Yhteiskunta

Suomi on taloushistoriansa pisimmässä taantumassa, joka on pidempi kuin sisällissota, ensimmäinen tai toinen maailmansota, öljykriisi tai 90-luvun lama. Olemme tilanteessa, jossa investoinnit talouteen ovat romahtaneet ja täystyöllisyyden saavuttavat 2 % kitkatyöttömyysasteet tuntuvat utooppisilta, vaikka ne olivat kehittyneiden teollisuusmaiden normi vain muutama kymmenen vuotta sitten.

Investoinnit ajavat Suomen taloutta ja maan talous on kasvanut historiallisesti vain investointien lisääntyessä. 90-luvun investointilama räjäytti työttömyyden, ja toistamalla pudotuksen nykyisillä puolen miljoonan työnhakijan työttömyysasteilla vaarannamme yhteiskuntarauhaa kannattelevat hyvinvointivaltion perusrakenteet.

Leikkauspolitiikka ei toimi.

Leikkaamalla julkista kulutusta ja investointeja leikkaamme ostovoimaa, nostamme työttömyyttä, työttömyydenhoitokuluja, verotulojen romahduksen myötä valtionvelkaa ja kohotamme yksityisen sektorin jo ennestään ennätysmäisen korkeaa ja lopulta kriisiytyvää velkatasoa.

Järjettömyyden huippu on tilanne, jossa valtio alijäämää ja velkaantumista paikatakseen leikkaa kulutustaan, supistaa omaa veropohjaansa, ja työttömyydenhoitokulujen kasvamisen myötä nostaa velkaantumisastetta entisestään. Leikkauslistoilla leikkaamme tuloja, kulutusta ja kasvua itseään loputtomasti toistavalla ja yhteiskuntarakenteet tuhoavalla päättymättömällä kierteellä.

Yksityinen ja julkinen sektori eivät kilpaile keskenään, vaan ne tarvitsevat ja täydentävät toisiaan. Talouden ensisijainen moottori on investointikulutus, eli kulutus jota yritykset tekevät lisätäkseen kapasiteettiaan joko pitääkseen tai lisätäkseen markkinaosuuksiaan. Koska yritysten investointikäyttäytyminen ja sen seurauksena työllistävyys on vaihtelevaa, epäonnistuu se usein luomaan riittävästi työpaikkoja työtä hakevalle työvoimalle. Investointien puuttuminen nykytaantumassa on varmaa, kun yritykset ovat epävarmoja kykenevätkö ne ostovoiman puuttuessa myymään edes olemassa olevia tuotteitaan.

Kansantalous koostuu kolmesta sektorista, ja yksityisen sekä ulkomaisen sektorin kysynnän romahtaessa voi vain yksi sektori paikata tuon aukon – julkinen.

Tarvitsemme julkisen työllisyys- ja investointiohjelman. Investointiaste tulee nostaa 60-80-lukujen tasoille ja yksityisen sektorin kasvavaan velanottoon nojaava malli tulee hylätä tilanteessa, jossa kotitalouksien maksuhäiriömerkintöjen määrä on ennätyksellisen korkea.

Julkinen investointiohjelma hyödyttää niin tuotteilleen tai palveluilleen ostovoimaa etsivää yrittäjää kuin palkansaajaa tulojen nousun myötä. Se ei määritelmällisesti kilpaile yksityisen sektorin työpaikkojen ja yritysten kanssa, vaan täyttää niiden jättämän työvoiman kysyntäaukon, luoden itsessään voimakkaan ostovoiman yksityisen sektorin tuotteille ja palveluille. Ostovoiman ja julkisen kysynnän lisäyksenä seuraa väistämättä kumuloituva yksityisen sektorin investointi- ja työllistämishalukkuus, jotta yritykset voivat vastata kasvaneeseen kysyntäpaineeseen.

Investointiohjelmat tulee aloittaa infrastruktuurissa, tutkimuksessa, koulutuksessa, terveydenhuollossa, julkisessa liikenteessä, lasten- ja vanhustenhuollossa, kulttuurissa ja ympäristönsuojelussa. Ohjelman koordinaatio tulee saattaa mahdollisimman alhaalle vastamaan paikallisiin tarpeisiin, työvoimatoimistojen tulee olla työtoimistoja, ja ihmisten tulee nähdä suoraan ohjelman tuottama välitön hyöty koulujen, teiden, puistojen, kirjastojen, kaupunkikeskustojen, sairaaloiden, yliopistojen, ympäristön sekä muun infrastruktuuri- ja palvelutason kohentumisena.

Meillä on lähes neljäsosan työvoimasta yhteiskunnan ulkopuolelle jättävä investointikriisi, euroalueen kattava massiivinen kysyntävaje sekä Suomen historiassa ennennäkemätön taantuma. Investointien romahtaessa romahtavat työllisyys, talous ja yhteiskuntarakenteet.

Jaamme sunnuntaina 100 % vaikutusvallasta.

Valitsemme yhdessä millaisen yhteiskunnan haluamme – nyt jos koskaan.

Touko Aalto
Vihreiden varapuheenjohtaja
Kaupunginvaltuutettu, Jyväskylä
Kansanedustajaehdokas

http://toukoaalto.fi/

https://www.facebook.com/touko.aalto

https://twitter.com/toukoaalto

Niilo Klemetti
Yhteiskuntatieteiden maisteri, joka tutkii taloushistoriaa sekä talous- ja rahateorioita.

http://www.vasenkaista.fi/2015/02/talousteoriat-eivat-ole-neutraaleja/

Vaalien alla yksi päivittäin esitetty kysymys on koskenut opintotukea. Ihmisillä on suuri huoli omasta sekä läheistensä toimeentulosta. Kysyjät eivät ole pelkästään opiskelijoita vaan äitejä, isejä, mummoja sekä vaareja, jotka kantavat nuorten kokemaa taakkaa myös harteillaan.

Yhä useampi vanhempi ihminen on tullut sanomaan, että vaikka minä itse opiskelin aikoinaan lainalla, minulla oli kaiken aikaa tieto siitä, että pystyn työllistymään valmistumisen jälkeen ja aika oli aivan toinen kuin tänä päivänä.

Opintotukijärjestelmään ja opiskelijoiden asemaan liittyvät kysymykset ovat minulle omakohtaisesti tuttuja. Ilman opintotukea olisin tuskin voinut lähteä yliopistoon opiskelemaan.

Vuodet opiskelijapolitiikassa tekivät tuensaajasta edunvalvojan. Neljä vuotta eduskunnassa työskennelleenä, säätytalon neuvottelut nähneenä ja puolitoista vuotta Vihreiden ministeriryhmässä mukana olleena, voin käsi sydämellä sanoa, että ilman Vihreiden ja Vasemmistoliiton poliittista painoarvoa ja aktiivista opiskelijaliikettä, olisimme jo jonkinlaisessa pakkolainamallissa ja opiskelijoiden asema oli tuntuvasti heikompi kuin se tänä päivänä on.

