Yhteiskunta

Näytetään kirjoitukset elokuulta 2011.

Faijan baarikaapilla  5

Koska tiedän isäni lukevan blogia, lienee tämä sopivan privaatti paikka paljastaa muutama nuoruuden vedätys(yritys). Tosin viisaana miehenä hän lienee ollut niistä tietoinen jo reilusti yli 20 vuotta – ei vaan iljennyt aina sanoa.

Uskon faijan baarikaapin hyödyntämisen olevan tuttu monille entisille ja nykyisille nuorille. Näin se on tuttua myös jokaisen isälle ja siksi erilaiset nuoruudessa huippuovelilta vaikuttaneet strategiat ovatkin olleet lähinnä itsensä huijaamista. Siinä on muuten moni faija saanut hyvät naurut, kun on duunissa kertonut kavereilleen, millaisen vaivan juniori tällä kertaa näki pienen viinatilkan takia.

Meidän isällä ei ollut baarikaappia ja harvoin keittiön yläkaapissa oli niin monta pulloa, että ryöstöretkelle kannatti lähteä. Lukioaikana olivat rahat välillä kuitenkin niin vähissä, että mahdollisuuden tullessa oli pakko iskeä – siis jos olivat jotkut kinkerit tiedossa. Ajatuksena oli, että koska omat rahat riittivät vain 5 pulloon keskikaljaa, saa faijan lesteistä kasattua 10cl terävää siihen kaveriksi.

Yleensä maltillinen annostelu n. 3 cl per pullo – kaapissa siis kolme avattua pulloa – oli sopiva. Jossakin vaiheessa faija alkoi kuitenkin virnuilla, että hänen pulloissaan pinta laskee, vaikkei itse ole ottanut drinkkiä kuukausiin. Siihen minä tietysti aivan äimänä: mistä pulloista ja mitä? Ei tainnut mennä läpi, vaikka silloin toisin kuvittelinkin. Silloin harvoin, kun pulloja oli enemmän, itsellä ”must” bileet, uskaltauduin jopa avaamaan korkkaamattoman pullon ja kuvittelinpa parka vielä, että olipas siinä kerrassaan nerokas temppu. Väitän, että jokaisella kerralla kävi käry, vaikka faija ei mitään sanonutkaan.

Itse bileissä sitten vertailtiin, ne jotka olivat tähän metodiin turvautuneet, millainen tulee liemestä, jossa on 3cl viskiä, 3cl koskenkorvaa ja 4cl jekkua lantrattuna omenamehuun. Toisilla oli kotona isommat baarikaapit ja he saattoivat tuoda mukanaan puolen litran pullon, jonka sisältö muodostui kymmenestä viinalajikkeesta. Ja ah, sitä ihanaa makuelämystä!

No kävihän kerran käry pahemman kerran. Hiivin ovelana kettuna yön pimeydessä keittiön yläkaapille, sillä faija oli saanut lahjaksi 1,5 litran viskilekan. Se oli avattu, joten siitä oli varaa lorottaa reippaampi annos retkipulloon. Kävi kuitenkin niin, että innostuin hieman liikaa ja viskiä tuli retkipulloon paljon. Bileet vietettiin ja maanantaina hiipi hissukseen pelko persuuksiin: nyt faija taatusti huomaa pullon tyhjentyneen.

Mietin kuumeisesti korvaavaa ainetta, jolla pinta nousisi viisi senttiä. Lopulta päädyin teen ja monen muun vaihtoehdon hylättyäni pieneen liraukseen vettä. Homma meni pahasti puihin, sillä vettä hulahti vahingossa pulloon aivan liikaa ja viskin väri muuttui dramaattisesti. Vastaavaa tuotetta ei Suomesta saanut, joten uusi pullo oli mahdottomuus ja jäinkin odottelemaan.

Kului muutama viikko ja faija päätti perjantai-iltana ottaa viskipaukun, huomasi vedätyksen heti ja kyseli juomiensa lantraajan perään – pistin hätäpäissäni kaverini piikkiin, joka oli ”ilman lupaa ottanut”. Se meni semi-läpi. Koko jutulta putosi pohja, kun faija sattui näkemään kyseisen kaverin futistreeneissä. Isukki huusi kaverilleni humoristiseen sävyyn, että ”oliko edes hyvää”? Kaverini tietysti aivan ihmeissään kysymään: ”mistä mahtaa olla kyse, nyt en ymmärtänyt”. Seuraava sitaatti suoraan isäni suusta n. 24 vuoden takaa: ”niin piti siitä, viskistä…(hiljaisuus)…jep, se taisikin selvitä ihan kysymättä”. Himassa tuli pientä palautetta, ei viskistä, vaan siitä, että pistin kaverin piikkiin ja pilasin viskin vedellä. Uuden pullonkin jouduin hankkimaan.

