Ei tämä ole todellista. "On otettu uudet silmälasit päähän" ja siksi lahjonta on nyt nostettu "tikun nokkaa" tai "myrskyn silmää". Häh, häh ja mitä? Mitäs tämä läppä on, jota seuraan televisiosta. Antti Kaikkonen selittää aivan pokkana, että kaikki ei mennyt tuomiossa ihan oikein. Nyt karkasi Antilta pahasti lapasesta!
Millainen oikeudentunto on ihmisellä, joka ei näe vaalirahajupakan a) epäeettisyyttä b) rikollista luonnetta c) häpeä tekemisiään? Kaikkonen on minun silmissäni ollut ihan kelpo kansanedustaja ja ajanut ansiokkaaksi nuorten asioita. Hänestä ei kuitenkaan ollut lainkaan outoa, että nuorten asumiseen tarkoitettuja masseja annettiin vaalikampanjointiin - vieläpä samalle jannulle, jolta massit olivat peräisin. Miten noin voi kukaan kelata?
Arroganssi oli tähän saumaan todella huono strategia. Kaikkonen teilataan mediassa noista puheista. Surullista sanoa, mutta ihan aiheesta. Toimittaja kutsui Kaikkosta broileriksi, joka kasvoi jo nuorena sisään poliittiseen järjestelmään. Jatkoi sitten kaunistellen, mutta suunnilleen näin: menivätkö piuhat jo nuorena vinoon? Kaikkonen vastaili lähinnä kyrsiintyneenä, ei suinkaan katuvana. Ei, ei ja ei ja ei! Piuhat olivat todella menneet varhain vinoon, pahasti.
Frendeille voi vipata vaalikampanjaan nuorten asumiseen tarkoitettua rahaa? No ei saatana voi! Ei tarvitse olla kummoinen shamaani, että ymmärtää tämän asian olleen selvä kuin pläkki jo kauan. Kaikkonen sekoittaa nyt kaksi asiaa. Aiemmin poliitikkojen rikollinen toiminta jäi piiloon ja muut broilerit tekivät ihan samoin. Mutta. Iso mutta. Sepäs ei tarkoita, että touhu olisi koskaan ollut millään tavoin hyväksyttävää tai laillista. Suomeksi Kaikkosta siis vituttaa se, että hän jäi kiinni ja aiemmin samoihin rikoksiin syyllistyneet eivät. Antti näin: ennen rikollista ja nyt rikollista. Se, että politiikka oli vielä härskimpää ennen, ei ole mikään argumentti.
Seuratessani vaalirahakeskustelua ajattelin, että Kaikkonen pysyy eduskunnassa eikä kukaan vaadi häntä eroamaan. Äskeisen esiintymisen jälkeen kelkkani kääntyi täysin. Jonkun pitää välittömästi tehdä esitys hänen kansanedustajuutensa torppaamiseksi. Ei kerta kaikkiaan voi olla, että rikostuomion jälkeen rupatellaan takki auki mediassa ja homma Arkadianmäellä jatkuu. Mikäli signaali ei tuomion muodossa mennyt perille, pitää Kaikkonen pistää kävelemään - esimerkkinä hänelle itselleen ja muille, ennen kaikkea kansalaisille. Hän osoittaa kommenteillaan, ettei tämä vielä riittänyt alkuunkaan pesemään hänen oikeudentuntoaan.
Olkoon empaattinen jätkä tai ei, mutta eihän tällainen peli vetele. Se, ettei suhtaudu tuomioon vakavuudella, nostaa politiikan päälle uuden epäilyksen varjon: mitähän muuta siellä touhutaan, jos tällaiseen suhtaudutaan lähinnä turhanpäiväisenä kiusaamisena.
Nyt oli Kaikkoselta todella outo veto - tämä kirjoittaja ei ymmärrä ollenkaan.