Opintotuki on tukiviidakon koulukiusattu. Se lapsi, jolta saa aina viedä tikkarin kädestä tai jonka pään voi vielä kerran lyödä räystään reunaan kulman takana. Kuluneella vaalikaudella opintotukeen on tehty yli 20 muutosta. Tukikuukausien määrää on leikattu, tarvittavien opintopisteiden määrää nostettu, korkeakoulutetuilla tuki itsessään on jaettu kahtia alempaan ja ylempään tutkintoon. Lisäksi opintotuki on esitetty lakkautettavaksi kokonaan, sitä on ajettu lainapainotteiseksi ja tukea on pyritty rajaamaan vain yhteen tutkintoon. Opintotukea on koetettu käyttää keppinä korkeakouluopiskelijoiden nopeampaan valmistumiseen, vaikka opintotuen kuuluisi turvata opiskeluaikainen toimeentulo. Minkään muun kansanosan ei oleteta kattavan toimeentuloaan lainalla, miksi opiskelijan pitäisi olla velkaantunut jo työmarkkinoille siirtyessään?

Opintoraha (335,32 euroa) on huomattavasti matalampi kuin toimeentulotuen perusosa (485,50 euroa). Opintotukea varten on opiskeltava 5 opintopistettä kuussa ja tukikuukausia on vähemmän kuin kokonaisen tutkinnon tekemiseen on suositeltu käytettävän aikaa. Opiskelijoiden perheenlisäystä ei huomioida tuessa, minkä vuoksi yli noin 60 % opiskelijalapsiperheistä elää köyhyysrajan alapuolella. Opintotuen tulorajat varmistavat sen, että tukea saavat vain sitä oikeasti tarvitsevat. Tässä valossa onkin ihmeellistä, miten opintotukea halutaan niin vimmatusti heikentää vuodesta toiseen.

Nykyinen opintorahapainotteinen opintotukijärjestelmä on yksinkertainen, joustava ja lisää tasa-arvoa yhteiskunnassa. Vuosien 1990-2010 eli nykyisen opintotukijärjestelmän aikana vanhempien koulutuksen vaikutus yliopistokoulutukseen hakeutumisessa on vähentynyt 10,8-kertaisesta ainoastaan 6,8-kertaiseksi. Vanhempien koulutustaso määrittää kuitenkin edelleen vahvasti nuorten hakeutumista ja opinnoissa pärjäämistä: pisimpään opiskevat ne, joiden vanhemmat eivät ole korkeakoulutettuja. Siksi tiukennukset heikentäisivät kaikkien suomalaisten mahdollisuuksia koulutukseen.

Samalla korkeakoulutus luo tilastollista hyvinvointia, sillä korkeakoulututetut viihtyvät muita pidempään työmarkkinoilla. Hyvinvointivaltiomme menestystarina perustuu tasa-arvoiseen koulutusjärjestelemään, jossa kaikilla on mahdollisuus opiskella perhetaustasta riippumatta. Kannattaako tätä vaarantaa?

Opintotuen jatkuva peukalointi on lopetettava. Tällä hetkellä korkeakouluopiskelijat elävät kolmessa eri tukijärjestelmässä riippuen siitä, minä vuonna he ovat opintonsa aloittaneet. Tilanne uhkaa jo opiskelijan oikeusturvaa. Alituisen uudistushaikailun sijaan tarvitaan malttia seurata ja selvittää, millaisia vaikutuksia jo tehdyillä uudistuksilla on. Opintoajat lyhenevät panostamalla opintojen ohjaukseen ja koulutuksen laatuun, ei jatkuvalla toimeentulon kurjistamisella. Heikko toimeentulo ajaa opiskelijat töihin ja on keskeisimpiä syitä opistojen venymiselle.

Opintotukikaan ei ole täydellinen. Tiukat tulorajat, takaisinperinnän kovat sakkokorot ja huoltajakorotuksen puuttuminen saavat kysymään, miksi opintotukea ylipäänsä pidetään hengissä. Perustulo olisikin myös opiskelijoille pitkällä aikavälillä toimivin, selkein ja oikeudenmukaisin toimeentulon lähde. Sitä ennen me poliitikot voisimme antaa opiskelijoille mahdollisuuden keskittyä opiskeluihinsa opintotuen turvin. Miksi rikkoa toimivaa järjestelmää?

Varoitus. Tämä kirjoitus pitää sisällään tositarinan siitä, mitä tapahtuu, kun sinipunahallitus vastaa luonnonsuojelupolitiikasta sekä tarjoaa kurkistuksen entistäkin synkempään tulevaisuuteen.

Tämän kirjoituksen luettuasi saatat miettiä, voiko hallitus olla enää yhtään välinpitämättömämpi luonnonsuojelukysymyksiä kohtaan.

Vastaus on valitettavasti: kyllä voi. Kokoomuksen toiminta on pääasiassa vain välinpitämättömyyttä. Demarit ovat puolestaan valtapuolue, joka on valmis myymään ympäristöarvot heti tiukan paikan tullen. Ja esimerkiksi ydinvoimaa demarit ovat ajaneet tällä vaalikaudella vielä kokoomustakin innokkaammin.

Varsinainen vaara kytee kuitenkin keskustan johtamassa hallituksessa. Keskustan toiminta ympäristökysymyksissä on tietoista ja harkittua. Kokoomukselle ja demareille luonnonsuojelukysymykset ovat pelkkä sivusektori, mutta keskustalle luonnonsuojelukysymykset ovat keskeinen osa politiikkaa. Valitettavasti keskustan näkemys luonnonsuojelusta on tyystin erilainen kuin Vihreille.

Vihreät haluaa olla äänitorvi puhe- ja puoluskyvyttömälle luonnolle, keskusta pitää luontoa vain hyödynnettävänä biomassa- ja energiavarantona. Hallitukseen haluavat perussuomalaiset suhtautuvat luonnonsuojeluun lähtökohtaisesti äärimmäisen vihamielisesti. Tässä meillä neljä suurinta puoluetta.

Keskustalla on tarkoitus avata tulevalla eduskuntakaudella koskiensuojelulaki, höllentää ympäristölupakäytänteitä sekä edistää uusia ydinvoimahankkeita.

Kokoomus ja perussuomalaiset ovat ilomielin mukana näissä hankkeissa eikä demaritkaan laita kampoihin.

Seuraavaksi kylmäävä tyyliesimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun Vihreät eivät ole enää puolustamassa suomalaista luontoa.

Stubbin tynkähallituksella olisi ollut helppo työ saattaa laajana asiantyönä yhteensä kuusi vuotta valmisteltu lakisääteinen soidensuojeluohjelma valmiiksi. Ohjelma oli tarkoitus toteuttaa asiantuntijakartoituksen pohjalta maanomistajien kuulemisen jälkeen. Ohjelman valmistelu sujui lokakuuhun 2014 asti ilman mitään ongelmia. Juuri kun maanomistajien kuulemisen oli tarkoitus alkaa, kokoomuksen uusi ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen keskeytti ja riitautti ohjelman.

Grahn-Laasonen perusteli suorauhan rikkomista vapaaehtoisen soidensuojelun lisäämisellä. Tämä oli eriskummallinen perustelu, sillä ohjelmassa on kyse nimenomaan käypään korvaukseen perustuvasta vapaaehtoisesta neuvottelusta. Lakisääteisessä suojeluohjelmassa pakkolunastusta käytetään vain ani harvoin viimeisenä keinona tilanteessa, jossa vain yksi maanomistaja haraa suojelupäätöstä vastaan muiden ollessa mukana. Soidensuojelu poikkeaa esimerkiksi metsiensuojelusta siinä, että suon vesitalous on yksi iso kokonaisuus, jota on suojeltava kokonaisuutena.

