Yhteiskunta

Katukuvaan ovat taas ilmestyneet back to school -mainokset. Toisin kuin saattaa näyttää, niiden kohderyhmä eivät suinkaan ole kuvissa esiintyvät skeittaavat 10-vuotiaat.

Ne ovat vähän kuin mukamas aikuisille tarkoitetut siiderimainokset tai nuorten- ja naistenlehtien ikäkohderyhmät: tarkoituksella hiukan pieleen tähdätty design osuu ja uppoaa piilokohderyhmään kuin kuuma veitsi voihin.

Me kaikki nuoret aikuiset olemme muodostaneet käsityksemme mietojen alkoholijuomien paremmuusjärjestyksestä jo varhain lapsuudessa. Silloinhan tv-mainoksia vielä tuijojetaan yhtä intensiivisesti kuin niiden lomassa tulevia ohjelmia.

Samaan tapaan mainoksissa mielikuviemme mukaisissa "kouluvaatteissa" poseeraavat lapset osuvat todelliseen mutta salaiseen kohderyhmäänsä:

Lastensa katu-uskottavuudesta ja suosiosta huolestuneet vanhemmat tunnistavat tiedostamattaan kausimuodin, jota heidän päälleen on kaupiteltu jo edellissyksynä, ja ryntäävät kauppaan varmistamaan, ettei juuri heidän lapsensa joudu silmätikuksi isotädin kirpputorilöytöjen takia.

Omaa alakouluaikaista epämuodikkuuttaan yhä häpeävät lukiolaiset ja ensimmäisen vuoden opiskelijat ryntäävät kauppaan lääkitsemään lapsuuden traumojaan, nyt kun kesätyöliksa ja/tai kasvaneet viikkorahat antavat siihen viimein mahdollisuuden.

Lopulta koko touhussa on kyse yrityksestä hillitä vatsassa lenteleviä perhosia. Hallita jännitystä, jonka uusi kouluvuosi aiheuttaa joka kerta uudelleen. Ja ehkä myös hakea myöntävää vastausta viime viikon kysymykseen (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/118486/).

Usein kun puhutaan huipuista tai tasoryhmistä, seuraa kaksijakoinen juupas-eipäs -väittely, jonka riitapukarit puhuvat toistensa ohi. Kunkin oman tason mukaan meneminen kun ei oikeasti edellytä pitkäaikaisia tasoryhmiä, vaan yksilötehtävien eriyttäminen ja satunnaiset pienryhmäjaot riittävät. Niitä taas harvempi vastustaa.

Toisaalta, joskus sillekin on paikkansa, etta pitkälle edistyneet tai nopeasti oppivat saavat olla keskenään. Silloin saattaa syntyä tuloksia, joita samat ihmiset eivät saisi aikaan yksin, näyttäessään kukin tietä omalle sekaryhmälleen.

Mercedes-Benzillä on ollut jo jonkin aikaa slogan: “Maailma tarvitsee esikuvia.” Se on ainakin arkikokemuksen pohjalta ihan totta: esimerkiksi taiteessa ja urheilussa korkea yleistaso kehittää erityisesti heikompia mukanaolijoita nopeammin kuin tasaisen keskinkertainen ympäristö.

Tällainen heikompien nopea kehitys edellyttää heiltä kuitenkin motivaatiota, joka ei kumpua pätemisen tarpeesta vaan onnistumisesta tekemisessä itsessään. Lisäksi tässä esimerkissä on kyse ammattilaisten tai edistyneiden amatöörien tekemästä taiteesta ja urheilusuorituksista. Aloittelijoille, tai niille joilla on pessimistinen käsitys osaamisestaan, se tuskin tuo mitään lisää – muuta kuin ehkä harmia ja katkeruutta.

Se mitä hyvien keskinäisestä kähinästä pidemmän päälle seuraa, on kyllä tiedossa niin hiihdossa, pianonsoitossa kuin mallimaailmassakin: moraalin hämärtymistä, vaikeuksia hahmottaa omaa paikkaa, katkeroitumista, ylilyöntejä ja välirikkoja. Olisiko niin, että vaihtelevantasoisissa ryhmissä sopu ja mielenterveys säilyvät paremmin?