Yhteiskunta

Nuoruudessani 1970-luvun lopulla ja vielä läpi 1980-luvun ostarit olivat pullollaan vanhan kaartin pultsareita. Kun muutin Kontulasta Kallioon 1990-luvun puolivälissä, oli Ympyrätalon näkymä tuttu: Alkon edusta kuhisi noin 40–60-vuotiaita pultsareita – pääosin miehiä, vaikka joku naisenkaltainenkin oli eksynyt joukkoon. Kohti vuosituhannen vaihdetta ja viimeistään milleniumin tällä puolen alkoivat ostarin miehet kadota katukuvasta. Nykyisin Ympyrän edustalla bostaa päivisin enää muutama heppu.

Olen aina nähnyt vanhan kaartin pultsarit jotenkin sympaattisina hahmoina. Osin ehkä siksi, että Kontulan aikoina opin, ettei heitä tarvinnut pelätä. Usein pikku skloddeina pysähdyimme fillarilla ohi ajaessa heittämään herjaa muutamalle vakituiselle ostarin miehelle. He kyselivät, miten futismatsit olivat menneet ja varoittelivat ottamaan itsestään mallia. Jotenkin kaikessa kurjuudessaan heidän sympaattisen opettavainen puhetapa vetosi minuun – se oli karheaa, mutta aitoa empaattisuutta. Joku saattoi välillä rähjätä vieressä, että ”mitäs ne pojat siinä seisoo ja painukaahan nyt helvettiin”. Aina silloin joku näistä vakimiehistä korotti äänensä ja käski puhujaa pitämään turpansa kiinni: ”Älä jumalauta rupee näitä pikkukundeja kiusaamaan”. Taisipa kerran joku näistä ”kavereistamme” tempaista meille rähisijää nyrkilläkin – silloin lähdimme muistaakseni karkuun.

Jotenkin haikailin menneeseen, kun piipahdin joku tovi sitten A-klinikkasäätiössä. Kysyin hieman naiivisti ja enempää ajattelematta toimitusjohtaja Olavi Kaukoselta, että mihin kaikki pultsarit ovat menneet? Silmäilimme molemmat ikkunasta Hakaniemen toria ja Olavi totesi, että se taitaa olla vanha kaarti yksinkertaisesti kuollut. Ja oikeassahan hän tietysti oli, sillä muistelemistani Kontulan ostarin hetkistä on toisiaan kulunut jo 30 vuotta. Päihdeongelmaisten profiili on muuttunut enemmän sekakäytön suuntaan ja julkijuopotteluun puututaan ihan eri otteella – nykypäivän päihdeongelmaiset eivät näy enää vanhaan tapaan katukuvassa.

Ehkä myös siinä on jotain perustavanlaatuisesti erilaista, kuinka puliukkoihin yleensä vielä 1970- ja 1980-luvuilla suhtauduttiin. Vietin lapsuuteni alueella, joka kuhisi maalta kaupunkiin 1960-luvun lopulla työtä etsimään tullutta väkeä. Kaikki eivät löytäneet onneaan Helsingistä ja viina otti perisuomalaisen niskalenkin. Jälkeenpäin ajatellen tuntuu kuin moni puliukkojen ohi kulkiessaan olisi miettinyt, että ”minäkin voisin olla vähän huonommalla tuurilla yksi heistä”. Tästä syystä heitä siedettiin ja annettiin olla rauhassa. Voi tietenkin myös olla, että aika kultaa muistot ja joku suurten ikäluokkien edustaja torppaa lapsuusmuistoni roskakoriin. Itselleni vanhasta kaartista jäi kuitenkin surumielisen positiivinen muistijälki – jotain jonka aistin ja tunnen enää musiikissa, kuten esimerkiksi Tuopin jäljissä.

Taistelin kaksi kirjaa kustannusmyllyyn 3 viikon sisällä ja aivotoiminta tyrehtyi tyystin. Kirjoitin perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina tänne tarkoitetut tekstit: ne olivat kaikki surkeita - ihan paskoja, jos ollaan rehellisiä. Ei voi laittaa näkyville.

Koska tänäänkään kone ei käynnisty, jääköön tämä tylsämielinen blogiselitys viime perjantain kontribuutioksi. Jutun hauskuus on olevinaan analogia "meriselitykseen", mutta sekin on paska ja keinotekoinen hassuttelu.