Kun puhutaan pakkolunastuksista, on hyvä muistaa että esimerkiksi vuonna 2013 tehtiin yhteensä 711 pakkolunastuspäätöstä, joista vain 18 koski luonnonsuojelua.

Ylivoimaisesti eniten pakkolunastuspäätöksiä tehtiin maanteiden rakentamista varten, 516 kertaa. Hallitus ei myöskään tehnyt ongelmaa pakkolunastuksista myöntäessään Fennovoimalle pakkolunastusluvan maa- ja vesialueille Raahen ja Pyhäjoen alueilla, joka koskettaa noin 250 henkilöä.

Lakisääteisen soidensuojeluohjelman tarkoituksena oli suojella vähintään 100 000 hehtaaria suoluontoa. Lakisääteisen suojelun päälle oli tarkoitus hyödyntää Metso-ohjelmasta tuttua mallia, jossa yksityisiä maanomistajia kannustetaan tarjoamaan maa-alueitaan suojeluun. Asialla on ollut kiire, sillä monilla arvokkailla ja luontoarvoiltaan merkittävillä soilla on kiire aloittaa hoito-ohjelmat uhanalaisten lajien pelastamiseksi.

Hallitus päätti 10.2. lopulta suojella luontoa kokonaiset kuusi prosenttia itse itselleen asettamasta tavoitteesta. Siis kuusi prosenttia eli 6000 hehtaaria. Kyse on pelkästään valtionmaista, sillä hallitus keskeytti maanomistajien kuulemiskierroksen alkamisen.

SDP linjasi kyllä näyttävästi (5.12.2014), että se edellyttää soidensuojeluohjelman saattamisesta loppuun hallitusohjelman mukaisesti ja suunnitellusti. Toisin kuitenkin kävi, kuten olettaa saattoi. On helppo puhua luonnonsuojelun puolesta, vaikeampaa puolustaa luontoa päätöksenteon hetkellä.

Hallitus romutti soidensuojeluohjelman, sillä ilman suorauhan rikkomista tällä hallituskaudella olisi sovittu 100 000 hehtaarin arvokkaan suoluonnon pelastamisesta. Vihreät jatkavat taistelua suomalaisen suoluonnon puolesta, mutta tarvitsemme siihen kansalta mandaatin. Nyt jos koskaan.

”Ydinvoima on noussut vanhoissa puolueissa suureen suosioon. Ne ovat innoissaan kuin vauva varpaistaan löydettyään jotain mukamas uutta, kun ovat löytäneet vanhan kankean tavan tuottaa energiaa. On hupaisaa katsoa ja kuunnella tuulipuvun suhinaa, kun takit kääntyvät."

Näin perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini ryhmäpuheenvuorossaan ilmastonmuutosta ja energiansaannin turvaamista koskevassa välikysymyskeskustelussa 17.1.2007

Tämä ei ollut yksittäinen kommentti vaan aikaisemmille kannoille uskollinen ja linjakas puheenvuoro. Lukekaa vaikka plokista:

Timo Soinin ploki 12.1.2007

”Emme lähteneet mukaan Kokoomuksen välikysymykseen, joka oli kuin kuudennen ydinvoimalan mainosflipari. Saisivat nyt sen viidennen edes toimintaan – vuosia myöhässä!”

Timo Soinin ploki 17.1.2007

”Pidän tänään ryhmäpuheen kokoomuksen välikysymyksestä, jota emme yksisilmäisen ydinvoimavouhotuksen takia kannattaneet. Oma kantani 6. ydinvoimalaan on kyllä kriittinen. Sen sijaan tehtyjä päätöksiä on turha itkeä.”

Mitä tuumaa ydinvoimasta Timo Soini vuonna 2014:

”Ydinvoima ei pysäydy takiaispuolueisiin. Lisää ydinvoimaa tulee Suomeen. Joko Fennovoima, TVO tai Fortum. Tai ne kaikki.”

Soinin mielestä on onneton tilanne, ettei Fortum ole saanut lupaa ydinvoimahankkeelleen.

Jokainen joka lukee tämän tekstin, huomaa selkeän ristiriidan Soinin linjassa. Ja vain hetki sitten Soini julisti, että

Persu ei myy persettään. Emme ole ostettavissa, emmekä petä.

Miksi Soini on sitten muuttanut mielipiteensä?

Näyttää siltä, että entinen ydinvoimavastainen puolue on hinkumassa niin paljon tulevaan hallitukseen, että on valmis Putinin sylikoiraksi ja salonkikelpoisuuden kiimassa valmis syömään vanhat periaatteensa?

Putinin sylikoiraksi?

Rosatom ei ole mikään tavallinen yritys vaan Kremlin suorassa ohjauksessa oleva valtionyhtiö. Ydinvoimalan suurin omistaja on Venäjän valtio ja niin reaktori, rahoitus kuin polttoaine tulevat Venäjältä.Energia ei ole koskaan Venäjälle pelkkää bisnestä, vaan aina osa valtapolitiikkaa.

Samalla kun koko Euroopan pitää rakentaa omavaraisuutta Venäjän energiasta, Suomi tekee Fennovoimaan sitoutumalla itsestään yhä riippuvaisemman Venäjästä. Tämä asettaa meidät kansainvälisesti hyvin erikoiseen valoon. Venäjä on jo käyttänyt Suomea esimerkkinä maasta, joka EU:n asettamista pakotteista huolimatta rakentaa Venäjän kanssa ydinvoimalaa.

Vanhan Soinin tunnistaa enää vain retoriikasta. Sisällöt ovat muuttuneet täysin. Soini on haukkunut muita takin kääntämisestä, mutta nyt miehellä pyörii oma tuulitakki niin paljon päällä, että sisältöjä ei enää erota suhinasta.

Tämä on harmillista sen vuoksi, että investoiminen ydinvoimaan on aina pois muista investoinneista, joita toden totta nyt tarvittaisiin kotimaisen ja hajautetun energiantuotannon tukemiseen, jolla saataisiin uusia työpaikkoja kaikkialle Suomeen.

Perussuomalaiset ovat aina ennen olleet tukemassa kotimaisia työpaikkoja ja ihmisten mahdollisuutta asua, elää ja työllistyä eri puolilla Suomea, mutta päätösten hetkellä Soini vetää maton noiden tavoitteiden alta.

Kun ministeri pitää puheen, sen sisältöön pitäisi voida luottaa. Opetus- ja viestintäministeri Krista Kiuru (SDP) sanoi seuraavaa Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) liittokokouksessa 29.11.2013:

"Tää on maksutonta tää suomalainen koulutusjärjestelmä. Ja pidetään siitä kiinni nyt jatkossakin, että se on maksutonta. Sieltä ei tuu kuulkaa karhu vastaan vaan mieletön monsteri jos me avataan tää polku."

Tämä oli huojentava linjaus ministeriltä, joka halusi katkaista siivet huhuilta, jonka mukaan hän haluaisi päästää tuon kuvailemansa monsterin valloilleen.