Mitä opimme tästä? Emme mitään, mutta kyllä faijat poikiensa temput tuntevat.

PS: Sori faija niistä liruista! Taisit aina huomata ;)

Klamydian "Pienen pojan elämää" toimii aina näitä muistellessa, siis oikea yläkulma ja suositukset.


Pomo vaihtoon

Marimekon entinen taiteellinen johtaja Samu-Jussi Koski sanoi taannoin, että hänen sukupolvensa ihmiset haluavat komeiden titteleiden sijaan mukavan työpaikan. Omien 30+ -tuttavieni puheiden perusteella asia on juuri näin.

Kun monesti hehkutetut Aaltoesin* nuoret 20+ -yrittäjät paahtavat markkinoille palvelutuotteita, joista heidän vanhempansa eivät välttämättä ymmärrä mitään, he saavat itse päättää tittelinsä yrityksessään.

Miksi ei yhdistää näitä kahta? Perusta oma työpaikkasi! Voi olla, että toisilla aloilla se on helpompaa kuin toisilla, mutta ainakin yksi on varmaa: ikävästä pomosta ja tylsistä työkavereista pääsee eroon kädenkäänteessä. Ai missä? No Patentti- ja rekisterihallituksen asiakaspalvelupisteessä (siinä Pressan ja Circuksen nurkilla).

Viimeistään perustamisasiakirjojen musteen kuivuessa on hyvä miettiä, mistä rahat tulevat kun kuukausipalkka on historiaa.

Siinä tullaan sitten jo vähän isomman kysymyksen äärelle. Suomen koulutusjärjestelmässä yrittäjyys(asenne)kasvatusta sisällytetään kaikkien tasojen opetussuunnitelmiin, mutta onko merkittävällä osalla ihmisistä todella sellaista selviytymis-, johtamis- ja paineensietokykyä, mitä työllistävän yrityksen rakentaminen vaatii? Jos ei, "yrittäjämäinen toimintatapa" tarkoittaa käytännössä joukkoa itsensä työsuhde-eduista ja -turvasta ulkoistaneita työläisiä, "mikroyrityksiä".

Toisaalta, jos yrittäjäasenne säilyy myös palkkatyön puolella, niin yrittäjyystrendi on parasta mitä Suomen työnantajille on tapahtunut sitten Lipposen hallituskausien.

________
*ks. esim. http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/116659/


Täällä kirjoittaa vieras kynä!  2

Tällä viikolla luovutan kirjoitusvuoron kollegalleni Mikko Piispalle. Hän omaa viiltävän analyyttisen katseen muun muassa päihdekentän ilmiöihin. Pohdinnan kohteeksi asettuu tapaus Mika Myllylä:

Mika Myllylän antidopingkuolema

Erkki Vettenniemi kirjoitti 12.7 Helsingin Sanomien mielipideosastolla otsikolla ”Urheilijat eivät ole dopingin vaan antidopingin uhreja”. Vettenniemen mukaan antidoping nojautuu ”asiattomaan pelotteluun”, ja dopingkäryn jälkeinen julkisuuskohu tuhoaa herkästi urheilijan. Vettenniemi on oikeilla jäljillä, ja ajatusta sietää pohtia enemmänkin.

Antidopingtyö on esittäytynyt vuosien varrella urheilijoiden terveyden sekä urheilun ”luonnollisuuden” ja moraalin vaalijana. Samalla antidopingtyö on vuosien saatossa tarttunut jokaiseen mahdolliseen ”dopingkuolemaan” ja ottanut niistä kaiken hyödyn irti. Tällainen on muun muassa Vettenniemenkin mainitsema, ensimmäiseksi dopingkuolemaksi usein mainittu 1960 Rooman olympialaisissa tapahtunut tanskalaispyöräilijä Knud Enemark Jensenin kuolema. Hän menehtyi kilpailun aikana ja syyksi katsottiin amfetamiinin käyttö. Vaikka jälkikäteen on esitetty, että amfetamiinin osuutta kuolemaan on liioiteltu, Jensenin tapauksesta on tullut antidopingtyölle hyödyllinen myytti.

