Yhteiskunta

Opin aikanaan Juha Partasen luennolla yksinkertaisen, mutta paljonpuhuvan pelkistyksen julkisesta keskustelusta. Elettiin vielä 1990-luvun loppua ja luennon aihe oli "huumeet ja julkinen mielipide". Juha oli piirtänyt kalvolle ympyrän, jossa oli kolme sanaa: kansalaiset, media ja politiikka.

Kehä demonstroi sitä, miten huumekeskustelu oli jumittunut umpioon. Yksittäisen poliitikon lausuessa vähänkin konsensuksesta poikkeavaa huumeista, iski media siihen haukan lailla ja kansalaiset närkästyivät liberaalille poliitikolle. Kansalaisen aktiivinen toiminta huumekysymysten ympärillä nostettiin heti lööppeihin ja poliitikot huusivat huumemörköä kitarisat vilkkuen. Median kirjoittaessa jotakin liberaaliksi koettua ärähdettiin kiukkuisesti politiikan suunnalta ja kansalaiset lähettivät ärtynyttä palautetta moiseen koiruuteen syyllistyneelle lehdelle. Se oli kehä, josta ei ollut ulospääsyä.

Tuon kehän voi myös ajatella ilmapalloksi, jossa oli kolme venttiiliä. Kun jokainen venttiili oli tiukasti kiinni, sama ilma seisoi sisällä ja ummehtui. Näin kävi vielä tuohon aikaan monille yhteiskunnallisesti vaikeille aiheille: ne olivat suljettuina pallon sisään. Niistä sai puhua vain ummehtuneen konsensuksen hengessä.

Ihmisten käsitykset vaikeista asioista eivät noihin aikoihin suuremmin muuttuneet, sillä umpiossa konsensuksen härnääminen tiesi lähes poikkeuksetta ongelmia. Oli parempi olla hiljaa, sillä kukapa sitä varta vasten tarjoutuisi lihaksi poliitikkojen, kansalaisten tai median moraalisen närkästyksen piikkiin.

Jotain on kuitenkin muuttunut noista ajoista. Tapahtui teknologinen käänne. Voisiko samaa kehäajatusta hyödyntää kuvaamaan nykyaikaa? Tehdäänpä koe (en vastaa sen onnistumisesta).

Internet toi mukanaan sosiaalisen median. Kansalaiset muuttuivat median ja politiikan ohjaamista närkästysautomaateista mielipiteenmuodostajiksi. Pysähtyneisyys alkoi vuotaa mielipidepallon kansalaisventtiilistä uuteen sfääriin: sosiaaliseen mediaan. Siellä kansalaismielipide muuttui yhdestä kollektiivista mielipiteiden ja näkemysten kirjoksi.

Esimerkiksi huumekeskusteluun tuli aivan uusia sävyjä, tutkimustieto levisi kulovalkean tavoin ja ihmiset haastettiin muodostamaan omia mielipiteitään. Ne eivät olleet enää vain reflektioita median ja politiikan signaaleihin, vaan keskustelua, huutoa, raivoa, naurua, itkua, näkemyksiä, kokemuksia, räävittömyyttä ja paljon muuta. Vaikeiden yhteiskunnallisten asioiden käsittelyn dynamiikka muuttui. Uusi virtuaalinen areena toi mukanaan muutoksen, melko arvaamattoman sellaisen.

Katsotaan tässä muutosta vaikkapa peliteorian sosiaalisen aplikaation näkökulmasta. Yhden pelaajan lyödessä kortin pöytään, vaikuttaa se kaikkiin muihin pöydässä istuviin pelaajiin - jokainen on pakotettu miettimään uuden tilanteen mukaisen strategian. Kun kolmen kivijalan dynamiikassa - media, politiikka ja kansalainen - kansalaisventtiili alkoi vuotaa, pakotti se myös median ja politiikan vaihtamaan strategiaa. Piti etsiä uusi paikka yhteiskunnallisessa mielipiteenmuodostuksessa.

Esimerkki. Kun nykyaikana ilmenee poliittisen toimijan moraalisesti kyseenalainen teko, ei se enää jää vuosiksi paikalleen johonkin epämääräisen konsensuksen määrittämään nurkkaan. Teon paljastuminen käynnistää valtavan prosessin. Media aloittaa ampuen mahdollisimman tiheään täyslaidallisia - tulee osumia ja huteja, mutta hudit eivät tunnu haittaavan. Moraalisista ongelmista pitää repiä maksimaalinen hyöty todella, todella, todella rivakasti, ennen kuin ne vuotavat sosiaalisen median kansalaiskeskusteluun ja hajoavat myyntikelvottomiksi mielipiteiden kirjoksi.

