Olen 24-vuotias nainen ja seurustellut neljä vuotta avomieheni kanssa. Olen ajatellut eroa jo puoli vuotta, mutta olen hukassa. En ole enää onnellinen suhteessamme, seksi ei kiinnosta, koska kumppanini ei herätä minussa tunteita seksuaalisesti. Seksi kyllä muuten kiinnostaisi.
En ole varma, onko tämän hetkinen kumppanini juuri se, jonka kanssa haluaisin viettää loppuelämäni. Olemme kuin hyviä ystäviä ja kämppäkavereita, nauramme toistemme jutuille, ymmärrämme toisiamme melko hyvin ja katsomme telkkaria joskus yhdessä. Emme muuten vietä aikaa yhdessä juuri ollenkaan ja riitelemme pikkumaisista asioista. Mitään romantiikkaa tai hellittelyä ei ole. En ole koskaan saanut häneltä kummempia lahjoja tai yllätyksiä, vaikka olen sanonut asiasta monta kertaa.
Kun puhuin hänelle tulevaisuudesta, tuli esille ettei suunnitelmamme ole samanlaiset. Nyt kun otin puheeksi eron, tuli se hänelle yllätyksenä, vaikka molemmat tiesimme ettei meillä mene hyvin. Heti kun mainitsin asiasta, että päädymme ehkä eroon, hän toikin minulle kukkia ja lupaili kihloja ja lapsia (vaikka pari viikkoa sitten ei vielä niitä halunnut). Nyt hän on toitottanut minulle koko ajan, että saamme asiat korjattua ja että vika on hänessä.
Nyt olen niin sekaisin tästä kaikesta, etten tiedä enään kumpi on oikea suunta ero vai yhdessä olo. Vaistoni sanovat, että en löydä enää onnea tästä suhteesta, mutta pelkään että vaistoni ovat väärässä.
Nainen, 24
Hei ja kiitos kysymyksestäsi!
Suhteenne vaikuttaa pikku hiljaa ajautuneen ystävyys- ja kaveruustasolle. Se tietty kipinä, seksuaalisuus ja intohimo, joka liittyy parisuhteeseen, on päässyt hiipumaan. On tärkeätä miettiä tässä kohdassa, onko tämä se suhde, johon haluaisi sitoutua loppuelämäkseen. Löytyykö siihen riittävästi yhteistä pohjaa? Fyysisen ja psyykkisen läheisyyden ylläpitäminen parisuhteessa vaatii ajan ja huomion satsaamista toiseen. Läheisyys ei säily itsestään, koska sitä tunteakseen kummankin pitää voida kokea olevansa toiselle tärkeä, ykkössijalla hänen elämässään.
Olet esittänyt puolisollesi näihin asioihin liittyviä toiveita, mutta hän ei ilmeisesti ole tajunnut, miten suuri merkitys näillä itsessään aika pienillä ja helposti toteutettavilla asioilla - lahjoilla, yhteisellä tekemisellä, ajan varaamisella toista varten, kaikenlaisella huomioimisella ja romanttisuudella - oikeasti on. Näillä pienillä viesteillä voi pitää yllä yhteyttä ja osoittaa toiselle arvostustaan ja rakkauttaan. Alettuasi puhua erosta miehesi on havahtunut asian mittasuhteisiin. Pienten huomionosoitusten ja välittämisen näyttämisen puute voisi johtaa teidät eroon. Tämän oivallettuaan miehesi on aktivoitunut toimimaan.
Olisiko sinun mahdollista antaa vielä aikaa suhteellenne? Voisitteko lähteä yhdessä löytöretkelle selvittääksenne, olisiko seksielämänne ja muu niin fyysinen kuin psyykkinenkin läheisyytenne löydettävissä uudelleen? Mitä hänen pitäisi tehdä ollakseen taas haluttava kumppani sinulle? Miten sinä voisit vastata hänessä virinneeseen aktiivisuuteen suhteenne pelastamiseksi? Mitä ylipäänsä odotatte parisuhteelta? Millaisia suhdemalleja olette saaneet omista lapsuudenkodeistanne?
Kukaan ei voi ennalta tietää, mitä tulette retkeltänne löytämään, uutta tuoreutta ja tulevaisuuden uskoa suhteeseenne vaiko ymmärryksen siitä, että suhde on todella tullut tiensä päähän. Motivoituisitteko vielä yhdessä etsimään näitä vastauksia?
Olen reilu nelikymppinen kolmen lapsen perheen äiti. Lapset 12, 10, 5 vuotta. Olemme olleet aviomieheni kanssa yhdessä 18 vuotta ja niistä 14 naimisissa. Huomasin noin vuosi sitten muutoksen miehessäni, hän muuttui jotenkin etäisemmäksi.
Keskustelimme asiasta ja hän sanoikin, että kokee arjen suorittamiseksi ja otsarypyssä menoksi. Tunsin, että hän haluaisi vapautta, mutta perheemme sitoo häntä. Puhuimme erostakin jollain asteella, minä olin kovin ahdistunut siitä puhuessamme, hän ei.
Koin itseni viime syksynä voimakkaasti, ja edelleenkin jollain lailla, suhteessamme arvottomaksi. Meillä oli erittäin vaikea syksy. Jotenkin olemme sinnitelleet ja pystyneet olemaan yhdessä, mutta mieltäni ahdistaa suhteemme laatu, koska se on kylmä. Mieheni ei juurikaan kosketa minua, silloin kun haluaa seksiä, käy suoraan asiaan. Hän on tällä hetkellä tyytyväinen seksielämäämme, leikimme usein seksissä "kiellettyä hedelmää" ja häntä kiihottaa se varsin kovasti.
Lasten suhteen hän on muuttunut, hän ei halua lähteä lapseni päiväkodin äitienpäiväjuhlaan, koska minä (vaimona) en ole hänen äiti. Hän ei jaksa tehdä/leikkiä enää lasten kanssa. Hän vastailee minulle tylysti ja jos yritän jutella, meille tulee riita ja syyttelemme toisia. Hän ei kestä, jos minä menetän malttini. Kotityöt ei kiinnosta, tuntuu että huusholli on minun harteilla, pihatöistä hän ei ole kiinnostunut enää alkuunkaan. Ennen hän oli innokas ja siitä luopuminen on harmittanut minua kovasti.
Olen löytänyt kotona joskus tyhjän pullon ja joskus huomannut hänen olevan pienessä sievässä, kun palaan kotiin kokouksesta tai kaupasta. Sen olen suoraan sanonut, etten hyväksy piilojuomista. Hän urheilee ja haluaa tulla hyvään kuntoon kesäksi. Minusta hän toimii työ päivän jälkeen itsekkäästi: syönnin jälkeen viettää aikaa iPadilla ja lähtee liikkumaan ja siinäpä se ilta menee.
Itse yritän huomioida lapset, huushollin, pihan ym. kodin jutut. Mieheni ottaa osaa kyllä ruuanlaitoon ja siivoammekin välillä yhdessä kotia. Välillä kaikki sujuu hyvin, mutta monesti huomaan, että joudun olemaan varpaillaan ja miettimään sanojani hänelle etten loukkaa. Tulee kylmä tunne hänen toimistaan. Hän erosi kirkosta niin, etten minä tiennyt asiasta pitkään aikaan mitään.
