Yhteiskunta

Vaalien alla yksi päivittäin esitetty kysymys on koskenut opintotukea. Ihmisillä on suuri huoli omasta sekä läheistensä toimeentulosta. Kysyjät eivät ole pelkästään opiskelijoita vaan äitejä, isejä, mummoja sekä vaareja, jotka kantavat nuorten kokemaa taakkaa myös harteillaan.

Yhä useampi vanhempi ihminen on tullut sanomaan, että vaikka minä itse opiskelin aikoinaan lainalla, minulla oli kaiken aikaa tieto siitä, että pystyn työllistymään valmistumisen jälkeen ja aika oli aivan toinen kuin tänä päivänä.

Opintotukijärjestelmään ja opiskelijoiden asemaan liittyvät kysymykset ovat minulle omakohtaisesti tuttuja. Ilman opintotukea olisin tuskin voinut lähteä yliopistoon opiskelemaan.

Vuodet opiskelijapolitiikassa tekivät tuensaajasta edunvalvojan. Neljä vuotta eduskunnassa työskennelleenä, säätytalon neuvottelut nähneenä ja puolitoista vuotta Vihreiden ministeriryhmässä mukana olleena, voin käsi sydämellä sanoa, että ilman Vihreiden ja Vasemmistoliiton poliittista painoarvoa ja aktiivista opiskelijaliikettä, olisimme jo jonkinlaisessa pakkolainamallissa ja opiskelijoiden asema oli tuntuvasti heikompi kuin se tänä päivänä on.

Opintotuki on tukiviidakon koulukiusattu. Se lapsi, jolta saa aina viedä tikkarin kädestä tai jonka pään voi vielä kerran lyödä räystään reunaan kulman takana. Kuluneella vaalikaudella opintotukeen on tehty yli 20 muutosta. Tukikuukausien määrää on leikattu, tarvittavien opintopisteiden määrää nostettu, korkeakoulutetuilla tuki itsessään on jaettu kahtia alempaan ja ylempään tutkintoon. Lisäksi opintotuki on esitetty lakkautettavaksi kokonaan, sitä on ajettu lainapainotteiseksi ja tukea on pyritty rajaamaan vain yhteen tutkintoon. Opintotukea on koetettu käyttää keppinä korkeakouluopiskelijoiden nopeampaan valmistumiseen, vaikka opintotuen kuuluisi turvata opiskeluaikainen toimeentulo. Minkään muun kansanosan ei oleteta kattavan toimeentuloaan lainalla, miksi opiskelijan pitäisi olla velkaantunut jo työmarkkinoille siirtyessään?

Opintoraha (335,32 euroa) on huomattavasti matalampi kuin toimeentulotuen perusosa (485,50 euroa). Opintotukea varten on opiskeltava 5 opintopistettä kuussa ja tukikuukausia on vähemmän kuin kokonaisen tutkinnon tekemiseen on suositeltu käytettävän aikaa. Opiskelijoiden perheenlisäystä ei huomioida tuessa, minkä vuoksi yli noin 60 % opiskelijalapsiperheistä elää köyhyysrajan alapuolella. Opintotuen tulorajat varmistavat sen, että tukea saavat vain sitä oikeasti tarvitsevat. Tässä valossa onkin ihmeellistä, miten opintotukea halutaan niin vimmatusti heikentää vuodesta toiseen.

Nykyinen opintorahapainotteinen opintotukijärjestelmä on yksinkertainen, joustava ja lisää tasa-arvoa yhteiskunnassa. Vuosien 1990-2010 eli nykyisen opintotukijärjestelmän aikana vanhempien koulutuksen vaikutus yliopistokoulutukseen hakeutumisessa on vähentynyt 10,8-kertaisesta ainoastaan 6,8-kertaiseksi. Vanhempien koulutustaso määrittää kuitenkin edelleen vahvasti nuorten hakeutumista ja opinnoissa pärjäämistä: pisimpään opiskevat ne, joiden vanhemmat eivät ole korkeakoulutettuja. Siksi tiukennukset heikentäisivät kaikkien suomalaisten mahdollisuuksia koulutukseen.

