Yhteiskunta

Kirkolla on harvoja ilonaiheita, ja nuorista aikuisista puhuttaessa ne käyvät erityisen harvoiksi. Yksi poikkeava ilmiö kuitenkin on: Agricolan (http://www.agricolaliike.fi) keskiviikkoillat kokoavat kirjavaa opiskelijoiden ja nuorten joukkoa - no joo, aika paljon herätysliikkeiden valmiiksi kirkossa käyviä nuoria, mutta myös entisiä ripari-isosia ja muita sekalaisia - joka viikko jumalanpalvelukseen. Siis joka viikko. Keski-ikä on n. 25, ja kirkkokansaa on viimeaikaisten homojenihmisoikeustaistelulinjojen molemmilta puolin.

Kampuksilla uskonnot eivät juuri näy. Raamattupiirien ilmoitukset ja lähetysjärjestöjen satunnaiset julisteet ovat monelle ainoa kosketus kirkkoon, uskontoihin ja hengellisyyteen yliopistoympäristössä. Siis muuten kuin tutkimuskohteena: teologit tutkivat kristinuskoa ja uskontotieteilijät sekä kulttuurihumanistit muitakin uskontoja, suorastaan työkseen. Huhun mukaan opiskelu teologisessa aiheuttaa myös väkeville hengen miehille uskonkriisejä liukuhihnalta (miehille, koska konservatiivi- ja fundamentalistikristityt naiset eivät useinkaan opiskele papeiksi).

Islam ei ole paljon esillä yliopistoissa, oman arkikokemukseni mukaan ei edes keskustelunaiheena. Osittain yliopistoyhteisön yksitotisuus johtuu Suomen etnis-uskonnollis-kulttuurisesti melko yksipuolisesta väestöstä, mutta vähintään yhtä merkittävä osuus on sillä, että tuoreesti maahanmuuttajataustaisista suvuista tulee vielä toistaiseksi melko vähän korkeakouluopiskelijoita. Aliedustukseen on viime vuosina pyritty puuttumaan, tavoitteena, että uusien suomalaisten tai pikemminkin heidän jälkeläistensä osuus korkeakoulutetuista vastaisi heidän osuuttaan koko väestöstä.

Yliopistoyhteisö on sen verran sekulaaria ja (kristinusko)kriittistä sakkia, että opiskelupaikka tai ystävystyminen tuskin riippuu siitä, mihin päin kumartaa tai montako kertaa päivässä rukoilee.

Jo lukioiden tyypillinen opiskelija-aines poikkeaa merkittävästi peruskoulujen monikulttuurisesta arjesta. Mihin kaikki ei-valkoiset tai islaminuskoiset oppilaat oikein lähtevät peruskoulun jälkeen?

Suosittelen lämpimästi kollega Kimmo Laakson juttua Drop-outeista tuoreessa paperi-Cityssä (luettavissa myös täällä, http://www.city.fi/artikkeli/Drop-outit/3754/). Vaikka jutussa on pääosassa kolme ilmiselvästi poikkeuksellista yksilöä ja vaikka sen nettikommenttiraidalla jäätiin saivartelemaan kandidaateista, se osuu silti suoraan suomalaisen koulutuspolitiikan hermoon.

Yliopistojen rahoitus määräytyy pitkälti valmistuneiden mukaan eli sellaisten määrällisten tulosten mukaan, jotka eivät ole yliopiston koulutustehtävän kannalta keskeisimpiä.

Vaikka monissa korkeakoulutettujen ammateissa (mm. lääkäri, opettaja) valmis tutkinto on laadun tae, on yhtä monia työtehtäviä joissa valmistumisella sinänsä ei ole mitään merkitystä verrattuna lähes valmiiseen tutkintoon. Muiden kuin ammattiin valmistavien yliopistokoulutusten hyödyistä on suurin osa jo saavutettu viimeiseen opintovuoteen mennessä. Opintojen loppuvaiheessa työskentely on hyödyllistä työllistymiselle ja usein välttämätöntä toimeentulonkin vuoksi.

Opiskelijan todellisuutta eläville tämä on pitkään ollut itsestäänselvyys, ja se selittää myös vuoden 2005 tutkinnonuudistuksen aiheuttaman maisterisuman ylimenokauden päättyessä 2008/2010, kun tuhannet vuosikausia töitä tehneet puolivalmiit rynnivät valmistumaan. Nyt yliopistoista valmistuu harmiksi vähemmän väkeä kuin aikoihin, kun työelämässä piileksivät graduntekijäreservit on pumpattu kerralla tyhjiin.