Sosiaalisessa mediassa kulloinenkin tapaus joutuu kansalaisten tuomioistuimeen. Tarkemmin, pikatuomioistuimiin, sillä kyseenalaista tekoa tulkitaan, luetaan ja siihen reagoidaan tuhansin eri tavoin. Juuri siksi medialla onkin valtava kiire. Sen pitää kyetä nopeasti tuottamaan erilaisia puhetapoja ja tulkintakehyksiä sosiaalisen median kodinturvajoukoille. Tapahtuma täytyy kontekstualisoida, jotta somettajilla on riittävästi aineksia asian käsittelyyn, pohdintaan ja tuomioiden jakamisen.

Poliitikkojen kohdalla uusi asetelma hakee vielä itseään. Enää ei pelkkä medialle murahtelu tai kansalaisten komentelu johda kummoisiin tuloksiin. Poliitikoista on pikemminkin tullut riistaa ja heidän moraalinsa arvioinnista suosittu kansanhuvi. Toisaalta töppäilyä seuraava unohdus tulee selvästi aiempaa nopeammin. Viikko on aika tarkalleen se aika, jonka mokannut poliitikko jaksaa kiinnostaa mediaa - näin siis myös somen kansalaiskeskustelijoita.

Jos aiemmin vaikeista asioista kannatti mediassa vaieta, ovat ne nyt mediaa elättävää raaka-ainetta. Enää ei juurikaan ole tutkivaa journalismia, joka toisi epäkohtia esiin vahvaan näyttöön perustuen. Nyt jo huhut käynnistävät mediajahdin. Iltapäivälehtien tärkeimmäksi tehtäväksi näyttää tulleen kansalaisten keskustelukoneen ruokkiminen. Mikäli vähänkään palaneen käryä on ilmassa, kannattaa se heti uutisoida. Hyvässä lykyssä somemylly lähtee jauhamaan.

Kun Heidi Hautalan töppäys levisi julkisuuteen, alkoi toimittajien massamittainen liikekannallepano. Taistelua käytiin siitä, mikä lehti saa ensimmäisenä kaivettua esiin jotain uutta ja vielä paljastavampaa. Suurin voitto olisi ollut sellainen tiedonmurun, joka olisi osoittautunut Hautalan uran kuoliniskuksi. Se uutinen olisi jaettu Facebookissa 10 000 kertaa.

Näyttää siltä, että jokainen tunti kohujen paljastumisesta on medialle joko rahaa tai sen menetystä. Mikäli lisätietoa ei löydy nopeasti, tyhjenee keskustelu vuotavasta venttiilistä sosiaaliseen mediaan ja koko uutisen arvo katoaa. Somea pitää ruokkia nopealla tiedolla!

Hautalan tapauksessa riitti viikon raivokas rykäys ja sitten se oli hajonnut miljoonaksi mielipiteeksi - niin moneksi tulkinnaksi, ettei sitä käsittelevät mediakontribuutiot enää kiinnosta kansalaisia. Vain jokin tuore löydös, täysin uusi elementti, herättää enää suurempaa kiinnostusta.

Ihan valmis mediakenttä ei kuitenkaan Hautalan kohdallakaan vielä ole. Ensi viikolla napataan jäljellä oleva kiinnostus suoraan sosiaalisen median kansalaiskeskustelusta. Näin saadaan ylläpidettyä käsitystä siitä, etteivät kansan rivit ole vielä laantuneet.

Sitten Hautala-pallo on tyhjä ja se viskataan sivuun. Alkaa odotus. Kuka tai mikä on seuraavan jahdin kohde? Toimittajat etsivät uhria ja somemylly kaipaa materiaa. Uhrin löydyttyä pallo pullistuu täyteen ja metsästys alkaa taas. Media kaivaa ja sosiaalinen media käy kuumana kuin hellankoukku. Poliitikot miettivät tapauskohtaisesti sitä, miten saisi yksittäisiä irtopisteitä tästä jahdista ja kuumentavat taholtaan purkautuvaa ilmaa. Syntyy epäsymmetrisiä ja vaikeasti hahmotettavia muotoja. Outoja kohuja, joiden tulkinta on vaikeaa.

