Yhteiskunta

Seurasin vastikään facebookissa keskustelua siitä, miten yliopisto oli kopioinut ylioppilaskunnalta oppimansa hyvän käytänteen. Alan piireissä viljelläänkin taajaan ajatusta, jonka mukaan yliopiston tulevat muutokset voi parhaiten ennustaa ylioppilaskunnan ajamista kehittämistoimista.

Välillä kehityskulku on sen verran hidas, että toimijoilla meinaa mennä hermot. Kuitenkin vuosien saatossa on vaikuttanut siltä, että hyvät ajatukset toteutuvat viimeistään viiden vuoden sisällä niiden esittämisestä. Ihan jees.

Yksi suurimmista Suuren Yliopistouudistuksen (2009/2010) tuomista muutoksista oli se, että yliopistojen hallituksiin tuli 40 prosentin vähimmäisvaatimus yliopiston ulkopuolelta tuleville jäsenille. Se, nähtiinkö muutos perkeleenä vai pelastajana, riippui paitsi puoluekirjasta, myös iästä ja virka-asemasta. Professorit eivät tuntuneet kaipaavan ulkopuolisia sotkemaan omia keskinäisiä vääntöjään.

Kuinka ollakaan, ulkopuolinen – joskin lainvastaisesti ja valitettavan paljon elinkeinoelämään painottuva – asiantuntijajoukko on tuonut yliopistoihin aika paljon järjenkäyttöä. Yhtäkkiä rehtorin alaisten pitää toteuttaa ne uudistukset, joista sisäpuoliset jäsenet, erityisesti opiskelijat, ovat hallituksissa vuosikausia meuhkanneet.

Sisäinen hallintorakenne on mennyt uusiksi miltei kaikkialla. Valintoihin, rekrytointeihin ja alatason päätöksentekoon on tullut mielekkyyttä, sidosryhmäyhteistyöhön ja viestintään uutta virtaa.

Tämä on mahdollista pitkälti sen vuoksi, että yliopistohallituksissa ei itse asiassa ole 40 prosenttia vaan 60 prosenttia ulkopuolisia. Sisäpuolisista kolmannes kun on opiskelijoita, joilla on tallella tuore katsantokanta ja hyvät näköalat yliopiston ulkopuoliseen maailmaan.

Samasta syystä parhaiden aineyhdistelmien pähkäily ja kehittämistyön aloite on syytä pitää jatkossakin opiskelijoiden käsissä. Uusimmat heistä ovat syntyneet 90-luvulla, ja ovat siksi selvännäkijöitä.

Suosittelen lämpimästi kollega Kimmo Laakson juttua Drop-outeista tuoreessa paperi-Cityssä (luettavissa myös täällä, http://www.city.fi/artikkeli/Drop-outit/3754/). Vaikka jutussa on pääosassa kolme ilmiselvästi poikkeuksellista yksilöä ja vaikka sen nettikommenttiraidalla jäätiin saivartelemaan kandidaateista, se osuu silti suoraan suomalaisen koulutuspolitiikan hermoon.

Yliopistojen rahoitus määräytyy pitkälti valmistuneiden mukaan eli sellaisten määrällisten tulosten mukaan, jotka eivät ole yliopiston koulutustehtävän kannalta keskeisimpiä.

Vaikka monissa korkeakoulutettujen ammateissa (mm. lääkäri, opettaja) valmis tutkinto on laadun tae, on yhtä monia työtehtäviä joissa valmistumisella sinänsä ei ole mitään merkitystä verrattuna lähes valmiiseen tutkintoon. Muiden kuin ammattiin valmistavien yliopistokoulutusten hyödyistä on suurin osa jo saavutettu viimeiseen opintovuoteen mennessä. Opintojen loppuvaiheessa työskentely on hyödyllistä työllistymiselle ja usein välttämätöntä toimeentulonkin vuoksi.

Opiskelijan todellisuutta eläville tämä on pitkään ollut itsestäänselvyys, ja se selittää myös vuoden 2005 tutkinnonuudistuksen aiheuttaman maisterisuman ylimenokauden päättyessä 2008/2010, kun tuhannet vuosikausia töitä tehneet puolivalmiit rynnivät valmistumaan. Nyt yliopistoista valmistuu harmiksi vähemmän väkeä kuin aikoihin, kun työelämässä piileksivät graduntekijäreservit on pumpattu kerralla tyhjiin.