Sen lisäksi että väkeä imuroidaan työelämään kesken opintojen, monet suorittavat sivuaineopintoja ja täydennyskoulutusta tutkinto-opiskelijan statuksella – kun eivät muutakan voi. Niinpä keskeyttäneiden tilastot pullistelevat, läpäisyprosentti jää alle äänestysprosentin ja yliopistoilta jää rahat saamatta koulutuksesta, jonka ne ovat kuitenkin järjestäneet ja jonka hyödyn yhteiskunta on korjannut. Yliopistoille tulee tarpeettomasti rahoitusvaikeuksia.

Työurien pituudesta käytävässä keskustelussa kiinnitetään aivan liikaa huomiota suomalaisten korkeakoulutettujen korkeaan valmistumisikään. Sen tärkein syy on korkea aloittamisikä, mutta oikeasti sillä ei ole edes väliä. Suomalaisten korkeakoulutettujen työurat alkavat joka tapauksessa jo jossain toisen ja viimeisen opiskeluvuoden välillä, ei silloin kun paperit ojennetaan käteen.

Koska valmistuminen on korkeakoulutuspolitiikassa nostettu niin tärkeälle sijalle, opiskelijoita kannustetaan ensisijaisesti valmistumaan (kannustaa = hakata piikeillä juoksevan hevosen kylkiin vauhdin lisäämiseksi) eikä esimerkiksi tekemään lapsia (kansantaloudellisesti edullista), lepäämään (kansantaloudellisesti edullista) tai osallistumaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon (poliittisesti vaarallista).

Ennen kaikkea vaarana on, että lopulta valmistuminenkin vaikeutuu kun kannustetaan niin kovalla vimmalla (hevonen haavoittuu piikeistä eikä pysty juoksemaan).

Esikoulussa sanottiin, että sitten kun menette kouluun, alkaa oikea opiskelu. Ala-asteella (nyk. alakoulu) kurinpalautuksessa sanottiin, että yläasteella (nyk. yläkoulu) on oikeasti vaikeaa, ja sitä varten pitää ”ihan oikeesti” osata tämä ja tämä asia. Yläkoulussa uhkailtiin lukion vaativuudella.

Näistä moni pelottelu osoittautui täysin katteettomaksi. Niillä, jotka ovat tottuneet hoitamaan hommansa, numerot helposti nousevat yläkouluaikana. Esikoulussa saattoi vielä saada henkilökohtaisia tehtäviä, ja miksei myöhemminkin, mutta nykykoulujen isoissa ja levottomissa ryhmissä onnistunut eriyttäminen vaatii opettajilta taikavoimia.

Tiettävästi vain lukio on lunastanut kaikki lupaukset. Siellä saa opiskella sydämensä kyllyydestä, ilman että todistuksessa on liian helposti suora rivi kymppejä. Niilläkin, jotka ovat tottuneet tekemään läksynsä, numerot saattavat laskea jonkin verran.

Vaan mitä tapahtuu sen jälkeen?

Vaikka yliopisto-opiskelu on useimmille melko vaativaa, se ei kuitenkaan estä sitä, että joskus yliopistossa opiskeltavat asiat ovat – tai ne esitään niin hitaasti että niistä tulee – esikoulutasoisia. Osa opettajista on nimittäin melko lailla vieraantunut sisääntulevien opiskelijoiden osaamistasosta, ja arvio saattaa heittää miten paljon tahansa, mihin suuntaan tahansa.

Norsunluutornissa käsittämättömiä mumisevan professorin klisettä täydentää uusi laji, Kai-ken rautalangasta vääntävä lehtori, joka ei muista, että yliopistoissa opiskelevat tasaisen massan lisäksi melkein kaikki Suomen hikarit, kirkkaimmat älypäät ja lahjakkaimmat lusmuilijat.
Kuka kehtaa sanoa luennolla ääneen, että tempon voi kymmenkertaistaa?

Siinä vaiheessa kun sanottava loppuu, voi vielä yrittää mulkaista. Mutta mitä, jos viestin kohde ei katso kohti?