Perusopetuslain mukainen eka- ja tokaluokkalaisten iltapäivätoiminta käynnistyi Suomessa vuonna 2004. Käytännössä kyse on siis koulupäivän jatkoksi järjestettävästä toiminnasta, jonka tarkoituksena on "tukea lapsen kasvua ja kehitystä, luoda perustaa hyville vapaa-ajanviettotavoille ja auttaa perheitä kasvatustehtävän toteuttamisessa. Lisäksi toiminnan tarkoituksena on ennaltaehkäistä riskitekijöitä, jotka liittyvät lapsen valvomattomaan ajankäyttöön ja yksinoloon".
Pikkuihmisten ei tarvitse mennä yksin keskellä päivää tyhjään kotiin, vaan he pääsevät vastuullisten aikuisten valvontaan leikkimään, liikkumaan, hääräämään ja viettämään iltapäivää. Tällainen toiminta on erinomaisen tärkeää niin lasten kuin vanhempienkin kannalta. Ihan mahtavaa duunia - I Respect!!
Kunnat "vastaavat" toiminnan järjestämisestä. Käytännössä siis joko kunta itse järjestää toimintaa tai se ostetaan kansalaisjärjestöiltä. Jälkimmäinen tapa on edullisempi ja ainakin Helsingissä ensisijainen iltapäivätoiminnan järjestämisen muoto. Mitään bisnestä homma ei totisesti ole, sillä siitä lasta kohden kaupungin maksama korvaus ei ainakaan Helsingissä kata edes todellisia kuluja. Lasten välipalat, ammattitaitoisten ihmisten palkat ja muut kulut johtavat vuodesta toiseen miinusmerkkiseen tulokseen. Käytännössä Helsinki siis "ulkoistaa" niin työn kuin rahoituksen järjestöille. Kyseessähän ovat "vain lapset", ei siihen porukkaan kannata investoida.
Niin, ja nuo työntekijöiden palkat. En ilkeä sanoa millaista palkkaa kansalaisjärjestöissä iltapäivätoiminnasta vastaaville nuorisotyön ammattilaisille maksetaan, mutta suuntaa-antavasti voin paljastaa, että se on alle puolet suomalaisten palkansaajien keskiansioista. Kyseessä on todellinen kutsumustyö, koska palkka on olematon ja vastuu lapsista suuri. Nostan hattua ja arvostan erittäin suuresti tätä työtä tekeviä ihmisiä! Se on kuitenkin tässä jutussa sivuseikka, mutta tärkeä detalji kuitenkin.
Iltapäivätoimintaan osallistumiseen liittyy jokaista lasta koskeva perheiden omavastuu. Mikäli ei ole rahaa maksaa, voi hakea maksukompensaatiota opetusvirastolta. Summa vaihtelee kunnittain ja perheen tulojen mukaan. Helsingissä hinta on periaatteessa 80-100 euroa kuukaudessa, mutta vähätuloisilla selvästi pienempi. Joka tapauksessa todella halpaa huvia, sillä pakettiin kuuluu täysi ylläpito lapselle ja aikuinen voi painaa duunia tai kitata kaljaa rauhassa aina klo 17 saakka. Mutta mitä jos vanhemmat jättävät maksut hoitamatta?
Minäpä kerron. Kaupunki laskee kaikkien vanhempien maksavan aina omavastuuosan. No näin ei tietenkään ikinä tapahdu, ei ikinä. Toimintaa pyörittäville kansalaisjärjestöille syntyy suuria luottotappiota, sillä ei lapsia voi, saa, pidä, pysty, ole eettistä heittää pois iltapäivätoiminnan piiristä: hei nyt te kaksi räkänokkaa siellä, painukaas vittuun täältä, kun vanhempanne eivät ole hoitaneet maksuja! Nou, ei ja nej!