Onneksi kykenen vielä kuuntelemaan musiikkia. Suosittelen jälleen ja taas Steve Earlea. Tällä kertaa keikkapätkää biisistä I ain't ever satisfied, sillä 18.10.2011 menen Hoikkalan Tommin kanssa palkitsemaan itseni kirjoitusmaanisesta vuodesta Osloon juuri tälle kiertueelle. Ja onhan tämä tietysti loistava biisi! No siis ihan törkeän hyvä!

Last night i dreamed i made it to the promise land
I was standin' at the gate and i had the key in my hand
Saint peter said "come on in boy, you're finally home"
I said "no thanks pete, i'll just be moving along"

Eurooppalaisessa keskustelussa on tietty kiintiö mahakkaita äijiä, jotka haluavat muuttaa koulutuksen maksulliseksi. Perustelujen älyllinen taso on tavallisimmin luokkaa "no mutku mikään ei oo ilmaista". Julkisuudessa keskustelu yleensä tyrehtyy, koska kukaan asiansa osaava koulutuspoliitikko ei suostu pölvästin rooliin.

Poikkeuksen tästä (mahoja lukuunottamatta) muodostaa yleensä terävä edunvalvoja Elinkeinoelämän keskusliitto, jossa maksuja on ajettu yksiköstä nimeltä "Innovaatioympäristö ja osaaminen".

Innovaatioympäristön ja osaamisen näkökulmasta maksullisuudessa on kuitenkin kaikkein vähiten järkeä, sillä juurikin maksuttomuuden avulla saavutettava väestön korkea koulutustaso, kykyihin ja motivaatioon perustuva hakeutuminen sekä markkinaehtoiset kurssivalinnat nimenomaan parantavat innovaatioympäristöä ja osaamista. Mutta toisaalta, toimii briteissäkin kuulemma tupakkayhtiöiden ja muiden saastuttajien etua ajava "democracy institute".

Olen itse tarkastellut ilmiötä paljon myös maksavan asiakkaan näkökulmasta, ja voin vakuuttaa, että maksullisuus ei vastoin uskomuksia lisää opiskelijoiden vaatimustasoa, sitoutumista opintoihin, suunnittelun joustavuutta eikä työelämälähtöisyyttä penninpyörylän vertaa. Pikemminkin päinvastoin.

Sokeutta faktoille aiheuttaa monesti se, että melkein kaikissa maailman ns. huippuyliopistoissa on maksut käytössä, ainakin paperilla. Perspektiivivirheen äärellä ollaan: kun lahjoitusrahaa on kassassa miljardeja ja hakijapohjana koko maailma, on aivan sama mitä nettisivujen Apply-osiossa lukee - kaikki terävät aivot otetaan sisään joka tapauksessa, koska ne ovat systeemin raaka-ainetta: niiden avulla Nobelit yms. saavutetaan.

Ja toki, jos (ä)iskä omistaa Nasdaq-listatun firman, niin parisataa tonnia on silloin pikkuraha kullannupun yliopistokoulutuksesta. Kunhan menee lukemaan sitä mitä maksava asiakas (vanhemmat) haluaa.

Vaan ikä tekee tehtävänsä. Keskustelin tänään äijäporukalla pankkilainoista, ja koin ratkaisevan ahaa-elämyksen. Miksi maksullisuudesta ovat innostuneita erityisesti varttuneemmat miehet? No, kaikkien 25 vuotta täyttäneiden, toisen polven korkeakoulutettujen ja töitä saaneiden miesten näkökulmasta on selvää, että muutaman kymppitonninkin laina on vain pisara palkka- ja pääomatulojen meressä.

Sen sijaan yliopisto-opiskelijoiden enemmistön muodostavat köyhät mutta pätevät, kenties julkiselle sektorille työllistyvät, lapsia saadessaan työelämästä putoavat, työläiskodeista kotoisin olevat, naispuoliset opiskelijat eivät todellakaan pysty ottamaan samoja riskejä. Paitsi jos alkavat periä maksuja.

Synkkä tulevaisuudenkuva. Ei mennä sinne.