Epäilykset olivat saaneet lisää tuulta alleen, kun Kiuru otti 4.11.2013 intopiukeana vastaan Päivi Lipposen (SDP) johtaman koulutusviennin edistämistä käsitelleen työryhmän selvityksen, joka piti sisällään myös lukukausimaksujen perimisen EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevilta tutkinto-opiskelijoilta.

Kirjoitin tasan vuosi sitten (19.11.2013) tänne city-blogiin tekstin tästä aiheesta: "Lukukausimaksut ovat karhunpalvelus Suomelle."

Vuosi on kulunut. On aika tehdä vuositarkastus ministerin lupauksista.

Kevään 2014 kehysriihessä ministerin lupaus piti, sillä Vihreät ja Vasemmistoliitto tyrmäsivät Kiurun esitykset lukukausimaksuista.

Kesän 2014 minihallitusneuvotteluissa ministerin lupaus piti, sillä Vihreät tyrmäsivät Kiurun esitykset lukukausimaksuista.

Syksyn 2014 budjettineuvotteluissa ministerin lupaus piti, sillä Vihreät tyrmäsivät Kiurun esitykset lukukausimaksuista.

Mutta mitä tapahtui ministerin lupauksille, kun Vihreistä ja Vasemmistoliitosta kumpikaan ei ollut enää hallituksessa tyrmäämässä Kiurun esitystä lukukausimaksuista.

Tadaa! Kiurun esitys lukukausimaksuista lähti lausuntakierrokselle. Että sellainen ministeri. Ja sellaiset lupaukset.

Jos ministerin toimintatapa kyrsii, mutta kannatat lukukausimaksuja, alla vielä lisälinkit tänään Keskisuomalaisessa kirjoittamaani kirjoitukseen sekä SYL:n puheenjohtaja Piia Kuosmasen radio-haastattelu aiheesta:

Keskisuomalainen 19.11.2014

SYL:n puheenjohtajan Piia Kuosmasen radio-haastattelu

Perussuomalaiset ovat esitelleet oman vaihtoehtonsa suomalaisen kehitysyhteistyön rahoittamiseksi. Tällä kertaa vaihtoehtoa oli myös pohdittu. Aikaisempi linja on ollut mm. useiden perussuomalaisten kansanedustajien allekirjoittamassa Nuivassa vaalimanifestissa se, että nykymuotoinen valtion budjetista maksettava kehitysapu on lakkautettava kokonaan.

Lyhykäisyydessään perusmallissa on kyse seuraavasta:

1. Ulkoministeriön alle luodaan kehitysapurahasto
2. Valtio tukee rahastoa 250 miljoonalla eurolla
3. Valtio tekee yksittäisten ihmisten lahjoituksista verovähennyskelpoisia 200 euroon asti.
4. Kehitysyhteistyötä tukevat yritykset saavat käyttää rahastotunnusta

Uuden rahastomallin kantavana ajatuksena on se, että vastuun kehitysavun rahoittamisesta ottavat ensisijaisesti yksittäiset kansalaiset, ei Suomen valtio. Valtion maksuosuutta kehitysyhteistyöstä vähennetään reilulla kädellä ja vastuupallo heitetään yksittäisten ihmisten hyväntekeväisyyden ja vapaaehtoisuuden suuntaan.

Perussuomalaisten omien laskelmien mukaan verovähennyksen hintalappu olisi noin 250 miljoonaa euroa. Tietenkin sillä oletuksella, että tähän vapaaehtoiseen verovähennystäkyyn lähdettäisiin täysimääräisesti mukaan.

Suomi käyttää julkiseen kehitysyhteistyöhön tänä vuonna yhteensä 1 102,6 miljoonaa euroa (202 euroa per asukas), josta varsinaisen kehitysyhteistyön osuus on 879,4 (161 euroa per asukas) miljoonaa euroa.

Perussuomalaiset ehdottavat siis 602, 6 miljoonan euron leikkausta julkiseen kehitysyhteistyöhön.

Mitä tämä tarkoittaisi Suomen kehitysyhteistyölle?

Suomen kehityspolitiikan päätavoitteena on äärimmäisen köyhyyden poistaminen ja ihmisarvoisen elämän turvaaminen kaikille YK:n vuosituhatjulistuksen kehitystavoitteiden mukaisesti. Perussuomalaiset sanovat piut paut tälle tavoitteelle.

Jos kyseinen rahastomalli olisi käytössä, olisin yllättynyt, jos Perussuomalaiset eivät esittäisi tuota itse ehdottamaansa valtion 250 miljoonan euron tukisummaa ensimmäiseksi säästökohteeksi tulevissa budjettineuvotteluissa. Eli tavoitteena lienee Nuivan vaalimanifestin esitys nykymuotoisen valtion budjetista maksettavan kehitysavun lakkauttamisesta kokonaan. Nyt keinona on vain tehdä ensin reilu määrärahojen kertaleikkaus ja sen jälkeen näivettää valtion maksama kehitysapu kokonaan pois.

Kehitysyhteistyömäärärahojen leikkaaminen on ollut Perussuomalaisten lempilapsi jo pitkään. Vaikka Timo Soinin mukaan persut eivät petä, ovat perussuomalaiset edistämässä sitä, että Suomi pettäisi lupauksensa ja sitoumuksensa maailman kaikkein köyhimmille ihmisille.

Suomi on sitoutunut YK:n vuosituhattavoitteiden ohella myös Eurooppa-neuvoston vuonna 2005 tekemään päätökseen, jonka mukaan jäsenmaiden tulee saavuttaa kehitysrahoituksessa 0,7 prosentin taso bruttokansantulosta vuoteen 2015 mennessä.

Perussuomalaiset vastaavat tähän kritiikkiin niin, että rahastomallilla pyritään säilyttämään Suomen kehitysyhteistyömäärärahat ennallaan. Oletus perustuu siihen, että jos 4,2 miljoonaa suomalaista veronmaksajaa haluaa vapaaehtoisesti tukea kehitysapurahastoa verovapaalla 200 euron tukisummalla, kehitysapurahastoon kertyisi vuosittain 840 miljoonaa euroa. Kun tähän lisätään valtion tukiosuus 250 miljoonaa euroa, päästäisiin suurin piirtein nykyisen määrärahatasoon. Malli perustuu siis oletukselle.

Voi miettiä, kuinka haastavaa on kerätä 840 miljoonaa euroa kehitysyhteistyöhön, jos esim. Lastensairaalalle ei ole saatu kasaan 30 miljoonaa euroa valtavasta kampanjasta huolimatta.

Valtion tarjoama veroporkkana on tervetullut, nykyisen valtion budjetista maksettavan kehitysyhteistyön päälle. Monet kansalaisjärjestöt ovat pitäneet tätä ajatusta esillä jo pitkään.

Kokonaisuudessaan Perussuomalaisten kehitysrahastomallin ongelmana on:

1. Kehitysyhteistyön pitkäjänteisyys ja suunnitelmallisuus ovat vaikuttavan ja tuloksellinen yhteistyön perusta. Jos kehitysyhteistyön määrärahat perustuvat oletukselle mahdollisesti kertyvistä tuloista, on käytännössä mahdotonta suunnitella minkään hankkeen rahoitusta yhtä budjettivuotta pidemmälle. Kehitysyhteistyöhankkeista muodostuisi lyhyitä kehitysyhteistyöprojekteja, joiden jatkuvuudesta ei olisi mitään varmuutta.

