Yhteiskunta

Kävin taannoin Ranskassa sanomalehtitalossa, jota esiteltiin Suomen ja muiden itäeurooppalaisten kehitysmaiden edustajille esimerkkinä maan edistyksellisestä teknologiasta. Kukaan ei uskaltanut kertoa pönäköille herroille, että ihmistyövoimalla, musteämpäreillä ja raksuttavilla telaketjuilla operoivia masiinoita ei ole meillä päin nähty 80-luvun jälkeen missään, ei edes Mauri Kunnaksen mainiossa Etusivun juttu -lastenkirjassa (1990).
http://www.maurikunnas.net/mauri_kunnas/teokset/kuvakirja/fi_FI/etusivun_juttu/

Vuoden 2004 tapahtumat ranskalaisessa painotalossa tulivat mieleen tänään lukiessani, kuinka Taloussanomat siteeraa yhdysvaltalaista Business Insider -julkaisua jutussaan 12 katoavasta ammatista.
http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2011/09/09/12-ammattia--naissa-tyot-loppuvat-kokonaan/201112716/139

Useampikin julkinen keskustelija on viime vuosina puuttunut siihen, että ns. talousjournalismi on tasoltaan vain vähän, jos ollenkaan urheilu"journalismin" yläpuolella - ja se siis ei ole kovin korkealla. Tiedotteiden kopipeistauksen lisäksi talousmedia toimii usein äänitorvena niille, joilla on paljon rahaa ja joiden mielestä sen tulisi oikeuttaa nykyistä suurempaan yhteiskunnalliseen valtaan.

Tälläkin kertaa copypaste pettää: Teräviä havaintoja sisältävä ja yhteiskunnallisesti äärimmäisen ajankohtainen juttu kompastuu epäolennaisuuksiin ja historiattomuuteen. Neljännes ammateista (poptähti, astronautti, hävittäjälentäjä) koskee Suomessa n. 50:tä ihmistä, ja toinen neljännes käsittää 1970- ja 80-luvulla tärkeät ammatit puhelinkeskuksen hoitajan, pankkivirkailijan ja kirjastovirkailijan. Informaatikon ammatin kuolemaa julistava toimittaja ei ilmeisesti ole käynyt kirjastossa 90-luvun alun jälkeen. Tiedoksi, ne hakukortteja seuranneet tietokonepäätteetkin on jo museossa.

Olennaista on sen sijaan se, että kaikki kassalla tai pomon vieressä seisomiseen perustuvat ammatit tulevat häviämään lähes kokonaan. Siis kaikki ne, joihin merkonomin - ja valitettavan usein tradenomin ja humanistinkin - koulutus johtaa: pankkivirkailijoiden lisäksi mm. kaupan kassa, sihteeri, matkatoimistovirkailija, videovuokraamon myyjä jne. ovat pian vailla töitä.

Tätä vasten peilattuna ennakkotiedot koulutusmäärien suunnitelluista muutoksista ovat varsin maltillisia: http://www.okm.fi/OPM/Tiedotteet/2011/04/koulutustarjonta.html

Ja ihan kuin silmiin olisi osunut joku toinenkin työ, jonka koneet hoitavat ihmistä paremmin: http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Juttukone+kirjoittaa+tuhat+pörssiuutista+päivässä/1135268922712

Monesti hehkutettu koulutusmäärien ennakointi on melkoista tuuripeliä: jos se perustuu analyysiin, lopputulos on valmistuessaan helposti 10 vuotta myöhässä (poliittinen prosessi + opiskeluaika).

Siitä huolimatta tarveharkintaa ei kannata jättää kokonaan huomiotta: nyt kuuminta hottia on se, että koulutusmääriä supistetaan sieltä, minne opiskelijatkaan eivät halua. Se olisikin arkijärjellä ajateltuna fiksua ja riittäisi melko pitkälle, mutta tiellä on muutamia rakenteellispoliittisia esteitä (ks. mm. http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/109420/).

Koulutus erottelee väestöä paitsi sukupolvien mukaan (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/115632/), myös mm. sukupuolen mukaan - ääriesimerkkeinä tekniikan ja hoitoalan sukupuolijakaumat. Entisaikoina se on voinut vaikuttaa puoluekantaankin: syy-seuraussuhde koulutusasteesta työmarkkina-aseman kautta tulotasoon ja yhteiskuntaluokkaan on joskus takavuosina saattanut toimia paremmin.