Samalla korkeakoulutus luo tilastollista hyvinvointia, sillä korkeakoulututetut viihtyvät muita pidempään työmarkkinoilla. Hyvinvointivaltiomme menestystarina perustuu tasa-arvoiseen koulutusjärjestelemään, jossa kaikilla on mahdollisuus opiskella perhetaustasta riippumatta. Kannattaako tätä vaarantaa?

Opintotuen jatkuva peukalointi on lopetettava. Tällä hetkellä korkeakouluopiskelijat elävät kolmessa eri tukijärjestelmässä riippuen siitä, minä vuonna he ovat opintonsa aloittaneet. Tilanne uhkaa jo opiskelijan oikeusturvaa. Alituisen uudistushaikailun sijaan tarvitaan malttia seurata ja selvittää, millaisia vaikutuksia jo tehdyillä uudistuksilla on. Opintoajat lyhenevät panostamalla opintojen ohjaukseen ja koulutuksen laatuun, ei jatkuvalla toimeentulon kurjistamisella. Heikko toimeentulo ajaa opiskelijat töihin ja on keskeisimpiä syitä opistojen venymiselle.

Opintotukikaan ei ole täydellinen. Tiukat tulorajat, takaisinperinnän kovat sakkokorot ja huoltajakorotuksen puuttuminen saavat kysymään, miksi opintotukea ylipäänsä pidetään hengissä. Perustulo olisikin myös opiskelijoille pitkällä aikavälillä toimivin, selkein ja oikeudenmukaisin toimeentulon lähde. Sitä ennen me poliitikot voisimme antaa opiskelijoille mahdollisuuden keskittyä opiskeluihinsa opintotuen turvin. Miksi rikkoa toimivaa järjestelmää?

Ensireaktiot tuoreeseen hallitusohjelmaan ovat olleet monenlaisia. Nettikeskusteluissa joku vääräleuka ehti jo ihmetellä, miksi Elinkeinoelämän keskusliitto ja Suomen yrittäjät ovat eri mieltä hallitusohjelmasta. SY kehui, EK haukkui, ja se kyllä kertoo aika paljon molemmista.

Opiskelijajärjestöt muistivat kiittää päättäjiä kannanotossaan (1) opintotuen sitomisesta indeksiin, mutta harmittelivat sitä, että tavoite toteutuu vasta syksyllä 2014. Tummia pilviä taivaalle kasaavat puolestaan opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalle kaavaillut leikkaukset. Ote valtioneuvoston sivuilla julkaistun Neuvottelutulos-asiakirjan sivulta 85:

Kuten huhtikuussa kirjoitin (2), ammattikorkeakoulujen hallinto ja rahoitus menee lähivuosina uusiksi. Sen lisäksi yliopistojen rahoituksesta nipsaistaan n. 85 miljoonaa ja tutkimusta rahoittavalta Suomen Akatemialta lisäksi 28,6 miljoonaa, mikä kirpaissee ihan tuntuvasti yhtä sun toista yliopistoa.

Hallitusohjelman tekstiosassa säästöjä kaavaillaan hallinnon tehostamisesta, mikä onkin ihan järkevä ajatus. Jää nähtäväksi, osaavatko yliopistojen hallinnot karsia itseään opetuksen sijaan.

Ylipäätään leikkauslistan loppusumma, 300 miljoonaa euroa, ei ole kovin valtava. Se on n. 6% näiden alueiden kokonaispotista (5mrd) ja vastaa suuruusluokaltaan sitä summaa, jonka ministeriön virkamiesjohto arvioi aiemmin olevan irrotettavissa pelkästään korkeakoulusektorilta (2,8 mrd).

Eli perusmeininki, vaan ei persumeininki.

_____________

1) http://www.syl.fi/2011/06/18/opiskelijat-iloisia-indeksista-mutta-huolissaan-koulutukseen-kohdistetuista-leikkauksista-3/

2) http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/116946/

Yliopisto-opiskelijoilla ja työkseen politiikkaa seuraavilla nuorilla aikuisilla kyllästetty Facebook-uutissivuni sekosi sunnuntai-iltana. Vaalituloksen ensimmäisten ennusmerkkien jälkeen kaikki ovat yhtenä sukupolvena rynnänneet nettiin avautumaan ahdistuksestaan.