Perussuomalaisissa tunnistetaan kyllä tämä ongelma ja ratkaisuksi esitetään sitä, että avustusjärjestöjen ja muiden tuensaajien tulee kyetä varautumaan rahastosta myönnettävien tukisummien heilahteluihin riittävän ajoissa. Tukea olisi tarkoitus myöntää vähintään vuoden viiveellä, kun on tiedossa, kuinka paljon kyseiseltä vuodelta on kertynyt jaettavaa. Mutta koska rahastovarat saattavat vaihdella rajustikin, on pitkäjänteisen, vaikuttavan ja tuloksellisen kehitysyhteistyön jatkuvuus vuosittain vaakalaudalla.

2. Erityinen epäloogisuuden helmi löytyy Perussuomalaisten vaatimuksesta luopua EU:n kehitysyhteistyöbudjetin rahoituksesta. Kehitysyhteistyö on osa EU:n budjettia ja Suomi osallistuu siihen omalla jäsenmaksuosuudellaan. Emme voi päättää, mihin kohteisiin haluamme kohdistaa omaa maksuosuuttamme ja mihin emme. Tähän voi tietenkin vaikuttaa EU:n päätöksenteossa, mutta kun olemme maksaneet jäsenmaksuosuutemme, se pitää sisällään myös EU:n tasolla päätetyn osuuden kehitysyhteistyöhön. Perussuomalaiset vaativat myös leikkauksia Suomen Euroopan kehitysrahastolle maksamiin tukiin. Perussuomalaisille tiedoksi, EKR-sopimukset kestävät seitsemän vuotta kerrallaan. Epäloogisuutta suurempi asia on se, että Perussuomalaiset käytännössä esittävät EU:n maksaman kehitysavun lakkauttamista. Kun otetaan huomioon, että yli puolet kaikesta kehitysavusta on peräisin EU:lta ja sen jäsenmaista, kyse on erittäin suuresta linjauksesta.

Perussuomalaisten näkemys kehitysyhteistyöstä

Perussuomalaiset näkevät kehitysavun valtion tehtävien uloimpana kerrostumana, joka rakentuu pitkälti maailmanparannustehtävistä. Perussuomalaiset näkevät myös, että kehitysyhteistyötä maksavalle yhteiskunnalle tuosta tuesta ei ole merkittävää hyötyä.

Anteeksi nyt vain, mutta kehitysyhteistyö ja kehitysapu ovat osa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Äärimmäinen köyhyys, sodat ja konfliktit sekä esimerkiksi ilmastonmuutoksen aiheuttavat katastrofit johtavat valtaviin pakolaisvirtoihin. Jos Perussuomalaiset haluavat vähemmän maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta, luulisi heidän vaativan vähintään nykyisen kehitysavun tuplaamista, jotta ihmisiä voisi auttaa enemmän heidän kotimaissaan.

Perussuomalaiset haluavat, että kehitysapua on pystyttävä arvioimaan samalla tavalla kuin valtion muitakin menoja. Jos Perussuomalaiset tutustuvat kehitysyhteistyön määrärahojen kehitykseen, he huomaavat, että esimerkiksi kevään 2014 kehysriihessä hallitus leikkasi kehitysyhteistyön määrärahoja reilulla 50-100 miljoonalla vuosittain 2015-2018.

Myös Perussuomalaisten on hyvä muistaa, että kun kaikki maailman valtiot tekevät osansa, voimme saavuttaa merkittäviä tuloksia. Vuonna 1990 äärimmäisen köyhiä oli 40 prosenttia maailman ihmisistä. Vuonna 2010 heitä oli enää 20 prosenttia vaikka maailman väestö on kasvanut merkittävästi. Jos yhä useampi valtio alkaa vetäytyä kansainvälisistä sopimuksista ja sitoumuksista, koko kansainväliseltä yhteistyöltä häviää pohja. Sen vuoksi myös Suomen teoilla ja päätöksillä on vaikutus maailman köyhimpien ja suurimmassa hädässä olevien ihmisten arkeen nyt ja tulevaisuudessa. Emme ole pelastamassa maailmaa yksin vaan yhdessä.

Olin vuonna 2008 vaihto-opiskelijana Ranskassa, Toulousessa, Erasmus-vaihto-ohjelman kautta. Vuonna 1987 käynnistetty Erasmus-ohjelma on loistava esimerkki ihmisten vapaan liikkuvuuden ja Euroopan yhtenäisyyden edistämisestä. Ohjelman kautta yli kaksi miljoonaa nuorta on saanut mahdollisuuden opiskella ja/tai harjoitella toisessa Euroopan maassa.

Viisi kuukautta valtio-oppia sekä ranskan kieltä ja kulttuuria täysin vieraassa ympäristössä aivan uusien ihmisten parissa on ollut elämäni opettavin ja avartavin kokemus.

Olen miettinyt viime vuosina paljon opiskelukavereitani Etelä-Euroopan maista. Suurin osa vaihto-opiskelukavereistani tuli Espanjasta. En pääse yli ajatuksesta, että meillä kaikilla oli sama unelma. Unelma tutkinnosta, työstä, oman elämän rakentamisesta ja omien haaveidemme tavoittelusta. Minusta tuntuu äärimmäisen pahalta ja epäoikeudenmukaiselta, että suurelta osalta ystävistäni ja heidän kaltaisiltaan nuorilta on varastettu tämä unelma.

Ihmiset, joilla ei ole ollut mitään tekemistä eurooppalaisten taloudellisten ongelmien synnyttämisessä, kärsivät talouskurimuksesta kaikkein eniten. Minä en ole valinnut syntyä Suomeen eivätkä ystäväni ole valinneet syntyä Espanjaan. Pelaamme samaa Eurooppalaista peliä aivan eri säännöillä, aivan eri pelimerkeillä.

Juttelin pari viikkoa sitten espanjalaisen nuoren kanssa, joka oli juuri päättämässä vaihto-opintojaan Suomessa. Hän kertoi kouriintuntuvalla tavalla, miten hänellä ja kaikilla hänen tuntemillaan opiskelijoilla on vain yksi vaihtoehto edessään, muutto ulkomaille. Koska oma maa ei pysty tarjoamaan työtä, toimeentuloa eikä tulevaisuutta, elämän edellytyksiä on lähdettävä hakemaan ulkomailta. Tämä ei ole paitsi surullista nuorten itsensä kannalta, mutta myös talouskriisistä kärsiville maille, sillä nuorten myötä katoaa valtavasti osaamista. Aivovuoto on valtavaa. Ja tuota osaamista tarvittaisiin kipeästi, kun maat yrittävät nousta takaisin jaloilleen.

Euroopan unioni on ennen kaikkea rauhan ja vakauden projekti. Tuota rauhaa ja vakautta uhkaa kaikkein eniten valtava nuorisotyöttömyys ja sen aiheuttama köyhyys ja eriarvoisuus. Jos ihmisillä ei ole mitään menetettävää eikä toivoa paremmasta, yhteiskuntarauhalta häviää pohja. Tämä ei ole minun Eurooppa. Tämä ei ole minun sukupolveni Eurooppa. Tämä ei ole tulevaisuuden Eurooppa. Pystymme parempaan.

