Yhteiskunta

Yliopisto-opiskelijoistakin muutamalla prosentilla on lukihäirö, ja kaikissa muissa oppilaitoksissa erilaiset lukemisen, kirjoittamisen ja oppimisen vaikeudet ovat arkipäivää.

Siihen nähden on yllättävää, miten vähän ja pinnallisesti näitä vaikeuksia käsitellään tavallisessa opettajankoulutuksessa tai vaikkapa mediassa.

Oli aikanaan huomattavan valaisevaa kuulla (kaverilta), että esimerkiksi ADHD:ksi kutsutussa ominaisuudessa ei ole kyse liian paljosta vaan liian vähäisestä aivojen aktiviteetista. Vaikka sählää pitääkseen itsensä hereillä, saa silti helposti häirikön leiman.

Toinen persoonallisuuspiirteiden kimppu, joka vastasi moneen avoimeen kysymykseen, oli autismin kirjo (linkki) ja Aspergerin oireyhtymä. Nuo pilkuntarkat, hämmästyttäviä tietomääriä omaksuvat, sosiaalisesti kömpelöt ja yllättävistä käänteistä ahdistuvat tuttumme saattavat töksäytellä meille epäkohteliaasti, mutta he eivät  tee sitä tahallaan.

Olisikohan liian radikaalia, jos tällaisia perusoireyhtymiä ja tavallisia häiriöitä käytäisiin läpi jo peruskoulussa?

Joskus asiat tulevat yllätyksenä.

Toimittaja-yrittäjä Taneli Heikka oli löytänyt opiskelija-aiheisen talousuutisen, jota talousmedia ei ollut raportoinut. (http://www.vihrealanka.fi/node/9194) Aalto Entrepreneurship Societyn eli vapaasti suomennettuna Aalto-yliopiston yrittäjäyhteisön tilaisuus Finlandiatalossa oli ilmeisesti liikaa perinteisille taloussedille ja tädeille.

Hassua, sillä Aaltoes:n ei pitänyt olla uutinen. Se on toiminut suhteellisen aktiivisesti kaiken aikaa.

Tapasin Aaltoes:n edustajia kesällä 2009, jolloin yhteisön kehitysaste oli vielä jotenkin hahmotettavissa. Perustamisesta oli tuolloin kulunut alle vuosi. Nyt, kun jengillä on ikään kaksi ja puoli vuotta, sen katu-uskottavuus riittää kevyesti tällaisiin Finlandia-talon pikku tilaisuuksiin:
[img]http://www.flickr.com/photos/61388976@N07/5590316308/[/img] (kuva: Tomi Pajunen / flickr.com)

Aaltoes:iin on kohdistunut melko paljon suitsutusta, monestakin suunnasta ja syystä: sillä aikaa kun Aaltoon yhdistyvät ylioppilaskunnat teroittivat kynsiään käydäkseen oikeutta omaisuuskiistasta, http://ayyfi.virtualserver20.nebula.fi/node/864?category=all
Aaltoes vaihtoi kiihdytyskaistalle ja perusti tyhjään tilaan yritysautotallin, Venture Garagen, jonka seinillä hymyilee suopeana suomalaisten bisnesenkelien kerma. http://aaltovg.com/

Hykerryttävää ja ilmeisesti myös pökerryttävää, jos ei ole tottunut siihen, että opiskelijat keksivät ja toteuttavat uusia asioita.

Mistään ei tulisi mitään ilman ateriatukea. Eikä kesästäkään ilman Unicafen kesäaukioloja.

Suomessahan on käsittämättömän korkeatasoinen ja silti edullinen opiskelijaruoka, jota tarjotaan hyvillä paikoilla ja monesti myös järkevään aikaan. Kasvisvaihtoehto löytyy ja jälkiruokaakin.

Nyt kuitenkin kävi niin, että mangosmoothiessani oli valkosipulia.

Älkää kysykö mistä se sinne oli tullut tai miksi, kukaan ei tiedä. Löydös oli niin outo, etten edes keksinyt ruveta valittamaan asiasta, mutta laaduntarkkailun nimissä käväisin kuitenkin kertomassa asiasta keittiölle.

Hetken päästä löysin itseni käymästä hyvin perustavanlaatuista keskustelua ravintolapäällikön kanssa allergioista, kookos- ja valkosipulirouheen eroista, aistihavaintojen pitävyydestä ja lopulta todellisuuden olemuksesta.

Oliko se, että löysin smoothiesta valkosipulia, totta ravintolapäällikölle, vaikka se oli totta minulle? Aiheuttiko se, että ravintolapäällikkö oli hyvin allerginen valkosipulille, sen, etten voinut löytää smoothiestani valkosipulia? Sen jälkeen kun ravintolapäällikkö oli tuhonnut todistusaineiston, oliko käymäämme keskustelua olemassa, kun sitä ei tallennettu eikä todistajia ollut läsnä?

Ja vielä, näkökannasta riippuen joko moraali- tai organisaatiofilosofinen ongelma: jos tunnen ravintolayhtiön hallituksen ja toimitusjohtajan keittiöhenkilökuntaa paremmin, kuuluuko minun hoitaa asiaa tästä eteenpäin suhteilla vai palautelaatikon kautta?