Tämä mies käy autopilotilla

Mieleni on sumea. Ehkä pikemminkin utuinen tai sumuinen. Aivoni käyvät autopilotilla. Toimin kuin ohjelmoituna. Olen välivaiheessa kovan suorittamisen aiheuttamien laskujen ja niistä palautumisen prosessissa.

Tämä on osa tutkijan psyyken kiertoliikettä. Henkinen tila on eksistentiaalisesti tylsistynyt ja tyhjä. Uuden luominen saa nyt odottaa. Kirkkaita ajatuksia on hyvin vähän ja normaalisti mielessä sinkoilevat ajatukset ovat ihan jumissa. Joku asiasta tietävä varmaan sanoisi, että kyseessä on mielen tapa levätä ja suojata aivoja ylikuormitukselta.

Istuin eilen kaikkiaan 10 tuntia kokouksissa ja kontribuutioni oli jotain vähäisen ja vielä vähäisemmän väliltä, melkein hävetti. Aika ajoin keräsin voimani ja lausuin jotain - siis vain jotain. Heti sanomani jälkeen tuntui, että esittämäni argumentti oli typerä tai turha. Kaikki energia kului läsnä olemiseen ja muiden keskustelun seuraamiseen. Sekin oli haastavaa. Tavallisesti olen kokouksissa aktiivinen ja innostunut. Vähintään nyt edes vittuuntunut, jos asia on tylsä. Nyt edes viimeeksi mainittu ei onnistunut.

Kaikki edellinen tietysti tietäen, että aivoitukseni eivät muutenkaan ole aina mitään teräviä - juuri nyt ihan latteita ilman mitään särmää. Tänään sain väkisin väännettyä muutaman ajatuksen, jotka pääsevät tämän tekstin kautta virtuaaliaalloille sumun keskeltä. Mitään hääviä ei kannata odottaa ja suosittelenkin lukemisen lopettamista jo tähän kohtaan.

Usein kuulee sanottavan, että viimeinen kuukausi tai vuosi on mennyt hujauksessa. Päivät toistavat itseään ja eilinen oli karikatyyri jokaisesta päivästä. Aamulla töihin mentäessä mieli asettuu asentoon "autopilot". Sitten tapa ja tottumus kuljettavat läpi työpäivän. Ihan loogista, jos tekee suorittavaa työtä, joka toistaa itseään. Ei se tietenkään ihan noin suoraviivaista ole, mutta hieman pelkistäen varmaan jotain tuon suuntaista. Suorittaminen voi olla tylsää, mutta siinä on myös etunsa.

Ihmiset, jotka suorittavat työnsä autopilotilla, säästävät energiaa ja aivoreserviä vapaa-aikaan ja muuhun luovaan. Heidän päivärytmissään lienee kaksi vaihdetta, joista ykkönen pistetään päälle aamulla ja kakkonen työpäivän päättyessä. Työ erottuu vapaa-ajasta niin fyysisesti kuin psyykkisesti. On työ ja vapaa-aika.

Yhteiskuntatieteilijän työn kummallisuus piilee siinä, ettei työtä ja vapaa-aikaa voi erottaa psyykkisesti toisistaan. No minä en ainakaan voi, ehkä joku toinen pystyy. Tapa nähdä maailma, ajatella, jäsentää, tulkita, työstää ja olla kiinnostunut kummallisista asioista ovat pysyvä osa pään sisäistä toimintaa. Vaihteistosta löytyy vain yksi vaihde. On myös "autopilot", joka luiskahtaa päälle lupaa kysymättä - itsellä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa sen toimintaan. Autopilotti on niin automaattinen, että mieli laittaa sen aina tarpeen tullen itsestään päälle.

Tuskatuttavaa on, ettei autopilottia saa pois päältä. Se kytkeytyy pois vasta sitten, kun ajatusakut ovat latautuneet täyteen. Mieli toimiikin alitajunnan ohjaamana. Kovan työrupeaman jälkeen, tässä tapauksessa kirjan tekeminen, alkaa pyytämättä tulevat laskut. Ensin tulee ihan täysi jumi, sitä seuraa autopilottivaihe ja lopulta luovuus ja aktiivisuus räjähtävät ajatuksiin. Ainakin aiemmin näin on käynyt.

Tutkimustyön kova ydin on itse tutkimuksen tekeminen. Ainakin minulla nämä mielen vaiheet ovat suoraan sidoksissa tutkimusten aloittamiseen, tekemiseen ja valmistumiseen. Väliaikana - siis autopilotilla mentäessä - tulee tehtyä paljon töitä, mutta ainakin subjektiivisesti koettuna kyse on puhtaasta suorittamisesta. Suorittaminen ei ole luova olotila, jolloin kokisi käyvänsä kaikilla sylintereillä - pikemminkin yhdellä puksuttaa menemään. Väärä vaihde on mennyt päälle.

Mikä tässä sitten pännii? No se, että luentojen pitäminen tai erilaisten lyhyempien tekstien tuottaminen - ajattelu - puoliteholla puksuttaen on äärimmäinen turhauttavaa. Haluaisin toimia täydellä kapasiteetilla - vaan en pysty. Kokemus tietysti auttaa, sillä tämän tekstin lisäksi ihan täyttä tuubaa tulee yleensä vain satunnaisina lusikallisina. Tasapaksua, siis omasta vinkkelistä, saa kyllä väännettyä kasaan, mutta koneesta lähtisi paljon enemmän irti. Mieli perkele on vaan päättänyt, että nyt olet jätkä autopilotilla ja ajattelu on usvaista hapuilua. Turhauttavaa - äärimmäisen turhauttavaa!!!

Henkistä ajelehtimista, hakemista ja etsintää. Sitä tämä on ennen seuraavaa aivomyrskyä, johon taas lataa kaiken energiansa, osaamisensa, ajattelunsa ja oppinsa. Sitä tässä nyt äärimmäisen kärsimättömänä odotellaan. Arvatenkin pääsen zonelle kesällä (ja se sitten lomasta) ja kirjoitan hihkuen, syksy menee hihkuen, talvi hihkuen ja vielä seuraava kesä viimeistellen. Sitten taas takaisin syklin laskuihin, autopilotille ja usvaan. Niinhän se menee. Omat syklinsä ne ovat tässäkin hommassa, mutta vaan kovin outotahtiset.

Olipas se melkoista, mutta roiskahti suoraan ytimestä. Oksensin tekstin ulos ja toivottavasti askelsin lähemmäs tämän zombie-vaiheen loppumista. Tästä eteenpäin pääsee vain kuuntelemalla Radio Nowheren. Tietoinen minä voi samalla huudella omalle pääkopalleni: is there anybody alive out there?

Kirjoitettaessa soi Bruce Springsteen - Radio Nowhere