itseenne, toisiinne ja suhteeseenne.
KYSYMYS: Tarvitsen/tarvitsemme apua parisuhteessa joka on nyt kohdannut niin suuren kriisin ettemme sitä enää pysty selvittämään.
Eli, meillä on ollut molemmin puolista pettämistä ja valehtelua. Kaiken olen oikeastaan minä aiheuttanut omilla toiminnoillani. Olen siis paljastunut viime kesänä puolisolleni salasuhteesta joka oli enemmänkin henkistä kuin fyysistä tapailua ja viestien vaihtelua. Tämä suhde oli ajankohtainen n. 2v sitten ja sitä kesti n.1kk. Koskaan en tilannetta päästänyt siihen pisteeseen että se olisi muuttunut seksuaaliseksi suhteeksi. Tiedän, se ei tasaa sitä asiaa mitenkään. Tein väärin ja silloin sen myöskin ymmärsin ja lopetin suhteen kun tajusin miten tyhmästi olen tekemässä. Toinen asia mistä myös paljastuin samalla kertaa oli se että olin lähetellyt laivalla tapaamalleni naiselle viestejä joilla ei ollut itselleni mitään tarkoitusta, typerää itsetunnon boostaamista. Tuo viestittely ei siis johtanut mihinkään vaan oli hetken päähänpisto ja kesti sen ajan kun join kahvia tauolla töistä. Väärin tehty, tiedän.
Nämä asiat kun paljastuivat kesällä niin puolisoni oli ehdoton sen asian suhteen että ero on ainoa vaihtoehto ja sen myös silloin hyväksyin.
Asiasta kului muutamia viikkoja ja koitti se päivä kun olimme lähdössä hänen vanhemmilleen kertomaan tätä asiaa niin ehdotin että saanko minä olla se joka sen heille kertoo. Johon puolisoni vastasi että "en mä tässä nyt ole mihinkään lähdössä, ei tarvitse puhua mitään". Tästä luonnollisesti sain toivoa että tunnelin päässä on valoa ja töitä tekemällä saisimme asiat kuntoon.
Töitä siinä tehtiinkin, en painostanut, autoin lapsen hoidossa, annoin hänelle tilaa ja omaa aikaa niin paljon kuin suinkin pystyin. Lähdin jopa lapsemme kanssa maalle mummolaan että äiti saa touhuta omia asioitaan.
Ennen kaikkea pyysin anteeksi.
Kunnes tuli uudenvuodenaatto, jolloin minulle paljastui että hänellä on ollut loka-marraskuun ajan seksisuhde toiseen mieheen. Maailmani romuttui mutta silti osasin antaa hänelle tapahtuman heti anteeksi koska ainoa syyllinen siinä asiassa olen minä itse, minä hänet siihen tilanteeseen ajoin.
Nyt olemme viime päivät yrittäneet keskustella asiasta mutta tilanne on täysin mahdoton. Hän ei omien sanojensa mukaan enään rakasta minua ja haluaa erota kun taas minä rakastan häntä yli kaiken ja teen kaiken voitavani että saisimme asiat kuntoon. Luonnollisesti olen halunnut tietää tapahtuneesta kaiken ja kysellyt ja kysellyt ja kaiken kyselyn jälkeen saanut rehelliset vastaukset missä, milloin ja kuinka monta kertaa. Ei ole ollut helppoa kuultavaa.
Yksi asia, minkä itse näen tässä ongelmaksi on se, että silloin kesällä hän ei juurikaan halunnut keskustella asiasta vaan on miettinyt asiat yksin.
Mitä teemme? En halua luovuttaa kun kyseessä on niin paljon rakkautta ja kaiken lisäksi meitä on tässä perheessä 3. Hän, minä ja ihana 3-vuotias tytär.
Anteeksi sekava teksti, liikaa tunteita mukana.
_____________________________________________________________________________________
Nyt löydät Suhdeklinikan myös Facebookista!
_____________________________________________________________________________________
VASTAUS: Kiitos rehellisestä kirjeestäsi, ei tarvitse pyytää anteeksi sitä, että on liikaa tunteita mukana. Miksi ei olisi? Tuntuu sitä, että kesästä lähtien liittonne on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. Ja se jos mikä, on raskasta. Tunteiden vaihdellessa on monesti vaikea nähdä selkeäsi, mistä on kyse ja mitä tulisi tehdä. Hätä suhteen mahdollisesta päättymisestä on niin suuri, että on valmis vaikka mihin, esimerkiksi kantamaan yksin syyllisyyden ja vastuun siitä, mitä on tapahtunut.
On hienoa, että pystyt kantamaan vastuun teoistasi ja niiden seurauksista. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettet missään nimessä ole yksin syypää siihen, minkälaisessa tilassa parisuhteenne tällä hetkellä on. Tuntuu siltä, että teillä on ollut molemmin puolin vaikeuksia olla rehellisiä ja avoimia, toisaalta sitoutua ja olla uskollisia. Suhteessanne on ollut eriasteista pettämistä ja salailua.
Loppujen lopuksi ei ole oleellisinta löytää syyllistä ja ongelmien aloittajaa, vaan oleellista on tarkastella rehellisesti sitä, mitä on tapahtunut ja mitä tulisi tapahtua nyt. Tällä en tarkoita yksityiskohtien onkimista ja kuulustelua, tarkoitan ennemminkin sitä, että anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen edellyttävät yhteistä ymmärrystä siitä, mitä todella on tapahtunut, myös tunnetasolla.
Minulle tuli olo, että olit valmis antamaan puolisolle anteeksi uudenvuoden aattona vähän liiankin hätäisesti. Kirjoitat, että vaikka maailmasi romuttui, niin silti osasit antaa hänelle tapahtuman heti anteeksi. Itse uskon, että olisit tarvinnut siihen enemmän aikaa. Tuntuu siltä, että olet niin vakuuttunut omasta syyllisyydestäsi ja osallisuudestasi puolisosi tekoihin, ettet ole valmis kohtamaan myös sitä puolta, että kumppanisi on tehnyt väärin sinua kohtaan ja se on haavoittanut sinua.
Anteeksi antamiseenkin voi kulua aikaa, molemmin puolin. Joskus olemme valmiit antamaan anteeksi edes asiaa käsittelemättä, jotta emme vain menettäisi toista. Se ei ole kuitenkaan viisasta. Sydän tarvitsee aikaa toipuakseen ja pettymys tarvitsee tien purkautuakseen.