Hän antaa postiivista palautetta minulle lenkkeilystäni ja toivoisi minun olevan hoikempi. Kertoo avoimesti, että katselee kauniita naisia ja halusi näyttää minulle kauniista kampaajastaan kuvan. En tunne itseäni kovinkaan mustasukkaiseksi, mutta jotenkin pelkään menettäväni hänet. Ehdotin viime syyskesällä parisuhdeterapiaan menemistä, mutta hän on ehdottomasti mitään sellaista vastaan. Kannattaisikohan minun mennä sellaiseen? Miten minun kannattaisi toimia? Haluaisin hoitaa suhdettamme ja toivoisin suhteemme laadun paranevan ja perheemme pysyvän koossa. Uskon, että lapsetkin aistii meidän välisen kylmyyden. Välillä huomaan miettiväni eroa hänestä, mutta pelkään sitä taloudellisista syistä. Häneltä tuntuu jotenkin puuttuvan se empatian ja lohduttamisen taito jota hänellä ennen oli. Olemme lasten kanssa suruissaan lemmikkimme puolesta, mutta hän on kylmä ja ei sano mitään, yhtään lohduttavaa sanaa, ainakaan minulle.
Välillä tuntuu, että haluaisin käpertyä jonkun miehen kainaloon, joka tykkää minusta, apua! Pelottaa, miten minä jaksan, kun näistä on todella vaikea puhua kenellekään ja ystäviäkään minulla ei oikein ole, sellaisia tosi hyviä, joille kehtaisi näistä puhua.
Hyvä ystävä,
Kiitos kirjeestä. Siinä kerrot suhteestanne, jossa vuoden aikana on tapahtunut muutoksia. Miehesi on tullut välinpitämättömäksi kodin, pihan ja lasten kanssa puuhailun suhteen. Hän ei osallistu lasten juhliin kuten ennen. Havainnot saavat sinut huolestuneeksi.
Sinä haluat tehdä jotain suhteenne eteen. Toivot suhteen laadun paranevan ja perheen pysyvän koossa. Et ole mustasukkainen tyyppi, mutta pelkäät, että menetät miehesi, koska hän ilmaisee kiinnostusta muiden naisten kauneutta kohtaan. Läheisyys ja hellyys ovat vähentyneet suhteestanne. Kuitenkin teillä edelleen on seksiä. Se on merkki siitä, että ette ole ajautuneet toivottoman kauas toisistanne.
Kirjeessäsi oli muutama lause, joka antaa toivoa paremmasta. Kerrot, että miehesi laittaa ruokaa ja siivoattekin yhdessä. Hän ei siis ole kokonaan tullut välinpitämättömäksi. Mietin, onko hänen kohdallaan kysymys väsymyksestä tai jostain ikäkausikriisistä. Ajatteleeko hän, että perhe uuvuttaa ja jossain muualla olisi helpompaa? Haaveileeko hän toisenlaisesta parisuhteesta? Miehesi kertoo olevansa tyytyväinen seksielämäänne. Oletko sinä? Voitko kertoa hänelle, mitä sinä toivot yhteiseltä seksiltänne, että se voisi olla molemmille ilo?
Kerroit myös, että joskus kaikki sujuu ihan hyvin. Tuo oli ilahduttava lause. Siis teillä on myös hyviä hetkiä ja toimivaa perhe-elämää. Tarkkailepa noita hetkiä. Mitä silloin teette? Mikä saa sinut tuntemaan, että kaikki sujuu? Mitä erilaista noissa hetkissä on huonoihin hetkiin verrattuna? Mitä sinä teet silloin toisin? Mitä miehesi tekee toisin? Noista hyvin sujuvista hetkistä voit löytää avaimia suhteenne korjaamiseen. Mitä niissä on sellaista, mitä voitte lisätä muuhun arkeen, mitä voitte tehdä useammin ja vahvistaa?
Monesti avaimet asioiden parantamiseen löytyvät niistä hetkistä, jolloin ongelmaa ei ole tai ongelma on pienempi. Silloin kannattaa tarkkailla, mikä on toisin, kun asiat ovat paremmin ja lisätä niitä arkeen.
Mistä saitte iloa silloin kun suhteenne vielä toimi? Mitä mukavaa teitte yhdessä? Minkä asioiden parissa viihdyitte? Voisiko näitä asioita lisätä elämäänne? Voisitko ehdottaa jollekin illalle iPadin ja liikunnan tilalle tai oheen jotain sellaista, mikä on aikaisemmin ollut mieluisaa kummallekin?
Toivon, että kesän lämpö voisi sulattaa sydämiinne kertyneen kylmyyden ja löytäisitte myönteisiä ajatuksia toisistanne ja että ne johtaisivat myönteisiin tekoihin ja suhteenne paranemiseen.
Olen seurustellut yli seitsemän vuotta ja avoliitossa olemme olleet kolme vuotta, aloitin seurustelun teini-iässä itseäni muutaman vuoden vanhemman pojan kanssa.
Meillä on todella hauskaa yhdessä, luotan häneen 100 prosenttisesti ja voin puhua hänelle mistä vain ja siinä se ongelma onkin, että minusta tuntuu että olemme nykyään vain ystäviä.
Me pussailemme ja halailemme aika paljon, mutta seksiä harrastamme noin kahden kuukauden välein. Olen yrittänyt puhua asiasta miehelleni, mutta hänen mielestään tämä on normaalia. Minä vaihdoin vuosi sitten toiseen työhön ja työaikani menee ristiin mieheni kanssa, jonka vuoksi näemme aika harvoin, mutta sitten jos vapaapäivät osuu kohdalle vietämme yhdessä aikaa.
Aluksi mieheni ei suostunutkaan siihen, että vaihdan nykyiseen työhöni, koska näen häntä harvemmin, mutta nykyään hän on sanonut, että toivoo minun pysyvän tässä työssä.
Tuntuu, että hänkin alkaa olla tottunut jo siihen, että olen paljon pois ja kun olen paikalla riitelemme huomattavasti enemmän. Olemmeko vain kasvamassa erillemme vai kuvittelenko vain ongelmat niin kuin mieheni sanoo?
Hei,
kirjoitat kauniita asioita parisuhteestasi: teillä on todella hauskaa yhdessä, luotat kumppaniisi 100 prosenttisesti ja voit puhua hänelle mistä vain. Olet alkanut kuitenkin pohtimaan, oletteko nykyisin vain hyviä ystäviä ja oletteko kenties kasvamassa eri suuntiin. Kirjoitit, että teillä on läheisyyttä pussailun ja halailun muodossa aika paljon, mutta seksiä harrastatte noin parin kuukauden välein. Jäin miettimään, onko tämä se asia, mistä olet parisuhdenäkökulmasta huolestunut? Kysymys kuuluukin: Mitä sinä kaipaat ja tarvitset?
Nykyisin parisuhteeseen latautuu monenlaisia odotuksia. Kaiken perustana on erilaisuuden hyväksyminen, omana itsenä nähdyksi ja kuulluksi tuleminen, asioiden ennakointi ja sitoutuminen. Onko niin, että nämä parisuhteet kivijalan muodostavat osa-alueet ovat teillä kutakuinkin kunnossa?
