Yhteiskunta

Eräs viehättävä naisystäväni päätti avautua minulle viikolla. Hänen sanomansa voi tiivistää seuraavasti: ”en siedä selviä ihmisiä ravintolassa, sillä heidän seurassaan en voi olla ärsyttävä känninen oma itseni”. Jatkoa seurasi: ”saatan sanoa positiivisia asioita ihmisistä, joita en tarkoita ja kadun sitä seuraavana päivänä”. Jaa-a, että sillä tavalla - tuumasin takaisin. Menivät niin sanotusti jauhot hyvin syvälle kurkkuun. Tulkintahan se on tuokin ja miksei aivan yhtä kestävä kuin perinteisempi ”kännissä olet ääliö” -läppä.

Kun sain kurkkuni vihdoin selviteltyä, päätin iskeä takaisin. Eikö ole parempi ladata ärsyttävää läppää tai yltiöposia juttua esimerkiksi minulle (joka ei juo), joka tiedän että viina se siellä puhuu sun suulla? Tällöin voit aina huoletta tuuletella psyykettäsi kuppilassa ja jälkeenpäin ei tarvitse häpeillä sanomisia tai tekemisiä. Halutessasi saat myös yksityiskohtaista tietoa illan tapahtumista? Sainkin tällä argumentilla hetkellisen yliotteen verbaalisessa painottelussamme.

Mutta annas olla: ”en halua näyttäytyä ääliöltä varsinkaan sun silmissä, sillä humalaiset naiset ovat aivan kamalia – minä ainakin”. Jälleen oli Salasuon aataminomena värisi – siis mitä. Näyttäydyt siis mieluummin ääliönä vieraiden kuin tuttujen ihmisten seurassa. Vastaus tuli kuin K-kaupan hyllyltä: juuri niin! ”Koska en osaa ennakoida humalakäytöstäni, pidän mieluummin etäisyyttä selviin tuttuihin kapakassa”. Meinasin kaivella jo kännissä olet ääliö -korttia taskustani, mutta luovuin tässä vaiheessa pyrkimyksestä löytää yhteinen sävellaji. Ymmärsin myös kysymyksen olevan sukupuolittunut. Kaunis nainen voi vittuilla ja soitella poskeaan soittoruokalassa, kun sen sijaan vastaavasti käyttäytyvä mies ottaisin pataan alta aikayksikön.

Mutta edelleen minulle jäi auki, minulle joka nykyisestä absolutismistani huolimatta olen joskus kulkenut tuhannen ja taas tuhannen kapakan kautta, perustavanlaatuinen kysymys. Tulisiko selvänä olevien pitäytyä ko. neidin logiikan mukaan kokonaan poissa kuppiloista? Jos vastaus on kyllä, niin tällöin pään aukominen tapahtuisi vain kännisten välillä. Vai pitäisikö jokaisen ravintolaan tuoda muille tuntemattomia selvin päin olevia ihmisiä, jotta tarjolla olisi houkuttelevia öykkäröinnin kohteita?

Tätä dilemmaa jään nyt pohdiskelemaan, mutta eiköhän sen sisältö avaudu tämän illan aikana, kun kohtaamme ravintolassa, minä selvänä ja hän humalassa. On kuulemma hyvinkin mahdollista, jopa todennäköistä, että neidin luettua tämän kolumnin ennen ravintolaan lähtöä, joudun nielemään sen kirjain kerrallaan. (Hammasuojat laitan päälle jo kotoa lähtiessäni).

Ruoholahden läntisessä kulmassa on maisemakonttoreita sanan molemmissa merkityksissä: avoin näköala jatkuu naapurin työpisteen yli Tallinnaan asti.

Oppimiskeskus Aleksandriassa maisemakonttori sen sijaan avautuu vertikaalisesti: koko talon täyttää hiljainen nakutus, kun monta kerrosta opiskelijoita pakertaa profiiliensa ja portfolioidensa kimpussa kaikkina vuorokaudenaikoina.

Horisontaalisesti opiskelijat saavat tyytyä noin 70 x 70 sentin koloon, maisemaksi voi valita joko opiskelijakollegoiden kasvoja tai eri värisiä betoni- tai tiiliseiniä.