Hiljalleen pitäisi selvittää, mitä te haluatte nyt ja mihin te kaksi olette valmiina. Se ei yksin riitä, että sinä olet valmis tekemään kaiken voitavasi. Liittonne korjaamiseen tarvitaan molempia.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että teidän kannattaa ratkaista ristiriitanne ja yrittää palauttaa menetetty luottamus. myös sen takia, että perheessänne on teistä molemmista täysin riippuvainen lapsi. Hänen takiaan kannattaa ainakin yhdessä miettiä, ovatko ongelmanne sellaisia että ne pystyy ratkaisemaan. Luulen, että merkittävintä, ei ole se, mitä on tapahtunut, vaan se mihin olette valmiita nyt. Oletteko molemmat valmiita tekemään työtä, keskustelemaan ja antamaan anteeksi ja sitä kautta antaa perheellenne vielä mahdollisuus? Ehdotan, että, jos mahdollista, käännytte ammattiauttajan puoleen. Paikkakuntanne kirkon perheneuvonta auttaa teitä varmasti mielellään, vaikka ehkä joudutte apua hiukan jonottamaan.
KYSYMYS: Olimme puolisoni kanssa yhdessä melkein 5 vuotta. Meillä on puolivuotias lapsi. Petin puolisoani oman puhumattomuuteni takia sekä viestittelin parille naiselle. Erosimme tämän takia. Ongelma on, että en osannut enkä uskaltanut puhua itseäni häiritsevistä asioista. Kun riitelimme, emme saaneet asioita päätökseen. Puolisoni ottaa pienetkin asiat raskaasti, ja itselleni ne eivät vaikuta samalla tavalla. Tämä johti tyytymättömyyteeni. En osaa vieläkään kertoa syitä hänelle, miksi tein näin.
Nyt eron jälkeen olen osannut järkeillä asioita, ja näistä on puhuttu yhdessä sekä pariterapiassa jossa käymme yhdessä. Hän ei ole tyytyväinen vastauksiini. Rakastan häntä enemmän kuin koskaan ja haluaisin palata yhteen. Hän ei ole sitä mieltä. Haluaa kokeilla uutta (seksiä muiden kanssa) ja tuntuu että kun hän on sieltä saanut tarpeeksi hän ilmoittaa mahdollisesti sitten että nyt olisin valmis. Itselleni on jäänyt olo etten saa tehdä mitään, ja minun pitäisi odottaa kun hän on valmis. Hän viestittelee ja suunnittelee milloin näkisi tämän "juttukaverin" kanssa. Olen yrittänyt osoittaa ja kertoa mitä haluan, mutta hänellä se ei tunnu missään.... mitä voin tehdä? Olen neuvoton enkä halua kokeilla mitään kenenkään kanssa... haluan vain hänet ja lapseni takaisin. En hetken mielijohteesta vaan lopullisesti. Kadun tekoani ja pystyn muuttumaan ja puhumaan.... auttakaa!!
[b]Nyt löydät Suhdeklinikan myös Facebookista!
_____________________________________________________________________________________
VASTAUS:[/b] Hei ja kiitos kysymyksestäsi! Itse asiassa se sisälsi jo paljon vastauksiakin, sellaisia, joita olet itse löytänyt syiksi aiempaan huonoon oloosi ja pettämiseesi parisuhteessasi. Onnittelen sinua siitä, että olet - osin pariterapianne avulla - oppinut tuntemaan itseäsi noin hyvin! Tapahtuipa suhteessasi entiseen vaimoosi mitä tahansa, olet käymässä läpi merkittävää kasvuprosessia. Se lupaa sinulle monilla elämänalueilla hyvää tulevaisuutta.
Pohdittuasi parisuhdettanne ja koko aiempaa elämääsi olet rakastunut entiseen puolisoosi uudelleen, mutta hänen tunteensa eivät ole samanlaiset. Tämä on aivan ymmärrettävää. Entinen puolisosi on käynyt läpi omat tunnemyrskynsä ja surutyönsä irtautuessaan suhteestanne, eikä hänen ole helppoa antaa enää tilaa rakastumisen tunteille sinua kohtaan. Jos hän päästäisi itsensä rakastumaan sinuun uudelleen, hän altistaisi itsensä taas hylätyksi tulemisen pelolle ja pettymykselle.
Luulen, että sinun on parasta toimia suhteessa häneen ystävällisesti, yhteistyöhaluisesti ja rauhallisesti. Älä ahdistele häntä rakastumisen tunteillasi. Se voisi enemmän loitontaa häntä kuin tuoda häntä lähemmäksi sinua. Voit toki ilmaista tunteesi hänelle, mutta anna hänelle tilaa miettiä asioita, tunnustella omia tunteitaan ja olla etäälläkin. Liika läheisyyden etsiminen voi tuntua hänestä painostavalta. Voit omalla, tavallisella elämälläsi osoittaa hänelle, millä tavalla olet nykyään erilainen, muuttunut mies. Pitkäjänteinen toiminta puhuu enemmän kuin sanat.
Voi myös käydä niin, että ex-vaimosi kyllä näkee muutoksesi ja arvostaa sitä, mutta ei sittenkään halua enää suhteeseen kanssasi. Hänellä on oikeus siihen valintaan. Oma muutoksesi ja kasvusi ei silti ole turhaa. Vaikka sitä voi nyt olla vaikeata uskoa, sinulle avautuu siinäkin tapauksessa mielekäs ja täysipainoinen elämä - omana itsenäsi, uudessa suhteessa sitten, kun olet siihen valmis.
KYSYMYS: Olen 27v. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 10 vuotta. Olemme uskovaisia ja koemme, että on turvallista elää uskovaisena. Noin puoli vuotta sitten mieheni jäi kiinni pettämisestä, jota oli kestänyt noin kolme vuotta niin miesten kuin myös maksullisten naisten kanssa.
Odotin tällöin neljättä lastamme, oksensin paljon ja olin pahoinvoinnin takia muutaman kuukauden sängyssä. Neljäs lapsemme oli yhdessä suunniteltu että nyt jaksaisimme ottaa lapsen vastaan. Mieheni petti viimeisen kerran, kun minä podin kauheaa pahoinvointia kotona. Kiinnijääminen tapahtui, kun aloin ottamaan meidän vanhaa puhelinta käyttöön jossa oli paljon viestejä lähetetty ja vastaanotettu prepaid liittymästä. Menin totaalisesti sekaisin. Luulin suhteemme olevan hyvä. Romahdin täysin, itkin monta päivää ja oksensin paljon. Tavallaan tätä olin pelännyt monta vuotta, mutta kuvittelin itse olevan vain tyhmä kun ajattelen niin.