Lähdin lukemaan eilen mitä ikäihmisten alkoholin käytöstä on kirjoitettu. Taustalla oli minulle tullut maili, jossa eräs blogin lukija kertoi tarinan äitinsä alkoholiongelmasta ja pyysi kirjoittamaan aiheesta. Kuuden teemaa käsittelevän artikkelin jälkeen lopetin, sillä ymmärsin, etten lukemalla tavoita millään minulle lähetyn viestin tuskaa. Siispä teen kuten mailissa lausuttiin: ”Voit käyttää tätä vaikka tutkimusaineistona blogissasi jos haluat”. Poistin jutusta kaikki tunnisteen ja hieman muokkasin. Se ei kaipaa muuta. Kertomus on ajatuksia herättävä:

Äitini on alle 60-vuotias yrittäjä. Noin kolme vuotta sitten hänen ennen kohtuullinen alkoholinkäyttönsä lähti lapasesta. Tilanne sitä ennen oli hyvä. Äiti tienasi mukavasti, hänellä oli varaa käydä ulkomailla parikin kertaa vuodessa ja nauttia elämästä. Tilanne kuitenkin muuttui yhtäkkisesti. Äiti meni naimisiin ja jo häissä tuoreen pariskunnan kauniimpi osapuoli oli niin päissään, että ihmettelen miten pappi yleensä vihki heidät.

Äiti alkoi aluksi viedä töihin mukanaan mehupullossa viiniä, sitten jaloviinaa ja kännissähän se töitä teki. Vatsataudit alkoivat yleistyä ja samalla poissaolot töistä. Pahimmillaan ”vatsatauti” iski neljä kertaa kuukaudessa. Palvelualalla toimivana, alkoi tästä tulla ongelma ja lopulta asiakkaat kaikkosivat.

Samoissa vaatteissa, pesemättömänä ja monen päivän meikit naamassa rouva ajeli taksilla töihin. Töistä riensi suoraan paikalliseen kuppilaan, josta palasi umpikännissä kotiin sammumaan, vaatteita monesti riisumatta, kengät jalassa.

Lopulta pariskunta muutti Helsingistä kotipaikkakunnalleen pienempään kaupunkiin. Sukulaiset ehtivät jo toivoa, että nyt juominen pysyy hallinnassa, kun on muuta tekemistä. No, eipäs mikään muuttunut. En tiedä kumman idea oli aloittaa kotiviinin tekeminen, mutta nyt he juovat keskenkäynyttä, hiivasakkaista, ihan helvetin pahaa kotiviiniä. 25 litran sammio kestää parhaimmillaan 8 päivää, sitten tehdään jo uutta.

Humalassa kaatuilu on aiheuttanut äidille lukuisia murtumia, jalat ovat romuna ja kompuroi eteenpäin miten kuten. Äiti ei ole enää työelämässä mukana, koska murtumat ja muut tapaturmat pakottivat eläkkeelle. Eri päihde- ja mielenterveysihmisten kanssa puhuttuani lopputulos on se, että kukaan ei voi auttaa: ”ihmisen pitää itse tajuta ongelmansa”.

Toissailtana äiti sai kännissä kohtauksen. Ambulanssi käväisi kokeilemassa pulssia, joka löytyi. Samoin verestä ripaus alkoholia, tasan 3 promillea. Siis ihmisellä joka on linnunlaiha ”pelätti”, koska juominen on syönyt kaiken rasvan kehosta. Kolmen promillen humalassa siis eletään ja välillä ajellaan autoakin. Me omaiset pelkäämme jatkuvasti, että jompikumpi pariskunnasta ajaa jonkun päälle.

Äitini on muuttunut käveleväksi linnunpelätiksi, joka ei hoida terveydellisiä ongelmiaan kuin pakotettuna. Hän juo päivittäin kiljua (sitä kai se keskenkäynyt kotiviini on), riehuu, kärsii mielenterveysongelmista. On aika hanurista, että kellään ei ole halua tai aikaa auttaa. Ei jatkuvasti sekaisin oleva ihminen ole kykenevä päättämään omasta hyvinvoinnistaan. Miten ihmeessä saan hänet hoitoon?

Huudan vastatuuleen!

Naispuolinen kaverini törmäsi tässä eräänä päivänä saunan jälkeen komeaan nuoreen mieheen, joka oli ulkona vilvoittelemassa pelkkä pyyhe päällään. Nuorukainen jäi sattumalta pyyhkeessään ulos lukkojen taakse, ja syntyi klassinen elokuvallinen tilanne.