Silloin harvoin (?) kun yliopistolla riidellään, erimielisyydet kohdistuvat usein tiloihin. Ei toki opiskelijan ulottuvuuksiin koneen ääressä, tai edes luentosaleihin. Helpoiten yliopistolaiset saa niin sanotusti tiloihinsa avaamalla keskustelun henkilökunnan työhuoneiden sijoittumisesta ja etenkin niiden jakautumisesta eri laitosten kesken.

Opiskelijoita tämä ei voisi vähempää kiinnostaa, sillä he ovat jo pitkään ratsastaneet toimistotrendien aallonharjalla ja tottuneet vaihtamaan työpistettä monta kertaa päivässä.

Nuoremmat akateemiset sukupolvet saatiin kuitenkin opetettua tavoille pari vuotta sitten, kun Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan tilaratkaisut riideltiin arvovaltaisella alumnijoukolla lehtien sivuille sekä Espoon-naapureilta tutuksi tulleeseen tapaan lopulta myös hallinto-oikeuteen.

Silloin nuo nykyajan työläiset, "rantojen miehet" ja naiset lasikonttoreissaan hymähtivät kahvihuoneessa menneisyydestään tutulle niukkuudelle, haukkasivat parvekkeella raitista meri-ilmaa, himmensivät design-lamput ja oikaisivat itsensä päiväunille lepohuoneen sohvalle.

Istahdin tänä aamuna 6.50–7.15 Maikkarin Aamu-TV:n lähetykseen keskustelemaan kannabiksen lääkekäytöstä. Toisena keskustelijana oli Suomen lääkäriliiton toiminnanjohtaja Heikki Pälve. Keskustelun pohjana oli Saksassa tehty aloite, joka helpottaisi kannabiksen saamista mm. MS-tautiin kivunlievittäjäksi. Toinen ajankohtainen koukku nousi Kaliforniasta, jossa äänestetään marraskuussa kongressivaalien yhteydessä kannabiksen käytön ja kotikasvatuksen dekriminalisoinnista.

Molemmat teemat ovat kiinnostavia ja ilmeisen ajankohtaisia. Suomessa tällä hetkellä 19 henkilöä saa kannabislääkitystä mm. MS-tautiin, hermostosairauksiin ja HIV:n. Suurin ongelma kannabiksen lääkekäytön yleistymisessä on tutkimuksen puutteellisuus. Laittoman statuksen vuoksi kannabiksen lääkinnällisiä vaikutuksia on tutkittu suhteellisen vähän. Useat tulokset kuitenkin viittaavat siihen, että kannabis saattaa olla tulevaisuudessa hyvin tärkeä lääke. Esimerkiksi Alzheimerin taudin kohdalla on olemassa erittäin lupaavia tuloksia kannabiksen vaikutuksesta.

Kannabis lääkkeenä on tietysti moraalisesti latautunut aihe. Moralistit ja vain vähän asiasta tietävät saattavat vastustaa lääkekäyttöä periaatteisiin vedoten. Mikäli lääketieteelliset tutkimukset kuitenkin osoittavat lääkepotentiaalin, on siihen suhtauduttava kuten mihin muuhun lääkkeeseen. Mistään kovin dramaattisesta muutoksesta ei sinänsä olisi kyse, sillä onhan heroiinia ja yleensäkin opioideja käytetty kohta lähes 200 vuotta lääkkeenä. Sama koskee amfetamiinijohdannaisia ja oikeastaan hyvin useita muita huumeiksi luokiteltavia aineita. Harva leikkauksessa käynyt kokee morfiinia saatuaan käyttäneensä huumetta. Ja tietysti se tärkein, inhimillinen perustelu: en keksi mitään järkevää perustelua sille, ettei esimerkiksi terminaalipotilaille voisi antaa kipuihin kannabista – tai oikeastaan ihan mitä vain kivun lievittäjää.