Mieheni on aina kattonut pornoa ja tästä syystä olen aina katsonut sivuhistoriat koneelta ja jutellut miehen kanssa tästä monet kerrat ja sanonut että pelkään milloin se ei enää riitä. Mieheni on luvannut lopettaa sen kokonaan, mutta ei kai ole kuitenkaan lupausta pitänyt. Nyt hänellä oli monella sivulla ilmoitus, että haetaan salaista seuraa. Luin myös hänen sähköpostit kun pyysin häntä aukasemaan s-postin mihin nämä deittisivuston viestit tulevat. Yhdessä poistimme s-postin ja ilmoitukset netistä. Juttelimme paljon. Mieheni kävi vähän aikaa terapiassa, mutta siihen meillä ei yksinkertaisesti ollut varaa. Vähän aikaa meni hyvin, vauva syntyi ja arki sujui mukavasti. Yhteisiä harrastuksia on ja vietämme illat yhdessä lasten kanssa. Tällä hetkellä todella vähän kahdestaan. Raha on tiukilla ja vauvan hoito vie vielä paljon aikaa. Olemme vauvasta mielissään molemmat.
Nyt kun minulla on alkanut vähän väsymys helpottaa, olen alkanut itse oireilla. Elämä ei tunnu enää kovin mukavalta. Harrastuksiin ja iloiseen mieleen pitää koko ajan tsempata itseä. Itku on herkässä. Koko ajan joudun varmistelemaan onko mies pitänyt lupauksensa. En jaksais koko ajan varmistella mitä se tietokoneella ja puhelimen netillä tekee, enkä ole niitä nyt sen jälkeen edes katsonut. Luottamus on todella kadonnut. Nään tapahtuneista painajaisia, asia tulee joka päivä mieleen ja aina kun mies menee töihin tai mihin vaan rinnasta puristaa todella kovaa ja paha olo kalvaa.
Miehen kanssa ollessa olo on helpompi. Väsyttää tallainen, en halua olla se varmisteleva ja kyttäävä vaimo. Ehkä asiaa pahentaa se, että kiinnijäämisen jälkeen mies jätti osan kertomatta, asioita on selvinnyt pikkuhilijaa jälkeenpäin jutellessamme. En tiedä edelleenkään mistä se on johtunut, eikä miehenikään kai tiedä. Ainut mitä tiedän on, että joku minussa on ärsyttänyt, siitä on nyt puhuttu, en kuitenkaan ollut itse huomannut asiaa. Mieheni on myös ajatellut, että tissit ja alapää menee synnytyksessä pilalle ja lähtenyt sitä kokeilemaan muualle. Ja tuo viimeinen pettäminen tuntuu ihan ylitsepääsemättömälle. Koskaan meillä ei ole ollut seksissä ongelmia ja emme kovin usein ole riidelleet.
Suunnittelemme tulevaisuutta, mutta minua pelottaa. En uskalla enää heittäytyä ja tehdä niinkuin haluttaisiin. Pelkään että taas romahdan. Suojelen itseä uusilta pettymyksiltä. Itsetuntoa ei ole, tunnen itseni rumaksi, huonoksi vaimoksi. Kärsin myös siitä jos mieheni on tekemisissä muitten nuorten tyttöjen kanssa, koen että hän tarvitsee niiltä koko ajan paljon huomiota. Olen kertonut siitä jollakin lailla miehelleni ja nyt hän on ainakin jättänyt kertomatta minulle kaikki sellaiset asiat. Aiemmin on kertonut innoissaan kun on esim töissä mennyt jonkun tytön kyydissä johonkin ja muuta vastaavaa. Aiemmin en ajatellut asiasta mtn, mutta nykyään en taho kestää oikeen mitään. Olen pitänyt miestä seksiaddiktiona, mutta syyttelen itseä että olen sairas kun ajattelen kaikista asioista sillä tavalla.
Voiko tämä loppua miehelläni itsestään vai tarvitaanko siihen ulkopuolista apua? Kysyin mieheltä kerran miten hän on nyt pärjännyt, kertoi hän ettei nyt ole ollut mitään tarvetta sellaiselle ja on ollut niin paljon hommaakin. Minulle on avoin edelleen, mikä se tarve siihen on.
Tarvisinko itse terapiaa ja mistä sitä voisi saada? Tällä hetkellä koen että olemme enemminkin ystäviä, enkä tiedä rakastanko vai vihaanko miestäni. Olen sortunut varmaan liikaakin syyttelemään häntä kun on tehnyt tällaista ja pilannut minunkin elämäni, vaikka todellisuudessa haluaisin auttaa häntä. Mutta en koe että saisin itse häneltä apua tähän, enkä edes tiedä millaista apua kaipaan kun olen edelleen niin hämmentynyt ja loukkaantunut.
On myös mennyt usko uskonnon tuomaan turvallisuuteen. En tiedä haluanko enää olla uskossa, aika näyttää mihin kykenen.
Kotiäiti
VASTAUS: Kiitos koskettavasta viestistäsi. Hyvä, että kirjoitit meille, toivottavasti osaan olla jotenkin sinulle avuksi.
Olette olleet yhdessä nuoresta asti ja nuoria olette edelleen, vaikka jo suuren perheen vanhempia. Yhteinen usko ja sitoutuminen perheeseen ovat hienoja ja teitä kannattelevia asioita. Kirjeessäsi oli monta kohtaa, joista iloitsin. Osaatte iloita vanhemmuudesta, myös uudesta vauvasta, vaikka sen odotusaikana puhkesikin tämä kriisi. Pystytte keskustelemaan asioista ja tekemään sopimuksia. Elätte yhdessä perhekeskeistä elämää ja teillä on yhteisiä harrastuksia. Seksikin on sujunut ongelmitta. Mutta nyt olette hankalan ongelman edessä.
Minulle nousee mieleen ainakin kolme eri näkökulmaa: sinun, miehesi ja parisuhteenne. Aloitetaan sinusta. Kirjeesi sai minut huolestumaan sinusta ja jaksamisestasi. Kerroit, että näet painajaisia, rinnasta puristaa kovaa ja sinulla on kalvava paha olo. Nämä fyysiset oireet kertovat ahdistuksesta ja siitä, miten rankka asia tilanne sinulle on.Kuinka mahdat jaksaa vauvan ja muiden lasten kanssa? Onko sinulla ihmisiä, joilta voisit pyytää apua arjen askareissa ja lasten hoidossa, niin että saisit levättyä ja käytyä vaikka kävelemässä ja tuulettamassa ajatuksiasi? Voitko puhua tilanteestanne kenenkään kanssa? Olisi tärkeää, että saisit purkaa tunteitasi avoimesti jollekin luotettavalle ihmiselle.
