Yhteiskunta

Kuinkahan helppoa oppiminen olisi, jos siihen ei tarvitsisi sotkea hyvältä näyttämistä?

Valtavan monet oppimistilanteet ovat sellaisia, joissa ympäristö on sen verran vierasta tai viehättävää, että pitää jännittää: sanonko jotain tyhmää, pystynkö pätemään sopivasti muttei liikaa, tuliko aamulla valittua oikeat vaatteet päälle. Kuinka autuasta olisi, kun voisi mokata sydämensä kyllyydestä ja istua räkä poskella välittämättä siitä, valuivatko meikit tai tuliko ehkä vähän hiki (hui!). Saati sitten, että voisi haista pahalta muiden ihmisten seurassa.

Tällaisia ideaalioppimistilanteita syntyy esimerkiksi yhden sukupuolen urheilujoukkueissa (hetero-oletus), monissa teatterialan oppilaitoksissa sekä niissä perheissä, joissa on ns. hyvä meininki. Ei ehkä haittaisi, jos niitä olisi useammin - varsinkin, kun monet eivät pääse osalliseksi näistä esimerkeistä kuin harvoin, jos koskaan.

Yksinkertainen keino lisätä ihmisten turvallisuutta olisi ryhmäyttää kaikki ryhmät alusta asti tavoitteellisesti, eikä jättää sosiaalisen dynamiikan muotoutumista fuksikasteiden, mokkeritehtävien ja muiden vasta-alkajille tarkoitettujen nöyryytysorgioiden armoille. Se ei ole helppoa, todistaa mm. eräs kaverini, joka huomattavasta katu-uskottavuudestaan huolimatta erotettiin kaveripiiristään, kun hän kieltäytyi ulkomaisen korkeakoulunsa erään veljeskunnan idioottimaisista liittymisriiteistä.

Yllättävän monet arjen keskittymisvaikeudet johtuvat siitä, että ihmiset ovat huolissaan jostakin muusta samalla kun yrittävät keskittyä yhteen asiaan. Kuten Marco Bjurströmkin todistaa*, ihmisille yleinen huolenaihe on "kelpaanksmä". Siinä riittää miettimistä logaritmien, sijamuotojen ja projektisuunnitelmien keskellä.

Oisko vaikka että joo.

______

* "Kaikki muuttuu paremmaksi" - http://www.youtube.com/watch?v=ZGPwDTzBEpQ

Suomalaisille on usein vaikeaa kurkottaa korkealle. Kulttuuriimme ei kuulu jatkuvan kasvun tavoittelu, vaan tietyntyyppinen möllöttely. Oman tilan ja tilanteen muuttuminen vaatii erillisiä ponnisteluja, joista on harvemmin lupa pitää meteliä. Joka kuuseen kurkottaa, katajaan kapsahtaa, ja se olisi parasta tehdä kaikessa hiljaisuudessa, jottei tule sanomista.

Entä jos olisikin lupa määritellä selkeä ja kirkas tavoite, julistaa se koko maailmalle ja lähteä tavoittelemaan sen toteuttamista pää pystyssä?

Monet drop out -ongelmat, välivuosien venymiset ja päämäärattömät harhailut ympäri maata tai maailmaa jäisivät tekemättä, ja iso tukko ahdistusta voisi jaada samalla syntymättä. Eipä silti, harha-askeleissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Niistä vain tulee helposti hyödyttömiä, jos ne ovat haparoivia ja epäröiviä, eivätkä kunnolla edes yritä johtaa mihinkään.

Häpeä, jonka kanssa moni joko tiedostaen tai tietämättään tuskailee, tulisi arkiseksi tutuksi kaikille. Olisi varsin kasvattavaa rysäyttää päivittäin kunnolla päin seinää: "Tänään aion yrittää ratkaista maailman ongelmat kerralla kuntoon". Ja aina illalla sitten huomaisi, että ei ehkä sittenkään vielä tänään.