Tänä päivänä oman ryhmän edunvalvonta ei enää määrittele nuorten sukupolvien poliittisia asenteita, vaan niitä mitataan enemmän akselilla kiinnostaa - ei kiinnosta (ks. mm. Nuorisobarometri 2010, s. 100, 105, 106). Silti, päätellen joistakin koulutuspolitiikan kulisseissa käytetyistä puheenvuoroista, ajatus koulutuksen määräämistä yhteiskuntaluokista ja niiden mukaisesta äänestyskäyttäytymisestä ohjaa puoluestrategeja edelleen.

Siitäkö johtuu koulutusmäärien supistamisen hitaus? Kaikkia koulutusaloja ja -asteita sekä tärkeimpiä poliittisia suuntauksia koskevan kompromissin rakentaminen voi olla vaikeampaa kuin ulospäin näyttää.

Järkeviä selityksiä hidastelulle koulutusmäärien karsimisessa on muuten vaikea keksiä, sillä hyödyt olisivat melkoiset: työttömyys laskisi (varsinkin kun Nokialta nyt vapautuu korkeakoulutettua väkeä lähivuosikymmenien tarpeisiin), ja korkeakoulutukseen käytetyt pennoset riittäisivät paremmin laatuun, joka on muutenkin ainoa kansallinen kilpailuvaltti miljoonia aasialaisia korkeakoulutettuja vastaan.

Maltti on valttia: kunhan ammattikorkeakoulujen rahoitus ja ohjaus saadaan alkavalla vaalikaudella uudistettua, sitten alkaa lätty lätisemään. Ja kyllä niitä kokonaisia yliopistojakin voi lakkauttaa. Ei tarvitse välttämättä aloittaa Helsingistä ja niistä tiedekunnista, joissa aineet ovat Suomen ainoita ja/tai parhaita lajissaan.

Nuorisobarometri 2010:
http://www.okm.fi/export/sites/default/OPM/Nuoriso/nuorisoasiain_neuvottelukunta/julkaisut/barometrit/liitteet/nuorisobarometri2010.pdf

Ensi keskiviikkona on Valtioneuvoston kanslian – siis tavallaan pääministeriön – järjestämä keskustelu sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta. Sen ja aiheeseen liittyvän seminaarisarjan tarkoitus on ”vahvistaa tutkimustiedon hyödyntämistä politiikkatoimien valmistelussa ja arvioinnissa erityisesti sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden kannalta”.

Aiheeseen on herätty aivan syystä, joskin turvallisesti 5-10 vuotta myöhässä. Myöhästyminen saattaa olla alkujaan tarkoituksellista, sillä ongelma on todellinen. 2000-luvun puolivälissä tehtiin muun muassa ne eläkepäätökset, jotka leikkaavat jokaisen tämän lehden kohderyhmään kuuluvan eläkkeitä kaksinumeroisella prosenttiluvulla – onneksi ei sentään aivan optikkoliikkeen mainosta mukaillen, ”syntymävuotesi on alennusprosenttisi”.

Koulutus on merkillinen juttu. Se sekä istuttaa että kitkee ajatusten kasvimaata huomattavasti nopeammin kuin media tai hyvätkään tutkimusraportit.

Olen tainnut joskus aiemminkin ihmetellä sitä, että ilmastonmuutos onnistuttiin lanseeraamaan suomalaisten päättäjien keskusteluun uutena asiana 2000-luvun jälkipuoliskolla, vaikka koulukirjat ovat levittäneet ilosanomaa jo 90-luvun alusta.

Ilmiön yhtä lailla tuttu vastapari on se, kun Toisen Maailmansodan jälkeisen jälleenrakennuksen aikoihin maailmankuvansa rakentaneet senioripäättäjät haikailevat yhä Suomea osaksi ”läntistä arvoyhteisöä” (pois Neuvostoliiton etupiiristä), vaikka näin tehdessään he hönkäilevät samoja 70-luvun raikkaita tuulia kuin lököttäviin samettipukuihin sonnustautuneet kommari-taistelutoverinsa.

Näitä ns. aivopieruja ajatellen ihmisten kouluttaminen mieluummin yli kuin ali tarpeen on erittäin jees. Erityisesti korkeakoulutuksen koulutusmääriä ajatellen mieleen hiipii kuitenkin kysymys: jos vanhemmat sukupolvet haluavat kyykyttää nuorempia (?), miksi he opettavat meitä suurin joukoin ajattelemaan?

Vastaus löytyy kenties korkeakoulutettujen työttömyysasteesta, joka on noussut 25% vuodesta 2005 vuoteen 2010 (ks. linkki alla). Nöyryys opettaa tavoille.

https://www.jyu.fi/hallintokeskus/tilastot/muut/suomen-korkeakoulutetut-tyottomat-koulutusaloittain-ja-asteittain-2005-2010.pdf