Lapset pidetään tietenkin mukana ja pyydetään vanhempia hienovaraisesti hoitamaan maksut. Näin ei useinkaan tapahdu ja joskus viimeisenä keinona rahoja peritään ihan normaaleja väyliä. Se on kuitenkin pitkä prosessi ja tuottaa harvoin tulosta. Palkkoja ei voi maksaa esimerkiksi kolmen vuoden kuluttua, kun osa rahoista on saatu kaavittua takaisin. Moni järjestö onkin joutunut luopumaan taloudellisista syistä koko toiminnasta, sillä jatkuvat tappiot synnyttävät syöksykierteen. Näin vastuullinen toimija toisensa perään on joutunut heittämään hanskat tiskiin. Miten sitten vielä kituuttelevien järjestöjen kohdalla homma toimii?
Kaupunki ostaa jo lähtökohtaisesti alihintaan palvelun eikä korvaa maksamatta jääneiden omavastuuosien aiheuttamia luottotappiota. Käytännössä iltapäivätoiminta tuottaa aina järjestäjille pahasti persnettoa. Yleishyödyllisten yhdistysten ei ole mahdollista tai edes tarkoitus tehdä voittoa, joten jokainen jeni pistetään lasten ja nuorten elämänlaatua tukevaan toimintaan. Ja Helsingin kaupunki, niin, se pitää huolen siitä, että toimintaa toteutetaan sellaisilla resursseilla, joilla se on käytännössä mahdotonta. Mutta silti vastuulliset kansalaisjärjestöt jaksavat painaa. Tässä kohden minua alkaa oksettaa, sillä yleishyödylliset yhdistykset pistetään kustantamaan kunnille määrätyt tehtävät - niin suoraan kuin välillisesti. Vihaksi pistää, pahasti, systeemi on tässä umpivino, -kiero ja -paska!
Etova esimerkki
Istun vapaaehtoisena kansalaistoimijana luottamustoimessa, Kalliolan nuorten johtokunnassa - ja siitä ei todellakaan makseta penniäkään, sanon sen jo ennen kuin joku naljailee kokouspalkkiolla tai muilla tuloilla hommasta. Kalliolan nuoret on Helsingin suurimpia iltapäivätoiminnan järjestäjiä - tunnetusti myös erittäin vastuullinen ja ammattitaitoinen kansalaisjärjestö. Minun hermosolukkoni näiden luottotappioiden kohdalla kärvähti pahasti jo pari vuotta takaperin, kun pohdimme johtokunnassa pitääkö säästösyistä juustopalojen määrää lasten välipalalla vähentää kahdesta yhteen - emme vähentäneet. Palkat lakisääteisessä minimissä, palkkatuettuja työntekijöitä, liikuntasetelit poistettu koko henkilöstöltä, ei varaa ottaa sairastapauksiin sijaisia, nuorisotyöntekijät tekivät itse välipalat lapsille ja näin saatiin hommaa pyöritettyä. Kaikki tämä siksi, että kaupungin tuki on jo lähtökohtaisesti liian alhainen ja luottotappiot olivat ihan mahdottomat.
Kun mitään muuta ei ollut jäljellä, alettiin vakavissaan jo pohtia juustopalojen määrää. Yhtään lasta ei tietenkään potkittu pois iltapäivätoiminnasta - sellaisesta ei edes keskusteltu - kaikki työntekijät vetivät polkupalkalla tärkeää duunia ja lapset olivat turvallisessa ympäristössä koko iltapäivän. Turpaan tuli taloudellisesti kymmeniä tuhansia, joita sitten juustopalojen ja muiden lähes absurdien työntekijöiden selkänahasta revityin keinoin raavittiin loppuvuosi kasaan. Kuiville päästiin, silloinkin.
Tänään kävimme taas vuotuista keskustelua tilanteen mahdottomuudesta. Täydellinen yksimielisyys vallitsi siitä, että Helsingin vastuullisin toimija jatkaa niin kauan iltapäivätoimintaa, kun henki pihisee. Tilalle voi muutoin tulla joku helppoheikki, joka ottaa homman vasurilla ja jättää lapset toissijaiseksi - tällaisiakin toimijoita on liikkeellä. Tilanne on kuitenkin jotain järjettömyyden ja vastuuttomuuden rajamailta Helsingin kaupungin osalta. Opetusvirastossa tiedetään varsin hyvin, että nuo hullut eivät luovuta, vaan puolustavat lasten hyvinvointia ja oikeuksia hamaan loppuun. Tätä tietoa käytetään sitten toimijoiden taloudelliseen kyykyttämiseen. Se on halpamaista ja säästökohde on väärä.