Suomalaisten yliopistojen perusyksikkö, massaluento, säilyttää suosionsa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Syynä ei suinkaan ole opiskelijoiden into kyseistä opetusmetodia kohtaan, vaan silkka luonnonlaki: opettaja ei halua lakkauttaa instituutiota, jonka keskeinen sisältö on viikottainen tai jopa päivittäinen annos satoja häntä mielistellen tuijottavia ja kiinnostuneisuutta näytteleviä silmäpareja.

Mikä kuvasta puuttuu? Sinä. Ja sen myötä kaikki muukin olennainen, sillä kuten monilla tutkimukseen perustuvilla massaluennoilla opetetaan, massaluennoista ei opetusmetodina ole tutkitusti paljonkaan iloa.

Luentosali on vähän niin kuin vanhan Kymppitonni-ohjelman lokerikko, jossa kilpailijat istuvat omissa looseissaan ja näkevät vain – Riitta Väisäsen. Vuorovaikutuksen, harjoitusten ja muun nykyaikaisen (lue: 1960-luvulla keksityn) hömpötyksen tarjoama hyöty oppimiselle on paljon suurempi, sivuvaikutuksista puhumattakaan.

Opiskelijoiden välinen vuorovaikutus on vähän kuin vauvojen. Paitsi että se monipuolistaa ja syventää tietorakenteiden konstruointia, myös tarjoaa huomattavasti hiljaa istumista paremmat edellytykset ns. elämän hankkimiselle. Kun vierustoverin kanssa saa kommunikoida, saattaa tämän soveltuvuus leffaseuraksi ratketa ilman valtavaa alkoholin- ja rahankäyttöä sisältäviä juhlamenoja. Ei sillä, etteivätkö nekin olisi hauskoja.

Seuraavan kerran kun huomaat puhuvasi opiskelutoverisi kanssa ensi kertaa vasta loppuillan vaivaannuttavassa laskuhumalassa, kelaa nopeasti taaksepäin kurssi-ilmoittautumisten hetkeen ja rastita sittenkin se liian vaivalloiselta vaikuttanut case-pohjainen ryhmätyöhärpäke. Voit samalla oppia jotakin.

Ruoholahden läntisessä kulmassa on maisemakonttoreita sanan molemmissa merkityksissä: avoin näköala jatkuu naapurin työpisteen yli Tallinnaan asti.

Oppimiskeskus Aleksandriassa maisemakonttori sen sijaan avautuu vertikaalisesti: koko talon täyttää hiljainen nakutus, kun monta kerrosta opiskelijoita pakertaa profiiliensa ja portfolioidensa kimpussa kaikkina vuorokaudenaikoina.

Horisontaalisesti opiskelijat saavat tyytyä noin 70 x 70 sentin koloon, maisemaksi voi valita joko opiskelijakollegoiden kasvoja tai eri värisiä betoni- tai tiiliseiniä.

Silloin harvoin (?) kun yliopistolla riidellään, erimielisyydet kohdistuvat usein tiloihin. Ei toki opiskelijan ulottuvuuksiin koneen ääressä, tai edes luentosaleihin. Helpoiten yliopistolaiset saa niin sanotusti tiloihinsa avaamalla keskustelun henkilökunnan työhuoneiden sijoittumisesta ja etenkin niiden jakautumisesta eri laitosten kesken.

Opiskelijoita tämä ei voisi vähempää kiinnostaa, sillä he ovat jo pitkään ratsastaneet toimistotrendien aallonharjalla ja tottuneet vaihtamaan työpistettä monta kertaa päivässä.

Nuoremmat akateemiset sukupolvet saatiin kuitenkin opetettua tavoille pari vuotta sitten, kun Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan tilaratkaisut riideltiin arvovaltaisella alumnijoukolla lehtien sivuille sekä Espoon-naapureilta tutuksi tulleeseen tapaan lopulta myös hallinto-oikeuteen.

Silloin nuo nykyajan työläiset, "rantojen miehet" ja naiset lasikonttoreissaan hymähtivät kahvihuoneessa menneisyydestään tutulle niukkuudelle, haukkasivat parvekkeella raitista meri-ilmaa, himmensivät design-lamput ja oikaisivat itsensä päiväunille lepohuoneen sohvalle.

Niitä on pian kaikkialla, sillä koulut alkavat lähimmän viikon sisällä koko maassa. Jo matkalla osa heistä kuulee tutut tervehdykset, joita he sitten saavatkin kuunnella koko talven.