Jakauma meni jotakuinkin näin:
30 % ilmoittaa muuttavansa Ruotsiin
10 % ilmoittaa muuttavansa kauemmas ulkomaille
20 % ihmettelee, miten tämä on mahdollista
20 % kiittelee, että sentään osa "pahimmista" (viittauksen kohde vaihtelee) jäi ulos
5 % tuulettaa sitä, että Lindén, Tiura, Väyrynen tai kuka tahansa muu epämieluisaksi koettu konkari putosi
15 % mutisee jotain käsittämätöntä Kike Elomaasta.

Yksi myös muistuttaa: me teemme itse maailmamme, lakatkaa haukkumasta ihmisiä idiooteiksi.

Siinä on järkeä. Ulkomailla uutinen vaalituloksesta on otettu ehkä jopa raskaammin kuin Suomessa (esim. http://www.bbc.co.uk/news/world-europe-13107620 ). Lopulta kyse on siitä, että eduskuntavaaleissa noin 20% äänestäneistä kannatti sisäänpäinkääntyneempää ja vanhoillisempaa politiikkaa kuin nelikymppisten, kansainvälisten, korkeakoulutettujen ministeri-puheenjohtajien ja heidän kolmikymppisten erityisavustajiensa muodostama valtioneuvoston poliittinen ohjaus on ministeriöiltä viime vuosina tilannut. Eli tavallaan ihan normaalia.

Toinen merkittävä asia: äänestysprosentti ei noussut yhtä paljon kuin perussuomalaisten kannatus, joten perussuomalaisten kannatus on siilautunut muiden puolueiden sisältä. Se taas tarkoittaa, että enemmistö puolueista on kannattajiensa ja ehkä myös kansanedustajiensa osalta entistä liberaalimpia ja avoimempia maailmalle.

Vielä kolmas huomio: Monet ovat kiinnittäneet perussuomalaisissa huomiota rasisteihin. Kuitenkin läpipäässeissä on varmasti yhtä paljon niitä, joille tärkeimmät syyt ehdokkaaksi lähtemiselle ovat olleet maan tavaksi tituleerattu korruptio sekä monien puolueiden 90-luvulta asti jatkunut kyvyttömyys huomioida käytännön politiikassaan sitä, että 80-90 % kansalaisista kannattaa eriarvoisuuden vähentämistä ja hyvinvointivaltion säilyttämistä.

Näihin asioihin reagoiminen tuskin haittaa ketään, vaikka on ikävää että kaupanpäällisinä tulee kasa ahdasmielisyyttä ja muuta painolastia. Suomessahan perussuomalaisetkin, ehkä erityisesti he, ovat kasvaneet, eivät he ole muukalaisia - ja entäs sitten vaikka olisivatkin?

Ei myöskään ole hassumpaa, että kun elokuussa 2010 tilanne oli vielä tämä: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/112729/

...niin nyt 159/200 kansanedustajaa kannattaa opintorahan sitomista indeksiin: http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/111415-eduskunta-tilille-lupauksestaan-opiskelijoille-–-”jarisyttavaa”

Vaan keistä tuleekaan opetus- ja kulttuuriministeriön seuraavat ministerit? Tässä asiassa loppuu oma optimismini lyhyeen:
http://perussuomalaiset.fi/getfile.php?file=1536

Opintotuki ja sen kehittämiskohteet ovat nousseet vaalikeskusteluun, aivan kuten neljä vuotta sitten toimiessani Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajana. Tuolloin opintorahaa korotettiin hallitusohjelman päätöksin 15% ja niin ikään tulorajat nousivat. Tätä ennen tarkistuksia ei oltu tehty vuosikymmeneen.

Opiskelijat ovat jälleen liikkeellä vaatien opintotuen sitomista elinkustannusindeksiin. Myös minulta on asiasta vaalikentillä kysytty, joten päätin kirjoittaa omista näkemyksistäni opintotuen kehittämiseksi vähän laajemmin. Alla siis neljä omaa ehdotustani opintotuen kehittämiseksi.

