Ensi keskiviikkona on Valtioneuvoston kanslian – siis tavallaan pääministeriön – järjestämä keskustelu sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta. Sen ja aiheeseen liittyvän seminaarisarjan tarkoitus on ”vahvistaa tutkimustiedon hyödyntämistä politiikkatoimien valmistelussa ja arvioinnissa erityisesti sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden kannalta”.
Aiheeseen on herätty aivan syystä, joskin turvallisesti 5-10 vuotta myöhässä. Myöhästyminen saattaa olla alkujaan tarkoituksellista, sillä ongelma on todellinen. 2000-luvun puolivälissä tehtiin muun muassa ne eläkepäätökset, jotka leikkaavat jokaisen tämän lehden kohderyhmään kuuluvan eläkkeitä kaksinumeroisella prosenttiluvulla – onneksi ei sentään aivan optikkoliikkeen mainosta mukaillen, ”syntymävuotesi on alennusprosenttisi”.
Koulutus on merkillinen juttu. Se sekä istuttaa että kitkee ajatusten kasvimaata huomattavasti nopeammin kuin media tai hyvätkään tutkimusraportit.
Olen tainnut joskus aiemminkin ihmetellä sitä, että ilmastonmuutos onnistuttiin lanseeraamaan suomalaisten päättäjien keskusteluun uutena asiana 2000-luvun jälkipuoliskolla, vaikka koulukirjat ovat levittäneet ilosanomaa jo 90-luvun alusta.
Ilmiön yhtä lailla tuttu vastapari on se, kun Toisen Maailmansodan jälkeisen jälleenrakennuksen aikoihin maailmankuvansa rakentaneet senioripäättäjät haikailevat yhä Suomea osaksi ”läntistä arvoyhteisöä” (pois Neuvostoliiton etupiiristä), vaikka näin tehdessään he hönkäilevät samoja 70-luvun raikkaita tuulia kuin lököttäviin samettipukuihin sonnustautuneet kommari-taistelutoverinsa.
Näitä ns. aivopieruja ajatellen ihmisten kouluttaminen mieluummin yli kuin ali tarpeen on erittäin jees. Erityisesti korkeakoulutuksen koulutusmääriä ajatellen mieleen hiipii kuitenkin kysymys: jos vanhemmat sukupolvet haluavat kyykyttää nuorempia (?), miksi he opettavat meitä suurin joukoin ajattelemaan?
Vastaus löytyy kenties korkeakoulutettujen työttömyysasteesta, joka on noussut 25% vuodesta 2005 vuoteen 2010 (ks. linkki alla). Nöyryys opettaa tavoille.