Oma kiemuransa on Kalifornia, jonne kannabis on palaamassa. Näen tiettyä ironiaa siinä, että hippiliikkeen synnyinsijoilla, siellä mistä mielen vallankumous 1960-luvulla käynnistyi, palataan vanhaan. 1960-luvun hasishöyryt olivat myös taustalla laajamittaisen huumesodan julistamisessa, jota on nyt tahkottu tuloksetta 50 vuotta. Ovensuukyselyt antavat osviittaa aloitteen läpimenosta, mutta ihan toinen kysymys onkin liittovaltion suhtautuminen. Onko jenkkilä, huumesodan kehto, kansakuntana valmis näin radikaaliin liikkeeseen. Tätä kehitystä on tulee olemaan mukava seurata. Jonkinlainen katastrofi siellä taatusti saadaan aikaan!

Ajan kuumimmat trendit ovat aktiivinen kuoreen vetäytyminen, poistuminen paikalta sekä ulkopuolelta länkyttäminen ja sivusta huutelu.

Koska totuus kuullaan lasten suusta ja nuoruutta jatketaan yhä pidempään, loogisesti myös ikivihreä ”mä en leiki teiän kaa” on levinnyt lasten hiekkalaatikoilta aikuisten hiekkalaatikoille.

Yhä harvempi perinteinen yhteiskunnallinen instituutio joutuu tappelemaan uudistusmielisten radikaalien kanssa. Sen sijaan ongelmana on vähenevä kiinnostus: osallistujien ja varsinkin toivotunlaisten osallistujien (nuoret, fiksut, hyväkuntoiset jne.) puute vaivaa puolueita, kirkkoa, armeijaa, ylioppilaskuntia, järjestö- ja vapaaehtoistoimintaa ja muita jossain mielessä perinteisellä tyylillä hiihtäviä laitoksia.

Vaikuttaa siltä, että emme olekaan ”mullekaikkihetinyt”-sukupolvi vaan ennen kaikkea ”ihansamamullesuksikaa****uun” -sukupolvi.

Sitoutumiskammo on viety yksityiselämästä yhteiskunnalliseen toimintaan. Nuoret ikäluokat eroavat kirkosta, kieltäytyvät aseista (osa hankkiutuu palveluskelvottomaksi), boikotoivat tilaisuuksia, jättävät äänestämättä ja sitten vielä valittavat, kun homma ei toimi.

Kielitaidon ja matkustelun lisääntyessä yhä useampi voi valita myös kotimaansa. Viime kuukausien eduskuntavaaligallupien ja ns. maahanmuuttokeskustelun lomassa olen kuullut useamman yliopisto-opiskelijan suunnittelevan kevytmaanpakoa Eurooppaan. Jos vaikkapa kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset ottavat vaaleissa murskavoiton, lisääntyvätkö erot valtiosta? Vai riittäisikö syyksi Päivi Räsäsen päräyttävä esiintyminen television vaalikeskustelussa?

Toivotaan ettei Suomi eroa EU:sta ennen kuin kaikki ehtivät hankkia menolipun. Sillä eihän sitä nyt yksin mistään erota.

Ylen uutisten lukija Kimmo Wilskan harkitsematon huumori nousi tänään aina lööppeihin saakka. Rinnalle oli kaivettu Kimmon kansalaisaktivismi kannabis- ja päihdekeskusteluissa vuosien varrella. Kenkää tuli Yleltä ja maine mustattiin.

Uutisten lukijana ei ole syytä lähteä kokeilemaan rajoja. Vitsi oli tökerö, eikä sovi Ylen uutisten luonteeseen. Se miksi Wilska irtisanottiin, onkin toinen juttu. On mahdoton arvailla oliko kyse vain tästä tapauksesta ja oliko Kimmolla alla jo huomautuksia. Tietysti myös hänen aktivisminsa kannabiksen osalta lienee ollut hankala yhtälö uutisankkurin ammatissa. Ehkä juuri siksi Kimmon hasardi näyttäytyy kummalliselta, sillä hän, jos kuka, tuntee suomalaisen päihdekeskustelun herkkyyden.