Parisuhde muodostuu läheisyydestä ja etäisyydestä: ilman toista ei ole toista. Etäisyys ja läheisyys suhteessa kumppaniin voivat vaihdella voimakkaastikin: välillä vetäydytään, riidellään reippaasti tai halutaan ihan lähelle. Siksi jokaisen parin on löydettävä sellainen läheisyys-etäisyys -tasapaino, joka ei ahdista kumpaakaan. On tärkeää pitää huolta siitä, että molempien tarpeet ja toiveet tulevat huomatuiksi.
Seksuaalisuus on parhaimmillaan mieltä ja kehoa virkistävä voima. Molemmille iloa ja onnea tuottava seksielämä on parisuhteessa mahtava voimavara. Sitä kannattaa vaalia ja uudistaakin, pitää liekkiä yllä. Aina seksi ei kuitenkaan syystä tai toisesta huvita, toisen into ei tartu, ei yksinkertaisesti tee mieli seksiä. Halut ja vähäisemmän seksin tarpeet vaihtelevat. On tavallista, että halukkuus ei ole aina yhtä voimakasta myöskään samalla ihmisellä. Seksistä on silloin lupa kieltäytyä, mutta on tärkeää kertoa kumppanilleen todellinen syy. Taustalla voi olla esimerkiksi stressiä, väsymystä tai muuta kuormitusta. Seksuaalisuus on yksi herkimmin haavoittuvista parisuhteen osa-alueista ja torjuttu osapuoli voikin hakea herkästi vikaa itsestään. Kuinka tyytyväinen sinä olet seksielämänne laatuun ja määrään? Minkälaisia ajatuksia ja tunteita "seksitön ajanjakso" sinussa herättää? Voitko jakaa näitä kumppanisi kanssa?
Pitkässä parisuhteessa tulee yleensä vaiheita, jolloin seksiä on vähemmän. Seksitilastoja ei kannata lukea sillä silmällä, että vertaisi oman suhteensa seksimääriä toisten ilmoittamiin lukuihin. Jokaisessa parisuhteessa on oma tahtinsa. Seksuaalisuus on vastavuoroista ja sen on tarkoitus tuoda nautintoa, iloa ja energiaa molemmille.
Minusta kuulostaa antamiesi tietojen perusteella siltä, että parisuhteessanne on paljon hyvää, jota kannattaa vaalia. Tärkeää on muistaa kertoa kumppanilleen yhä uudestaan ja uudestaan toiveistaan ja odotuksistaan – ne kun muuttuvat matkan varrella samallakin ihmisellä ja samassakin parisuhteessa.
Suhteemme on kovin nuori - noin kuusi kuukautta. Olemme asuneet avoliitossa muutaman kuukauden. Suhteen alusta asti on ollut mustasukkaisuutta sekä omistushalua. Tyttöystävälläni on yksi kokemus petetyksi tulemisesta. Myös vaihtovuosi ulkomailla on tehnyt hallaa terveelle suhdeajattelulle.
Mustasukkaisuus alkaa viemään voimat molemmilta. Asiasta on keskusteltu. Aina keskustelu käydään saman kaavan mukaisesti. Kohtaukset saavat myös tyttöystävässäni väkivaltaisia ajatuksia. Alkoholin vaikutuksena myös litsarit ovat käytössä. Olen myös joutunut alkamaan valehtelemaan siitä, kuinka usein olen yhteyksissä naispuoleisiin ystäviini.
Mitä tehdä? En halua odottaa, että tilanne äityy. Onko ongelma molempien vai tyttöystäväni?
Hyvä kysyjä,
kirjoitit yleisestä, mutta varsin vaietusta ongelmasta. Mustasukkaisuus koskettaa meistä lähes jokaista jossakin elämänvaiheessa. Sitä ei ilmene ainoastaan parisuhteessa, vaan sitä voi kokea myös ystävistä, perheenjäsenistä, opiskelu- tai työtovereista... Mustasukkaisuus voi kohdistua myös toisen mielenkiinnon kohteeseen kuten harrastukseen tai työhön. Usein siihen liittyy kokemus omasta ulkopuolisuudesta tai vaillejäämisestä. Mustasukkaisuuteen ei tarvita aina erityistä "syytä", vaan joissakin ihmisissä se herää herkemmin mm. aiempien elämänkokemusten vuoksi.
Kirjoitit, että teidän parisuhteessanne mustasukkaisuutta ja omistushalua on ollut alusta alkaen. Tyttöystävälläsi on yksi kokemus petetyksi tulemisesta. Jäin miettimään, kuinka paljon tämä heijastuu nykyiseen suhteeseenne. Osaltaan tyttöystäväsi mustasukkaisuus kertoo varmasti siitä, että olet hänelle tärkeä eikä hän halua menettää sinua.
Kirjoitit kuitenkin, että mustasukkaisuus on alkanut viedä voimia teiltä molemmilta. Mustasukkaisuus onkin niin kutsuttu toissijainen tunne eli monen tunteen sekoitus, joka herättää kokijassaan epätietoisuutta, hämmennystä ja usein myös hallitsematonta käytöstä. Kostonhalu voi kohdistua mustasukkaisuuden kohteeseen tai koettuu kilpailijaan, kuviteltuun tai todelliseen.
Mustasukkaiset ajatukset voivat kasvaa hallitsemattomiin mittasuhteisiin ja aiheuttaa ikäänkuin mielensisäisen vankilan, josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Nämä piinaavat ajatukset ja niihin liittyvä käyttäytyminen saattavat tuntua mustasukkaisesta itsestäänkin niin järjettömiltä ja sietämättömiltä, että niiden myöntäminen ja niistä puhuminen voi tuntua lähes ylivoimaiselta.
Te olette onneksi kyenneet keskustelemaan asiasta - tosin aina saman kaavan mukaisesti. Minkälainen tämä kaava on? Mikä olisi ensimmäinen askel tämän kaavan rikkomiseen? Sanotaan, ettei mikään muutu ellei mikään muutu. Miten te voisitte muuttaa keskustelujenne kaavaa? Tarvittaisiinko siihen ehkä kolmas, ulkopuolinen näkökulma?
Kipeiden ja vaikeasti käsiteltävien tunteiden tunnistaminen ja tunnustaminen lujittavat parisuhdetta ja luovat läheisyyttä, kun taas niiden torjuminen ja kieltäminen saavat käyttäytymään suhdetta tuhoavalla tavalla. Ongelman tukahduttaminen saattaa johtaa vihaan ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen, äärimmillään jopa itsen tai toisen vahingoittamiseen. Teillä tämä raja on jo rikkoutunut eli väkivaltaisuus on tullut kuvioon mukaan. Tämä kierre täytyisi saada nyt katkaistua mahdollisimman pian!
Suosittelen teitä ottamaan yhteyttä parisuhdekysymyksiin erikoistuneeseen ammattiauttajaan, esimerkiksi lähimpään Perheasiain neuvottelukeskukseen. Ammattihenkilön kanssa voitte käydä ongelmaa rauhassa läpi, pohtia siihen johtaneita tekijöitä, ratkaisukeinoja sekä mahdollista yksilöterapiankin tarvetta.