Sitten tulee sunnuntai. Se on lepopäivä. Kaikille. Jahti on päättynyt ja tuomioita julistettu. Enää löytyy minun kaltaisiani hörhöjä, jotka hahmottelevat absurdeja kvasianalyyseja tapahtumista.

Muut suuntaavat katseen jo kohti tulevaa viikkoa, ehkä muutama poliitikko ja jokunen lehti ottaa vielä maanantaina jälkipoltoista muutaman irtopisteen tai -euron. Uusi jahti on valmis alkamaan.

Nyt äkkiä musaa soimaan! Kitkeriä hedelmiä 1980-luvulta!!!

Mieleni on sumea. Ehkä pikemminkin utuinen tai sumuinen. Aivoni käyvät autopilotilla. Toimin kuin ohjelmoituna. Olen välivaiheessa kovan suorittamisen aiheuttamien laskujen ja niistä palautumisen prosessissa.

Tämä on osa tutkijan psyyken kiertoliikettä. Henkinen tila on eksistentiaalisesti tylsistynyt ja tyhjä. Uuden luominen saa nyt odottaa. Kirkkaita ajatuksia on hyvin vähän ja normaalisti mielessä sinkoilevat ajatukset ovat ihan jumissa. Joku asiasta tietävä varmaan sanoisi, että kyseessä on mielen tapa levätä ja suojata aivoja ylikuormitukselta.

Istuin eilen kaikkiaan 10 tuntia kokouksissa ja kontribuutioni oli jotain vähäisen ja vielä vähäisemmän väliltä, melkein hävetti. Aika ajoin keräsin voimani ja lausuin jotain - siis vain jotain. Heti sanomani jälkeen tuntui, että esittämäni argumentti oli typerä tai turha. Kaikki energia kului läsnä olemiseen ja muiden keskustelun seuraamiseen. Sekin oli haastavaa. Tavallisesti olen kokouksissa aktiivinen ja innostunut. Vähintään nyt edes vittuuntunut, jos asia on tylsä. Nyt edes viimeeksi mainittu ei onnistunut.

Kaikki edellinen tietysti tietäen, että aivoitukseni eivät muutenkaan ole aina mitään teräviä - juuri nyt ihan latteita ilman mitään särmää. Tänään sain väkisin väännettyä muutaman ajatuksen, jotka pääsevät tämän tekstin kautta virtuaaliaalloille sumun keskeltä. Mitään hääviä ei kannata odottaa ja suosittelenkin lukemisen lopettamista jo tähän kohtaan.

Usein kuulee sanottavan, että viimeinen kuukausi tai vuosi on mennyt hujauksessa. Päivät toistavat itseään ja eilinen oli karikatyyri jokaisesta päivästä. Aamulla töihin mentäessä mieli asettuu asentoon "autopilot". Sitten tapa ja tottumus kuljettavat läpi työpäivän. Ihan loogista, jos tekee suorittavaa työtä, joka toistaa itseään. Ei se tietenkään ihan noin suoraviivaista ole, mutta hieman pelkistäen varmaan jotain tuon suuntaista. Suorittaminen voi olla tylsää, mutta siinä on myös etunsa.

Ihmiset, jotka suorittavat työnsä autopilotilla, säästävät energiaa ja aivoreserviä vapaa-aikaan ja muuhun luovaan. Heidän päivärytmissään lienee kaksi vaihdetta, joista ykkönen pistetään päälle aamulla ja kakkonen työpäivän päättyessä. Työ erottuu vapaa-ajasta niin fyysisesti kuin psyykkisesti. On työ ja vapaa-aika.

Yhteiskuntatieteilijän työn kummallisuus piilee siinä, ettei työtä ja vapaa-aikaa voi erottaa psyykkisesti toisistaan. No minä en ainakaan voi, ehkä joku toinen pystyy. Tapa nähdä maailma, ajatella, jäsentää, tulkita, työstää ja olla kiinnostunut kummallisista asioista ovat pysyvä osa pään sisäistä toimintaa. Vaihteistosta löytyy vain yksi vaihde. On myös "autopilot", joka luiskahtaa päälle lupaa kysymättä - itsellä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa sen toimintaan. Autopilotti on niin automaattinen, että mieli laittaa sen aina tarpeen tullen itsestään päälle.