Olen ylpeä paljasjalkaisesta stadilaisuudestani, mutta häpeän aivan helvetisti kaupungin tapaa säästää lasten ja nuorten ja heidän kanssaan kutsumusammatissa olevien selkänahasta. Laki määrää kunnat maksamaan iltapäivätoiminnan, mutta laissa on iso porsaanreikä, luottotappiot voi jättää muiden hoidettavaksi ja muutenkin maksaa alihintaa palveluista. Täältä tulee iso virtuaalista keskisormea niille virkamiehille, jotka vastaavat tästä asiasta. Lienette äärettömän ylpeitä kyseisestä säästökohteesta - kyllä nämä hommat hoidetaan ilman teitäkin, vaikka oikeudentuntoa kirveltää usein niin saatanasti!
Tällaista muistuttava juttu minun piti julkaista muutama vuosi takaperin Hesarin yleisönosastolla, mutta silloin se jäi. Siellä ei fingeriä olisi saanut heiluttaa, mutta täällä saa olla rosoa ja kansainvälinen sormimerkki se viuhuukin vinhasti. Suomi on aivan täynnä julkipuhetta lasten ja nuorten pahoinvoinnista ja "huolesta". Samalla kuitenkin vedetään ihan sikaa palveluiden kohdalla. Rahaa riittää milloin mihinkin Guggenheim-selvitykseen, siltahankkeeseen tai sosiaalijohtajan huonekaluihin, mutta lapsiin ja nuoriin satsataan maksimaalisen nihkeästi, jos mahdollista ei lainkaan. Jokin tässä ajassa on erittäin pahasti fucked up - vituillaan, lienee suora simultaanitulkkaus.
Tämä emotinaalinen purkaus täytyy kehystää Social Distortionin biisillä, sillä niissä on riittävästi raivoa:
Children are taught to hate
Parents just couldn't wait
Some are rich and some are poor
Others will just suffer more
Have you ever been ashamed
And felt society try to keep you down, I begin to watch things change
And see them turn around (...)
Ammatikseen kirjoittavan ihmisen mieli toimii jonkinlaisissa sykleissä. Olen kokenut tämän "yllätyksen" taas viimeisten viikkojen aikana. Takana on yli puolitoistavuotinen, jossa kerta toisensa jälkeen olen kohdentanut kaiken ajattelukykyni tiettyyn aihepiiriin, teoreettiseen kehykseen ja aineistoon. Ennen kuin olen päässyt edellisestä kirjoitusprosessista irti, olen aloittanut lennosta jo seuraavan. Tehoja on tullut ja omalla tavallaan pitkäaikainen flow -tila on äärimmäisen nautinnollinen.
Kun lopulta saapuu vaihe, jossa kirjoitusvimma laantuu ja pääsee rauhoittumaan, tuntuvat kaikki ajatukset karanneen päästä. Maailma vaikuttaa sekavalta paikalta, jonka mistään kohdasta on lähes mahdotonta saada otetta. Yhtäkkiä sanat, lauseet ja jopa yhdyssanat vaikuttavat ylivoimaisen vaikeilta. Yhden ainoa lauseen tuottaminen tuntuu mahdottomalta, ylivoimaiselta tehtävältä. Mieli alkaa hiljalleen palata sellaiseen todellisuuteen, josta on ollut irti koko kirjoitusvaiheen ajan - lähes maanisen ajanjakson.
On kiinnostavaa havaita, miten huomio kohdentuu aivan erilaisiin asioihin kuin kirjoitusjakson aikana. Emootiot nousevat vahvasti pintaan ja alkaa kuulla eri tavoin muiden ihmisten puhetta ja asioita. Herkistyy sellaisille elämänalueille, jotka ovat olleet syrjässä puolitoista vuotta. Voisi puhua jonkinlaisesta heräämisestä, tietoisuuden havahtumisesta ympäristölle. Aistit vastaanottavat taas ulkoisia ärsykkeitä ja ne lähes vyöryvät päälle. Miten tätä kaikkea voi hallita?