Sillä ja monilla myöhemmillä dopingiin enemmän tai vähemmän kytkeytyneillä kuolemantapauksilla on todisteltu dopingin haitallisuudesta. Samalla dopingista ”kärähtäneet” urheilijat ovat usein määrittyneet pysyvästi dopingurheilijoiksi, jopa siinä määrin, että vielä kuoleman jälkeen heidät nimetään ensisijaisesti douppaajiksi. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii Florence Griffith-Joyner, joka ei epäilyistä huolimatta koskaan antanut positiivista dopingnäytettä.

Mika Myllylän kuolema ei onneksi määrittynyt julkisuudessa dopingkuolemaksi. Myllylän kuolinsyy ei liittynyt suoraan dopingaineisiin, ja kuoleman jälkeinen keskustelu liikkui suurimmaksi osaksi Myllylän saavutuksissa ja persoonassa. Häntä muisteltiin hyvällä, ja useimmissa puheenvuoroissa doping oli ikään kuin onneton sivujuonne. Mutta tarkemmin katsottuna onneton sivujuonne ei ollut doping, vaan käryn seuraamukset: muutamat Myllylän läheiset muistuttivat, että pitkittynyt Lahden jupakka mursi Myllylän henkisesti. Oli vain ajan kysymys, koska Myllylä palaisi loppuun.

Myllylän kuolema olikin eräänlainen antidopingkuolema. Myllylä ei kuollut 41-vuotiaana siksi, että hän käytti joskus dopingia, vaan siksi, että hän jäi siitä kiinni ja sai kärsiä kaiken kiinnijäämisen mukanaan tuoman nöyryytyksen. Nöyryytyksen seurauksena menivät itsetunto, terveys, mielenterveys, perhe ja lopulta henki. Antidoping tuhosi entisen sankarinsa, median avulla.

Median roolia käsiteltiin Myllylän kuoleman jälkeen laajasti, ja hyvä niin. Yleinen konsensus oli, että nyt oli menty liian pitkälle. Samat lehdet, jotka ampuivat Myllylän muiden karpaasien ohella alas Lahden jälkeen, myivät numeroita repostelemalla Myllylän ryyppäämisellä ja lopulta kuolleen Myllylän sankaritarinalla.

Laajempi ongelma piilee kuitenkin nykyisessä dopinghysteriassa. Dopingista on tehty piru. Sen käyttö esitetään moraalittomaksi, luonnottomaksi ja terveydelle haitalliseksi. Moraalinen ongelma on kuitenkin urheilun äärimmäisen kilpailun maailmassa häilyvä: huipulla voitonnälkä on niin valtava, että meidän penkkiurheilijoiden on sitä mahdoton ymmärtää. Voittamisen eteen tehdään mitä vain, ja tiedetään, että niin tekee moni muukin.

Moni lieneekin valmis hyväksymään, että moraali ja raaka kilpailu (usein suurine rahapalkkioineen) ovat huono yhtälö. Mutta dopingin väitetty luonnottomuus ja siihen yhdistyvät terveyshaitat ovat vielä jäljellä. Dopingaineet ovat laboratorioissa valmistettuja ja terveyshaittoja voi esiintyä, tämä on kiistatonta. Sikäli doping on luonnotonta ja vaarallista. Mutta monet muutkin – kuten Pertti Hemánus, Tuomas Kyrö tai Mika Myllylä itse – ovat muistuttaneet, että huippu-urheilu itsessään ei ole luonnollista tai tervettä. Se on modernin teknologisen osaamisen avittamaa ihmiskehon (ei koneen) hiontaa. Se on suorituskyvyn rajoille menoa, rääkkäämistä, palautumisen mahdottomuutta ja hillittömiä paineita. Doping on vain looginen jatkumo tässä täydellisen suorituksen metsästämisessä.

Ja aivan kuten doping ja urheilu itsessään tuovat mukanaan haittoja, niin tuo myös antidoping. Syyllisiä metsästävä ja kaikkea muuta kuin aukoton antidopingjärjestelmä voi tuhota urheilijan elämän ja terveyden siinä missä kielletyt aineetkin.