Jotta voimme vähentää köyhyyttä ja eriarvoisuutta Euroopassa, tarvitsemme työtä. Tämä edellyttää talouskasvua. Tulevaisuuden talouskasvun tulee kuitenkin vähentää Euroopan hiilijalanjälkeä ja pienentää luonnonvarojen kulutusta. Eli tekemällä tehokkaammin ja kuluttamalla vähemmän luonnonvaroja voidaan saavuttaa sekä luonnon että ihmisen kannalta kestävä lopputulos. Samalla lisääntynyt hyvinvointi tulee jakaa oikeudenmukaisemmin ja kansalaisten yhdenvertaisuutta tukien.

Euroalueen suuri ongelma on se, että politiikka, jolla on pyritty tasapainottamaan euromaiden taloudet ja luomaan euroalueelle vakautta, on tosiasiassa lisännyt työttömyyttä, köyhyyttä ja eriarvoisuutta.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Olen esittänyt oman vaihtoehtoni Kohtuuden Eurooppa -vaaliohjelmassa, joka löytyy osoitteesta: http://toukoaalto.fi/eurovaalit-2014/

Venäjän toiminta Ukrainassa on kansainvälisen oikeuden vastaista ja tuomittavaa. Venäjän toimintaa ei tule missään tapauksessa hyväksyä, mutta Venäjän toimintaa täytyy pystyä ymmärtämään. Jos emme ymmärrä Ukrainan konfliktin syitä, Venäjän sisäisiä valtarakenteita ja taustalla vaikuttavia tarkoitusperiä, emme pysty esittämään ratkaisuja, jotka rauhoittaisivat tilanteen. Jos katsomme Venäjän toimia omien linssiemme läpi, katsomme harhaan. Tämä johtaa siihen, että toimenpiteemme eivät tuo toivottua lopputulosta ja pahimmillaan vain pahentavat tilannetta Ukrainassa. Venäjän toiminta on ollut ja on edelleen hyvin ennakoimatonta. Sen vuoksi sitä on vaikeaa myös ymmärtää läntisestä näkökulmasta. Juuri siksi tarvitsemme syvempää Venäjä-analyysia kuin mitä tähän asti on julkisuudessa esitetty.

Jokaisen toimenpiteen ja jokaisen lausunnon tulee lähteä siitä, miten ne estävät tilanteen yhä pahemman kärjistymisen. Olemme yhden laukauksen päässä pahimmasta konfliktista sitten Neuvostoliiton hajoamisen. Tämä tulee pitää mielessä, kun pyrimme ratkaisemaan konfliktin.

Parasta, mitä kukaan voi tässä vaiheessa tehdä, on tarjota Venäjälle sellaisia ratkaisuvaihtoehtoja, jotka turvaavat Venäjän geopoliittisen ja sotilastukikohtiin liittyvän intressin Krimin niemimaalla. Venäjälle on tarjottava venäläisten silmissä kunniakas perääntymistie, joka antaa Venäjälle taloudellisesti ja poliittisesti enemmän kuin Ukrainan epävakaan tilanteen ylläpitäminen. Jos Venäjä joutuu tilanteeseen, jossa se näyttäytyy kansainvälisen yhteisön silmissä nurkkaan ajetulta viholliselta, se toimii myös kuin nurkkaan ajettu vihollinen. Tästä jo Sun Tzu on varoittanut. Siksi kunniakkaan pakotien neuvotteleminen on nyt kaikki kaikessa.

Ukrainassa ei nähdä rauhaa ja vakaata yhteiskunnallista tilannetta ennen kuin koko EU pystyy yhtenäisenä toimijana luomaan kestävän dialogin mallin Venäjän kanssa. Pidän hyvänä ensiaskeleena liittokansleri Angela Merkelin ehdotusta ”kontaktiryhmän” perustamisesta Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ETYJ:n alaisuuteen. Kannatan myös Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön (ETYJ) sekä EU-Venäjä -huippukokouksen kutsumista koolle, kuten vihreiden europarlamentaarikko Tarja Cronberg on esittänyt.

Kun tilanne on saatu rauhoittumaan, EU:n tulee tehdä kaikkensa tiivistääkseen yhteistyötä Venäjän kanssa yhtenäisenä 28 maan liittona, ei 28 erilaisena maana. EU:n tulee keskittyä yhteisen dialogin ja keskinäisen riippuvuus- ja yhteistyösuhteen rakentamiseen niin, että Ukrainan konfliktin kaltaisen tilanteen mahdollisuus olisi tulevaisuudessa yhtä epätodennäköistä kuin Saksan ja Ranskan välinen sotilaallinen konflikti.

Kirjoitan seuraavaan blogiini oman käsitykseni siitä, miksi Venäjä toimii, kuten se toimii. Toivon keskustelua aiheesta kommenttiosioon.

Usein kuulee sanottavan, että vihreä talous tuhoaa Suomen kilpailukyvyn, ajaa teollisuuden työpaikat pois Suomesta ja johtaa massatyöttömyyteen. Päästökauppa ei toimi, kivihiiltä palaa enemmän kuin aikoihin ja on aivan sama, mitä pieni Suomi tekee koska Kiinan, Yhdysvaltojen ja muiden suurten teollisuusmaiden päästöt ovat jo itsessään niin valtavat. Ja sitä paitsi, ilmastohan on muuttunut kaiken aikaa eikä tässä ole nyt mitään uutta tai ihmeellistä. Ainoa muutos on se, että viherväki hössöttää aikaisempaa enemmän.

Käyn tässä tekstissä läpi näitä väittämiä. Ymmärrän varsin hyvin ihmisten pelkoja, huolia ja epäluuloja. Ne eivät kuitenkaan voi olla esteenä ilmastokeskustelulle. Päinvastoin. Ilmastonmuutoksesta täytyy puhua enemmän kaikilla tasoilla. Ei ihmisiä syyllistäen vaan kestäviä vaihtoehtoja esittäen. Jos näin ei tehdä, kaikki häviävät neljästä syystä.

1. Menetämme ne taloudellisen toimeliaisuuden mahdollisuudet, joita ilmastonmuutoksen vastainen toiminta tarjoaa

2. Ilmastonmuutoksen torjunnat kustannukset ovat pienemmät kuin ilmastokatastrofin kustannukset

3. Monet ilmastonmuutoksen vastaiset toimet joudutaan tekemään joka tapauksessa, koska luonnonvarat ovat rajallisia ja maapallon väestö kasvaa jatkuvasti. Koska emme pysty rajattomasti rakentamaan lisää energiatuotantolaitoksia vastaamaan kasvavaan kysyntään, olemassa olevat tuotantolaitokset on saatava tuottamaan energiaa tehokkaammin. Ei ole järkeä laittaa rahaa vanhaan teknologiaan nyt, jos joka tapauksessa joudumme investoimaan uuteen tehokkaampaan energiateknologiaan hetken päästä.

4. Jos maapallon keskilämpötila jatkaa nousemistaan 2 asteeseen ja reilusti sen yli, on oikeastaan aika sama, mitä enää teemme. Siinä vaiheessa olemme tuhonneet elinympäristömme niin pahasti, että anteeksipyynnöt tulevilta sukupolvilta eivät enää auta.