Mitenhän miehesi mahtaa pärjätä kriisinne keskellä? Kerrot, että hän jaksaa käydä töissä ja osallistua lasten hoitoon ja harrastuksiinne. Onkohan niin, että pärjäileekin ihan hyvin juuri nyt vai voiko olla, että hän tajuaa, ettei voi nyt taakoittaa sinua enempää näillä omilla jutuillaan. Aika iso prosessi hänellä varmasti oman seksuaalisuutensa kanssa on meneillään. Bi-seksuaalisuutta, prostituoituja, salaisen seuran hakemista deittipalstojen kautta sekä sen pohtimista, riittääkö hänelle yksi nainen, jonka vartalo on synnytysten ja imetysten muovaama hänen omien lastensa jäljiltä. Kaikkeen tällaiseen liittyy yleensä syyllisyyttä, häpeää, katumusta, huonommuuden tunteita, ahdistusta ym. Miten kukin tällaisten tunteiden kanssa pärjää, on yksilöllistä. Joskus nämä tunteet ovat niin musertavia, että mieli ottaa avuksi erilaisia defenssejä, esim. kieltämisen tai torjunnan. Oli tosi hyvä, että miehesi kävi juttelemassa terapeutin luona. Harmillista, että sen piti loppua, mutta ymmärrän hyvin, ettei taloutenne kestänyt yksityisen psykoterapeutin taksoja. Ajattelen, että miehesi kuitenkin tarvitsee apua itselleen selvittääkseen omaa seksuaalisuuttaan ja kaikkia noita tunteita, jotka hänen tekonsa luultavasti ovat nostaneet esiin.
Tämä kriisi, jonka keskellä nyt elätte, ravistelee luonnollisesti parisuhdettanne syvästi. On täysin ymmärrettävää, että luottamus on nyt kadonnut. Et halua olla kyttääjä ja oletkin lopettanut miehesi viestien lukemisen. Silti ajatuksesi pyörivät tapahtuneissa ja pelkäät mahdollisia uusia vastaavia tapahtumia. Pitkän työkokemukseni perusteella ajattelen, ettei luottamus voi palautua ennen kuin sille on todellista pohjaa paitsi sanoissa myös teoissa. Miten miehesi voisi saada sinut luottamaan siihen, ettei pettämisiä enää tule ja pystyisikö hän edes lupaamaan sellaista? Ja pystyisitkö sinä tilanteen ollessa näin tuore edes uskomaan siihen? Voi olla, että epäluottamus on seuralaisenne, kunnes miehesi saa jonkinlaisen selvyyden omasta seksuaalisuudestaan, mitä hän tarvitsee ja mihin pystyy sitoutumaan. Yhteinen kysymyksenne sitten onkin, miten kannattaisi elää tässä tilanteessa sen epäluottamuksen ollessa läsnä. Sinä tiedätkin, ettet pysty vahtimaan etkä estämään miestäsi. Miten sinun kannattaisi nyt olla, että pärjäät sen kanssa ja jaksat huolehtia itsestäsi ja lapsistanne?
Teidän kannattaa ehdottomasti hakea ulkopuolista keskusteluapua tilanteeseenne. Parasta olisi, jos voisitte käydä juttelemassa sekä yhdessä että erikseen. Monissa kirkon Perheasiain neuvottelukeskuksissa työskentelee koulutettuja seksuaaliterapeutteja. Katso tästä listasta teitä lähinnä sijaitseva keskus ja tiedustele, löytyisikö sieltä seksuaaliterapeuttia. Nämä palvelut ovat maksuttomia.
Toivon, että pidät huolta itsestäsi kaiken tämän keskellä. Kestävyyttä ja rakkautta teille molemmille!
KYSYMYS: Olemme olleet yhdessä vaimoni kanssa 20v. Meillä on neljä yhteistä lasta joista ensimmäinen jo omillaan opiskelemassa. Kotona 3 tytärtä. Vuosien saatossa suhde vaimooni muuttunut ja olemme erkaantuneet toisistamme. Noin 4 vuotta sitten olimme tilanteessa että hän oli luonut suhteen mieheen ja tapaili häntä. Hänen sanojensa mukaan sänkyyn ei menty. Tuolloin tein selväksi että toisesta vastaavasta virheestä seuraa ero. Toinen kerta tuli nyt.
Viime kesästä tilanne muuttui oleellisesti vaimostani tuli hyvin etäinen, kylmä ja hyökkäävä. Vajaa kuukausi sitten hän ilmoitti ettei halua jatkaa avioliittoamme. Sitten hän oli yön poissa ja sen jälkeen tilanne muuttui huonosta pahaan. Tänään erilaisten vaiheiden jälkeen hän lopultakin tunnusti että hänellä on ollut suhde eronneeseen mieheen jo pidemmän aikaa ja että hän oli viettänyt yön kyseisen miehen luona. Olemme tienristeyksessä ja kysyisin neuvoa miten tästä eteenpäin. Vieläkö kannattaa yrittää vai onko aika luovuttaa?
VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi. Teillä on takana pitkä liitto, 20 vuotta, ja paljon yhteistä historiaa. Koko sen ajan olette eläneet perhe-elämää neljän eri-ikäisen lapsen kanssa. Kerroit, että olette vuosien saatossa vieraantuneet ja etääntyneet toisistanne. Niin helposti tapahtuu, kun perheen pyörittäminen ja lasten tarpeet vievät huomion. Miehen ja naisen välinen suhde jää vanhemmuuden jalkoihin. Mietin, miten sinä olen pärjännyt sen asian kanssa. Oletko kaivannut vaimoasi naisena vierellesi ja lähellesi? Miten olet kaipuutasi hänelle ilmaissut?