Kirjoittaja: Mikko Piispa

PS. Kirjoittaja suosittelee tällä viikolla (ks. linkit oikeasta yläkulmasta):
Grateful Dead: Death Don't Have No Mercy
Janis Joplin & Jorma Kaukonen: Nobody Knows When You're Down And Out

PPS. Mikot Salasuo ja Piispa ovat edelleen dopingtutkimuksen parissa (ks. http://www.city.fi/yhteisot/blogit/mikkosalasuo/117574/). Eli haastateltavia otetaan yhä vastaan!


Poliisiasia  4

Kun toimii pitkään laitosten maailmassa, oppii pitämään hauskana sitä, kun virastot ja julkisyhteisöt kompastuvat inhimillisiin virheisiin. Erityisen hauskoja ovat toistuvat tai jollakin lailla laitoksen perustuksia koettelevat mokat.

Yliopistoissa kaikenlaisia kukkasia riittää. Tuore esimerkki viime viikolta: pienen yliopiston omasta puhelinvaihteesta yhdistettiin toimitaloon, jota ei ole ollut olemassa enää pariin kuukauteen. Tuo mieleen joskus aiemmin mainitun maisteriohjelman, jonka olemattomuus selvisi kaikille osapuolille vasta kun ulkomaiset opiskelijat saapuivat aloittamaan opintojaan.

Viime vuosina on keskusteltu hätäkeskuksista kriittiseen sävyyn. Tällä kertaa voitto meni aivan muualle. Tapahtui eräässä helsinkiläisessä vuokra-asunnossa:

Nuori nainen on kotonaan valmistautumassa lähtemään iltapäiväluennolle. Asunto on ensimmäisessä kerroksessa. Yhtäkkiä keittiön ikkunan takana näkyy ryhmä vieraita miehiä, jotka kurkkivat ikkunasta sisään, ja naisen huomattuaan alkavat kolkutella ikkunaan ja viittilöidä naista luokseen tai avaamaan oven.

Nainen pelästyy ja pakenee makuuhuoneeseen soittaakseen hätänumeroon. Hätäkeskus käskee ehdottomasti pysymään sisällä ja lähettää paikalle poliisipartion. Samaan aikaan miehet keskustelevat keskenään, kaivavat taskusta puhelinta, pärisyttävät naisen ovisummeria ja alkavat soitella johonkin.

Nainen soittaa puolisolleen, joka vannottaa naista pysymään sisällä ja odottamaan poliisipartiota. Puhuessaan toista puhelua nainen saa mieheltään tekstiviestin, jossa tämä kertoo että Hoasilta soitettiin juuri - asuntoa katsomaan tulleet kv-opiskelijat yrittävät päästä sisään. Tietenkään kumpikaan ei ole kuullut asiasta Hoasilta mitään aiemmin.

Hoasilta väitetään, että miehet ovat ihan itse keksineet tulla ikkunan taa kolkuttelemaan. Kuitenkin kun nainen soittaa hätäkeskukseen peruakseen poliisipartion ja kertoo mistä on kyse, hätäkeskuspäivystäjä vastaa empimättä: "Aa, perus Hoas-meininki! Näitä tulee kaiken aikaa."

Hoas ja hätäkeskus, kuin paita ja peppu.


Oxycontin Blues  4

Oksikodoni on tappavin huume Yhdysvalloissa. Tuoreen Lancet-lehden raportin mukaan tämä opioidipohjainen kipulääke aiheutti 11 000 yliannoskuolemaa vuonna 2007. Vastaavat luvut samana vuonna olivat heroiinin kohdalla 2000 kuollutta ja kokaiiniin menehtyi tuolloin 5000 ihmistä. Oksikodonivyöry on nostanut aineen aiheuttamat yliannoskuolemat yleisimmäksi kuolemaan johtavaksi ”onnettomuudeksi” 17 osavaltiossa. Kutsumanimeltään hillbilly tai pillbilly heroiinin Ground Zeroksi on nimetty Appalakkien alue, Kentucky, Tennessee ja Länsi-Virginia. Kaivosteollisuuden kuihtuessa vuosituhannen taitteessa, tarttuivat ihmiset pullon sijaan pillereihin.