Vähemmän kiinnostavaa on huomata, että lähes unenkaltaisen vaiheen aikana arkiset asiat ovat jääneet. Kämppä on kuin pommin jäljiltä, yhteydenotot moniin ystäviin ovat jääneet minimiin ja arjen hallinta on ollut aivan toissijaista. Lompakko on täynnä laskuttamattomia taksikuitteja, kodin lattialla makaa laskuja (ehkä maksettuja tai sitten ei), työhuoneessa on valtavia paperipinoja sikin sokin ja epämääräiset kirjapinot ovat vallanneet niin asunnon kuin työhuoneen. Mistähän nämä ovat kaikki tupsahtaneet ja miksi niistä puolet on kaatuneissa kasoissa. Helvetti mikä kaaos!
Jostain pitää aloittaa paketin kasaaminen kohti uusia koitoksia. Minä aloitin työhuoneesta, jonka siivoaminen oli massiivinen projekti. Nyt vuoroon on tullut asunto, projekti, joka on vielä paljon työhuonetta suurempi. Vaatekasoja, urheiluvarusteita ja sälää kaikki paikat pullollaan. TV:n piuha on kiinni seinässä jollain epämääräisellä pikaviritelmällä, kolme lamppua on ollut palaneena ainakin vuoden ja noin 100 CD-levyä on siroteltuna soittimen ympärille. Voi helvetti.
Jokin tässä muistuttaa krapulaa - lähinnä morkkista siis. Kaoottisessa olossa pitää yrittää koota oma maailma järjestykseen. Osa prosessia on blogin kirjoittaminen, sillä edellisestä on kulunut yli kaksi viikkoa. Tämä on nyt viides yritys ja kaikissa aiemmissa olen yrittänyt sanoa jotain ajankohtaista. Liuskan lopussa olen toistuvasti huomannut, tai pikemminkin kokenut, että aiheet ovat sisältäneet koko maailman - ihan liikaa ja liian isoa. Olen siirtänyt tekstit keskeneräisten kansioon, josta saatan vielä joskus kaivaa ne esille. Tämän aion julkaista, vaikkei teksti ole muuta kuin vapaata ajatusvirtaa. Hieman reilun liuskan pituinen teksti on ensimmäinen siirtymäriitti kohti uutta fokusoitumista, tasapainon löytämistä. Palautuminen kirjoitustalkoista lienee nyt orastavassa alussa.
Tämä tila ei ole uusi. Sen kokee aina isojen kirjaprojektien jälkeen. Nyt takana on useampia kirjoja ja vie varmasti kuukauden tai kaksikin, että maailma alkaa taas jäsentyä hallittavaksi kokonaisuudeksi. Sanovat, että aivot ovat kuin lihas, joka rasittuu pitkästä kuormituksesta ja tarvitsee lepoa. Näin kirjoittajan mielestä ja mielessä tuo vertaus tuntuu osuvalta.
Uusi sykli on käynnistymässä, muttei ihan vielä. Hetken mieli vielä harhailee ja kaikki tuntuu suurelta ja mahdottoman monimutkaiselta. Kaikki lähtee taas nollasta, kunnes ajatukset roihahtavat liekkiin ja taas ollaan vauhdissa. Siihen saakka ja toistaiseksi olen hauraassa tilassa, josta uskaltaa vain hieman kurkistaa todellisuuteen - lähettää sinne vain tämän yhden pienen ja hallitsemattoman tuntuisen tekstin.
Taustalle soimaan Dave Lindholmin Pieni ja hento ote (siinä kaikki).