Kirjoitit viisaasti, ettette halua odottaa tilanteen äitymistä. Vaikea ja hoitamaton mustasukkaisuus kuluttaakin kaikkia asianosaisia, rapauttaa parisuhdetta ja synnyttää uusia ristiriitoja. Olet ottanut jo vastuuta parisuhteestanne kirjoittamalla ongelmastanne. Itse mustasukkaisuuden tunne ja siihen liittyvä käyttäytyminen on kuitenkin tyttöystäväsi vastuulla, jonka hoitamisessa sinä voit olla tukena.
Pitkittyessään mustasukkaisuudessa voi toteutua niin kutsuttu "itseään toteuttava ennuste". Jos mustasukkainen osapuoli alkaa uskoa kumppaninsa löytävän jonkun toisen, hän alkaa ehkä alitajuntaiusesti toimimaan niin, että lopulta hän työntää kumppaniaan luotaan omilla epäillyillään. Etäisyyttä ottamalla ihminen voi yrittää valmistautua tulevaan ja suojella itseään väistämättömiltä asioilta. Mutta etääntyminen ja liittyvä kylmä ja torjuva käytös saattaa ajaa toisen jopa uskottomuuteen tai haluun ennen pitkää päättää suhde. Mustasukkaiselle tämä on ikäänkuin vahvistus siitä, että hän oli epäilyksineen oikeassa.
Kirjoitit, että olet jo alkanut valehtelemaan siitä, kuinka usein pidät yhteyttä naispuolisiin ystäviisi. Älä anna tämän jatkua! Vaikka mustasukkaisen henkilön kumppanin osa on usein hankala, ei se ole mahdoton tai muuttumaton.
Rohkeutta ja voimia muutoksen tiellä! Perheneuvoja Kaisa
Hei, olen 25-vuotias nainen. Olen ollut reilut kahdeksan vuotta parisuhteessa suunnilleen ikäiseni miehen kanssa ja viimeiset kolme vuotta olemme olleet naimisissa.
Kun tapasimme, olin psyykkisesti vielä aika kehittymätön. En oikein tiennyt mitä haluan ja siksi varmaan moraalistaan ja eettisistä periaatteistaan hyvinkin tiukka mieheni viehätti. Taisin todellisuudessa hakea jonkinlaista isähahmoa, tukea ja turvaa, jota minulla ei lapsuudessa ollut, isäni oli kovin poissaoleva (vaikka olikin kiltti, äidilleni en koskaan kokenut olevani yhtä tärkeä kuin veljeni, koin olevani väärää sukupuolta). Muutin (tai luulin muuttaneeni) oikeastaan kaiken itsessäni ollakseni mieheni ihannenainen. Koin hirveää syyllisyyttä kaikesta, mitä hän ei hyväksynyt ja yritin muuttua paremmaksi. Oikeasti monet asiat olivat ihan naurettavia ja turhanpäiväisiä (esim. kulmakarvoja ei saisi nyppiä tai naisten ei pitäisi olla kiinnostuneita tekniikasta ja urheilusta), mutta silloin ne olivat tosi isoja juttuja.
Kun ristiriidat oli saatu sovitettua eli käytännössä, kun minä olin muuttunut tarpeeksi, koimme alkuun molemmat olevamme tosi onnellisia yhdessä. En oikein tajunnut sitä silloin, mutta olin vain onnellinen, jos hänkin oli. Tuskin tajusin omia muita tunteitani yhtään sen paremmin silloin, nykyään kylläkin minua loukkaa se, miten hän kohteli minua.
Ajan mittaan kaikesta elämässäni tapahtuneesta aloin oireilla niin pahasti, että pääsin psykoterapiaan. Sen myötä olen pikkuhiljaa alkanut irrottautua miehestäni ja elää enemmän omaa elämääni. Olen alkanut olla taas sellainen mitä olin ennen tätä parisuhdetta, tosin lisäksi paljon tasapainoisempi ja onnellisempi.
Olen tullut siihen tulokseen, että minä ja mieheni olemme oikeastaan tosi erilaisia. Minä olen positiivinen, hän negatiivinen (omasta mielestään realistinen). Minä olen innostunut uusista asioista, hän haluaisi aina tuttua ja turvallista. Minä olen intohimoinen ja iloinen, hän ei koe intohimoa eikä ilmaise mitään tunteita kovinkaan vahvasti. Nykyään usein huomaan mieheni reagoivan minun käytökseeni ja sanomisiini suorastaan jotenkin piilevästi moittien tai paheksuen ja se tuntuu tosi pahalta. Lisäksi hän on itse kovin sovinnainen ja miettii paljon mitä muut ihmiset ajattelevat, minä en niinkään välitä siitä mikä on tapana tai muodissa. Hän on usein sanonut, pahoitellen kylläkin, että joskus häpeää minua ja esimerkiksi pukeutumistapaani ja se tuntuu myös tosi pahalta varsinkin, kun siinä ei minusta ole millään järkevällä mittarilla mitattuna mitään vikaa.
Koen muutenkin tulevani torjutuksi myös mielenkiinnon kohteideni ja seksuaalisuuteni osalta. Miestäni eivät kiinnosta samat asiat kuin minua. En itsekään ole kiinnostunut hänen harrastuksistaan mutta yritän sentään olla hengessä mukana. Lisäksi olisin itse hyvinkin aktiivinen seksuaalisesti ja omasta mielestäni monen miehen unelma, utelias ja halukas kokeilemaan monia juttuja ja olemaan muutenkin hyvin aktiivinen. Minua turhauttaa tosi paljon mieheni haluttomuus, koen että olen ruma, vaikka tiedän olevani todella hyvännäköinen. Minulla on minun ja monen muun mielestä ihannevartalo, mutta mieheni ei silti tunnu syttyvän. Hän on hirveän työkeskeinen, ollut niin kauan kuin olemme olleet yhdessä, ja hän on alkanut uupua sen takia, mikä tietysti vaikuttaa seksuaaliseen aktiivisuuteen.
Kaiken kaikkiaan minua harmittaa tosi paljon se, että olen mennyt hänen kanssaan naimisiin. Tein sen siksi, että halusin olla kaikin tavoin lähempänä häntä. Myös fyysinen läheisyys oli sitä mitä kaipasin, mieheni halusi odottaa avioliittoon ennen seksiä. Alkuaikoina koin, että hän halusi minua, mutta kun vihdoin olemme olleet naimisissa, hänen intohimonsa on vähentynyt tosi paljon.
Minulla on monin tavoin tosi hyvä mies, mutta en oikein tiedä mitä pitäisi tehdä, koska olen myös tosi onneton tässä tilanteessa, ollut jo usean vuoden ajan, enkä halua havaita vuosien päästä olevani yhä samassa tilanteessa. Useita kertoja olemme puhuneet näistä asioista, mutta mikään ei muutu. Enkä edes halua, että hänen intohimonsa ja halunsa olla kanssani on kiinni mistään puhumisesta. Jos se ei tule itsestään, ei se ole aitoa kuitenkaan. Haluaisin miehen joka olisi kaikilla elämän osa-alueilla positiivisempi ja intohimoisempi, mutta tuntuu hölmöltä ja tosi vaikealta ja peräti väärältä lopettaa hyvä parisuhde ja avioliitto sen takia. Mitä voin tehdä? Nainen, 25
Hei ja kiitos kysymyksestäsi!