Kun Suomessa yleisimmät aineet huumeisiin liittyvissä yliannoskuolemissa ovat buprenorfiini ja bentsodiatsepiinit, näyttää länsimaiden huumetilanne kellahtaneen aivan uuteen asentoon. Kaikkein tappavimmat aineet eivät ole perinteisiä ”huumeita”, vaan apteekista noudettavia reseptilääkkeitä. Edellinen pitää toistaa, jotta keskeinen muutos menee varmasti perille: Länsimaissa kuolee selvästi eniten ihmisiä lääkkeiden huumekäyttöön, ei niin kutsuttuihin huumeisiin. Seuraavassa sitaatti tutkimuksesta Salasuo, Vuori, Piispa & Hakkarainen vuodelta 2009:

”Tuloksissa oli yllättävää opioidien käyttöön liittyvien yliannoskuolemien suuri osuus. Metadonin aiheuttamat kuolemantapaukset olivat lisääntyneet selvästi aikaisemmasta, ja lisäksi tapauksista paljastui laaja kirjo erilaisia lääkkeinä käytettäviä opioideja. Tämä saattaa heijastaa myös kansainvälistä trendiä, sillä tämän aineryhmän merkityksen kasvu huumeisiin liittyvissä kuolemantapauksissa on havaittu esimerkiksi myös Yhdysvalloissa, missä näihin aineisiin liittyvät tapaukset ovat kolminkertaistuneet vuosien 1996 ja 2006 välillä (Warner ym. 2009). Suomessa Image-lehti (Hiltunen 2009) on ansiokkaasti kiinnittänyt huomiota lääkkeiden huumekäytön lisääntymiseen, mutta laajempaa keskustelua aiheesta ei ole viime vuosina käyty. Tämän tutkimuksen mukaan syytä olisi käydä. Samalla olisi selvitettävä opioidipohjaisten lääkeaineiden kulku katukauppaan ja huumekäyttöön.”

Käänne on merkittävä. Kaiken järjen mukaan sen tulisi kohdentaa huoli ja moraalinen paniikki uuteen kohteeseen – reseptilääkkeiden väärinkäyttöön. Silti julkisen keskustelun kärki on perinteisissä huumausaineissa – onkin perusteltua kysyä miksi ja missä on tuo vuonna 2009 peräänkuuluttamamme keskustelu?

Vastauksen voi aloittaa positiivisesta päästä. Viranomaistasolla asiaa on lähdetty selvittämään tutkimuksin, seurannoin ja tiukennetuin määräyksin lääkkeiden määräämisessä. Sen sijaan julkisen keskustelun osalta teema ei ole edes raapaissut pintaa. Lääkkeiden väärinkäyttö on aika tylsä, eikä lainkaan seksikäs aihe revitellä etusivulla. Kannattaa siis pitäytyä huumeissa, vanhoissa kunnon vihollisissa. Näinhän iltapäivälehdet viime viikolla tietysti tekivät, kun emeritus Erkki Vuori raportoi huumepositiivisten löydösten ylittäneen 300 tapauksen rajan. Se oli tässä uutisoinnissa sivuseikka, että huumepositiivinen löydös ei suinkaan tarkoita yliannosta tai aineen olevan perinteinen ”huume”. Oma ehdoton suosikkini oli Iltalehden otsikko: ”Huumekuolemien määrä nousee uuteen ennätykseen”.

Katsotaanpas mitä tuo otsikko pitää sisällään. ”Huumekuolemien” korvaa otsikossa oikean termin ”positiivisten huumelöydösten”. Positiivinen löydös tarkoittaa sitä, että henkilöstä on löytynyt kuoleman jälkeen huumausainetta tai päihtymystarkoituksessa käytettyä lääkeainetta tai vastaavaa. Mikäli toissapäivänä pössytellyt pilviveikko jää meteoriitin alle, kirjataan hänet positiiviseksi, koska elimistöstä löytyy edelleen jäämiä aineesta. Yleisin tapa päätyä positiivisten löydösten listalle on yliannoskuolema, jossa elimistöstä löytyy opioidipohjaisia lääkkeitä, bentsodiatsepiineja ja alkoholia. Positiivisten löydösten määrällä ei siis ole mitään tekemistä ”huumekuolemien” kanssa. Ne yksinkertaisesti kertovat kuinka monella ihmisellä on katsottu olleen elimistössä jotakin muuta päihdyttävään tarkoitukseen käytettyä ainetta kuin alkoholia.

Ehkä tässä yhteydessä on myös hyvä mainita, ettei lääkäriprofession tai lääketehtaiden intressissä ole saada agendalle otsikoita tai edes keskustelua, jossa katse käännettäisiin oikeaan kohteeseen. Politiikan suunnaltakaan lienee turha etsiä apua, sillä ainakin päähallituspuolue syö lääketeollisuuden kädestä – ja ruokkivaa kättähän ei purra.