Miksi vihreä talous on mahdollisuus?

Mitä enemmän päästöjä pitää vähentää, uusiutuvan energian osuutta ja energiatehokuutta kasvattaa, sitä enemmän suomalaiselle osaamiselle, palveluille ja tuotteille on kysyntää. Suomen viennistä yli 50 prosenttia kohdistuu Euroopan unionin alueelle. Tästä johtuen Euroopan taloustilanteen kohentaminen ja kysynnän lisääminen etenkin ympäristöteknologian saralla vauhdittaa suomalaista vientiä, joka on tällä hetkellä Kreikan jälkeen heikointa koko Euroopassa.

Sen sijaan, että vihreä talous olisi syypää talouden ja teollisuuden rakennemuutokseen, se on pikemmin kestävä ulospäästy kurimuksesta.

Otetaan tähän väliin ajatusharjoitus:

Miltä kuulostaisi ajatus, että lasketaan suomalaisten teollisuustyöntekijöiden palkkaa puolella ja säädetään työntekijöiden oikeudet samalle tasolle kuin kaikkein halvimmissa kilpailijamaissa. Yhtä typerää on vastustaa päästöjen vähennystavoitteita ja ympäristönsuojelusäätelyä sillä perusteella, että jossain halvimmissa kilpailijamaissa teollisuus saa hetkellistä kilpailuetua saastuttamalla maaperää, vesistöä ja ilmastoa. Suomi ei menesty polkemalla työntekijöiden oikeuksia ja saastuttamalla ympäristöä. Koko ajatuskin on kuvottava.

Miten kivihiilestä päästään eroon ja päästökauppa saadaan toimimaan?

On aivan totta, että päästökauppa ei toimi. Ja pitkälti tuosta syystä kivihiiltä käytetään todella paljon. Tämän tosiasian osoittaminen on tärkeää. Vielä tärkeämpää on kuitenkin miettiä, miten päästökauppa saataisiin toimimaan ja miten kivihiilen käyttö voitaisiin lopettaa mahdollisimman suurelta osalta. Tässä asiassa euro on paras ohjauskeino.

Jos päästöoikeuksilla olisi minihintana 30 euroa per hiilidioksiditonni ja päästöoikeuksien määrää vähennetään pysyvästi markkinoilla, yrityksillä olisi kannustin tehdä välttämättömiä investointeja päästöjä vähentävään teknologiaan. Päästöoikeuden hinta on tällä hetkellä naurettavan pienellä tasolla, noin 5 euroa hiilidioksiditonnilta. Jos samanaikaisesti päästövähennystavoitteissa ja uusituvan energian lisäämisvelvoitteissa (vuodelle 2030) saataisiin merkittäviä edistysaskelia, koko Euroopan olisi pakko katsoa energiapolitiikkansa uudella tavalla. Tämä loisi myös kauan odotetun kasvusysäyksen euroalueelle, jossa uutta kasvua ei synny niin kauan kun kaikki harjoittavat tiukkaa budjettikuria ja säästöpolitiikkaa.

Vihreät ovat kansanedustaja Oras Tynkkysen johdolla esitelleet 10 keinoa saada kivihiilen käyttö kuriin. Erittäin suositeltavaa ratkaisukeskeistä luettavaa:

http://www.vihreat.fi/files/liitto/hiilimuistio_vihr_ekryhma2013_0.pdf

EU:n komissio teki oikeansuuntaisia mutta täysin riittämättömiä päätöksiä EU:n 2030 ilmastotavoitteista. Päästövähennystavoite on 40 prosenttia (1990-luvun tasoon verrattuna). Uusiutuvan energian lisäämisen tavoite on 27 prosenttia, kun se on ollut vuoteen 2020 mennessä 20 prosenttia. Energiatehokkuuden lisäämisestä ei asetettu sitovia tavoitteita.

Jotta ilmakehän lämpeneminen voitaisiin pitää alle kahden asteen ja voisimme saavuttaa EU:n päästövähennystavoitteen vuoteen 2050 (80-95 prosenttia), päästöjä täytyisi pienentää vuoteen 2030 vähintään 50 prosenttia. Tästä jäädään ja pahasti. Uusiutuvan energian lisäämistavoitteen olisi pitänyt olla vähintään 45 prosenttia ja energiatehokkuuden samaa luokkaa. Uusiutuvan energian ja energiatehokkuuden lisääminen ovat tehokkaimpia keinoja vähentää ilmastopäästöjä, joten olisi toivonut että näitä keinoja olisi myös käytetty aidosti.

Suomen tekemisillä ei ole mitään väliä, koska Kiina.

Jos Suomen tekemisillä ei olisi mitään väliä, voisimme lopettaa kaiken yrittämisen saman tien. Suomen tekemisellä on kuitenkin väliä, etenkin EU:n kautta. Ja Suomen kannattaa toimia ihan jo pelkästään itsekkäistä syistä, kuten olla yllä kirjoittanut. Jos yllä olevat asiat eivät vakuuttaneet, sanottakoon, että Kiina panostaa vuoteen 2020 mennessä 375 miljardia dollaria vähäpäästöisten ratkaisujen käyttöönottoon ja päästöjen vähentämiseen. Suomella on jo tällä hetkellä hyvät yhteistyösuhteet Kiinaan ja Kiina on suomalaisen cleantechin ykkösvientimaa. Kiinalaiset haluavat parasta osaamista ja ovat valmiita maksamaan siitä. Haluammeko ottaa kultalautaselle meille tarjotun mahdollisuuden vai emme. Minä ainakin haluan.

Ilmastohan on aina muuttunut.

Ilmasto on toki aina muuttunut, mutta ihmisen vaikutus ilmakehän hyvin nopeaan lämpenemiseen on kiistämätön fakta. Maailmassa on 95 prosentin yhteisymmärrys siitä, että ihmisen toiminta on keskeisin syy ilmaston lämpenemiseen. Jos koko tiedemaailman lähes yksimielinen käsitys asiasta ei riitä perusteeksi tehdä kaikki mahdollinen ilmastonmuutoksen torjumiseksi, mikä sitten. Hallitustenvälinen ilmastonpaneeli (IPCC) julkaisi viime syyskuussa uuden raporttinsa ilmastonmuutoksen luonnontieteellisestä perustasta. Siinä todettiin kaiken muun muassa, että ihmisen toiminta on nostanut kasvihuonekaasujen pitoisuudet ilmakehässä selvästi korkeammalle tasolle kuin 800 000 vuoteen.

Juttelin eilen paluulennolla Brysselistä Helsinkiin nepalilaisen nuoren miehen kanssa. Hän asui Seinäjoella, jossa opiskeli kansainvälistä liiketaloutta. Juttelimme mukavia aikamme kunnes mieleeni palautui ikuisuuskeskustelu Euroopan unionin ja Euroopan talousalueen (ETA) ulkopuolelta tulevien tutkinto-opiskelijoiden lukukausimaksuista.

Aihe pulpahti taas esiin kuluneella viikolla. Päivi Lipposen (sd.) johtama työryhmä esitti koulutusviennin edistämistä käsitelleessä selvityksessä myös lukukausimaksujen perimistä EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevilta tutkinto-opiskelijoilta.