Mieleeni tulee kertomasi perusteella, että vaimosi on ehkä jossain vaiheessa väsynyt olemaan pääsääntöisesti äiti ja halunnut tuntea itsensä naiseksi jälleen. Onkohan hän silloin lähestynyt sinua miehenä isän roolin takana? Mietin, miten hän on mahtanut sen tehdä ja onko se tavoittanut sinut. Jostain syystä, jota emme nyt tiedä, vaimosi on lähtenyt hakemaan huomiota ja vahvistusta naiseudelleen kodin ulkopuolelta. Kun ensimmäinen kerta silloin neljä vuotta sitten paljastui, oli liitossanne tuhannen taalan paikka. Kriisihän on aina paitsi uhka, myös mahdollisuus johonkin uuteen. Siksi minua kiinnostaa, miten toimitte silloin. Ilmeisesti totesitte molemmat, että ette halua menettää toisianne ja haluatte jatkaa yhdessä. Millaista teillä oli silloin? Oliko suhteenne sen jälkeen entistä läheisempi ja lämpimämpi? Jos näin oli, mitä tapahtui välissä olleiden vuosien aikana? Pääsikö arjen harmaus taas sammuttamaan syttyneen kipinän?
Se, että vaimosi alkoi muuttua kylmäksi, kertoo minulle, että hän alkoi ottaa etäisyyttä sinuun. Hän on todennäköisesti pohtinut eron mahdollisuutta jo jonkun aikaa. Eroaminen vanhasta tutusta on vaikeaa ja monesti ristiriitaistakin. Lähtijä alkaa usein käyttäytyä vihamielisesti puolisoaan kohtaan. On helpompaa lähteä, kun on vihainen. Se suojaa mieltä muistamasta kaikkea sitä hyvää, jonka takia on kuitenkin jatkanut näin pitkään yhdessä.
Olette todellakin tienristeyksessä, kuten kirjoitit. Nyt on tärkeä kohta teidän molempien miettiä, mitä elämältänne haluatte. Kuinka paljon rakkautta toista kohtaan on vielä jäljellä? Onko sitä vielä sen verran, että hiillokseen puhaltamalla voisi sytyttää uudelleen lämpöä ja hehkua? Jotta liitto voisi jatkua, toivoa ja tahtoa yrittää tulee olla molemmilla. Jos syyt pysyä yhdessä ovat tottumus tai syyllisyys ja häpeä mahdollisesta erosta, ovatko ne riittäviä?
Jos molemmat olette valmiita ja halukkaita vielä jatkamaan yhdessä, pidän tärkeänä, että käytte nyt suhteenne perinpohjaisesti läpi. Mitkä kaikki asiat ovat saaneet teidät etääntymään? Millaisia pettymyksiä ja loukkaantumisia olette kohdanneet? Millä eri tavoilla olette yrittäneet ratkaista parisuhteenne ongelmia? Mitä kumpikin toivotte ja tarvitsette? Pystyykö vaimosi antamaan sinulle riittävästi sitä, mitä tarvitset ja pystytkö sinä antamaan hänelle, mitä hän tarvitsee? Mihin asioihin on syytä tulla muutosta? Millaisena haluaisitte parisuhteenne jatkuvan? Jos näitä asioita tuntuu vaikealta käydä läpi kahden kesken, suosittelen lämpimästi hakeutumaan pariterapeutin vastaanotolle. Pariterapian ja avoimen keskustelun kautta teillä on mahdollisuus oppia uutta itsestänne ja toisistanne.
Mikäli taas vaimosi pysyy eropäätöksessään, on tärkeää ettette anna omien katkeruuksienne haitata lastenne elämää, vaan pysytte kypsinä aikuisina ja turvallisina vanhempina edelleen.
Toivon sinulle voimia ja kestävyyttä kriisin keskelle.
KYSYMYS: Meillä on todella vaikea tilanne meneillään. Pian tulee yhdeksän vuotta täyteen yhdessä, 2010 syntyi yhteinen poikamme, ja viime syksynä menimme vihdoin naimisiin. Kaikkien vastoinkäymisten ja vaikeuksien jälkeen olin aidosti onnellinen, kiitollinen ihanasta perheestäni. Kunnes kuukausi sitten vaistoni osui oikeaan, löysin mieheni puhelimesta viestiketjun, joka paljasti kesästä asti kestäneen suhteen toiseen naiseen. Suhde, joka sisälsi päivittäistä viestittelyä, säännöllistä tapaamista, seksiä, jopa jonkinlaisia tulevaisuuden suunnitelmia. Muutamassa sekunnissa romahti kaikki se mihin uskoin.
Mennäänpä sitten ajassa taaksepäin. Aloimme seurustelemaan alkuvuonna 2006, rakastuin mieheeni melkein ensisilmäyksellä. Ensimmäistä kertaa hänen nukahdettua viereeni ajattelin, että tässä on se oikea. Tämän miehen kanssa minun on tarkoitus kulkea. Tunne on ollut hyvin vahva kaikesta huolimatta näinä vuosina. Ja todellakin kaikesta huolimatta, sillä sitä on ollut paljon.
Jo aika pian suhteemme alussa huomasin, että jotain on vialla. Miehelläni oli paljon haluttomuutta, hän torppasi tekemäni aloitteet. Hänellä ei ollut tuolloin kykyä keskustella, eikä kohdata minun tunteitani, vaan jos aloin itkemään, hän lähti ulos. Usein hän oli ahdistunut. Kun koitin jotenkin päästä siitä selville, hän hermostui, sanoi, että nyt vaan on huono päivä ja se siitä. Vietin monet illat itkien itseni uneen. Mutta en lähtenyt, vaikka monta kertaa se kävi mielessä. Oli niin paljon hyvääkin. Kuitenkin tuo mieheni haluttomuus jätti minuun jälkensä, yhdistettynä kyvyttömyyteen puhua siitä.
Olin aivan vakuuttunut, että syy on minussa. Että olen liian huono, lihava, ruma tai jotain. Sairastuin syömishäiriöön ja masennukseen. Kävin siitä terapiassa, mutta en uskaltanut edes terapeutille kertoa, mistä kaikki johtui. Oli niin mielettömän kipeä paikka myöntää, että on torjuttu seksuaalisesti. Muutakin vastoinkäymistä tuli samaan syssyyn, mieheni isän uhkapeliongelma paljastui, ja hänen vanhemmilleen tuli ero. Se oli myös miehelleni kova paikka. Samaan oma isoäitini kuoli. Elettiin alkuvuotta 2009. Olin niin murusina kaikesta, että päätimme erota.