Koska olen ripannut otsikon (tietenkin) ikisuosikkini Steve Earlen aihetta käsittelevästä biisistä, niin sitähän minä tänään myös suosittelen. (oikea yläkulma).


ADHD  10

Yliopisto-opiskelijoistakin muutamalla prosentilla on lukihäirö, ja kaikissa muissa oppilaitoksissa erilaiset lukemisen, kirjoittamisen ja oppimisen vaikeudet ovat arkipäivää.

Siihen nähden on yllättävää, miten vähän ja pinnallisesti näitä vaikeuksia käsitellään tavallisessa opettajankoulutuksessa tai vaikkapa mediassa.

Oli aikanaan huomattavan valaisevaa kuulla (kaverilta), että esimerkiksi ADHD:ksi kutsutussa ominaisuudessa ei ole kyse liian paljosta vaan liian vähäisestä aivojen aktiviteetista. Vaikka sählää pitääkseen itsensä hereillä, saa silti helposti häirikön leiman.

Toinen persoonallisuuspiirteiden kimppu, joka vastasi moneen avoimeen kysymykseen, oli autismin kirjo (linkki) ja Aspergerin oireyhtymä. Nuo pilkuntarkat, hämmästyttäviä tietomääriä omaksuvat, sosiaalisesti kömpelöt ja yllättävistä käänteistä ahdistuvat tuttumme saattavat töksäytellä meille epäkohteliaasti, mutta he eivät  tee sitä tahallaan.

Olisikohan liian radikaalia, jos tällaisia perusoireyhtymiä ja tavallisia häiriöitä käytäisiin läpi jo peruskoulussa?


Amylla ei asiaa 27-klubiin  18

Laulaja Amy Winehouse menehtyi kaksi viikkoa sitten 27-vuotiaana. Päihteiden vahvasti sävyttämä elämäntyyli korjasi lopulta satonsa. On aina surullista kun ihminen kuolee. Viime aikoina on kuitenkin tullut erittäin ärsyttäväksi tavaksi tehdä jokaisen ”julkkiksen” kuolemasta spektaakkeli. Tämä tapahtui myös hiljattain menehtyneen Jackass Ryan Dunnin kohdalla. Dunnin kuolemaa mutusteltiin lehdissä toista viikkoa. Sen sijaan samoihin aikoihin menehtynyt Clarence Clemons jäi selvästi pienemmälle mediahuomiolle – ja hyvä niin. The Big Man kuoli luonnollisen kuoleman, joten se ei istu nykylehdistön draaman ja spektaakkelin kaareen.

Amy Winehousen tuotanto sisälsi 2 albumia, paljon kännistä sekoilua ja jatkuvaa mediapärinää. Ryan Dunn täräytti Porschella umpikännissä jonkkaan yli 200 kilometrin tuntinopeudella. Hänen elämäntyönsä oli, niinpä, lähinnä epämääräistä sekoilua tosi-TV -ajan itsetuho-ohjelmissa. Valtavan traagista, että kaksi länsimaisen populaarikulttuurin peruskalliota menehtyi – ironiaa tietysti. Ainoa kolmikosta, joka jää pysyvästi ja isoin kirjaimin historiaan on The Big Man Clarence Clemons. Ei turhia lööppejä, ei typeriä sankaritarinoita. Clemonsin läheisten tai E-Street Bandin ei tarvinnut huorata median kanssa vielä lämpimällä kropalla – ainoastaan kaunis surun täyttämä kirjoitus Brucen sivuilla.

Amy Winehouse on mediassa yhdistetty 27-kerhoon. Porukkaan, jonka taivaallisessa rytmiryhmässä jammailevat Jimi Hendrix, Janis Joplin, Kurt Cobain ja Jim Morrison – kaikki kuolivat 27-vuotiaina. Kaunis ajatus, mutta Amylla ei ole asiaa edes kuuraaman tuon svengijengin treenikämpän taivaallisia vessoja. Winehousen nimen yhdistäminen 27-kerhoon on surkea vitsi ja häpäisee hänen maallisen vaelluksen, sillä 27-kerhoon pääsevät vain suuren jäljen historiaan jättäneet jättiläiset. Amy teki ripauksen hyvää musiikkia, mutta jää lopulta alaviitteeksi jonkun 2000-luvun alun musiikkia käsittelevän hakuteoksen sivuille.