Vaikuttaa siltä, että olette kasvaneet suhteessanne eri suuntiin. Tai ehkä paremminkin niin, että sinä olet tämän suhteen aikana kasvanut, kypsynyt, aikuistunut ja itsenäistynyt paljon oman terapiasi tukemana. Olet ollut suhteenne alkaessa vasta 17-vuotias, hyvin nuori ja vasta pikku hiljaa aikuistumassa. Ei siis ole ihme, että olet muuttunut melkoisesti siitä nuoresta tytöstä, joka olit. Ehkä miehesi on vanhempi.
Joka tapauksessa kuulostaa siltä, että hän on pysynyt peruspiirteiltään samanlaisena ihmisenä eikä myöskään kaipaa isompaa muutosta. Se, mikä vaikuttaa positiiviselta muutokselta sinussa: avautumisesi, itseluottamuksesi kasvu, vapautumisesi, itsesi ja seksuaalisuutesi löytyminen, tuntunee uhkaavalta hänestä. Kaipasit silloin nuorena tyttönä vahvaa isähahmoa, joka tietää, miten asioiden kuuluu olla ja miten elämää eletään. Nyt olet itse aikuinen ja riittävästi tasapainossa itsesi kanssa kysyäksesi itseltäsi, oman elämäsi parhaalta asiantuntijalta, miten juuri sinun elämääsi kuuluu elää, jotta se olisi riittävän hyvää. Tästä sinua voi onnitella! Olet kasvanut paljon.
Parisuhteessa kummallakin puolisolla pitäisi olla tilaa kasvaa ja muuttua, löytää itsestään uusia puolia. Parhaimmillaan puolisoiden välillä säilyy avoin ja läheinen suhde, jossa kummankin omaa tilaa kunnioitetaan ja vaalitaan sitä, mikä on yhteistä. Tuntuu siltä, että teidän suhteessanne keskusteleminen ei ole johtanut todelliseen ymmärtämiseen eikä muutokseen. Luulisin, että miehesikin on pettynyt. Mihinkähän kaikkeen seksuaalielämänne laimentuminen miehesi mielestä liittyy? Kaikkiaan ajattelen, että nyt pitäisi puhua kummankin tunteista ja niistä kätketyistäkin pettymyksistä ja toiveista, joita kummallakin on. Sanot, että et oikein usko, että puhuminen voisi sytyttää aitoa intohimoa, vaan intohimo on olemassa jos on. Voisiko ajatella, että asia ei ole näin yksiselitteinen. Jos päästään oikeasti puhumaan tunteista, peloista, toiveista ja pettymyksistä, sellainen avautuminen saattaa johtaa uudenlaiseen kohtaamiseen ja läheisyyteen, jossa seksuaalisuuskin voi roihahtaa uudelleen. En tietenkään voi tietää, olisiko sellainen mahdollista teidän välillänne. Jos avoin keskustelu ei tunnu kahden kesken aukeavan, hakeutukaa pariterapiaan.
Ilmeisesti teillä ei ole lapsia. Jos kävisi niin, että tienne lähtevät eri suuntiin, sellainen ratkaisu ei koskaan ole helppo, mutta toki helpompi kahden aikuisen välillä kuin lapsiperheessä. Tämä taitaa olla se kohta, jossa koko parisuhteen perusta kannattaa miettiä kunnolla. Sanot, että tuntuisi hullulta lopettaa hyvä parisuhde ja avioliitto. Onko tämä sellainen? Jotkut ottavat aikalisän ja muuttavat tilapäisesti erilleen selvitelläkseen tunteitaan. En tiedä, voisiko tällainen auttaa teitä.
Hyvää tulevaisuutta teille molemmille! Päivi, perheneuvoja
Olen 43-vuotias vapaa nainen. Olen ollut vapaana tai yksinäisenä jo useamman vuoden eikä minulle ole lapsia. Reilu vuosi sitten tapasin kiinnostavan, kolme vuotta nuoremman miehen. Kävi myös ilmi, että hän asuu lähelläni, hänelläkään ei ole lapsia, ja niin ymmärsin alkuun, että hän olisi myös vapaa.
Olimme tunteneet ja tapailleet muutaman viikon, kun törmäsin mieheen lähiruokakaupassa toisen naisen kanssa. Järkytyin ja halusin vain poistua nopeasti paikalta. Mies lähetti perääni tekstiviestejä ja soitteli. Hänellä oli kova tarve selittää ja varmistaa, etten laita häneen välejä poikki. Alkuun hän selitti naisen kaupassa olevan ex, jonka kassa ero on pitkittynyt. Myöhemmin suhde naiseen muuttui on-off-suhteeksi, joka oli kestänyt meidän tavatessamme jo puolitoista vuotta. Jatkoin siis tapailuani mieheen, jolla oli päällä on-off-suhde.
En ole ollut mustasukkainen, enkä vaatinut on-off-suhteen lopettamista, koska ajattelen, etteivät ihmissuhteet mene niin. Usein olen halunnut keskustella on-off-suhteesta, mutta se on miehelle vaikeaa tai hän ei osaa keskustella. Kutsun miehen on-off-suhteen naista miehen tyttöystäväksi, mistä mies ei pidä ollenkaan ja hän on erittäin ehdoton siitä, ettei nainen ole hänen tyttöystävänsä.
Meistä lisätaustatietoja sen verran, että itse olen akateemisesti kouluttautunut, menestynytkin työelämässä, tulotasoni on hyvä ja asuntoni olen melkein maksanut. Miehellä on ammattiopistokoulutus, vuokrayksiö ja heikompi tulotaso. En ole kokenut eroavuuksia ongelmalliseksi, mutta mies on maininnut, että häntä nämä eroavuudet häiritsevät, varsinkin se, että minulla on parempi palkka. En ole enää tässä iässä hankkimassa lapsia enkä perustamassa perhettä. Haluan vain elää. Mies on joskus maininnut ehkä haluavansa lapsia. Suhteen naisesta tiedän vain, että hän minua noin 10 vuotta nuorempi.
Alusta saakka mies on sanonut, ettei on-off-suhteen kanssa voi tulla vakavaa. Hän ei kertomansa mukaan osaa sanoa miksi kokee niin. Kerran hän mainitsi, että heidän tutustumisensa alussa tapahtui jotain, jonka vuoksi hän ei voi kuvitella siitä mitään vakavaa. Mitä tapahtui, sitä mies ei halua minulle kertoa.
Miehen henkilöhistoriasta tiedän, että mies oli aiemmin kihloissa ja vakaassa parisuhteessa, jossa nainen yllättäen sairastui erittäin vakavasti. Nainen lopetti yhteiselon vedoton sairauteensa ja tämän eron aikaan miehellä alkoi mainittu on-off-suhde.
Kuluneen reilun vuoden aikana olen saanut on-off-suhteesta osani. Alussa nainen soitteli ja tekstaili jatkuvasti miehelle. Kerran jopa laitoin miehen keskellä yötä kotiinsa selvittämään asioitaan. Ajan kuluessa yhteydenpito naisen puolelta on vähentynyt ja on-off-suhteessa on ollut pidempiä taukoja. Viime syksynä tapailimme miehen kanssa tiiviimmin, kunnes joulun alla ilmeni, että mies lähtee vuoden vaihteessa suhteensa kanssa ulkomaanmatkalle. Loukkaannuin ja ilmoitin miehelle, ettei enää tavata ja pidetä yhteyttä.