Minusta tuntui, että mies ei pystynyt tekemään päätöksiä suhteemme suhteen, ehdimme tuossa välissä asua vuoden yhdessä, mutta sitten vuonna 2007 työt veivät hänet toiselle paikkakunnalle ja itse jouduin opintojen takia asumaan toisaalla. Reissasimme siis toistemme luona, käytännössä minä hänen luonaan, kaksi vaikeaa vuotta, ja minua ahdisti tilanne, ja epävarmuus, minkä hänen päättämättömyytensä aiheutti. Kuitenkin, kaikesta huolimatta rakastin häntä. Erossa jaksoimme olla lähemmäs kaksi kuukautta, lopulta minä otin yhteyttä, kun ikävä oli ylitsepääsemätön. Palasimme yhteen, juttelimme, minulle selvisi, että mieheni haluttomuus oli yhteydessä hänen ahdistukseensa omasta terveydentilastaan. Olin kyllä ollut tietoinen siitä, että hän jatkuvasti tarkkaili omaa vointiaan, söi hiivakuureja, kuulosteli vatsan omituisia tuntemuksia. Se vei häneltä paljon energiaa ja kykyä nauttia elämästä.
Päätimme kuitenkin jatkaa. Ja kävi niin, että 2009 kesällä ehkäisy petti, ja huomasin olevani raskaana. Yksimielinen päätös oli pitää lapsi. Se muutti asioita myös niin, että minä muutin mieheni luo, ja tein viimeisiä opintoja etänä yliopistooni. Loppuvuosi 2009 sujui siis verrattain onnellisissa tunnelmissa, vihdoin oli tehty päätöksiä, meillä oli ensimmäinen oikea yhteinen koti, ja lapsi tulossa. Seksikin oli alkanut sujua. Maaliskuussa 2010 ihana poikamme syntyi. Vauvan kanssa kaikki sujui todella hyvin, vauva-arki oli ihanaa ja nautin kotona olemisesta ja hänen hoitamisestaan. Mieheni oli myös irtisanoutunut entisestä työstään ja perusti vanhojen työkavereittensa kanssa oman yrityksen. Tämä toi pienen pikantin lisän koko kuvioon. Uuden yrityksen aloitus tarkoitti tietysti sitä, että rahat on tiukkaakin tiukemmalla. Ja ihminen, joka huolestuu helposti kaikesta, on tietysti erityisen huolissaan, jos ei ole oikein kunnon perusturvaakaan. Joten mieheni oli siinäkin aika kovilla. Minä keskityin vauvapilvessä olemiseen ja nautin.
Kuitenkin pian kaikki muuttui, kun miehelläni todettiin tammikuussa 2011 syöpä. Se oli aivan valtava järkytys, olin aivan hajalla pelosta ja huolesta, kuinka selviytyisin yksin pienen lapsen kanssa.
Alkuvuosi meni sumussa ja syöpähoidoissa. Meidän keskinäinen suhteemme vahvistui tuona aikana, vaikka oli kamalaa, niin silti välillämme oli paljon rakkautta. Kesään mennessä pahin oli ohi, näytti jo hyvältä, että syöpäkin saatiin havaittua ajoissa ja tulevaisuus oli valoisamman näköinen. Mies päätti irtisanoutua yrittämisestä, kaikki työahdistus yhdistettynä syöpään oli värjännyt koko asuinpaikan niin pahaksi, että muutimme takaisin kotikaupunkiimme. Alkuun kaikki näytti kivalta, mies jäi kotiin hoitamaan lasta, minä jatkoin opintoja. Mutta syksyllä jo alkoi mennä tilanne huonoksi. Mies oli valtavan ahdistunut, ajoittain jopa niin pahasti, ettei pystynyt tekemään mitään. Meidän väliltämme kaikki tuntui olevan kuollut. Syövän jälkeen iski hänelle kamalaakin kamalampi ahdistus. Ja minä olin vihainenkin, tuntui, ettei hän kyennyt näkemään miten kovasti olin itsekin kärsinyt siinä samassa.
Keväällä 2012 oli keskinäinen tilanteemme niin paha, että lapsikin jo oirehti. Soitin lopulta perheneuvolaan, etten enää jaksa.. Pääsimmekin sitten parisuhdeterapiaan, joka oli kamalaa, siellä jouduttiin käymään kaikki läpi juurta jaksain, mutta se auttoi. Miehellä todettiin ahdistuneisuushäiriö. Kaikki ei ollutkaan vain minun pään sisällä. Pitkästä aikaa saatiin aika hyvään jamaan hommat. Mies aloitti uuden työn. Voimme taas pikkuhiljaa paremmin. Kunnes keväällä 2013 mies irtisanoutui burn outin takia, alkuun mielekäs työ kasvoi vastuiltaan liian suureksi palaksi, yritys muutti pääkaupunkiseudulle, ja meidän olisi pitänyt seurata perässä. Pari kuukautta hän jaksoi rampata siellä, kunnes jäi pois ja oli taas aivan loppu.
Parisuhde voi kuitenkin hyvin, tuin miestä, meillä oli paljon keskinäistä ymmärrystä ja lämpöä. Löysimme uuden kodin, johon muutimme maaliskuussa 2013. Mieheni oli loppuvuoden kotona, löysi elämäniloa, punoi uusia suunnitelmia, harrasti ja voi taas paremmin. Menimme naimisiin syksyllä 2013, koska kaikki tuntui olevan niin hyvin. Alkuvuonna hän perusti oman yhdenmiehen yrityksensä työllistäen näin itsensä. Kaikki meni hyvin, itsekin olin työelämässä, ihana koti ja ihana perhe. Mutta sitten kuitenkin tuli tämä. Minun on niin vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että kaiken yhdessä kokemamme jälkeen tilanne on tämä, kaiken sen työn jälkeen mitä suhteemme eteen tehtiin. Nämä ovat olleet elämäni vaikeimmat yhdeksän vuotta, mutta olen halunnut uskoa, yrittää, jaksaa, rakastaa. Se on ollut sen arvoista, minä olen nykyään paljon vahvempi ihminen. Ja koska hän on se oikea. Lapseni isä ja minulle niin rakas.