Tuskatuttavaa on, ettei autopilottia saa pois päältä. Se kytkeytyy pois vasta sitten, kun ajatusakut ovat latautuneet täyteen. Mieli toimiikin alitajunnan ohjaamana. Kovan työrupeaman jälkeen, tässä tapauksessa kirjan tekeminen, alkaa pyytämättä tulevat laskut. Ensin tulee ihan täysi jumi, sitä seuraa autopilottivaihe ja lopulta luovuus ja aktiivisuus räjähtävät ajatuksiin. Ainakin aiemmin näin on käynyt.

Tutkimustyön kova ydin on itse tutkimuksen tekeminen. Ainakin minulla nämä mielen vaiheet ovat suoraan sidoksissa tutkimusten aloittamiseen, tekemiseen ja valmistumiseen. Väliaikana - siis autopilotilla mentäessä - tulee tehtyä paljon töitä, mutta ainakin subjektiivisesti koettuna kyse on puhtaasta suorittamisesta. Suorittaminen ei ole luova olotila, jolloin kokisi käyvänsä kaikilla sylintereillä - pikemminkin yhdellä puksuttaa menemään. Väärä vaihde on mennyt päälle.

Mikä tässä sitten pännii? No se, että luentojen pitäminen tai erilaisten lyhyempien tekstien tuottaminen - ajattelu - puoliteholla puksuttaen on äärimmäinen turhauttavaa. Haluaisin toimia täydellä kapasiteetilla - vaan en pysty. Kokemus tietysti auttaa, sillä tämän tekstin lisäksi ihan täyttä tuubaa tulee yleensä vain satunnaisina lusikallisina. Tasapaksua, siis omasta vinkkelistä, saa kyllä väännettyä kasaan, mutta koneesta lähtisi paljon enemmän irti. Mieli perkele on vaan päättänyt, että nyt olet jätkä autopilotilla ja ajattelu on usvaista hapuilua. Turhauttavaa - äärimmäisen turhauttavaa!!!

Henkistä ajelehtimista, hakemista ja etsintää. Sitä tämä on ennen seuraavaa aivomyrskyä, johon taas lataa kaiken energiansa, osaamisensa, ajattelunsa ja oppinsa. Sitä tässä nyt äärimmäisen kärsimättömänä odotellaan. Arvatenkin pääsen zonelle kesällä (ja se sitten lomasta) ja kirjoitan hihkuen, syksy menee hihkuen, talvi hihkuen ja vielä seuraava kesä viimeistellen. Sitten taas takaisin syklin laskuihin, autopilotille ja usvaan. Niinhän se menee. Omat syklinsä ne ovat tässäkin hommassa, mutta vaan kovin outotahtiset.

Olipas se melkoista, mutta roiskahti suoraan ytimestä. Oksensin tekstin ulos ja toivottavasti askelsin lähemmäs tämän zombie-vaiheen loppumista. Tästä eteenpäin pääsee vain kuuntelemalla Radio Nowheren. Tietoinen minä voi samalla huudella omalle pääkopalleni: is there anybody alive out there?

Kansalaisaloitteen oli tarkoitus lisätä demokratiaa ja osallistaa kansalaisia politiikkaan ja päätöksentekoon. Raikas henkäys aikaan, jossa erityisesti nuorten kiinnostus perinteiseen vaalikansalaisuuteen näyttää hapertuneen.

Nyt kuitenkin jotkut poliitikot lyövät kapulaa rattaisiin. Rinnastetaanko kansalaisaloite yhden vai yli sadan kansanedustajan aloitteeseen? Järjen ääntä edustavat pitävät itsestään selvänä, että kansalaisaloitteet tulee ottaa vakavissaan ja kunnioittaa kansalaisten ääntä.

Asia on demokratian kannalta iso. Yhden kansanedustajan aloitteeseen rinnastaminen tarkoittaisi käytännössä sitä, ettei juuri mikään aloite pääsisi eduskunnan käsittelyyn tai saisi painoarvoa. Mikäli rinnastus tapahtuisi lain hengessä yli sataan edustajaan, päätyisivät aloitteet aidosti politiikan agendalle.