Meni pari kuukautta ilman yhteyksiä, kunnes tapasimme ulkona. Matkasta en kysellyt, mutta mies kertoi tehneensä lyhyessä ajassa isoja elämänmuutoksia. Hän oli lopettanut tupakanpolton, auton ostanut, sisustanut kotiaan ym. Samassa yhteydessä hänellä oli tarve kahteen kertaan mainita, että on-off-suhteen nainen on muuttanut noin 10 km päähän. Ei siis kauas, mutta aiemmin hänkin asui näillä samoilla kulmilla. En kysellyt asiasta enempää, mutta rohkenin tulkita etteivät he välttämättä ole yhteen muuttamassa, koska mies on alkanut rakentaa omaa elämää ja nainen omaansa.
Mies ja nainen eivät vietä viikonloppuja yhdessä, koska mies toistuvasti yksinään tietyissä paikoissa, mutta nainen ei ole ollut koskaan mukana.
Tässä tilanteessa ollaan. Mies asuu lähelläni tapailemme, on-off-suhde on olemassa, mutta en tiedä tarkkaan missä siinä tällä hetkellä mennään. Viimeksi tästä puhuttiin viikonloppuna. Mies sanoo edelleen, ettei nainen ole hänen tyttöystävänsä ja ettei siitä suhteesta tule mitään. Ja ettei hän olisi minun luona, jos hän seurustelisi.
Mitä minun tulisi tehdä? Toisaalta haluaisin katsoa tämän loppuun. Jos päädyn tähän, niin miten toimia? Toisaalta ajattelen, että täytyisi lopettaa. Pitäisikö?
Mikä olisi viisaus, mitä minä voisin tehdä? Poikkilaittokaan ei ole mahdoton, jos se asiantuntijoista näyttää parhaimmalta. Sen tiedän, että kun tapaamme, minun ei kannata jankuttaa miehen ”tyttöystävästä”, koska mies ei pidä siitä. Ja senkin ymmärrän, että kyse on miehen omista prosesseista, jotka hänen täytyy itse elää läpi. Aika näyttää hänen kohdallaan, mitä tapahtuu. Mutta jos hypoteettisesti ajattelen, että haluan tämän miehen itselleni, niin onko se edes realistista ja mitä tehdä?
Nainen, 43
Hei ja kiitos viestistäsi!
Luin tarinaasi useaan kertaan ja päällimmäiseksi minulle nousee mieleen kysymys: Minkälaista parisuhdetta sinä kaipaat ja tarvitset? Kirjoitit, ettet ole enää tässä iässä perustamassa perhettä, vaan haluat elää. Millä tavalla? Riittääkö sinulle nykyisen kaltainen, väljä suhde vai kaipaatko enemmän? Tässä kohtaa kannattaa olla itselleen rehellinen. Monet jatkavat epätyydyttävässä suhteessa siksi, etteivät koe ansaitsevansa parempaa. Itse ajattelen kuitenkin niin, että jokainen meistä ansaitsee vastavuoroisen ja toista kunnioittavan suhteen. On tärkeää kunnioittaa myös itseään ja puolustaa omia rajojaan. Miksi tyytyä vähempään?
Kirjoitit ymmärtäneesi alkuun, että tapaamasi mies olisi vapaa. Kertoiko hän sinulle näin? Muutaman viikon jälkeen törmäsit mieheen toisen naisen seurassa. Mitä ajattelit tuolloin? Mies selitti kyseisen naisen olevan ex ja myöhemmin hän määritteli suhteen samaan naiseen on-off-suhteeksi. Mielestäni tämä on varsin hämmentävä lähtökohta uudelle ihmissuhteelle. Miksihän mies ei ollut alunperin kertonut sinulle on-off-suhteestaan? Entä kuinka mies mahtaa määritellä teidän välisen suhteen muille? Onko mahdollista, että hän näkee teidänkin suhteen on-off-suhteena, joka jatkuu hänen ehdoillaan?
Kirjoitit yhteydenpidossanne olleen parin kuukauden tauon, kun ilmeni että mies oli lähdössä on-off-naisensa kanssa ulkomaanmatkalle. Mitä ajattelit tästä? Mikä sai mielesi muuttumaan? Myöhemmin mies kertoi tehneensä lyhyessä ajassa isoja elämänmuutoksia. On-off-suhteen jatkuvuudesta ette ole suoraan keskustelleet. Olet tulkinnut, ettei suhde ole edennyt sen vakavammaksi ja näin voi hyvin ollakin. Toisaalta meillä on usein taipumus tehdä omien toiveidemme mukaisia tulkintoja. Jos mies ei ole suoraan sanonut lopettaneensa on-off-suhteen, voidaan myös olettaa sen mahdollisesti jatkuvan. Onko se sinulle ok?
Kysyt, mitä sinun pitäisi tehdä. Pohdit, että toisaalta haluaisit katsoa tämän suhteen loppuun. Mikä olisi sinulle konkreettinen merkki tällaisen suhteen loppumisesta? Entäpä jos mies haluaa jatkaa on-off-tyyppistä seurustelua sinun kanssakin – riittääkö se sinulle? Kirjoitat oivaltavasti, että kyse on miehen omista prosesseista. Toista emme voi muuttaa vaan muutoksen pitää lähteä ihmisestä itsestään. Sen sijaan omaa asennoitumistamme voimme muuttaa ja vaikuttaa omien valintojemme kautta elämämme kulkuun.
Suosittelen, että keskustelet ensin itsesi kanssa, mitä sinä haluat ja tarvitset. Jos haluat uskollisuuteen ja luottamukseen perustuvan parisuhteen, on kaksi vaihtoehtoa: Kerrot tämän miehelle ja kysyt, onko hän valmis sitoutumaan parisuhteeseen kanssasi. Tämä vaihtoehto sisältää toki riskinsä, mutta silloin olet uskollinen omille päämäärillesi. Toinen vaihtoehto on, että lopetat tämän suhteen ja olet avoin uusille mahdollisuuksille. Tämä vaihtoehto voi aluksi tuntua kipeämmältä, mutta saattaa vapauttaa energioitasi ja antaa aivan uusia näköaloja.
Kaikkea hyvää elämääsi toivoen, perheneuvoja Kaisa
Mieheni oli jo suhteen alkuaskelilla kiinnostunut ihmeen lailla vain nettitytöistä. Ihan alussa hän näki näköjään mua enemmän kuin "heitä". Peppuja, tissejä, nuoria teini-ikäisiä…
Ihmettelin ja hän jäi pariin kertaan kiinni asioista, sitten jäi kiinni pepunkuvausasioista ja... sitten mentiin naimisiin. Häiden aikaan oli seksiä 4-7 krt vuodessa, nyt on kevät 2013 ja viimeksi syyskuussa 2012...