Yle selvitti loppuvuodesta kansanedustajien osakesalkkujen sisällöt. Ministerit pääsivät jo aiemmin vastaavaan syyniin. Myöhemmin samalla viikolla Yle raportoi tunnelmista leipäjonossa. Surkeathan ne olivat. Häpeä oli käsin kosketeltavaa, kun yksinäiset miehet ja perheenäidit lastasivat ruoka-apua kasseihinsa. Sitä ennen he olivat jonottaneet tunnin pakkasessa.
Julkisessa keskustelussa on paheksuttu poliitikkojen kulukorvauksia, osakesalkkuja ja korkeiden virkamiesten palkkoja. On toki aiheellista kysyä, ovatko julkisen vallan rahalliset kompensaatiot perusteltuja. Talousvalmentajana tarkastelen asiaa toisenlaisesta näkökulmasta. Jos tarkastelemme julkisia tietoja, huomaamme, että suomalaiset ministerit ja kansanedustajat eivät suhteessa tuloihinsa omista juuri mitään. Toisin sanoen heidän omassa taloudenhoidossaan on toivomisen varaa.
Sen sijaan velan määrästä päätellen osa päättäjistämme elää todellista keskiluokkaista unelmaa. Siniveriset velkakuninkaalliset, Alexander Stubb ja Maria Guzenina-Richardson näyttävät kansalle esimerkkiä: Stubilla oli viime vuoden tietojen mukaan 750 000€ asuntovelkaa ja Guzenina-Rickhardsonilla yhteensä 1,25M€ kokonaisvelkaa pankille. Julkisten tietojen mukaan velat eivät ole syntyneet sijoitustoiminnasta, vaan esim.Stubbin velat ovat syntyneet oman asunnon ostamisesta. Mikäli julkisiin tietoihin on luottaminen, päättäjämme elävät yli varojensa tai ainakin taloutensa äärirajoilla.
Miltä sinusta, hyvä lukijani, tuntuu se, että nämä ihmiset hoitavat julkista talouttamme? Jos tämänkaltaiset henkilöt joutuisivat työttömäksi, he olisivat kusessa. Välihuomiona todettakoon, että ainahan on mahdollista etsiä itselleen riittävän varakas puoliso jakamaan taloudellisia vastuita. Ihmiset eivät ole leipäjonossa päättäjien sijoitussalkkujen takia. He ovat leipäjonossa, koska sijoitussalkkuja ei ole. Ongelma on päättäjien taloudellisen älykkyyden puute.
Seisomme pienessä huppelissa 3T-raitiovanussa, ulkona raivoaa talven ensimmäinen lumimyräkkä, raitiovaunu taistelee selvitäkseen Töölöstä Kamppiin, minulla on lumesta märät pikkukengät jalassa. Takanamme on pikkujouluillallinen, seisomme raitiovaunun taitekohdassa, heilumme aina kun raitiovaunu kääntyy. Seuranani matkustaa yrityksen johtoryhmä, naureskellemme ja keskustelemme äänekkäästi. Töölöntorilta kyytiin nousee laiha hoiperteleva rääsyihin puketunut mies, hän kantaa muovipussia ja mumisee, hänen ryhtinsä on vähän huono, hän on nuorehko ehkä 35-45-vuotias.
Alkoholin kuluttamilta kasvoilta näkyvät eletyt kilometrit ja hengityksestä aistii kyseessä olevan pidemmän putken. Hänen saapuessaan kohdallemme raitiovaunu heilahtaa ja katseemme kohtaavat, nyökkään kohteliaasti. Mies huomaa minut, hän katsoo minua ja mumisee lausetta "liiton mies", "sä olet jumalauta liiton mies", "sä olet liiton mies". Vastaan miehelle, että kyllä ja tervehdin häntä kättelemällä räppärimäisesti. Minulla ei ole hajua mitä liiton mies tarkoitta, mutta haluan olla kohtelias. Mies alkaa kaivamaan rikkinäisen takkinsa taskuistaan vanhoja valkoisia paperinenäliinoja, hän avaa liinat yksi kerrallaan, niiden sisällä ei ole mitään, hän selkeästi etsii jotain. Liinat tippuvat yksitellen lattialle, niitä kertyy useita.