1. Työnteon tulee olla aina kannattavaa, eli tulorajoja tulee nostaa.

Työnteon tulee olla kaikissa tilanteissa ja kaikille kannattavaa. Opintotuessa on opintopisterajat, joiden kautta varmistetaan tuen kohdistuminen aidosti opintoja suorittaville. Jos ahkeran opiskelun lisäksi käy vielä ahkerasti töissä, tämä on hyvä asia sekä yhteiskunnan että opiskelijan kannalta. Nykyiset tulorajat rankaisevat ahkeraa leikaten tukea liian aikaisin.

2. Opintotuen tulee nousta elinkustannusten nousun mukana

Opintotuki on nykyään ainoa perusetuus, joka ei seuraa elinkustannusten nousua. Kun elämisen yleiset kustannukset nousevat, täytyy opintotuen pysyä samassa tahdissa ilman tarvetta opiskelijajärjestöjen pitkälliselle lobbaukselle joka kerralla.

3. Tukea silloin, kun sille on suurin tarve

Opintorahan taso voisi olla opintojen alkuvaiheessa korkeampi ja loppuvaiheessa vastaavasti matalampi. Alkupainotteisuus kannustaisi hakeutumaan työelämään ja hankkimaan työkokemusta jo ennen opintojen päättymistä ja toisaalta tukisi alkuvaiheessa täysipäiväistä opiskelua nykyistä paremmin.

4. Epäselvä ja vaikeasti hahmottuva lainavähennysmalli ei toimi

Nykyinen monimutkainen lainavähennysmalli tulisi ainakin uudistaa tai vaihtoehtoisesti se voitaisiin poistaa. Suurin osa nykyopiskelijoista ei edes tiedä, miten lainavähennys toimii, eikä se juuri kannusta lainanottoon.

Tällainen reformi maksaisi jotain. Opintorahan indeksiin sitomisessa puhutaan kuitenkin hyvin pienestä summasta koko valtion budjettiin suhteutettuna (noin 15meur / vuosi). Tämä on muistaakseni ensimmäinen menonlisäys pitkään aikaan, jota esitän. En itse asiassa muista, olenkohan koskaan aikaisemmin esittänyt jonnekin valtion budjetissa lisää rahaa.

No, tätä en kyllä häpeä esittää ensimmäisenä lisäysesityksenäni.

Olipa kerran ihme: opintotuesta vastaava ministeri (tällä vaalikaudella Wallin) yritti hallituksen budjettiriihessä ihan tosissaan sitoa opintotuen indeksiin.

Indeksiin sitomista pidettiin opiskelijajärjestöissä vielä muutama vuosi sitten niin epärealistisen hyvänä kehityksenä, ettei sitä edes aktiivisesti ajettu. Sen sijaan listalla oli kasa pienempiä armopaloja.

Hiljattain opintotuen parissa työskenteli – kuinkas muuten – työryhmä, joka esitti toimenpiteitä kahteen suuntaan: tiukennuksia ehtoihin ja parannuksia itse tukeen.

Jo työryhmän työn alkuvaiheessa valtakunnalliset opiskelijajärjestöt, Kela sekä opetus- ja kulttuuriministeriö totesivat, että opintotuen rakenteessa ei ole suurta vikaa. Käytössä ei vain ole tarpeeksi rahaa, jotta malli toimisi niin hyvin kuin sen pitäisi.

Lisäksi kaikki asiantuntijat totesivat yksimielisesti, että monet aiemmin esitetyt rakenteelliset muutokset, kuten tuen painottaminen opintojen alkuvaiheeseen tai opintorahan ja asumislisän yhdistäminen, olisivat kalliita, hyödyttömiä, haitallisia tai pahimmassa tapauksessa kaikkia näitä.

Sitten tapahtui se ihme: ehdotus oli jotakuinkin järkevä ja asiasta vastaava ministeri otti ehdotuksen ajettavakseen.

Ja kaikki elivät onnellis... Mutta sitten tuli yllätyksenä ja pyytämättä vielä yksi bonusihme: yksi opiskelijajärjestö (!) totesi, että ei käy – vaikka olivat edellisenä syksynä yhdessä muiden kanssa nimenomaisesti päättäneet, että näin tehdään (mielellään vielä paremmin voimin kuin tähän asti).