Haluan koko sydämestäni antaa anteeksi, mutta en tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Luottamus on mennyt. Niin raa'asti minulle on valehdeltu päin naamaa. Niin kovasti satutettu. Voiko siitä koskaan selvitä? Jokainen viesti, jokainen puhelinsoitto, joka kerta kun hän on puhelimella, sama pyörii minun mielessäni. Jäytävä pelko, kamala epävarmuus. Jos saisin hänet kiinni vielä kerran toisen naisen kanssa, romahtaisin lopullisesti. Toinen asia, mikä minua mietityttää on hänen mielenterveytensä. Hän ei ole vieläkään mennyt hoidattamaan sitä kuntoon, vaikka diagnoosikin on. Uskon, että tämä pettäminenkin kumpuaa siitä ahdistuksesta. Siitä, että kun kaiken pitäisi olla hyvin, ja onkin, mutta ei sitten sisimmässään olekaan. Uskon myös sen, kun hän sanoo, että tämä ei johtunut minusta. Mutta voinko enää jäädä, vai pitäisikö minun pelastaa oma mielenterveyteni ja lapseni? Näihin vuosiin on mahtunut jo monta romahdusta. Niitä on varmasti tulossa lisää. Mikään ei tunnu pahemmalta kuin perheen rikkominen, lapsi ja isä ovat todella läheisiä. Lapsi murtuisi täysin. Mitä tässä voi tehdä? :( Pitkä tarina, mutta mielestäni se pitää kertoa kokonaa, jotta saa oikeanlaisen kuvan..
Murtunut, 31
VASTAUS: Kertomuksesi on monella tavoin koskettava ja se herättää monenlaisia tunteita. Minulle se kertoo siitä, että parisuhteessakin on aina kaksi erillistä ihmistä, joilla molemmilla on omat unelmansa, omat toiveensa ja omat ahdistuksensa. Myös ihmisen tahto, eli haluaminen on aina hyvin henkilökohtainen asia. Sen yli ei kukaan toinen voi kävellä. Kun kerroit miehen haluttomuudesta, niin siitä sai sen käsityksen, että siinä tilanteessa koit sen vahvasti loukkaavana ja sinuun kohdistuvana torjuntana. Etsit vikaa itsestäsi. Myöhemmin ymmärsit, että haluaminen ja haluttomuus ovat mutkikkaampia asioita. Ihmisen oman tahdon asioita, joilla on kiinteä yhteys tunteisiin.
Jos onkin niin, että tunteet ja tahto eivät koskaan ole toisen ohjailtavissa, eivätkä oikein edes ihmisen itsensäkään määräiltävissä, niin ihmissuhteisiin liittyy aina myös valintoja. Parisuhteessa läheisyyden ja välimatkan ristiriitaa on kautta aikojen pyritty ratkaisemaan kolmannen osapuolen avulla. Tämä kolmas voi olla lapsi tai työ, alkoholi tai harrastus tai vaikkapa joku ihminen. Uskottomuus voi olla ratkaisuyritys parisuhteen ongelmiin, mutta yhtä hyvin se voi liittyä ihmisen henkilökohtaiseen etsintään, jossa hän saattaa olla tai uskotella olevansa kiintynyt tuohon kolmanteen. Se voi olla ihmiselle henkilökohtaisesti toimiva ratkaisu tai se voi viedä vielä syvempään ahdistukseen. Molemmissa tapauksissa se on kumppania kohtaan syvä loukkaus. Ei ole olemassa mitään sellaista syytä, johon vedoten voisi velvoittaa antamaan tällaista loukkausta anteeksi. Parisuhde ei ole enää sitä, mitä sen piti olla.
Toisaalta uskottomuus ei tee ihmisestä jatkossa epäluotettavaa. Jos uskoton osapuoli on kokenut myös uskottomuuden tuoman ahdistuksen, hän ei halua kokea sitä uudelleen. Et kertonut siitä, onko puolisosi pyytänyt anteeksi ja ottanut itse vastuun teoistaan. Jos on, niin hyvä. Anteeksiantaminen on kuitenkin myös tahdon asia, kuten luottamuskin. Tässä vaiheessa on tärkeintä, että haluat antaa anteeksi ja tahdot luottaa, vaikka et vielä luotakaan.
Itse en usko, että eroamalla voidaan ratkaista uskottomuuden aiheuttamaa tuskaa ja surua. Se mitä on tapahtunut, ei häviä eron myötä. Tulisit aina muistamaan sen, miksi erositte. En myöskään näe, miten ero tässä tilanteessa voisi pelastaa lapsen. Uskottomuus on parisuhteen asia, ei vanhemmuuden. Tosin teet päätökset itse, mutta paljon kertoo lauseesi: "mikään ei tunnu pahemmalta kuin perheen rikkominen."
Jos päädyt eroratkaisuun, niin siitä tuskin kukaan voi sinua tuomita tai moittia. Perheen rikkomista on tapahtunut monella tavoin jo nyt. On tapahtunut paljon sellaista, mitä sinä et ole halunnut ja mistä sinä et ole päättänyt etkä ollut vastuussa. Näin ollen sinun ei tarvitse ajatella, että juuri sinä olisit rikkonut perheen, vaikka päätöksen tekisitkin.
Jos taas päätätte jatkaa yhdessä, niin luottamuksen uudelleen rakentaminen ja anteeksiantaminen ovat nekin yhteisiä asioita. Ne eivät tapahdu hetkessä, vaan vähitellen, jos te molemmat sitä haluatte. Voit kertoa puolisollesi, mitä sinä nyt tarvitsisit luottamuksen murusten keräämiseen. Jos hän rakastaa sinua, niin on selvä, että hän haluaa sinua korjaamaan sitä, mitä on ollut rikkomassakin.
KYSYMYS: Minulle ja vaimolleni tuli asumusero elokuussa ja syyt siihen oli minun alkoholinkäyttö ja sen myötä kaikenlainen salailu, vaikka toki vaimo oli pettänyt minua noin vuosi aiemmin.
Eroa ei olla vielä laitettu vireille… Meillä on viisi ihanaa lasta. Raha-asiat ovat olleet todella huonosti jo useamman vuoden. Me ollaan oltu naimisissa kahdeksan vuotta ja yhdessä jotain 11 vuotta.
Mä haluaisin meidän jossain vaiheessa palaavan yhteen ja olenkin valmis omalta osin hoitamaan asiani kuntoon ja odottamaan vaikka usean vuoden, koska rakastan häntä niin paljon. Mutta tuntuu niin pahalta, että vaimoni on joka kerta viihteellä, kun sillä on vapaa viikonloppu ja vähintään yhden miehen kanssa. Häntä on pienenä kiusattu koulussa ja haukuttu rumaksi ja niin edelleen, ja muutenkin nuorena ei ole saanut juoda ja ollut tiukemmat säännöt..
Mitä minun pitäisi tehdä, kun haluan vaimoni takaisin?