Kimmo Wilska edustaa julkisessa päihdekeskustelussa intellektuellia siipeä. Hän on toiminut pitkään Kannabisyhdistyksessä sekä Humaania päihdepolitiikkaa ry:ssä ja tuttu mies kymmenistä seminaareista. Olenkin todella harmissani tapahtuneesta. Kimmo on aina ollut mies, jonka argumentit ovat hyvin perusteltuja ja hän omaa paljon tietoa päihdeteemasta. Näkemyksemme ovat eronneet ja eroavat edelleen useista päihdepoliittisista linjauksista, mutta keskustelut ovat aina olleet hedelmällisiä. Hän on kaikin puolin mukavan oloinen mies muutenkin.

Koska en tunne olut-insidentin taustoja sen tarkemmin, en voi kommentoida hänen motiivejaan tai irtisanomistaan. Soisin kuitenkin pitkän linjan päihdekysymysten aktivistille jotakin muuta kuin lehdistön armottoman revittelyn. Iltapäivä-lehdille tällainen tapahtuma on yhden päivän lööppi ja sen jälkeen kukaan ei edes muista tapahtunutta. Rahakone tahkoaa pienen hetken Wilskan harkitsemattomalla huumorilla, mutta leimaa samalla miehen pitkäksi aikaa – hänet muistetaan olutuutisten lukijana. Olisihan toki Kimmon pitänyt harkita tarkemmin mitä tekee, mutta kukapa meistä ei välillä hölmöile.

Onneksi Kimmo Wilska on suomalaisen päihdekeskustelun kovettama. Toivon ja uskon, että mies antaa turhan loan heiton ja vanhojen kaivelun mennä ulos toisesta korvasta ja jatkaa aktiivisesti työtä päihdepolitiikan tiukkana haastajana. Tarvitsemme moniäänistä keskustelua ja Kimmo on siinä ollut aina mies paikallaan.

”Suomi voitti eilen Olympiastadionilla psykologisen yliotteen avulla.” Keskiviikon lehdissä ei todennäköisesti lue näin, sillä tosiasiat ovat melko lailla päinvastaiset. Tulos (1-2 Unkarille) ei anna lainkaan realistista kuvaa pelitapahtumista, mutta ongelmiakin oli. Lisää niistä:
http://www.city.fi/yhteisot/blogit/petesuhonen/113767/

Mietin pelin jälkeen, voisiko Suomella joskus tulevaisuudessa olla jalkapallojoukkue, jota eivät rasita historian asettamat suorituspaineet tai aina kulloinkin käynnissä oleva epäonnistumisen kierre; joka kulkee ylpeänä voitosta voittoon ja lunastaa kaikki odotukset paineista piittaamatta.

Viime viikolla tässä blogissa oli puhetta lääkäreistä, jotka tekevät maailmanluokan tutkimusta ja joista osa pitää itsestään hyvin vähän meteliä, vaikka pystyykin vaivatta palauttamaan mieleensä yhden kymmenistä tuhatsivuisista tenttikirjoistaan ja sen tietyltä riviltä jonkin käsittämättömän suhdeluvun keskimääräisen vaihteluvälin, sen lisäksi että osaa ulkomuistista määrittää potilaalle sen perusteella oikean lääkityksen – samalla kun piirtää tutkimusalansa laajat kaaret YK:n päätöslauselmista lähtien.

Suomen pelin jälkeen ajatukset eksyivät Vadelmavenepakolaiseen (kirja ruotsalaisuuden ihailusta). Ruotsissahan juuri urheilijoiden henkinen kantti on usein kestänyt paremmin kuin Suomessa. Toinen klisee, kateus, taas nostetaan puolustusaseeksi, kun verotietojen tultua keskustellaan suurista tuloista.

Mikä tekee suhtautumisesta omaan huippuosaamiseen ja sen avulla onnistumiseen niin vaikeaa? Senhän pitäisi olla korkeakoulutetun arkea.

Entä miten vahvoja psykologisia malleja omaksummekaan osana ”suomalaista kulttuuria”? Moni käyttää opiskeluaikaa niistä poisoppimiseen esimerkiksi vaihto-opiskelussa, harrastustoiminnassa, terapiassa, jatko-opinnoissa, politiikassa ja (t)yöelämässä.