Ja kuten vain parhaissa romanttisissa komedioissa - saattoi melkein kuulla levysoittimen neulan irrottamisesta kuuluvan paksun äänen - nainen kuulee nuorukaisen sanovan lauseen: "Hei, muistatsä mut, sä oot opettanu mua". Nuori naisopettaja tuijottaa puolialastonta, alaikäistä nuorukaista edelleen kuin ikätoveriaan ja tokaisee empimättä: "Sori, mä en tunnistanut sua ilman vaatteita!"

No, tästä ei ehkä jäänyt suurempia traumoja; moni lukija ei varmaan edes tunnista, tapahtuiko jotain. Tapaus kuitenkin nosti pintaan muistoja vastaavista tilanteista, joissa (mies)opettajan tilannetaju pettää ja teinityttö saa kuulla jotakin hiukan häiritsevää, jotain mitä ei ehkä olisi halunnut kuulla. Kun näkee jotakuta aikuista vallankäyttäjää elämässään päivittäin, on paljon väliä, sisältääkö puhe seksuaalisia kommentteja vai ei.

Keskustelun edetessä kävi ilmi, että isolla joukolla kolmekymppisiä tuttavia on mielessään häpeälaatikko, johon on sullottu 90-luvulla tapahtuneet ruotsinlaivapaneskelut, kaupasta varastelut ja päädyin-melkein-lapsivaimoksi-arabivaltioon -kokemukset.

Samaan laatikkoon on vastoin järkeä, lainsäädäntöä ja ihmisoikeuksia sullottu myös nuorena koettu seksuaalinen ahdistelu ja häirintä. Se, kun joku aikuinen "ylittää rajan" mutta ei niin paljon, että siitä olisi helppo kertoa jollekin. Tapahtumat jäävät mielen perukoille kytemään, ja pahimmassa tapauksessa häiritsijä löytää kohteekseen uuden teinin.

Häpeälaatikko olisi paljon pienempi, jos kasvatuksen ja koulutuksen sivutuotteena nuorille tytöille ja pojille kehittyisi sellainen itsekunnioitus, että häirintään puuttuminen ja kännissä puolivastentahtoisesti naimisen välttäminen olisi helppoa.

Kävin taannoin Ranskassa sanomalehtitalossa, jota esiteltiin Suomen ja muiden itäeurooppalaisten kehitysmaiden edustajille esimerkkinä maan edistyksellisestä teknologiasta. Kukaan ei uskaltanut kertoa pönäköille herroille, että ihmistyövoimalla, musteämpäreillä ja raksuttavilla telaketjuilla operoivia masiinoita ei ole meillä päin nähty 80-luvun jälkeen missään, ei edes Mauri Kunnaksen mainiossa Etusivun juttu -lastenkirjassa (1990).
http://www.maurikunnas.net/mauri_kunnas/teokset/kuvakirja/fi_FI/etusivun_juttu/

Vuoden 2004 tapahtumat ranskalaisessa painotalossa tulivat mieleen tänään lukiessani, kuinka Taloussanomat siteeraa yhdysvaltalaista Business Insider -julkaisua jutussaan 12 katoavasta ammatista.
http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2011/09/09/12-ammattia--naissa-tyot-loppuvat-kokonaan/201112716/139

Useampikin julkinen keskustelija on viime vuosina puuttunut siihen, että ns. talousjournalismi on tasoltaan vain vähän, jos ollenkaan urheilu"journalismin" yläpuolella - ja se siis ei ole kovin korkealla. Tiedotteiden kopipeistauksen lisäksi talousmedia toimii usein äänitorvena niille, joilla on paljon rahaa ja joiden mielestä sen tulisi oikeuttaa nykyistä suurempaan yhteiskunnalliseen valtaan.

Tälläkin kertaa copypaste pettää: Teräviä havaintoja sisältävä ja yhteiskunnallisesti äärimmäisen ajankohtainen juttu kompastuu epäolennaisuuksiin ja historiattomuuteen. Neljännes ammateista (poptähti, astronautti, hävittäjälentäjä) koskee Suomessa n. 50:tä ihmistä, ja toinen neljännes käsittää 1970- ja 80-luvulla tärkeät ammatit puhelinkeskuksen hoitajan, pankkivirkailijan ja kirjastovirkailijan. Informaatikon ammatin kuolemaa julistava toimittaja ei ilmeisesti ole käynyt kirjastossa 90-luvun alun jälkeen. Tiedoksi, ne hakukortteja seuranneet tietokonepäätteetkin on jo museossa.