Joku on jättänyt kertomatta Suomen koululaisille, että homous putosi rikos- ja sairausluokituksista jo heidän vanhempiensa lapsuudessa. Tuskinpa ihmiskaupan uhrit tai vapaaehtoisten seksityöläisten pieni vähemmistökään tunnistavat itseään niistä yhteyksistä, joissa huora-sanaa tavallisimmin käytetään.

Ironista kyllä, joku huutelija saattaa myöhemmin opiskelijaikäisenä löytää itsensä DTM:n jonosta, joku toinen hankkimasta vuokrarahoja maailman vanhimmassa ammatissa. (Ei, en tarkoita nyt sotilasta, vaikka tuolla (http://www.city.fi/keskustelut/57099/maailman+vanhin+ammatti/) siitäkin puhutaan. Google-mainos muuten osallistuu keskusteluun ihmeen luontevasti.)

Sen sijaan nimittelyn kohteena oleville lapsille ja nuorille on yhteistä se, että he melko suurella todennäköisyydellä eivät (koskaan) ole sitä miksi heitä päivittäin sanotaan. Siinä mielessä mainittuja ryhmiä halveksuvat nimittelijät tekevät edustamilleen näkemyksille melkoisen karhunpalveluksen: myötätunto homoja ja huoria kohtaan ei voi kuin kasvaa siitä, että sadattuhannet suomalaiset eläytyvät lapsesta asti päivittäin heidän asemaansa.

Ehkä sen vuoksi kesän aikana käyty HomOttelukin tuntuu niin absurdilta.

Vaikka seksuaalisuus on vahvasti läsnä puheissa nimenomaan peruskoulussa, käytännössä asia tulee oikeasti Arkiseksi vasta korkeakouluissa. Kaikki tietävät, ettei baareissa juuri kukaan oikeasti tapaa ketään, mutta sen sijaan luennoilla ja muissa opiskelijoiden arkiympäristöissä saattaa hyvinkin käydä flaksi – mikäli siis puhe on kokemuksista, jotka ovat positiivisia muutenkin kuin erilaisissa testeissä.

SYL esitti vuosi sitten ns. Touhutonnia keinoksi nuorten aikuisten ja lapsiperheiden tasa-arvon lisäämiseen. Kun arkkiatri Risto Pelkonen myöhemmin syksyllä esitti sairaaloihin mahdollisuutta seksuaalisuuden toteuttamiseen ja siihen liittyvään yksityisyyteen, alkoi toimistolla välittömästi pohdinta siitä, pitäisikö dark roomit saada myös yliopistoihin.

Kesän aikana mielikuvitus lähtee laukkaamaan, ja sitä harhautuu ajattelemaan outoja asioita kuten alanvaihtoa. Ei tietenkään työelämän, vaan opiskelun kannalta: miltähän tuntuisi opiskella jotain muuta alaa, edes ihan pikkuisen?

Vaikka jotkut urpot kuvittelevat, että yksi maisterintutkinto on maksimi, käytännössä Suomi pyörii tuplamaistereiden ja -tohtoreiden varassa niin tieteessä, taiteessa kuin erityisesti bisneksessä.

Siinä ei ole mitään pahaa, mutta saman lopputuloksen saisi vähemmällä byrokratialla, jos opiskelijat voisivat opiskella useampaa alaa kerrallaan. Siis muutenkin kuin sillä perinteisellä pääsykokeiden kautta peruskursseille -tyylillä.

Ja kuinka ollakaan, tätä varten on olemassa järjestelmä.

Sen nimi on optimistisesti JOO eli joustava opinto-oikeus. Yliopistojen välisten kustannusten laskennalliseen vaihtoon ja opintosuunnitelmien molemminpuolisiin hyväksymisiin perustuva järjestelmä on kuitenkin monille maamme amanuensseille ja siten myös opiskelijoille niin monimutkainen ja suuritöinen, että joustavia ovat lähinnä hermot ja odotusajat.

Tämä ei suinkaan koske kaikkia. Ensiksikin isojen monialayliopistojen sisäinen vapaa sivuaineoikeus saa monen huolet kaikkoamaan heti kättelyssä, kun lomakkeisiin ei tarvitsekaan koskea.