Silti näyttää, että vain muutama lehdissä paistatteleva poikkeusyksilö vapautuu ristipaineista edes nimellisesti. Syvähaastatteluissa sitten paljastuu, että ”oikeasti se oli niin vaikeaa” ja ”vuosien työ on tehnyt nöyräksi”.

Relatkaa.

Vastapäisessä työhuoneessa istuu dosentti Jaana Lähteenmaa, joka tituleeraa itseään pilke silmäkulmassa alkiolaiseksi. Alkiolaisuus viittaa luonnollisesti Santeri Alkioon (1862–1930), joka elinaikanaan mm. perusti Maalaisliiton (nykyisen Kepun), oli aktiivinen politiikassa, toimi ministerinä ja oli ennen kaikkea innokas raittiusmies. Itseäni kiinnostaa kovasti se, millaisia arvoja kollegani kiinnittää 2000-luvulla alkiolaisuuteen ja sen perintöön. Raittiusliikehän on käytännössä kuollut ja kuopattu viimeistään 1980-luvulla, mutta mitä ilmeisimmin senkin hengestä voi edelleen ammentaa.

Jaana valistaa minua hänen postmodernista alkiolaisuudestaan – tulkinnasta jonka hän itse siihen liittää. Kyse on Alkion yleisemmästä ihmiskuvasta, jonka mukaan yksilö voi kehittyä henkisesti lähes loputtomasti. Kyseessä on positiivinen ihmiskuva. Alkio näki jokaisessa ihmisessä piilevän valtavan potentiaalin. Tässä alkoholi risteää Alkion ajattelun kanssa. Viina voi häiritä ja tuhota ihmisessä piilevän potentiaalin ja häiritä älyllistä ja moraalista kehittymistä. Tästä näkökulmasta on siis sääli, että alkoholiongelmainen ihminen jättää käyttämättä hänelle annetun mahdollisuuden. Laajemmin, Suomi kansakuntana jättää vielä 2000-luvulla korkean alkoholin kulutuksen vuoksi käyttämättä valtavasti potentiaaliaan. Potentiaali viittaa Jaanan tulkinnassa älylliseen ja moraaliseen, ei taloudelliseen pääomaan.

Kollegani löytää alkiolaisuudesta selvän linkin nykypäivän ehkäisevään päihdetyöhön. Hänen mukaansa postmoderni alkiolaisuus on eettisesti ja pedagogisesti kestävämmällä pohjalla kuin pelotteluun ja sormen heristelyyn pohjaava päihdevalistus. Se ei syyllistä yksilöitä, vaan nousee optimisesta ihmiskuvasta ja ajatuksesta ihmisten tasavertaisesta kyvystä kehittyä.

Kuultuani Jaanan postmodernin tulkinnan ymmärrän kirkkaana hänen alkiolaisuutensa. Näen siinä myös heijastumia valistuksen ajan optimismista. Ajattelusta, joka lienee yksi ihmiskunnan ylevimpiä humanismin kehtoja. Laajassa katsannossa näkemyksemme eivät siis lopulta eroa kovinkaan paljoa. Suurin ero on päihdetyön päämäärä. Jaanalla se on idealistisempi täysraittius, kun minä taas korostan pragmaattisemmin alkoholista aiheutuvien haittojen minimointia.

Rakastan uutisia. Aamulla työmatkalla puhelimesta katson ainakin otsikot, päivällä uutisia netistä, kotimatkalla taas puhelimesta. Seitsemältä telkusta ensimmäiset, sitten siinä välissä vilkuillaan netistä ennen illan pääjumalanpalvelusta, 20.30 uutislähetystää. Sitten vielä kymmenen uutiset, ja illalla vielä katsotaan netissä, onko jotain mielenkiintoista.

On hyvin poikkeuksellista, että yksikään lukemani uutinen vaikuttaa päivittäiseen elämääni millään tavoin. Niin käy ehkä kerran kuussa. Aika heikko hyötysuhde, täytyy myöntää.