Olennaista on sen sijaan se, että kaikki kassalla tai pomon vieressä seisomiseen perustuvat ammatit tulevat häviämään lähes kokonaan. Siis kaikki ne, joihin merkonomin - ja valitettavan usein tradenomin ja humanistinkin - koulutus johtaa: pankkivirkailijoiden lisäksi mm. kaupan kassa, sihteeri, matkatoimistovirkailija, videovuokraamon myyjä jne. ovat pian vailla töitä.

Tätä vasten peilattuna ennakkotiedot koulutusmäärien suunnitelluista muutoksista ovat varsin maltillisia: http://www.okm.fi/OPM/Tiedotteet/2011/04/koulutustarjonta.html

Ja ihan kuin silmiin olisi osunut joku toinenkin työ, jonka koneet hoitavat ihmistä paremmin: http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Juttukone+kirjoittaa+tuhat+pörssiuutista+päivässä/1135268922712

Lupasin eräälle minua mailitse lähestyneelle lukijalle, että tänään kirjoitan suuria ikäluokkia ja ikäihmisiä koskevista alkoholiongelmista. Aloitan pahoittelemalla. Se on ensi viikon aiheena. Kakkosolut-keskustelu on liian ihanasti tulikuuma ja sitä ei yksinkertaisesti voi tällä viikolla sivuuttaa.

Asia oli eilen esillä A-Talk ohjelmassa. Sitä sävytti vahvasti 6.9 ilmestynyt raportti ”Päivittäistavarakaupoissa myytävien juomien alkoholipitoisuuden alentamisen vaikutus alkoholin kulutukseen ja kuolemiin”. Raportin mukaan näin säästyisi kokonaiskulutuksen vähenemisen kautta 350 ihmishenkeä vuosittain. Keskusteluun osallistuivat keskioluen Alkoihin siirtämisestä keskustelua ehdottanut (aika vaikea, mutta meni oikein) ministeri Guzenina-Richardson, THL:n pääjohtaja Pekka Puska, Panimoliiton toimitusjohtaja Elina Ussa ja Lammin sahdin toimitusjohtaja Pekka Kääriäinen. Asetelma oli selvä: puolesta Guzenina-Richardson ja hänen alaisuudessa toimivan organisaation johtaja Puska – vastapelureina Ussa ja Kääriäinen teollisuuden edunvalvojina. Kokoonpano aikaansaikin alkoholipolitiikkaa seuraavan silmin melkoisen karnevaalin – hienoa, komeaa viihdettä.

Guzenina-Richardson vastasi toistuvasti toistaen ja nojaten hallitusohjelman kirjauksiin veronkorotuksista ja alkoholimainonnan rajoittamisesta – heti ensimmäisessä kysymyksessä peräti kolmesti, ja aina ohi kysymyksen. Hallitusohjelmaan vetoaminen oli sikäli kiinnostavaa, että samaiseen pumaskaan on kirjattu ”Alkoholilain kokonaisuudistus”. Se tarkoittaa ainakin teoriassa, että hallitusohjelma avaa portit ihan mihin ikinä alkoholipoliittisiin muutoksiin hallitus haluaakaan ryhtyä.

Puska taas joutui esimiehensä tulkinnasta johtuen jatkuvasti himmailemaan. Yhden kerran sivulauseessa hän nopeasti ja epäselvästi mutisi Alkoholipolitiikan kokonaisuudistus kirjauksen. Ministerin istuessa 20 sentin päässä, ei hän lähtenyt avaamaan kirjauksen mahdollistavan oikeastaan kaiken – viisas veto, sillä pomon varpailla ei kannata hyppiä. Pulmaksi kuitenkin nousi, että asiantuntijapositio jäi aika valjuksi, kun joutuu keskustelemaan käsijarru päällä.

Pöydän toisella puolella Ussa tietysti haukkui raportin maanrakoon ja toisteli teollisuuden edunvalvojille tyypillisesti teemoja fokuksen siirtämiseksi kokonaiskulutuksen sijaan ongelmakäyttöön. Kääriäinen oli sympaattisen oloinen mies, mutta jäi vähän statistin rooliin.