Toiseksi aika monet tekevät putkitutkintoja, joissa valinnaista on vain vaihtokaupunki. Kolmanneksi, jos oma yliopisto on ainut laatuaan sadan kilometrin säteellä, ei kovin monelle tule mieleen haikailla perjantaille sitä etnomusikologian erikoiskurssia. Ja neljänneksi, hyvää opinto-ohjausta on sen verran harvassa että eipä tule haikailtua turhia härpäkkeitä (mitenkään viittaamatta etnomusikologiaan, joka on erittäin mielenkiintoinen ja tärkeä ala).

Moniyliopistoisen pääkaupunkiseudun kampuksilla kuiskitaan, että ainakin Helsingin yliopiston valtsikasta ja humanistisesta pääsisi melko sujuvasti nykyisen Aalto-yliopiston lihapatojen ääreen, ehkä jopa toisin päin.

Voiko tässä olla perää?

Ravintolamaailman yksi nurkka kuuluu tälle osastolle, ja se on opiskelijaravintolat. Se on kiehtovampi kenttä kuin äkkiseltään luulisi.

Toissa viikolla esitelty yhteiskunnallisesti tärkeä tapahtuma, blogistin kohtaaminen ravintolapäällikön kanssa, on saanut uuden käänteen. Ensinnäkin kaikki ongelmat ratkesivat, smoothien laatu on sittemmin ollut erinomainen ja päälle päätteeksi sain vielä maakunnista ongittua yhtä ja toista mielenkiintoista opiskelijaruoka-alan uusimmista koukeroista.

Opiskelijaruoan halvan hinnan mahdollistava Kelan ateriatuki on valtion budjetissa päätettävä rahasumma, joka maksetaan ravintoloitsijalle jokaista ravintolassa myytyä opiskelija-ateriaa kohti. Aterian enimmäishinta on toinen eduskunnassa vuosittain päätettävä rahasumma, joka taas määrää, paljonko ruoan hinta saa olla ennen ateriatuen tekemää vähennystä, josta seuraa aterian todellinen hinta opiskelijalle.

Eikä tässä vielä kaikki: yliopistojen tehtävänä on järjestää opiskelijaruokailu, mikä käytännössä tarkoittaa tilojen tarjoamista ravintolalle. Tiloista syntyvät kulut eivät suinkaan lankea maksettavaksi yliopistoille, vaan valtion budjetissa on erikseen siihen tarkoitettu määräraha, josta kompensoidaan yliopistoille syntyvät kulut.

Nyt joku oman elämänsä einstein eräällä yliopistolla on keksinyt, että siitähän saadaan mukavasti nipistettyä säästöjä!

Siis että valtion laitoksesta valtion rahoittamaksi muuttunut laitos säästää käytännössä pöllimällä valtion budjetissa tiettyyn tarkoitukseen merkittyä rahaa toiseen tarkoitukseen... Jollain valtiosääntöoikeuden professorilla saattaisi olla sanomista tähän asiaan.

Lisäselvitystä on luvassa lomien jälkeen, voitte odottaa vesi kielellä: kun mukaan lisätään vielä hyppysellinen ylioppilaskuntien bisneksiä, muutama iso ja kovaotteinen ravintolaketju, kansanterveysihmiset ja laaja puoluekirjo ärhäköitä sivistyspoliitikkoja, ovat hyvän keitoksen aineet kasassa. Tästä tulee vielä soppa!

Kaikista ennakko-odotuksista huolimatta (?) Hankenin rahankeräys näyttää sujuvan hyvin: http://www.hanken.fi/public/aktuellt

Jossain vaiheessa kerrottiin jo huhua, että joku anonyymi Hankeit-lahjoittaja kuusinkertaistaisi jonkun toisen kertaalleen kaksinkertaistaman keräyssumman ennen kuin valtio sitten vielä 3,5-kertaistaa koko potin.

Nopeasti laskien siinä olisi jo päädytty Aalto-yliopiston keräyksen lukuihin, vaikka siinä sentään on mukana koko Suomen suomenkielinen elinkeinoelämä (?). Vaikka huhu ei olisi totta, on kuitenkin hykerryttävää, että se voisi olla totta…

Yliopistojen varainkeruukampanjoiden lahjoitussummat jäävät tyypillisesti alle 250 000 euron, sillä vain sen verran valtio on valmis siirtämään (kassaansa matkalla olleita) verorahoja yliopistojen taseisiin – per lahjoittaja. Kas näin se toimii: http://varainhankinta.aalto.fi/fi/verovahennyslaskuri/

Mutta oletteko nähneet Helsingin yliopiston kampanjamainoksia? Ne ovat upeita. Jos joku HY:llä alkaa painaa varainkeruu-t-paitoja, niin saatan jopa minäkin köyhä opiskelija kantaa korteni kekoon.