Toivoin, että mies saisi pöpöt päästään, kun oli sinkku pitkän aikaa. Ilmeisesti karhu ei opi uusia temppuja, mutta oppii viimeistään kun julkisuuteen pääsee…
Nainen, 37
Hei,
lyhyehkö viestisi ei sisältänyt yhtään varsinaista kysymystä enkä saanut oikein kokonaiskäsitystä tilanteestanne, mutta esitän nyt joitakin omaan mieleeni nousseita kysymyksiä:
Kuinka pitkään olet ollut nykyisen miehesi kanssa? Minkälaiset "pelisäännöt" teidän suhteessanne on? Minkälaisia tunteita sinussa herää, kun miehesi katselee nettityttöjä? Jos se aiheuttaa pahaa mieltä, oletko kertonut tämän kumppanillesi? Kuinka hän tähän suhtautuu ts. ottaako hän tunteesi huomioon? Voisiko hän lopettaa nettityttöjen katselun, jos se on sinulle tärkeää? Tai millä ehdoilla voisit sallia nettityttöjen katselun hänelle jatkossa? Ajattelen niin, että "nettiuskollisuudessa" on tärkeää luoda sellaiset pelisäännöt, jotka molemmat parisuhteen osapuolet voivat allekirjoittaa. Jos tarpeet ovat kovin erilaiset, on yhtälö vaikea. Molemminpuoleinen kunnioitus on kaiken a ja o.
Kirjoitit myös seksin vähäisyydestä parisuhteessanne. Oletteko keskustelleet tästä miehesi kanssa? Kuinka hän kokee tilanteen? Tietääkö hän, että asia vaivaa sinua? Kuinka kauan jaksat jatkaa nykyistä tilannetta?
Rohkaisen sinua nyt pohtimaan, minkälaisessa parisuhteessa sinä haluat jatkossa elää. Kulje sitten sitä kohti äläkä tyydy vähempään!
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä viisi ja puoli vuotta, tästä kahdeksan kuukautta naimisissa. Meillä on yksi lapsi ja toinen tulossa. Olemme matkan varrella olleet erossa kolme kuukautta, jonka jälkeen palasimme yhteen, totesimme tämän "tauon" aikana molemmat, että kuulumme yhteen.
Omat tunteeni vahvistuivat ja sitouduin parisuhteeseemme, tunsin mieheni tekevän samoin, joten häät olivat ajankohtaiset. Häiden jälkeen arki sujui kuin ennenkin, rakkautta osoitimme toisillemme ehkä enemmän kuin ennen. Olin onnellinen. Kuitenkin hieman yli kuukausi sitten kaikki muuttui.
Mies muuttui kylmäksi, ei näyttänyt eikä osoittanut rakkauttaan, oli poissa kotoa ja kotona ollessaan ei ollut henkisesti läsnä. Keskustelimme asioista ja kaikki asiat taidettiin selvittää, kunnes mies ilmoitti haluavansa erota, tämä tuli minulle ihan puskista. Sanoi olevansa vielä nuori ja haluavansa olla muiden kanssa, tehdä mitä huvittaa. Yhteistuumin kuitenkin sovimme pitävämme tauon tästä suhteesta, pari kuukautta sovittiin ajaksi.
Kuitenkin mies viikon tauolla olon jälkeen ilmoitti, ettei tauon tarvitse välttämättä kestää niin kauaa, mutta seuraavalla viikolla alkoi taas etääntyä. Hän on lastamme käynyt katsomassa säännöllisin väliajoin, nyt ei moneen päivään.. Olen itse aivan rikki. Ikävöin miestäni niin kovin. Mitään muuta en enää halua, kuin sen, että tulisi takaisin kotiin. Tuntuu etten jaksa enää mitään, hän vei mennessään sen virran minusta. En enää tiedä mitä tehdä... Nainen, 22
Hei,
Olet kuvauksesi perusteella varsin kuormittavassa elämäntilanteessa. Jäin miettimään, minkälaista apua ja tukea sinun on nyt mahdollista saada ystäviltä ja sukulaisilta?
Raskausaika on herkkää aikaa. Parisuhdekriisin ajoittuminen siihen kohtaan elämässä on rankka paikka ja herättää varmasti monenlaista epävarmuutta ja turvattomuutta tulevaisuudesta. Nyt olisi ensiarvoisen tärkeää, että keskustelisitte miehesi kanssa toiveista ja peloistanne. Teillä on yhteinen lapsi ja toinen syntymässä, joten olette joka tapauksessa sidoksissa toisiinne, tapahtuipa parisuhderintamalla mitä tahansa.
Jäin myös miettimään, minkälainen asia uusi raskaus teille oli – minkälaisia tunteita se teissä molemmissa herätti ja jaoitteko niitä toisillenne? Suosittelen, että hakeutuisitte pariterapiaan esimerkiksi Perheasiain neuvottelukeskukseen selvittämään tilannetta. Se olisi satsaus tulevaisuuteen koko perheen kannalta vaikka ehkä puhuisitte eroamisestakin yhtenä vaihtoehtona. Yhtä lailla olisi tärkeää selvittää parisuhteenne jatkamisen mahdollisuuksia. Asiasta on hyvä puhua myös äitiysneuvolassa ja pohtia siellä mahdollisuutta perhetyöntekijän kutsumisesta kotiinne arjen helpottamiseksi. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että pidät nyt huolta itsestäsi!
Olemme jo jonkin aikaa halunneet lasta. Mutta vaikka mies ja minä kuinka harrastamme seksiä ei lasta ala ilmaantua. Miksi ja mitä pitäisi tehdä?
Enkä kuitenkaan tiedä onko mieheni tai edes minä itse valmis tähän! Nainen, 18
Hei,
Jos olette harrastaneet seksiä säännöllisesti ilman ehkäisyä vähintään vuoden eikä se ole johtanut raskauteen, voisitte hakeutua lääkärin vastaanotolle mahdollisen lääketieteellisen syyn selvittämiseksi.
Jäin kuitenkin miettimään, mihin ette ehkä ole vielä valmiita? Lapsen saantiin vai lapsettomuustutkimuksiin?
Minusta teidän kannattaisi ensin käydä miehesi kanssa keskustelua siitä, oletteko molemmat valmiita vanhemmuuteen ja mahdollisiin hedelmöityshoitoihin vai voisiko asiaa vielä lykätä. Ikäsi perusteella kiirettä ei ole. Lapsettomuudesta löytyy lisää tietoa esimerkiksi osoitteesta www.terveyskirjasto.fi hakusanoilla lapsettomuus tai hedelmättömyys.
Minun, sinun ja meidän lapset vai vain meidän lapset?
Tätä kysymystä on meidän perheessä pyöritelty paljonkin. Uusioperheemme on muodostunut melko nopealla aikataululla (nyt reilut 2,5 vuotta yhdessäoloa, josta yhteisasumista takana noin 2 vuotta), joskin siis täysin suunnitellusti ja samojen haaveiden/toiveiden pohjalta. Perheeseen kuuluu 6- ja 10-vuotiaat tytöt, joista nuorempi minun ja vanhempi mieheni, sekä yhteinen viisikuukautinen poika. Koko yhdessäasumisen ajan on ollut melko selkeä "työnjako" tyttöjen suhteen, kumpikin hoitanut omansa (esim. iltatoimet). Olen tehnyt jatkuvasti töitä, että tilanne saataisiin tasaantumaan niin, että perheen kumpikin aikuinen voi toimia suhteessa toisen lapseen, mutta mieheni on luontaisesti ottanut selkeän vastuun omasta tyttärestään. Tästä huolimatta minun välit mieheni tyttäreen ovat läheiset ja lämpimät, ja tytöt tulevat keskenään erinomaisesti toimeen. Oma tyttäreni on erittäin vilkas ja temperamenttinen, ja välillä osaa olla 6-vuotiaan kuohunnassa haastavakin. Pieni poika on kaikkien silmäterä ja siskot ovat veljestään onnessaan.