Näitä rooleja seuratessa oli kyllä vaikea olla hymyilemättä. Oli kuin sellaisen autokilpailun katselu televisiosta, jossa autojen sylintereistä on kolme neljäsosaa poistettu käytöstä. Jos eilisestä keskustelusta olisi jaettu mitaleja, olisi Kääriäinen vienyt potin, sillä sivuroolistaan huolimatta, oli hän ainoa joka puhui ilman ketunhäntää kainalossa tai käsijarrua päällä. Ussa sai hopeaa, sillä Puskan ollessa Guzeninan kommenttien vuoksi pakotettu vain puolustamaan, sai panimoliiton toimitusjohtaja ruoskia ilman kunnon vastusta. Pronssi olisi jäänyt jakamatta, sillä Guzenina astui Puskan radalle ja molemmat hylättiin.

Helsingin Sanomien Internet-sivuilla oli hiljan kysely siitä, onko politiikka hyvää viihdettä. Eilisen jälkeen vastaus on ehdoton kyllä. Mikäli Yle ottaa vastaan rakentavia ehdotuksia, heitän seuraavan:

Laittakaa jatkossa mukaan urheilun tapaan pelaajaesittely, jossa kerrotaan joukkueen nimi (sidosryhmä – tässä voisi puhua myös tallimääräyksistä), pelipaikka tarkemmin (positio keskustelussa), keskustelijan sen hetkinen kunto (tässä Puskan alisteinen suhde Guzeninaan), vahvuudet (perusargumentit, joihin aina vetoaa) ja selostaja, joka voisi välillä tiivistää katsojille millaisissa asetelmissa kuka milloinkin on.

Tässä linkki eiliseen koitokseen:

http://areena.yle.fi/video/1315509646840

Tänään tulee ensi-iltaan Pussikalja-romaaniin perustuva elokuva. Sen tiimoilta minutkin imaistiin tarttumaan uudelleen kirjaan ja lausumaan siitä tulkintoja Puoli seitsemän -ohjelman alustukseksi. Pussikaljaromaanin ja -elokuvan ajankohtaisuuden vuoksi otan aiheen tänään tarkempaan syyniin – tai syyniin siten kuin se minulle aukeaa.

Pussikalja-romaani oli ilmestyessään iso menestys ja kantoi aina Finlandia-ehdokkuuteen saakka. Tartuin aikanaan itsekin kirjaan, mutta minulla oli vaikeuksia ylläpitää kiinnostus loppuun saakka. En tuolloin pohtinut syitä tarkemmin, mutta nyt, luettuani kirjan eri otteella, minulla valkeni mikä ensi yrittämällä tökki.

Pussikalja-romaani on ennen kaikkea sukupolvikuvaus. Kirja on paljon – todella paljon – velkaa Douglas Couplandin vuonna 1991 ilmestyneelle klassikolle ”Generation X: Tales for an accelerated Culture”. Couplandin tarinoissa kiihtyneestä kulttuurissa seikkailee ”20-jotain” -ikäisiä ihmisiä, jotka ovat hypänneet pois työelämän oravanpyörästä. Heidän elämänsä on tässä ja nyt – ei menneisyyttä tai huolta huomisesta. Päivät täyttyvät maailman isojen ja pienten kummallisuuden pohdiskeluista: miksi vihreä on vihreä tai olenko minä enemmän lintu vai kala. Sielunmaisema, jota on erilaisissa aikalaisdiagnooseissa myös post-, myöhäis- tai jälkimoderniksi kulttuuriksikin kutsuttu.

Elämäntyyli, jota sekä Coupland (1991) että Rimminen (2004) piirtävät, realisoituu kaikkein konkreettisimmin kaupunkilaisnuorten elämässä – vaikkakin pääosin vain palasina, ei koko elämää läpäisevänä juonteena. Kallio on tietysti yksi niistä paikoista, jossa myöhäismoderni ”tässä ja nyt” mentaliteetti ihan aidosti kukoistaa. Tässä palaudun kohtaan, joka itseäni romaanissa aikanaan tökki. Lukiessa odotin isoa koukkua, jotain suurta ajatusta, mutta sitä ei tullut. Miksi? Koska kalliolaisena ja X-sukupolven edustajana olen elänyt koko elämäni myöhäismodernissa – vaikkei tuo termi niin trendikäs enää olekaan. Kirjan piirtämä maisema oli minulle liian tuttu – sellaista elämää vilisee ympärilläni jatkuvasti. En löytänyt koukkua, sillä koko kirja oli sitä, mutta ei minun kaltaiselleni: se oli normaalia.