TJEU: http://www.kokoomusopiskelijat.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=161&Itemid=35

Toive toteutui ja hallitus toteutti pelkät tiukennukset.

Onnea, Suomen opiskelijat!

Ravintolamaailman yksi nurkka kuuluu tälle osastolle, ja se on opiskelijaravintolat. Se on kiehtovampi kenttä kuin äkkiseltään luulisi.

Toissa viikolla esitelty yhteiskunnallisesti tärkeä tapahtuma, blogistin kohtaaminen ravintolapäällikön kanssa, on saanut uuden käänteen. Ensinnäkin kaikki ongelmat ratkesivat, smoothien laatu on sittemmin ollut erinomainen ja päälle päätteeksi sain vielä maakunnista ongittua yhtä ja toista mielenkiintoista opiskelijaruoka-alan uusimmista koukeroista.

Opiskelijaruoan halvan hinnan mahdollistava Kelan ateriatuki on valtion budjetissa päätettävä rahasumma, joka maksetaan ravintoloitsijalle jokaista ravintolassa myytyä opiskelija-ateriaa kohti. Aterian enimmäishinta on toinen eduskunnassa vuosittain päätettävä rahasumma, joka taas määrää, paljonko ruoan hinta saa olla ennen ateriatuen tekemää vähennystä, josta seuraa aterian todellinen hinta opiskelijalle.

Eikä tässä vielä kaikki: yliopistojen tehtävänä on järjestää opiskelijaruokailu, mikä käytännössä tarkoittaa tilojen tarjoamista ravintolalle. Tiloista syntyvät kulut eivät suinkaan lankea maksettavaksi yliopistoille, vaan valtion budjetissa on erikseen siihen tarkoitettu määräraha, josta kompensoidaan yliopistoille syntyvät kulut.

Nyt joku oman elämänsä einstein eräällä yliopistolla on keksinyt, että siitähän saadaan mukavasti nipistettyä säästöjä!

Siis että valtion laitoksesta valtion rahoittamaksi muuttunut laitos säästää käytännössä pöllimällä valtion budjetissa tiettyyn tarkoitukseen merkittyä rahaa toiseen tarkoitukseen... Jollain valtiosääntöoikeuden professorilla saattaisi olla sanomista tähän asiaan.

Lisäselvitystä on luvassa lomien jälkeen, voitte odottaa vesi kielellä: kun mukaan lisätään vielä hyppysellinen ylioppilaskuntien bisneksiä, muutama iso ja kovaotteinen ravintolaketju, kansanterveysihmiset ja laaja puoluekirjo ärhäköitä sivistyspoliitikkoja, ovat hyvän keitoksen aineet kasassa. Tästä tulee vielä soppa!

Iltalehdessä on aina silloin tällöin henkilöjuttu Eija-Riitta Korholasta, joka hämmästelee ilmastohysteriaa rennosti mökillä tai saunassa. Tämän lajityypin kriittinen journalismi saavutti yhden lakipisteensä perjantaina julkaistussa Nyt-liitteessä, jossa toimittaja pääsi tutustumaan tutalaiseen tuplatohtoriin. Iik!

Pois alta risut, männynkävyt, lapsinerot ja nuorena väitelleet (mm. Pekka Himanen, FT 20-vuotiaana) – täältä tulee Aalto-yliopiston markkinoinnin professori Jaakko Aspara, 29.

Älkää käsittäkö väärin! Juttu oli soljuvasti kirjoitettu ja ehjä kokonaisuus, ja minustakin tuli sitä lukiessa Aspara-fani. Valitettavasti jutusta (ja pääkirjoituksesta sekä HS-etusivun nostosta) oli vain unohtunut taustatyö ja kriittinen ajattelu. Ilman niitä on vaikeaa kirjoittaa koulutuspolitiikasta, joten yritän tässä vähän paikkailla.