Köyhyydestä puheen ollen, Sibelius-Akatemia sai vastikään tujakan testamenttilahjoituksen musiikinharrastaja-apteekkarilta: http://www.siba.fi/fi/ajankohtaista/uutisia/?id=35284
Nyt sitten jännityksellä odotamme, ehtivätkö pienimmät pungertaa yli miljoonan euron vähimmäisrajan, ja mitä tapahtuu, jos eivät.

Luulenpa silti, että kaikkein suurimmalla jännityksellä odotetaan lahjoittajien tulevia edesottamuksia.

Siinä missä heille on Helsingissä näköalapaikkana Kirahviklubi,

TJEU:

http://www.helsinki.fi/insight/edut/kirahviklubi.html

niin Itä-Suomen lahjoittaja Laakkonen tiesi jo kertoa, ettei rahaa liikene ties mihin turhuuksiin!
http://www.savonsanomat.fi/uutiset/savo/enemmist%C3%B6-pit%C3%A4isi-kouluttaa-oikeisiin-ammatteihin/512178

Keväisin joka paikassa tungeksivat valkolakit, puoli ikäluokkaa, eivät millään kaikki mahdu tittelin mukaisesti yliopistoihin, vaan heidät loppusijoitetaan maamme lukuisiin ammattikorkeakouluihin.

Niin sanotusta Taxellin visiosta* 20 vuotta sitten alkanut ja hutiloiden kasvatettu koulutuspoliittinen kukkanen on johtanut siihen, että Suomessa on hujan hajan 70 eri amk-yksikköä kouluttamassa nuorisoa toinen toistaan käyttökelvottomampiin tutkintoihin.

Kaunis ajatus väestön koulutustason nostosta on saanut paljon loiseläjiä:

- Aluepolitiikka eli tässä tapauksessa haja-asutusalueiden tekohengitys oppilaitosten avulla on betonoinut ammattikorkeakoulujen sivupisteet niille sijoilleen ikuisiksi ajoiksi. Tämä on huhujen mukaan Keskustapuolueelle rakas ulottuvuus.

- Lukiot-ammattikoulut -jako on kuulemma taas Kokoomukselle niin pyhä, että duaalimallia eli kahta erillistä, ei-vertailtavaa oppilaitosverkkoa on pidetty väkisin yllä myös korkeakoulutasolla. Demarit ilmeisesti hinkuvat muita enemmän toisen asteen yhdistämistä yhdeksi nuorisokouluksi.

- Sisäänotettujen opiskelijoiden – ei siis valmistuneiden, kuten yliopistoissa – perusteella myönnettävä rahoitus on varmistanut liikakoulutuksen suosituille aloille. Tästä en tiedä kuka tätä kannattaa (ammattikorkeakoulujen itsensä lisäksi), mutta eipä ole muuttunut, vaikka kaikki tietävät kuinka älytöntä se on.

- Fossiili-vanhempien mielissä elävä lukion sokea arvostus johtaa lasten painostamiseen väärille aloille.

Kaikilla aloilla jyrkkää ja selvää rajaa yliopisto- ja amk-koulutuksen välillä ei ole koskaan ollutkaan. Viimeaikaisten eurooppalaisten tutkintorakenteiden ja viitekehysten myötä koko jako on vedetty vessasta alas ihan virallisestikin. Silti duaalimalli on vieläkin monille pyhä lehmä.

Jotta pelleily loppuisi, laitoksia pitäisi rahoittaa ja arvioida samalta pohjalta. Mutta ei betonia noin vain pureta. Uudistusta ei voi tehdä, sillä sen myötä iso osa ammattikorkeakouluista häviäisi kartalta. Lisäksi jouduttaisiin myöntämään, että muutamat maamme yliopistoista häviävät parhaille “alemman tason” ammattikorkeakouluille ja tulisi lisätä lakkautuslistan jatkoksi.

Tsemppiä vaan opetusministeriölle.

*Christoffer Taxell (r) oli opetusministerinä 1987–90.
Nyt opetusministerinä on Henna Virkkunen (kok).
TJEU: http://www.city.fi/artikkeli/Henna+Virkkunen/3174/