Vanhemmille ikäpolville, ja hieman tiukemmin traditionaalisesta ammentavalle nuorisolle, Pussikalja-romaani oli vivahteikas tutkimusmatka toiseuteen. Ei sillä, etteikö kirja minustakin olisi ollut hyvä, mutta ei sentään sykähdyttävä. Niin ja lopuksi: mitä tuo pussikalja sitten on? Kirjassa se on jonkinlainen alleviivaus mentaliteetille ”ei huolta huomisesta”. Kaljana se osuu varmasti parhaiten 1990-luvun alun buumiin, jolloin nuoriso ja spurgut saivat kalliolle ja nurmikoille seurakseen keskiluokkaisen kansanosan. Siitä termi sitten levisi kulovalkean lailla yleisempään tietoisuuteen.

Taidan suositella tänään sellaista biisiä, joka palauttaa minun mieleni Tokoinrantaan ja muovipussiin, jossa on kepua.

Kuten moni muukin lomilta palannut, Nordea-pankki päätti trimmata itsensä timmimpään kuntoon näin syyskauden aluksi. Rapsakka muutaman sadan työpaikan vähennys varmaankin näyttäisi hyvältä peilissä ja pörssiklubilla.

Kuinka ollakaan, vähennysten kohteena oleva ammattiryhmä eli toimihenkilöt ja heidän edunvalvojansa STTK riensivät tuomitsemaan Nordean vyönkiristyksen, ja saivatkin näyttävästi mediahuomiota ulostuloilleen. Kommenteissa ja niiden uutisoinnissa kiinnitettiin huomiota mm. siihen, että pankki tekee jo reilunlaisesti voittoa: suuruusluokkaa kaksi miljardia euroa vuodessa.

Toki Nordean vuosikertomuksen otsikon “It’s people who make Nordea great” ja tämänviikkoisten talousuutisten välillä väreilee tiettyä ironiaa. Silti jäin ihmettelemään, ovatko asiasta urputtavat henkilöt tietoisia siitä, kuka kyseisen pankin hallituksen puheenjohtaja on. Lukuisten, viestinnällisesti ja usein muutenkin terävien avauksiensa jälkeen Björn Wahlroosilta olisi vaikea odottaa mitään muuta, jos tällaiseen on tilaisuus. HS:n taloustoimittaja Tuomo Pietiläinen kirjoittikin analyysissaan työpaikkojen sijaan siitä, että Nordean aktiivisena omistajana Sampo todennäköisesti katselee jo keski-Eurooppalaisten pankkien perään.

Ajatella, mikä tilaisuus! Suomesta tulee 2010-luvun loppuun mennessä uusi Sveitsi, pankkien pääpaikka, jossa Sammon (sic!) hellässä huomassa lepäävät niin Saksan, Ranskan kuin Kreikankin pankinrahjukset. Nalle Wahlroosista ne saavat oivan personal trainerin, jonka käsittelyssä niistä tulee eurooppalaisia rahakoneita – tai kenties yksi rahakone, Euroa Pankki.

Ay-aktiivit peräänkuuluttivat uutisissa Nordealta yhteiskuntavastuuta. Kuitenkin, ei ainoastaan Wahlroosin vaan uskoakseni myös tunti- ja pätkätöissä kouliintuneiden nuorempien sukupolvien mielestä työllistämisellä ja yhteiskuntavastuulla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Niin hyvin olemme sisäistäneet aidolla markkinalogiikalla toimivat nykytyömarkkinat.

Ehkä Nordean tapauksessa yhteiskuntavastuu suuntautuukin nykyisyyden (tai menneisyyden) sijaan tulevaisuuteen: Euroa Pankki on potentiaalinen työnantaja kaikille Suomen ekonomeille, ja tahkoaa voitoillaan valtion kassan täyteen sekä osinkojen että erilaisten verojen kautta. Lisäksi pankkikeskus Helsinkiin syntyvät luksustuotteiden markkinat, jotka työllistävät opisk… eksoottisia vaaleita myyjiä kaikkialta Suomesta.