Mikäli nyt peruutetaan ja kansalaisaloitteet jäävät turhaksi nimien keräilyiksi, ei niille voi kovin kummoista tulevaisuutta ennustaa. Kuka viitsii kerätä 50 000 nimeä, jos ne haudataan mappiin Ö homehtumaan? Voi myös kysyä miltä nyt näyttäisi, jos isoon ääneen mainostettu kansan uusi tapa vaikuttaa painetaan villaisella? Voin vastata jälkimmäiseen itse. Kiinnostus politiikkaa kohtaan laskisi entisestään ja etääntyminen vaalikansalaisuudesta vain lisääntyisi.

Kansalaisaloitteiden rinnastaminen yli sadan edustajan allekirjoittamaan aloitteeseen sotkisi pahasti politikointia. Se lienee todellinen pelko, joka vetää kriitikoiden suut mutruun Arkadianmäellä. helppo esimerkki: Kansalaisaloite alkoholin mielikuvamainonnan kieltämiseksi. Teollisuuden etuja eduskunnassa ajavat eivät voisi enää jumittaa lainvalmistelua ja käsittelyä nykyiseen tapaan. Aloite tulisi ohi bisneksen portinvartijoiden ja siitä jouduttaisiin ihan aidosti tekemään päätöksiä.

Tilanne on äärimmäisen kiinnostava. Kansalaisille on markkinoitu uutta tapaa osallistua politiikkaan, mutta monet eivät halua kansaa sotkemaan "maan tapoja" - erityisesti bisnesmaailman ja poliitikkojen/puolueiden välisiä kabinettisopimuksia.

Tämä päivä kuitenkin koitti. Ensimmäinen aloite tuli eduskuntaan ja nyt mitataan poliitikkojen aito kiinnostus kuulla kansan ääntä. Toivon kovasti, että kansan ääni saadaan kuulumaan ja otetaan kunnioittaen huomioon. Pelkään kuitenkin pahoin, että kansalaisaloitteet ovat liian suuri uhka politikoinnille. Aloitteet ja niiden merkitys leivotaan jollain pykälällä mitättömäksi ja syntyy närää, mutta se unohtuu pian politiikan nopeassa rytmissä. Vaan unohtuuko se kansalaisten luottamuksen ja demokratian kunnioituksen rytmissä?

Invisible, näkymätön, parempaa videota ja biisiä ei tämän pienen tekstin kontekstiksi löydy. Steve Earlen uusi single kertoo ihmisestä, jota ei nähdä, huomata tai noteerata. Hän on näkymätön ja hänen äänensä ei kiinnosta ketään.

Olemme saaneet kuunnella läpi viime syksyn ja alkuvuoden työnantajapuolen hurjia linjauksia. Sarjatulta tulee milloin Apuselta, Vartiaiselta, Häkämieheltä tai joltain muulta. On varmasti aika jonkinlaisiin muutoksiin työmarkkinoilla, mutta uhotessa pitäisi omien mattojen olla suorassa.

Samaan aikaan, kun työnantajien edunvalvojat nokittelevat, kuuluu eri yrityksistä kummia. Työntekijöitä kohdellaan täysin häikäilemättömästi. Tuttavapiiristäni löytyy pelkästään kuluneen kahden kuukauden ajalta useampia tapauksia, joissa työnantajat pyyhkivät ensin työntekijöillä lattiaa ja heittävät rätin sitten pois. Näistä lähtökohdista on kovin vaikea nähdä työntekijöiden olevan mukana näissä työnantajien eturyhmien talkoissa. Ilmassa on pikemminkin vihaa ja ällistystä kuin halua osallistua kansallisiin työtalkoisiin.

Yksi kaverini jutteli eräänä perjantaina kollegansa kanssa työpaikan ammattitaitoon liittyvistä haasteista. Esimies kuuli keskustelun ja pyysi saada osallistua jutusteluun - pyysi erityisesti saada kuulla työntekijöiden näkemyksiä, jotta yritystä voidaan kehittää. "Rakentavassa" hengessä juteltiin työn kipupisteistä ja erityisosaamisen puutteesta. Esimies kiitti keskustelusta ja lupasi parannuksia.

Parannus tulikin heti maanantaina, kun yrityksen johtaja ilmoitti kaverilleni, että käyty keskustelu on saatettu hänen tietoonsa. Kaverini sai 24 tuntia aikaa päättää, eroaako itse vai tuleeko irtisanotuksi seuraavana päivänä. Syyksi ilmoitettiin johdon luottamuspula, sillä esimies oli raportoinut perjantaisen keskustelun johtajalle vähemmän "rakentavassa" sävyssä. Mikään ei auttanut, kun toinen alkuperäinen keskustelija sai puolestaan ukaasin, että hänellekin tulee kenkää jos puuttuu millään tavoin menettelyyn.