Haikaileva, 27
VASTAUS: Kiitos viestistäsi! Kirjoitat monenlaisista vaikeuksista: alkoholin käytöstä, salailusta, uskottomuudesta ja rahahuolista, jotka ovat vaikuttaneet tämänhetkiseen asumuseroon vaimosi kanssa. Teillä on viisi lasta. Et kirjoita siitä, minkä ikäisiä lapsenne ovat. Mietin, miten lapset pärjäävät vaikeassa tilanteessanne? Miten olette järjestäneet esimerkiksi käytännön asiat lastenne kannalta? Miten heille mahdollistuu asumuseronne aikana suhde molempiin vanhempiin?
Viestistäsi välittyy se, miten tärkeä vaimosi on sinulle. Kirjoitat rakastavasi häntä paljon, mikä on ymmärrettävää. Olette olleet pitkään yhdessä. Yhteiset elämänkokemukset ja lapset yhdistävät sinua ja vaimoasi väistämättä. Jäin miettimään sitä, että olet omien sanojesi mukaan valmis odottamaan vaimoasi vaikka usean vuoden ajan. Tietääkö vaimosi tämän, ja mitkä ovat hänen tunteensa sinua kohtaan? Kuinka paljon olette keskustelleet asumuseron aikana kummankin tunteista, toiveista ja tulevaisuuden suunnitelmista?
Kirjoitat vaimosi juhlivan paljon ja tapailevan muita miehiä, mikä huolestuttaa ymmärrettävästi sinua. Synnyttääkö vaimosi käytös huolen lisäksi myös muita tunteita? Kenen kanssa voit puhua vaikeasta tilanteestasi? Etsit vastauksia vaimosi käytökseen hänen lapsuutensa tiukoista säännöistä ja koulukiusaamisesta. Haluat tällä tavoin ymmärtää vaimoasi, mitä pidän arvokkaana. Hänen käytöksensä viittaa joka tapauksessa siihen, että hän ei ole ainakaan vielä valmis palaamaan luoksesi. Rohkaisen sinua miettimään, miten pitkään olet valmis odottamaan ja mitkä ovat odottamisen motiivit. Luen viestistäsi, että sekä sinä että vaimosi joudutte luopumiskysymysten äärelle. Pohdin, yritättekö ratkaista luopumisen surua kumpikin omalla tavallanne: sinä jäämällä odottamaan ja vaimosi etsimällä tilapäistä lohtua muista miehistä.
Toivon, että voisitte puhua asumuseron herättämistä tunteista ja toimintatavoista sen aikana. Ennen kaikkea toivon, että löytäisitte erotilanteen aiheuttamalle luopumisen surulle riittävästi tilaa. Vasta sen jälkeen pidän mahdollisena sen kysymyksen miettimistä, olisiko yhteen paluunne mahdollinen.
Kaikkea hyvää sinulle ja läheisillesi! Perheneuvoja Joona
KYSYMYS: Olen seurustellut puolisoni kanssa kaksi vuotta. Hän käyttäytyi suhteen alussa agressiivisesti minua kohtaan, mutta ei koskaan lyönyt. Puoli vuotta sitten tilanne kärjistyi niin, että hän otti minua rinnuksista kiinni ja heitti maahan. Jätin hänet yöllä. Olimme todella humalassa.
Lähdin kotoa ja eksyin vanhalle tutulleni. Tuttuni oli joskus kiinnostunut minusta ja päätti käyttää tilanteen hyväksi ja houkutella minut (olin sekaisin, humalassa ja shokissa) sänkyyn kanssaan. En muista koko tapahtumasta mitään muuta kuin sen, että makasin selälläni lasittunut katse silmissä ja toivoin, että kaikki on vain pahaa unta.
Palasin kotiin muutaman päivän päästä ja yritimme sopia asian. Kysyin aloitetaanko seurustelu uudelleen ja aloitetaan kaikki alusta ja sain myöntävän vastauksen. Nyt kaikki on todella hyvin, hän sai apua ongelmiinsa ja on kuin uusi ihminen. Olenko pettänyt? Pitääkö minun kertoa, mitä tapahtui sinä yönä? Usein en edes ajattele asiaa, mutta joskus se vaivaa. Kiitos.
VASTAUS: Kiitos viestistäsi! Kirjoitat parisuhteesi vaikeuksista, joihin on liittynyt puolisosi aggressiivista käytöstä. Kerrot tilanteen kärjistyneen jopa siihen, että puolisosi kävi sinuun käsiksi, mikä rikkoo fyysisen koskemattomuuden rajat. Viestistäsi tulee vaikutelma, ikään kuin vähättelisit alkuajan tilannetta kirjoittamalla, ettei puolisosi ole lyönyt sinua koskaan – ja että käsiksi käyminen johtui humalatilasta. Toisaalta puolisosi jättäminen väkivaltaisen episodin yhteydessä kertoo siitä, miten haavoittavana olet kokenut tilanteen. Olen iloinen siitä, että kirjoitat puolisosi hakeneen apua käytökseensä. Et kerro kuitenkaan tarkemmin, miten käsittelitte yhdessä aggressiivisia tilanteita palattuanne yhteen. Pidän tärkeänä suhteenne kannalta, että teillä kummallakin olisi riittävästi ymmärrystä siitä, mikä johti väkivaltaan suhteenne alussa.
Kirjoitat samalla myös siitä, miten päädyit puolison jätettyäsi sänkyyn vanhan tuttusi kanssa. Tilanne oli sinulle traumaattinen, mikä tulee puhuttelevasti esiin viestissäsi. Muistat tilanteesta vain sen, että toivoit sen päättyvän kuin pahan unen. Kenen puoleen olet voinut kääntyä tämän asian kanssa? Löytyisikö läheltäsi joku ihminen, jonka kanssa voisit jakaa tämän vaikean asian, niin ettet joutuisi kantamaan sitä yksin? Murehdit myös sitä, tulisiko sinun kertoa tapahtuneesta puolisollesi. Kysymykseesi on vaikea vastata yksiselitteisesti. Haastaisin sinua miettimään, mitä merkitystä sinun ja suhteenne kannalta on sillä jos kerrot; entä jos jätät kertomatta?
Kirjoitat, että sinä teit aloitteen seurustelun ja kaiken aloittamisesta uudelleen. Puolisosi on ollut valmis tähän kanssasi. Jään pohtimaan viestisi äärellä, oletko sinä voinut tulla riittävästi sinuiksi kaiken tapahtuneen kanssa, niin että voisit olla vapaa nauttimaan tästä hetkestä ja tulevaisuudesta?