Opetusministeri Krista Kiuru (sd.) vastaanotti selvityksen innostuneena ja totesi, että koulutusmaineestamme on otettava vihdoin kaikki irti ja että koulutusviennistä tehdään kannattavaa liiketoimintaa vielä tämän hallituskauden aikana. Kiurun mukaan toimenpideohjelmasta pyritään sopimaan jo tänä vuonna. Kysymys kuuluu, mitä mieltä ministeri Kiuru on selvitystyöryhmän lukukausimaksuja koskevista esityksistä? Ovatko selvitysryhmän lukukausimaksuja koskevat esitykset mukana jo tänä vuonna hyväksyttävässä toimenpideohjelmassa?

Mietin, mitä lukukausimaksujen asettaminen tarkoittaisi tapaamalleni nepalilaiselle nuorelle ja tuhansille muille kansainvälisille opiskelijoille. Ja toisaalta, minkälaisia vaikutuksia esityksellä olisi Suomelle

Kun opiskelija katsoo karttaa ja miettii, minne lähtisi opiskelemaan, Suomi ei ole ensimmäisenä listalla seuraavista hyvin inhimillisistä ja ymmärrettävistä syistä:

1. Suomi on hyvin kallis maa asua ja elää
2. Suomi on hyvin kylmä maa, jossa ei myöskään kylvetä auringon valossa läpi vuoden
3. Suomessa on hyvin vaikea työllistyä, jos ei puhu suomea

Jos opiskelu suomalaisessa korkeakoulussa maksaisi saman verran kuin esimerkiksi Britanniassa, tuskin Suomeen kovin moni opiskelija halajaisi. Valitsemalla esimerkiksi Ranskan, Saksan tai jonkun englanninkielisen maan, oppii samalla kansainvälisen kielen, josta on merkittävää hyötyä läpi elämän. Täytyy olla aikamoinen sissi, jos haluaa tulla talsimaan räntäsateeseen marginaaliselle kielialueelle, jos samalla summalla ovet voisivat aueta missä tahansa muualla.

Lukukausimaksujen taloudelliset hyödyt valuvat kankkulan kaivoon laskevien opiskelijamäärien myötä. Eikä lukukausimaksujen kautta saada vain mahdollisia tuloja. Se tarkoittaa myös järjestelmän pyörittämiseen, apurahajärjestelmään ja markkinoimiseen käytettäviä menoja. Selvitysryhmän mukaan lukukausimaksujen tulisi kattaa täysimääräisesti opiskelijan koulutuksen kustannukset. Tämä johtaisi kansainvälisten opiskelijamäärien laskun ohella siihen, että ne vähät saapuvat opiskelijamäärät kohdistuisivat alueellisesti hyvin epätasapainoisesti. Tuskin tapaamani nepalilainen olisi ollut matkalla ainakaan Seinäjoelle, jos hänen tulisi pulittaa kalliiden asumis- ja elinkustannusten ohella vielä täyskustannehinta Seinäjoen opinnoistaan.

Selvitysryhmä asetti tavoitteeksi, että ulkomaalaisten tutkintoa suorittavien opiskelijoiden määrä nostetaan nykyisestä 20 000 henkilöstä 60 000 henkilöön vuoteen 2025 mennessä. Lukukausimaksujen kaltaiset keinot johtavat täysin päinvastaiseen lopputulokseen. Tästä on jo kokemusta. Lukukausimaksuja kokeiltiin Suomessa ja tulokset olivat juuri niin huonoja kuin opiskelijaliike on kaiken aikaa ennustanut ja muiden pohjoismaiden esimerkeillä osoittanut. Esimerkiksi Yle uutisoi (1.8.2013), että vuonna 2012 Aalto-yliopiston maksullisiin maisteriohjelmiin hyväksyttiin 22 ulkomaalaista opiskelijaa. Täyden lukukausimaksun heistä maksoi yksi.

Se, mitä tilauskoulutusta kehittämällä voitetaan, lukukausimaksujen kautta hävitään. Olisin toivonut, että tilauskoulutusta käsittelevä työryhmä olisi pysynyt tilauskoulutusta käsittelevissä esityksissä ja jättänyt lukukausimaksujen kaltaiset typeryydet pois toimenpide-ehdotuksistaan. Mutta kuten yllä totesin, tämä on ikuisuusaihe, joka tuntuu olevan osalle demari- ja kokoomuspolitiikoista pakkomielle, jota ajetaan aina kun siihen tarjoutuu pienikin mahdollisuus.

Asettamalla lukukausimaksut kansainvälisille opiskelijoille Suomi tekisi karhunpalveluksen itselleen myös kansainvälisyyden suhteen. Suomen tulee kaikin keinoin houkutella kansainvälistä osaamista Suomeen, ei karkottaa sitä pois.

Kun kyselin tältä nuorelta nepalilaiselta mieheltä hänen tulevaisuuden suunnitelmista ja unelmista, hän vastasi hyvin iloisesti ja määrätietoisesti. Hän haluaa työllistyä Suomeen ja aloittaa omaa liiketoimintaa. Hän oli hyvin kiitollinen mahdollisuudesta opiskella Suomessa ja haluaa palvella ja auttaa sitä yhteiskuntaa, joka on auttanut häntä.

Hän ei ole yksin tavoitteidensa kanssa. Lukukausimaksukeskustelun yhteydessä on moneen kertaan tuotu esiin Tilastokeskuksen tutkimus (2007), jonka mukaan ulkomaiden kansalaisista 67 % oli vielä vuoden päästä valmistumisesta Suomessa, ja heistä 73 % työelämässä. Maksuton koulutus on täten kohtalaisen hyvä investointi. Opiskelija ei ole maksanut ennen Suomeen tuloaan penniäkään suomalaisille veronmaksajille. Jos esimerkiksi tapaamani nepalilainen nuori saa oman yritystoimintansa tuottamaan, hän on hyvin nopeasti maksanut koulutuksesta aiheutuneet kustannukset valtiolle ja sen jälkeiset verotulot ovat valtiolle puhdasta voittoa.

Ja vaikka opiskelija kävisi vain kuittaamassa Suomessa tutkinnon ja palaisi kotimaahansa, hän toimii suomalaisen koulutusjärjestelmän lähettiläänä maailmalla. Puhumattakaan siitä, miten paljon etenkin kehittyvistä maista saapuneet opiskelijat voivat auttaa omaa kotimaataan koulutuksensa avulla. He ovat nähneet ja kokeneet kuinka suomalainen hyvinvointiyhteiskunta ja demokratia toimivat. Heillä on tietoa ja taitoa käyttää saatua osaamista ja näkökulmaa omissa maissaan. Jos opiskelija jää Suomeen, hän on esimerkki siitä paljon kaivatusta työperäisestä maahanmuutosta, jota heikkenevä huoltosuhteemme niin kipeästi tarvitsee.

Itse olen ollut etuoikeutetussa asemassa saadessani asua ja olla tekemisissä opiskeluaikoina mm. ghanalaisten ja pakistanilaisten opiskelijoiden kanssa. Olen oppinut heidän kulttuuristaan todella paljon. Olen oppinut myös itsestäni ja suomalaista kulttuurista paljon peilatessani kokemuksiani opiskelijaystävieni kokemuksiin. Tarjotaan tämä mahdollisuus suomalaisille opiskelijoille myös jatkossa.