Kaverini yritti selittää, että esimies nimenomaan pyysi parannusehdotuksia ja ongelmakohtien osoittamista. Kukaan ei vastannut, kuunnellut ja työkaveri oli saatu uhkailtua hiljaiseksi. Kaikkien puhelimet mykistyivät ja sähköpostit vaikenivat. Juristin kanssa käydyn keskustelun jälkeen kaverini irtisanoutui ja sai kolmen kuukauden palkan läksiäislahjaksi. Itsekunnioitus säilyi, mutta luottamus työnantajaan romahti täysin.

Toinen kaverini sen sijaan palasi töihin vakavan sairauden jälkeen. Halusi taas mukaan työelämään ja arkeen - kantaa kortensa kekoon. Ensimmäinen työpäivä alkoi pienellä yllätyksellä. Oman esimiehen sijaan vastaan tuli pari ison yrityksen johtajaa. Sen enempää kyselemättä ilmoittivat, että entisen päätetyön sijaan hän jatkaa vanhalla palkalla trukkikuskina. Kaverini ei ole eläessään koskenut trukkiin ja oli puulla päähän lyöty. Ei kai vakava sairaus voi johtaa tällaiseen? Ei hän tilannut sairautta, joka vei lähes hengen. Pyrkimykset konsultoida yrityksen työsuojeluhenkilöä torpattiin ja hommaksi määrättiin trukkikuski.

Kului pari päivää. Kaverini oli vielä sairauden jälkeen heikkona ja halusi vain töihin ja arkeen - päätti opetella trukkikuskin taidon. Yrityksen johdosta tuli kuitenkin viesti, että vanha työ on myös tarjolla, mutta neljänneksen aiempaa alhaisemmalla palkalla.

Trukkikuski vai vanha päätetyö alennetulla palkalla? Kaverini valitsi päätteen, sillä hänelle tärkeintä oli päästä taas työnsyrjään kiinni. Trukkihommissa olisi joutunut myös tekemään sellaista fyysistä työtä, jota hän ei sairauden heikentämänä olisi ehkä pystynyt hoitamaan.

Tavatessaan yrityksen johtoa kaverini olisi halunnut kysyä, onko tämä palkintalogiikka hänen sairaudestaan ja paluustaan töihin. Myös pahoitella itsensä ja sairautensa puolesta, ettei halunnut kuolla ja taisteli itsensä takaisin elävien kirjoihin, parani ja palasi töihin. Kaverini oli kuitenkin hiljaa, sillä pelkäsi mennettävänsä työt kokonaan. Laillista? Ei. Välittääkö kukaan? Ei. Nouseeko luottamus työnantajaan?

On absurdia kuunnella työnantajien edunvalvojien hurskastelua siitä, kuinka jokaisen tulisi nyt lähteä työtalkoisiin ja antaa periksi saavuttamistaan eduista - paitsi hyvätuloisten. Edelliset ovat kaksi pientä esimerkkiä siitä, kuinka työnantajat monissa yrityksissä saneeraavat ja alentavat kuluja ilman sen kummempia kansallisia talkoita. Pieniä ne eivät ole työntekijöille.

Mitä tapahtuu, jos viimeisetkin moraalin rippeet hukanneille yrityksille annetaan lisää siimaa? Miten yksikään työntekijä voi suostua palkanalennuksiin tai muista eduista luopumiseen, kun heitä riistetään jo nyt kiristyksellä ja uhkailulla?

Suomalaisten työmarkkinoiden remontin pohja on pettänyt jo ennen sen käynnistymistä. Työnantajat ovat jo aloittaneet omatoimiset "neuvottelut", mutta niissä on vain yksi osapuoli. Samaan aikaan hallitus perää työmarkkinajärjestöiltä nopeaa tulosta ja palkkaratkaisua.

Matot ovat pahasti vinossa, ne kannattaa suoristaa jos aikoo saada ajatuksilleen minkäänlaista kannatusta. Englanniksi tämän voi lopettaa näin:

There's foxes in the hen house
Cows out in the corn
The unions have been busted
Their proud red banners torn
To listen to the radio
You'd think that all was well
But you and me and Cisco know
It's going straight to hell
(Steve Earle 1997, Chrismas in Washington)