Sen lisäksi että väkeä imuroidaan työelämään kesken opintojen, monet suorittavat sivuaineopintoja ja täydennyskoulutusta tutkinto-opiskelijan statuksella – kun eivät muutakan voi. Niinpä keskeyttäneiden tilastot pullistelevat, läpäisyprosentti jää alle äänestysprosentin ja yliopistoilta jää rahat saamatta koulutuksesta, jonka ne ovat kuitenkin järjestäneet ja jonka hyödyn yhteiskunta on korjannut. Yliopistoille tulee tarpeettomasti rahoitusvaikeuksia.

Työurien pituudesta käytävässä keskustelussa kiinnitetään aivan liikaa huomiota suomalaisten korkeakoulutettujen korkeaan valmistumisikään. Sen tärkein syy on korkea aloittamisikä, mutta oikeasti sillä ei ole edes väliä. Suomalaisten korkeakoulutettujen työurat alkavat joka tapauksessa jo jossain toisen ja viimeisen opiskeluvuoden välillä, ei silloin kun paperit ojennetaan käteen.

Koska valmistuminen on korkeakoulutuspolitiikassa nostettu niin tärkeälle sijalle, opiskelijoita kannustetaan ensisijaisesti valmistumaan (kannustaa = hakata piikeillä juoksevan hevosen kylkiin vauhdin lisäämiseksi) eikä esimerkiksi tekemään lapsia (kansantaloudellisesti edullista), lepäämään (kansantaloudellisesti edullista) tai osallistumaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon (poliittisesti vaarallista).

Ennen kaikkea vaarana on, että lopulta valmistuminenkin vaikeutuu kun kannustetaan niin kovalla vimmalla (hevonen haavoittuu piikeistä eikä pysty juoksemaan).

Joitakin vuosia sitten mediassa viriteltiin gradukohuja, joissa tuli tutuksi plagiointi eli toisten tuotosten liian laaja lainaaminen. Toisaalta kirjailija Juha Itkonen kertoi vastikään henkilöjutussa, että gradu oli hänelle opettavaisin opiskelukokemus, vaikka suurin osa siitä syntyi matkalla parissa viikossa. Näillä asioilla saattaa olla yhteys.

Lainaamisella ja tiedon ”varastamisella” on monta puolta. Tieteellinen tutkimus rakentuu aiempien tulosten varaan, ja uutta löytääkseen ja todistaakseen sen uudeksi pitää lainata paljon vanhaa. Oleellista on tietenkin ilmoittaa keneltä lainaa, mutta sehän opetetaan jo peruskoulussa (?).

Kiinnostava uutuus itselleni on se, että aiempien graduntekijöiden ja muiden aloittelevien tutkijoiden tuotoksista oppii valtavasti, vaikka ei tietäisi käsiteltävästä sisällöstä juuri mitään, välttämättä edes lukemisen jälkeen.

Kandityötä pohjustetaan opinnoissa ns. metatasolla, ajattelemalla ajattelua ja kirjoittamista sinänsä. Ja sitähän on helpointa tehdä, kun sisältö ei vie liikaa huomiota. Pikaohje: kuvittele vierain, kaukaisin ja epäkiinnostavin mahdollinen tieteenala, etsi siitä mahdollisimman hyvä gradu ja kopioi kaikki mitä voit.

Oletteko tulleet ajatelleeksi, että me opiskelijat haemme koko ajan?

Ensin haemme opiskelupaikkaa. Joillakin siinä saattaa mennä vuosia – ja niiden aikana tulee haettua yhtä jos toistakin.

Sitten kun opiskelupaikka on hallussa, haemme asuntoa. Siihen kuuluu paitsi asunnon etsimistä, myös aivan konkreettista hakemusten täyttämistä – yhä useammin myös vapailla markkinoilla. Jo alussa haemme myös opiskelijakorttia sekä opintotukea. Päätöksen mukana tulee muutoksenhakulomake; voi, kunpa niitä voisi lähettää minne vain.

Opintojen aikana saatamme joutua hakemaan suosituille kursseiLLE. Selvää ainakin on, että joka ikinen joka haluaa opintoihinsa vaihtelua ja oman profiilin, joutuu joskus hakemaan kursseJA. Moni hakee vaihto-opiskeluun, jotkut hakevat ulkomaille jäädäkseen.

Ennemmin tai myöhemmin edessä on työnhaku. Siitä ei nykyisillä sukupolvilla tulekaan loppua, sillä korkeakoulutettuja myöten yhtenäiset urat ja varmat, pitkäaikaiset työpaikat ovat historiaa ja eläkeikäkin karkaa elinajanodotteen tuolle puolen.