Entäs tämä Ryan Dunn -heebo? Sankari ja populaarikulttuurin ikoni? Älkäähän nyt viitsikö: Jackass-tähti. Siinä titteli, joka säilyy nykyajan kollektiivisessa muistissa noin 4 päivää. Jätkä ajoi muiden hengen vaarantaen 2 promillea veressä yli kahtasataa lepikkoon: sankarillinen kuolema! Fanien suru on syvä, oikein Suomen Duudsoneita myöden, muttei siitä jätkästä ihan taivaallisen svengijengin kärkeen ole. Sinne vaan John Belushin vetämän sekoilijajonon hännille. Väliin mahtuu 130 000 kreisiä julkkissekoilijaa. Tämä median surema ja itse aiheutetun kuoleman kokenut sankari ei saa Winehousesta poiketen edes alaviitettä syksyn Suosikissa. Tällaista nykyajan mediaspektaakkeli tuottaa. Tähdiksi tullaan tekemättä mitään, mutta kääntöpuolena on vähintään yhtä nopea unohdus – älkää ottako henkilökohtaisesti, mutta niin se vaan menee.

Clarence Clemons teki elämässään suuria asioita ja saatettiin haudan lepoon elegantisti. Clarencesta taivaallinen rock-bändi sai uuden eturivin saksofonistin. 40 vuotta Clemons puhalsi rytmiä Springsteenin rinnalla, teki omaa uraa, soitti noin sadan merkittävän artistin levyillä, näytteli ja teki hyväntekeväisyyttä. Se, joka nyt lausuu – ”ikinä edes kuullu” – on joko hyvin nuori tai kovin tietämätön: KVG!

Clarens Clemonsin kohdalla voi sanoa, että ”gone, but never forgotten”. Amyn ja Ryanin osalta on surullista, että lähtö tuli varhain, mutta eipäs nyt rakennella spektaakkeleita tai nostella rivistatisteja mestarien joukkoon.

Kolme teemaan liittyvää suositusta sijoitettuna oikeaan yläkulmaan:

1. Aiemminkin suosittelemani Fred Eaglesmithin hieno Alcohol and Pills – tarina päihteiden viemistä.
2. Clanrencen näytettä Hyde Parkista – Jungleland soolo.
3. Juicen Paperitähdet – hienoa musiikillista lyriikkaa julkkisten kuolemista.


Perhosten perässä

Katukuvaan ovat taas ilmestyneet back to school -mainokset. Toisin kuin saattaa näyttää, niiden kohderyhmä eivät suinkaan ole kuvissa esiintyvät skeittaavat 10-vuotiaat.

Ne ovat vähän kuin mukamas aikuisille tarkoitetut siiderimainokset tai nuorten- ja naistenlehtien ikäkohderyhmät: tarkoituksella hiukan pieleen tähdätty design osuu ja uppoaa piilokohderyhmään kuin kuuma veitsi voihin.

Me kaikki nuoret aikuiset olemme muodostaneet käsityksemme mietojen alkoholijuomien paremmuusjärjestyksestä jo varhain lapsuudessa. Silloinhan tv-mainoksia vielä tuijojetaan yhtä intensiivisesti kuin niiden lomassa tulevia ohjelmia.

Samaan tapaan mainoksissa mielikuviemme mukaisissa "kouluvaatteissa" poseeraavat lapset osuvat todelliseen mutta salaiseen kohderyhmäänsä:

Lastensa katu-uskottavuudesta ja suosiosta huolestuneet vanhemmat tunnistavat tiedostamattaan kausimuodin, jota heidän päälleen on kaupiteltu jo edellissyksynä, ja ryntäävät kauppaan varmistamaan, ettei juuri heidän lapsensa joudu silmätikuksi isotädin kirpputorilöytöjen takia.

Omaa alakouluaikaista epämuodikkuuttaan yhä häpeävät lukiolaiset ja ensimmäisen vuoden opiskelijat ryntäävät kauppaan lääkitsemään lapsuuden traumojaan, nyt kun kesätyöliksa ja/tai kasvaneet viikkorahat antavat siihen viimein mahdollisuuden.

Lopulta koko touhussa on kyse yrityksestä hillitä vatsassa lenteleviä perhosia. Hallita jännitystä, jonka uusi kouluvuosi aiheuttaa joka kerta uudelleen. Ja ehkä myös hakea myöntävää vastausta viime viikon kysymykseen (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/118486/).