-

Jaakko Aspara, kuusi laudaturia ja yksi eximia, on ns. kympin poika. Heitä on melko harvassa, mutta olen pannut merkille, että (Aalto-yliopiston) Teknillisen korkeakoulun tuotantotalouden osasto (tuta) on onnistunut keräämään heitä tavallista enemmän yhteen paikkaan. Syynä saattaa olla se, että siellä saa korkeakoulututkinnon sekä tekniseltä että kaupalliselta alalta, kun muilla aloilla kyvykkäät ja laaja-alaiset joutuvat monesti opiskelemaan kaksi erillistä tutkintoa.

Tästä ei tietenkään puhuttu jutussa mitään. Eikä siitä, että valmistuakseen diplomi-insinööriksi kolmessa vuodessa tarvitaan vähän muutakin kuin sitä, että ”’opiskelisi kahdeksan tuntia päivässä, kuten on tarkoitus. Siis kahdeksan tuntia ihan oikeaa opiskelua, neljän tunnin sähköpostin kirjoittelun ja luennoilla nuokkumisen sijaan.’” Näin siis Aspara itse.

Siitä tietenkin vaiettiin, että kyseisellä osastolla oli joskus tämän vuosituhannen puolella sarja vakavia loppuunpalamisia ja TKK:lla muutama vuosi sitten pieni itsemurha-aalto. Tuolta voi myös aistia tunnelmaa: http://www.tky.fi/fi/ajankohtaista/pysytaanko_pinnalla/

Asparan ensimmäinen tohtorintutkinto on kauppatieteestä, jota Aspara on opiskellut käytännössä koko perustutkintonsa (DI) ajan. Taiteen tohtorinväitös puolestaan käsittelee sitä, miten sijoittajien mielikuvat tuotedesignistä vaikuttavat sijoituspäätöksiin. Tyypillinen taiteen tohtori siis. Toisaalta myös Aalto-yliopiston hallituksessa ”korkeinta taiteen asiantuntemusta” edustaa niinikään designin kaupalliseen merkitykseen perehtynyt tohtori.

Siihenkään ei ollut jutussa puututtu, että urheasti professorintyön ohessa tehty väitöskirja eli tässä tapauksessa oman alan tutkimus on itse asiassa ihan luonteva, ellei peräti pakollinen, osa professorin toimenkuvaa.

Seuraavaksi opimme, että 1990-luvun alussa luotua ja 2008 korotettua opintotukea ”ei ole nostettu vuosikymmeniin” ja että käyttämättömien opintotukikuukausien antaminen rahana valmistuneille on vain ja ainoastaan ”mielenkiintoinen ajatus”. Siis että opintotukimenojen valtava paisutus tavalla, joka ei hyödytä yhtäkään opiskelijaa penninpyörylää, on ”mielenkiintoinen ajatus” ja siinä kaikki.

Haastateltava on ensin asunut kaksi vuotta kotona ja sen jälkeen ”kitkutellut” vuoden opintorahalla ja kesätyötuloilla. Kun diplomi-insinöörin harjoittelupalkkasuositus (http://www.tek.fi/index.php?id=149) pyörii parin tonnin molemmin puolin, voi vain kuvitella sen kurjuuden määrää. Lainastakin puhutaan. Tutalaisten rahakkaat työurat sekä professorin vauras kotitausta eivät voi olla vaikuttamatta lainanottohalukkuuteen – eivätkä ne olekaan! Nimittäin tilastoissa lainaa ottavat eniten – heti konkurssia pakenevien jälkeen – ne, joiden talous ennen ja jälkeen opintojen on kaikkein turvatuin.

Kuulemme myös, osapuilleen kolme kuukautta ensimmäisen Aalto-professorin nimityksen jälkeen, että erityisen menestyksekkäästä tutkijasta ”voisi tulla” oikea Aalto-professori. Voih. Ja pääkirjoituksessa pääsemme fiilistelemään autuaan päämäärättömiä opiskeluvuosia ja yhdeksän vuoden maisterintutkinnon oikeutusta. Erittäin ajankohtaista ottaen huomioon, että rajauslaki astui voimaan vasta 2005.