Hän kertoo, että hänellä on minulle aarre, muut johtoryhmäläiset katselevat minua ja hymähtelevät. Pidän ystävällisen katseeni kuitenkin miehessä, välillä hän vilauttaa ranteen sisäpuolella olevaa pientä symboolimaista tatuointia, niinkuin se olisi jonkun klaanin tunnus, samalla toistellen tuskaisesti "missä se aarre on?" Hän panikoituu, yhä usempi liina tippuu lattialle tyhjänä, hän näyttää hukanneen jotain...
Juodessani kännit minulle tulee usein krapula, seuraava päivä valuu hukkaan ja edellisen illan muistikuvat pätkivät. Kännissä aivotoimintani ei ole erityisen aktiivista ja rahaa palaa valtava määrä. Toisin on nauraessani vaimoni tai ystävieni kanssa hyvän sätkän jälkeen. Nauramme villeille ajatuksille, hulluille ideoille. Pohdimme ääneen kansakuntamme ja maapallomme tulevaisuutta. Pilvessä olemme innovatiivisia, keksimme uusia yritysideoita, tunnemme poistuvamme hetkeksi pois tästä lokeroidusta "normaalista" aivotoiminnasta, johon yhteiskuntamme on meidät opettanut... Mielestämme emme tee mitään väärin, päinvastoin nautimme elämästä. Olemme kaikki "menestyneitä" aikuisia ihmisiä, mutta Suomen lain silmissä olemme rikollisia.
Vuonna 1972 Suomessa äänestettiin huumausainelaista, joka koski myös kannabiksen kriminalisointia. Äänestys meni tasan Suuressa valiokunnassa ja arpa päätti, että huumeiden käyttö kriminalisoidaan. Suomi on onneksi kehittynyt valtavasti vuodesta 1972, mutta osa laeistamme ei ole seurannut tätä kehitystä. Maailmalla tiedetään, että tehokkain keino huumeiden käytön vähentämiseen on dekriminalisointi ja tehokas valistus eikä kriminaloisinti. Miksi silti toteutamme kriminalisoinnin strategiaa vielä vuonna 2013?
Kannabiksen vastustajat väittävät sen käytön aiheuttavan mm. masennusta, riippuvuutta, ahdistusta jne jne... Kokemuksesta tiedän, että jatkuva krapula masentaa enemmän kuin pössyttely silloin tällöin. Tässä maassa pieni jointti silloin tällöin tulee kyllä tarpeeseen. Aivomme ja ajattelumme kehittyvät ainoastaan niitä haastamalla, perinteisten ajatuksien ja rajojen murtaminen sekä laajan perspektiivin hakeminen on hyvästä. En väitä, että marisätkä on tähän paras ratkaisu, mutta minulle se toimii.
Faktat:
Suomessa alkoholiin kuolee n. 4000 ihmistä vuodessa, kannabikseen ei tiedetä kenenkään vielä kuolleen.
Kannabiksen käytön tyypillisiä vaikutuksia ovat mm: mielihyvän tunne, innovatiivisuuden ja ajattelukyvyn lisääntyminen, ruokahalun lisääntyminen, lisääntynyt passiivisuus, naurukohtaukset, rentoutuneisuus (Wikipedia).
Alkoholin käytön odotetut ja toivotut vaikutukset: Alhainen määrä virkistää, vilkastuttaa, kohottaa mielialaa ja vähentää estoja. Ei-toivotut vaikutukset: Pahoinvointi, kömpelyys, puheen sammallus, valppauden ja reagointikyvyn alentuminen, onnettomuusalttius, arvostelukyvyn lasku seurauksineen (Wikipedia.
Kannabis on laillistettu Hollannissa 30 vuotta sitten, Yhdysvalloissa Colorado ja Washington ovat laillistaneet kannabiksen lääkekäytön ja dekriminalisoineet "hupikäytön". Hollannissa on pienin vakituisten käyttäjien määrä Euroopassa, vaikka se on ainoita maita Euroopassa jossa kannabiksen käyttö on sallittua. (Lähde: Breaking the Taboo film.)