Kun rajojen kokeilun aloittaa vaikeammasta päästä, oma rajallisuus tulee tutuksi ja lakkaa olemasta uhka. Tämä voisi osaltaan karsia sellaisia oikeasti epärealistisia haihatteluja, joiden parissa yksi ja toinen meistä näpertelee vuosikausia saamatta mitään kunnollista aikaan. Moni ei saa ajoissa tai välttämättä koskaan kuulla suoraan, että "ei, sinusta ei ehkä ole tähän ammattilaistasolla, mutta jatka ihmeessä hyvää harrastusta."

Sehän on ihan silkkaa Idolsia. Ja joskus täyttä totta.

Nyt kaikkialla mietitään kuumeisesti, miten suomalaiset saataisiin jaksamaan töissä pitempään. Siellä paskan pomon, huonon liksan ja tylsien työkaverien kanssa.

Käsiin sattui työterveyslääkäri Juhani Seppäsen kirja Selvästi juovuksissa, jossa kirjailija kertoo alkoholin suurkuluttamisesta ja sen lopettamisen nostamista havainnoista. Siinä on kuulemma osuvia kuvauksia alkoholiongelmien hienovaraisesta piilottamisesta.

Saunassa tuli kaverin kanssa puhetta ns. risuhippien tyylistä: siinä on tiettävästi kyse keski-ikään jo jonkin aikaa sitten tulleesta, risupartaisesta ja kekkoslasein (http://hiki.pedia.ws/wiki/Kekkoslasit) varustetusta kunnon kansalaisesta, joka ei vain ole tullut päivittäneeksi ulkoasuaan Neuvostoliiton romahdettua.

Nopean intuition perusteella harva tyylin edustaja on persoonanakaan varsinaisesti mikään oman elämänsä jarisarasvuo – enemmän he ovat sellaisia… hillittyjä, analyyttisiä ja rauhallisia. Ja sellaiset ihmiset ovat alttiita jäämään jalkoihin. Kaikenlainen ei-trendikkyys, ei-suosittuus ja ongelmaisuus aloittaa helposti negatiivisen kierteen ja ajaa henkilön sivuraiteelle. SIellä alkaa helposti ahdistaa. Ahdistuneet suomalaiset juovat viinaa ja/tai masentuvat, ja päätyvät siten helposti työkyvyttömiksi.

(Aika usein sivuraiteelle ja etenkin alkoholiongelmiin päädytään ihan muista syistä kuin tyylin vuoksi, mutta samapa tuo.)

Sivuraiteella olijoiden kanssa käy helposti niin kuin oppitunnilla, kun opettaja kysyy liian helpon kysymyksen. Kukaan ei oikein kehtaa vastata, joko poimia liian helppoa saalista tai antaa muille viestiä, että "tämä sairaan helppo kysymys on minulle juuri sopivan vaativa ja siksi vastaan siihen". Opettaja, esimies jne. taas ei kehtaa ääneen todeta kysymyksen olevan liian helppo, sillä hän pelkää hiljaisuuden johtuvan siitä, että se on sittenkin jollekulle liian vaikea. Kysymys itse, sivuraiteelle joutunut henkilö, tietää kaikkien näkevän tilanteensa ja siksi häpeää.

Kaikki ovat hiljaa, kukaan ei kehtaa puuttua.

Jotta sivuraiteelta pääsisi pois, muiden olisi kehdattava. Tätä varten on olemassa ammattikehtaajien jalo kilta. Ammattikehtaaja on se, joka kutsuilla aloittaa kahvin ottamisen tai ottaa viimeisen kakkupalan. Hän huomauttaa auki olevasta sepaluksesta ja hampaiden välissä roikkuvasta ruuantähteestä. Hän on myös suomalaisen työhyvinvoinnin pelastaja, kaivattu työurien pidentäjä ja onnellisuuden tuoja.