Ampparit on hyvä uutispalvelu. Se kokoaa monen eri lähteen uutiset yhteen paikkaan. Ampparien otsikoissa on tapahtunut ärsyttävä muutos viime vuosien aikana. Ennen otsikko kertoi suunnilleen sen, mitä juttukin sisälsi, enää ei. Näiden otsikoiden tarkoitus on vain saada lukija uteliaisuudesta klikkaamaan otsikkoa. Se ei kannata. Jos jutussa olisi yhtään mitään luettavaa, kiinnostava asia olisi jo otsikossa. Näiden otsikoiden tarkoitus on peittää se, että jutussa ei ole mitään sisältöä.

Onneksi Amppareissa voi filtteröidä otsikoita. Seuraavilla säännöillä voi helposti filtteröidä roskaotsikot pois:

- Jos otsikko päättyy kysymysmerkkiin, ei juttua kannata lukea. Siinä ei ole mitään sisältöä. Ja vastaus kysymykseen on aina ei. "Meneekö Keskusareena vielä kerran täysin uusiksi?"
- Jos otsikossa on mikä tahansa pronomini, ohita artikkeli. Esimerkiksi hän(kö), tämä, nämä, näillä, näin jne. Pronomineilla piilotetaan pääasia. Jos juttu on lukemisen arvoinen, sama otsikko on muista lähteistä luettavissa oikeallakin otsikolla. "Tätä et tiennyt Martinasta"
- Jos otsikossa on "katso" tai "lue", ei kannata tehdä kumpaakaan. "Seksilista väittää tätä blondia Kiira Korveksi - katso kuvalinkki"
- Jos otsikko päätyy huutomerkkiin, ei kannata lukea "Tämä levynkansi raivostutti astronautin - haastoi oikeuteen!"
- Jos otsikossa ei sanota oikeastaan mitään, ohita se. "Taitoluistelutuloksia Finlandia Trophysta"

Roskaotsikoihin eivät syyllisty vain iltapäivälehdet. Uusi Suomi oli 90-luvulla laatulehti, nyt se on enimmäkseen roskaa. US:ssa on niin paljon roskaotsikoita että filtteröin koko lehden pois. Iltapäivälehdetkin käyttävät paljon roskaotsikoita, mutta HS:n tai YLEn en ole nähnyt näitä käyttävän.

Amppareissa voi myös filtteröidä uutisia käyttäjien antamien miinusäänten perusteella. Tämäkin toimii kohtalaisesti, mutta monet äänestävät sen mukaan, onko uutinen heidän maailmankuvansa mukainen vai ei. Äänet eivät useinkaan tarkoita, onko juttu lukemisen arvoinen, vaan kuinka yhdenmukainen se on nettiyleisön arvojen kanssa.

Ai niin, anteeksi harhaanjohtava otsikko.

Minun piti asioida poliisilaitoksella hakemassa erästä lupaa. Koko prosessi oli järjestetty aivan tajuttoman tehottomasti.

Asiakkaan pitää käydä paikan päällä, vaikka asiana on vain jättää lomake, kaksi valokuvaa ja maksu. Minä jouduin jonottamaan melkein tunnin, jotta pääsin kolmeksi minuutiksi asioimaan. Kysyin, milloin lupa on valmis. Sitä ei voi sanoa, mutta minua kehotettiin soittamaan kolmen viikon päästä annettuun numeroon. Ja lupa pitää - kuinkas muuten - hakea henkilökohtaisesti. Taas pääsee jonottamaan. Matkat huomioiden kolme tuntia täysin hukkaan.

Joihinkin lupahakemuksiin voi varata ajan verkosta. Miksi hemmetissä tarvitsee varata aika muutaman minuutin asiointia varten? Eikä minun tapauksessani aikaa edes voinut varata. Järjestelmä vastaa sitä, että pitäisi varata aika kioskilta kahden viikon päähän, jotta voisi ladata matkakorttinsa.