Harvemmin pääsee Hesarissa toimittajan kirjoittamana läpi tällainen lause: ”26-vuotiaana Todennäköisesti Yksi Nuorimmista professorin viran hoitajiksi koskaan nimitetyistä”. Netistä löytyi minuutissa matrikkeli ’Suomen professorit 1640-2007’, mutta mitä sitä turhia toimittajan aikaa tuhlaamaan. Lukijat voivat itse KVG ja sen jälkeen KVK (kirjasto).

-

Mutta ”Tohtori Aalto” Nyt-liitteen kannessa. Aijaijaijai… Aalto-yliopiston johto ja erinäiset muutkin tahot lienevät olleet liekeissä jutun luettuaan. Hehkutusta ja suitsutusta suoraan suoneen, juuri kun on kaksi vuotta yritetty selittää että kyllä se taidekin on tärkeää, opintotuki säilyy ja lehmät lentää.

HS Nyt – Mitä nyt ja mitä seuraavaksi. ;)

Opintotukiasiantuntijoiden päätoimialat ovat korjaus ja huolto.

Toinen puoli työtä pyörii järjestelmän ongelmien ympärillä opintotukilautakunnissa. muutoksenhakulautakunnassa, opintotukiasiain neuvottelukunnassa ja erilaisissa kehittämistyöryhmissä. Katson vahingonilon sekaisella kunnioituksella sosiaalipoliittista sihteeriämme Johannaa (toivottavasti kuvalinkki toimii)

aina, kun hän raahaa opintotuen muutoksenhakulautakunnan kokousasiakirjoja valtavissa matkalaukuissa pitkin toimiston käytäviä.

Jostakin ne paperit tulevat. Valtava joukko, joka ei pidä itsestään meteliä työpaikoilla, lehdissä tai keskustelupalstoilla, hajoilee toinen toistaan merkillisempien opintohallinnon kukkasten, lapsiperheen arjen tai erilaisten sairauksien ja vammojen kanssa. Ja kirjoittaa sivukaupalla selvityksiä säilyttääkseen toimeentulonsa rippeet.

Toinen puoli työnkuvasta on erilaisten väärinkäsitysten, vanhentuneen tiedon ja ”kyllä me silloin 70-luvulla…” alkavien lauseiden torppaamista julkisilla areenoilla. Sitä työtä on riittänyt tänä vuonna muillekin kuin asiantuntijoille, joten tässä muutama fakta.

Tulorajat:
Opintotuen menettää kokonaan vasta, kun ansaitsee melkein kaksi tonnia kuussa läpi vuoden! Lisää tulovalvonnasta ja -rajoista: http://kela.fi/in/internet/suomi.nsf/NET/300508130646HO

Tuen määrä:
Opintoraha 298 euroa, asumislisä enintään 201,60 euroa ja opintolaina tavallisesti 300 euroa kuussa. Tuen yhteismäärä lainoineen päivineen on siis 799,60 euroa kuussa. Köyhyysraja keikkuu tällä hetkellä 1100 euron tietämillä, EU-määritelmällä 1457 euroa (2007).

Päätoiminen opiskelu, tukiaika ja opintoaikojen rajaukset:
Jotta opintotukea voi ylipäätään saada, pitää opiskella päätoimisesti eli tällä hetkellä vähintään 4,8 opintopistettä tukikuukautta kohden. Tukiaika on enimmillään vuoden pidempi kuin tutkinnon ohjeaika eli Vähimmäissuoritusaika. Opinto-oikeus loppuu kaksi läsnäolo- ja kaksi poissaololukuvuotta ohjeajan jälkeen.

Painotukset alussa, keskellä tai lopussa:
Oman elämänsä Sherlock ehti jo keksiä, että jos peittoa jatkaa hölmöläisten tapaan leikkaamalla muualta samasta peitosta, ei paljon lämmitä.

Huom! Ei siis ole olemassa opintotuella roikkuvia elämäntapaintiaaneja. Se ei ole mahdollista hallinnollisesti eikä taloudellisesti. Työnteko kannattaa aina. Tällä hetkellä jopa niin paljon, että alle puolet korkeakouluopiskelijoista nostaa lainkaan opintotukea. Helppo sanoa, mutta lisärahalla ongelma ratkeaa.

Lähteitä ja viimeisimpiä kehityslinjoja:
http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2009/Opintotuen_rakenteen_kehittaminen.html