Kannabiksen mahdollisuudet Suomelle:
Hollannissa myydään vuodessa 2,4 miljardilla eurolla kannabista. Tästä koituu valtiolle vuosittain 450 miljoonan euron verotulot. http://bit.ly/bKI6IB
Suomessa kannabista saa puhelinsoitolla. Ongelma on että viljelijä, kenties maahantuoja ja myyjä eivät maksa tulostaan veroja. Perusmyyjä voi tienata tuhansia euroja kuukaudessa verottomasti. Pahimillaan rikollisliigat käärivät voitot ja tällöin kansantaloudesta katoaa valtava määrä rahaa. Kotiviljelijät joutuvat viljelemään salaa komeroissaan ja kehittämään mitä oudoimpia tekniikoita yritäessään kasvattaa kukkaa kotona. Ajatelkaa kuinka absurdia!
Takaisin raitiovanuun... Lopulta mies avaa yhden viimeisistä nenäliinoista ja yhtäkkiä tuoreen ruohon tuoksu täyttää kaikki sieraimeni, hänen harvahampainen suu hymyilee minulle, hänen silmät kirkastuvat, hän murtaa minulle puolet tuosta ihanan vihreästä nupusta. Katson häntä epätodellisen huumantuneena. En olisi ikänä uskonut, että hän lopulta ojentaa minulle tälläisen aarteen... ruohoa. Olen niin innossani, että unohdan ruohon olevan laitonta Suomessa, haistelen ruohoa sieraimiini pitelen sitä ilmassa ja kateselen sitä valoa vasten, päästän hymähteleviä ääniä, koska tiedän polttavani sen tänään illalla. Mies on selkeästi iloinen ja vaatii minua ottamaan puolikkaan. Hän sanoo, että "puolikas kuuluu aina liiton miehelle". Jäämme pois Kampin pysäkillä, hyvästelen miehen, kiitän häntä ja lupaan täyttää velvollisuuteni liittolaisena. Idea blogikirjoituksesta syntyy kohtaamisemme innoittamana, polttaessani tuota kyseistä marihuanaa samana iltana.
Sinä olet liiton mies/ nainen
Nyt kun tiedät mitä tarkoittaa liiton mies niin sinäkin voit olla liiton mies tai nainen! Lähetä kansanedustajallesi kysymys, tai tämä artikkeli. Pyydä häntä katsomaan linkissä oleva elokuva Breaking the Taboo ja kysy miksi me emme voisi dekriminalisoida kannabista Suomessa, se tullaan tekemään kuitenkin pian. Nyt voisimme näyttää olevamme kehityksen kärjessä.
Mahdollisuus
Suomella on nyt ainutlaatuinen mahdolisuus laillistaa kannabis ja olla suunnanäyttäjä Euroopassa: saisimme valtavasti lisää verotuloja, positiivistä PR:ää (vrt. Colorado, USA), loisimme satoja työpaikkoja, mahdollistaisimme maatalouteen uuden suuntauksen, saisimme lisää ystävällisiä turisteja ja ehkä osa meistä hymyilisi enemmän.
Jos olet eri mieltä kanssani, katso alla oleva elokuva:
PS: Kannabis on luonnon tuote, Kannabiksen laillistaminen voitaisiin toteuttaa anniskeluluvan lailla. Myyjäksi haluavan on täytettävä kriteerit, läpäistävä testit. Hän ei saa mainostaa tuotteita, tuotteita ei saa brändätä, tuotteita saa myydä ainoastaan täysi-ikäisille ja ainoastaan viisi grammaa päivässä per henkilö kuten Hollannissa. Kannabista ei saisi myydä päihtyneille, myyntipaikkana voisi toimia vaikka coffee shopit, joissa istutaan porontaljoilla ja juodaan kaakaota kuksasta.
Sallitaan kannabiksen käyttö ja tehdään tästä maasta vähän parempi paikka