Näin paskaa palvelua voi odottaa vain valtion monopolilta. Mistäs muualtakaan täysin turhia lupia voi hakea? Jos poliisia kiinnostaisi lainkaan tehokkuus tai asiakastyytyväisyys, voisi prosessia tehostaa huomattavasti:

- Lomake täytetään verkossa, mihin aikaan tahansa.
- Asiakas tunnistetaan pankkitunnuksilla
- Lupa maksetaan pankin kautta tai luottokortilla
- Luvan valmistumisesta tiedotetaan sähköpostilla ja tekstiviestillä
- Lupa toimitetaan aikanaan postise, tarvittaessa kirjattuna kirjeenä
- Poliisilla olisi tietokanta, jossa on ihmiste valokuvat. Näitä samoja kuvia käytetään kaikissa luvissa, ja niitä päivitetään tietyin väliajoin.

On vaikea löytää niin pientä nyrkkipajaa, jonka verkkokaupassa ei ole olisi näitä kaikkia (tai vastaavia). Mutta valtiolta voimme odottaa paskaa palvelua. Miksi ihmeessä he parantaisivat palveluaan? Asiakkaat eivät mene muualle, eivätkä he varmasti saa enempää tuloja siitä, että myyvät enemmän lupia. Asiakkaathan siellä kuitenkin jonottavat (yhteensä satoja tunteja päivässä menee hukkaan), virkailijoiden aikaa ei mene hukkaan. Ellei ole edes mitään insentiiviä parantaa palvelua, miksi ihmeessä niin tehtäisiin?

Paula Lehtomäen puolison ja lapsien Talvivaara-kaivosyhtiön omistustukset herättivät kohua. Ministeri voi olla mukana tekemässä päätöksiä, joista on suoraa rahallista hyötyä hänen perheelleen (ellei ministeri jäävää itsensä, mutta mehän luotamme poliitikkoihimme 100%).

Asian voi nähdä myös toisin. Kannattaa nimenomaan sijoittaa sellaisiin yrityksiin, joiden osakkeita ministereillä on. He takuulla järjestävät näille yrityksille tarvittaessa apua niin, että omistusten arvon väheneminen minimoidaan. Ministerien osakkeet ovat turvallisia sijoituksia.

Perustuslain mukaan ministerien on ilmoitettava omistuksistaan. Eduskunnan sivuilla (hyvässä piilossa) on listattu ministerien osakeomistukset. Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota yrityksiin, joiden tukipäätöksistä ja muista hankkeista ministeri päättää.

Valtiovarainministeri Jyrki Kataisen salkkusta löytyy KONE, M-Real, Nokia, Outokumpu ja Marimekko. Katainen on mukana päättämässä veroista, joten näitä kannattaa seurata.

Elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen omistaa Elisaa. Kun kyseessä on vielä kepulainen ja valtio puuttuu syrjäseutujen laajakaistahankkeisiin, on odotettavissa merkittäviä tukia operaattoreille.

Viestintäministeri Suvi Lindénillä on Stockmannia ja surullisenkuuluisa golfosake Oulun Golfista. Golfratahan saikin merkittävää tukea.

Pääministeri Mari Kiviniemen salkussa lojuu Sampo, Lännen Tehtaat ja Nokia.

Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallinilla on paljon osakkeita: Stora-Enso, Raisio, Sanoma-WSOY, BasWare ja Stockmann.

Maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttilalla on Elisaa.

Sisäasiainministeri Anne Holmlundilla on osakekita niin että heikompaa hirvittää: Amanda Capital Plv, Amer Sports, CapMan, eQ, Evoc, Fortum, Kemira, Metso, Neste, Nordea, Rautaruukki, Sampo ja UMP-Kymmene.

Maahanmuuttoministeri Astrid Thorsilla on myös paljon osakkeita: ÅAB, Stockmann, Huhtamäki, M-Real, Sampo, Wärtsilä, Stora Enso, UPM Kymmene, Fortum, Metso, Elisa, Vaco, Ahlström, Neste Oil, Telia Sonera, Nordea.

Asuntoministeri Jan Vapaavuorella ei ole muuta kuin kolme golfosaketta.

Yhteenvetona voi sanoa, että kannattaa sijoittaa Stockmanniin, Sampoon, Stora Ensoon, UPM Kymmeneen, Fortumiin, Elisaan, Neste Oiliin ja Nordeaan