Ainakin joillakin aloilla on mahdollisuus hakea stipendejä, apurahoja tai työ-/opiskeluvälineitä. Käypä onni tai ei, ensi vuonna on uusi haku edessä. Se liittyy läheisesti toiseen, laajempaan aiheeseen: moni hakee vuodesta toiseen esimerkiksi sääliä. Bubbling under: motivaation hakeminen.

En ole pitkään aikaan tavannut ketään, joka ei silloin tällöin hakisi tarkoitusta elämälleen ja/tai opiskelulleen. Niissä riittääkin hakemista, varsinkin kun samaan aikaan haemme myös elämänkumppania, itseämme ja kaupasta olutta.

Samalla kun haemme tanssiin, voimme hakea myös ymmärrystä, iloa tai sisäistä rauhaa. Ja kliseisesti ne saattaa joskus löytää, kun lopettaa hakemisen.

Ennen oli helpompaa, kun oli hakulaite. Siinä oli tosin se erikoisuus, että siinä olit itse haun kohteena.

Opintotukiasiantuntijoiden päätoimialat ovat korjaus ja huolto.

Toinen puoli työtä pyörii järjestelmän ongelmien ympärillä opintotukilautakunnissa. muutoksenhakulautakunnassa, opintotukiasiain neuvottelukunnassa ja erilaisissa kehittämistyöryhmissä. Katson vahingonilon sekaisella kunnioituksella sosiaalipoliittista sihteeriämme Johannaa (toivottavasti kuvalinkki toimii)

aina, kun hän raahaa opintotuen muutoksenhakulautakunnan kokousasiakirjoja valtavissa matkalaukuissa pitkin toimiston käytäviä.

Jostakin ne paperit tulevat. Valtava joukko, joka ei pidä itsestään meteliä työpaikoilla, lehdissä tai keskustelupalstoilla, hajoilee toinen toistaan merkillisempien opintohallinnon kukkasten, lapsiperheen arjen tai erilaisten sairauksien ja vammojen kanssa. Ja kirjoittaa sivukaupalla selvityksiä säilyttääkseen toimeentulonsa rippeet.

Toinen puoli työnkuvasta on erilaisten väärinkäsitysten, vanhentuneen tiedon ja ”kyllä me silloin 70-luvulla…” alkavien lauseiden torppaamista julkisilla areenoilla. Sitä työtä on riittänyt tänä vuonna muillekin kuin asiantuntijoille, joten tässä muutama fakta.

Tulorajat:
Opintotuen menettää kokonaan vasta, kun ansaitsee melkein kaksi tonnia kuussa läpi vuoden! Lisää tulovalvonnasta ja -rajoista: http://kela.fi/in/internet/suomi.nsf/NET/300508130646HO

Tuen määrä:
Opintoraha 298 euroa, asumislisä enintään 201,60 euroa ja opintolaina tavallisesti 300 euroa kuussa. Tuen yhteismäärä lainoineen päivineen on siis 799,60 euroa kuussa. Köyhyysraja keikkuu tällä hetkellä 1100 euron tietämillä, EU-määritelmällä 1457 euroa (2007).

Päätoiminen opiskelu, tukiaika ja opintoaikojen rajaukset:
Jotta opintotukea voi ylipäätään saada, pitää opiskella päätoimisesti eli tällä hetkellä vähintään 4,8 opintopistettä tukikuukautta kohden. Tukiaika on enimmillään vuoden pidempi kuin tutkinnon ohjeaika eli Vähimmäissuoritusaika. Opinto-oikeus loppuu kaksi läsnäolo- ja kaksi poissaololukuvuotta ohjeajan jälkeen.

Painotukset alussa, keskellä tai lopussa:
Oman elämänsä Sherlock ehti jo keksiä, että jos peittoa jatkaa hölmöläisten tapaan leikkaamalla muualta samasta peitosta, ei paljon lämmitä.

Huom! Ei siis ole olemassa opintotuella roikkuvia elämäntapaintiaaneja. Se ei ole mahdollista hallinnollisesti eikä taloudellisesti. Työnteko kannattaa aina. Tällä hetkellä jopa niin paljon, että alle puolet korkeakouluopiskelijoista nostaa lainkaan opintotukea. Helppo sanoa, mutta lisärahalla ongelma ratkeaa.

Lähteitä ja viimeisimpiä kehityslinjoja:
http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2009/Opintotuen_rakenteen_kehittaminen.html