Ongelmana on ainoastaan mieheni suhtautuminen tyttäreeni. Alkuun heidän suhteensa näytti kaikin puolin toimivalta ja mieheni leikki ja puuhaili tyttäreni kanssa, ollen hyvinkin tärkeä henkilö tytölleni. Viimeisen vuoden aikana on tilanne muuttunut ja heidän suhteensa vaikeutunut.
Mieheni suhtautuminen on tylyä ja useimmiten hän jättää lapseni täysin huomioitta, ellei sitten ole kyse jostain negatiivisesta kommentista. Jos tyttäreni yrittää esim. halata, ei mies vilkaisekaan jaloissa olevaa lasta. Tai jos tyttö menee ovelle vastaan, kävellään hänen ohi täysin huomioimatta. Ennen tyttöni niin ihaileva suhtautuminen onkin vaihtunut pelkoon ja varomiseen. Tyttö itse on sanonut, että pelkää miestäni. Itsekin huomaan olevani puskurina tyttäreni ja mieheni välissä. Mieheni ei siis huuda eikä ole millään tavalla fyysisesti uhkaava, mutta kertakaikkisen tyly. Suhtautuminen korostuu tietenkin, koska ero suhtautumisessa omiin biologisiin lapsiin on niin huomattava.
Omille lapsilleen mieheni on rakastava ja hellä isä, joka viettää huomattavan paljon aikaa perheen ja lasten parissa. Myös veljiensä lapsille hän on hauska ja rakastettu setä, jota odotetaan kovasti kylään.
Lisäksi tyttäreni on erittäin herkkä ja tarkka aistimaan tunneasioita, ja omaa myös hyvin vahvan oikeudentajun. Hän kokee tilanteen syrjivänä, mitä se toki onkin, mutta välillä myös ylireagoi ja liioittelee ikäisensä tavoin. Arastelu vaikuttaa myös suhteeseen pikkuveljeä kohtaan mieheni ollessa läsnä. Tyttäreni ei uskalla kunnolla touhuta pikkuveljen kanssa, koska pelkää mieheni paheksuntaa.
Asiasta on käyty paljon keskusteluja ja mieheni myöntää puuttuvan tunnesuhteen lapseeni, ja ymmärtää myös, että se on vakava ongelma. Hän on kertonut saman ongelman ilmenneen aiemmassa suhteessaan, jossa ei myöskään kyennyt kiintymään avopuolison lapseen vaan koki lapsen vastenmielisenä. Ymmärtää myös sen, että syy ei ole ollut lapsissa vaan hänen omissa tunnejumeissa, jos niin voi asian ilmaista. Ei kuitenkaan saa kiinni siitä, miksi näin alkaa suhtautumaan. Hän on luvannut muuttaa käytöstään ja hakea tarvittaessa ammattiapua, mikäli muu ei auta.
Kauanko voin kuitenkaan odotella tilanteen korjaantumista? Mitä itse voin tehdä auttaakseni tilannetta muuttumaan? Taustalla on varmasti useita tekijöitä, kuten stressit työtilanteesta ja vauvan syntymä, mutta se, että mieheni kaataa omaa ahdistustaan tyttäreni niskaan, on täysin sietämätöntä! Huomaan, että se on vaikuttanut omiin tunteisiini miestäni kohtaan. Suhtautumiseni on hyvin negatiivinen ja torjuva, johtuen siitä, millaisia tunteita minussa herää, kun näen hänen suhtautumisensa ja toimintansa tytärtäni kohtaan. Olen vihainen ja katkera, ja en juurikaan arvosta häntä enää. Myös tunneasioista olemme yhdessä puhuneet ja mieheni on tästä tietoinen.
Yritän päästä eroon negatiivisuudesta, koska se ei tietenkään tilannetta auta, mutta hyvin vaikeaa se on! Kovasti vaan on alkanut huolettamaan, pystyykö mieheni todella muuttumaan/luomaan positiivisen tunnesuhteen lapseeni? Ja kuinka pitkä prosessi se tulee olemaan... Millä saan "turvattua" tyttöni hyvinvoinnin sillä aikaa? Nainen, 35
Hei ja kiitos pitkästä ja seikkaperäisestä kirjeestäsi! Nostat siinä esille tärkeän asian, jonka moni muukin uusperheellinen joutuu kohtaamaan. Sinä olet siinä mielessä hyvässä asemassa, että pystytte miehesi kanssa yhdessä puhumaan siitä, millaista on elämä ”sinun, minun ja meidän lastemme kanssa”. Ja olettekin keskusteluissanne päässeet jo pitkälle.
Olette yhdessä todenneet, että miehelläsi on problemaattinen suhde sinun tyttäreesi. Hän kohtelee tyttöä tylysti ja välinpitämättömästi. Ja senkin olette oivaltaneet, että syy ei ole tytössä, vaan hänen miehessäsi herättämissä mielikuvissa. Mielikuvien tarkemmasta sisällöstä ette vielä ole saaneet kiinni. Liittyvätkö ne mahdollisesti tyttäresi isään, sinun exääsi? Vai kuitenkin teidän parisuhteeseenne tavalla tai toisella? Kostaako miehesi tyttärellesi jotain sellaista, mikä pitäisi selvittää teidän aikuisten kesken? Nyt tyttäresi joutuu siis ottamaan vastaan tunteita, mustasukkaisuutta, ärtymystä, kateutta, joiden oikea osoite olisi jossain muualla. Tämän juuri itsekin kirjeessäsi toteat.
Toisaalta miehesi ei voi eikä hänen tarvitse edes yrittää rakastaa tytärtäsi, sillä omia tunteitaanhan ei voi määrätä. Sen sijaan häneltä voidaan vaatia normaalia aikuisen asiallista käyttäytymistä: lapselle ei saa olla tyly tai ilkeä.
Yhtä asiaa tyttäresi elämässä jäin miettimään. Et kerro mitään siitä, millainen suhde tyttärelläsi on isäänsä? Entä isoisään/-isiin? Hänen tilanteessaan toivoisi, että näiltä tahoilta löytyisi korvaavia kokemuksia suhteesta miehiin.
On hienoa, että kannat vastuuta tyttärestäsi, parisuhteestasi ja samalla koko perheestä. Olen kanssasi yhtä mieltä siitä, että perheessä pitäisi olla samanlaiset säännöt kaikille ja että lapsia täytyy kohdella tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti. Pitemmän päälle ei tule onnistumaan, että kumpikin kasvattaisi vain omaa lastaan.
Nyt on aika ryhtyä toimimaan. Kovin kauaa lapsen huonoa kohtelua ei kannata sietää. Miehesi on luvannut hakea itselleen ammattiapua. Se on varmasti täysin paikallaan. Varsinkin kun hän itse on todennut, että kyseessä on tilanne, johon hän nyt on joutunut jo toistamiseen. Hän on varmasti myös motivoitunut saamaan takaisin sinun kunnioituksesi ja rakkautesi. Ja ylimääräisenä ”palkintona” hänestä voi tulla tyttärellesi jälleen tärkeä henkilö.
