Yhteiskunta

Raikas urbaani kulttuuri muodostuu monista pienistä asioista, joihin voi vaikuttaa poliittisilla päätöksillä. On syytä unohtaa pilkun viilaaminen ja edistää kaikin mahdollisin tavoin urbaania elämää, oli sitten kyse konserteista, festivaaleista tai lumilautailusta Senaatintorilla. Kaupunki tarvitsee elämää ja toimintaa, tämä tuo mukanaan myös taloudellista hyötyä. Baarista voi joskus kuulua ääntä, mutta ääni kuuluu kaupunkielämään.

Menestyvä kaupunki luo ja vaatii suvaitsevaisuutta, joka ei tee eroa eriväristen ihmisten tai heterojen tai homojen välillä. Viimeaikaisten keskustelun perusteella Suomessa yhä hämmästyttävän monen poliitikon ajatusmaailma kumpuaa vuosikymmenten takaisesta maaseutuyhteisöstä.

Suomi ei pärjää eikä kehity ilman dynaamista pääkaupunkisedun metropolia. Tarvitsemme lisää kiihkeästi sykkivää kaupunkikulttuuria, emme paluuta Impivaaraan. Eduskuntavaalien tärkeimpiä kysymyksiä on, onko tulevaisuuden Suomi urbaani ja kansainvälisesti verkottunut palveluyhteiskunta vai menneisyyden tympeimpiin aluepoliittisiin lypsyihin nojaava henkinen agraarivaltio.

Kuten elämässä yleensä, tässäkin positiivinen asenne on ylivoimaisesti tärkeintä, myös virallisen Suomen taholta. Yhtä hyvin Eurooppa- kuin kaupunkipolitiikassa uunin pankolta on helppo ladella sutkauksia ja hykerrellä niille itsekseen. Niin ei vain 2010-luvulla enää pärjää.

Merkittävä poliittinen teko kaupunkikulttuurin edistämiseksi olisi saada aikaan yksi, yhtenäinen pääkaupunkiseudun metropolikaupunki, johon yhdistettäisiin Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen. Olen itse kaupunginvaltuutettuna nähnyt, millaisia käsittämättömiä korttitaloja kuntien välisessä toiminnassa on vuosien ja vuosikymmenten aikana muodostunut. On päivänselvää, että jo nyt yhtenäisen kaupunkialueen muodostava pääkaupunkiseutu toimisi tehokkaammin ja tuottaisi parempia palveluita kansalaisilleen, jos hallinto yhdistettäisiin.

Ei pidä myöskään unohtaa alueen vaikutusta koko kansalle. Pääkaupunkiseudulla tuotetaan noin kolmasosa koko Suomen bruttokansantuotteesta vain noin viidesosan väestöpohjalla. Ei Helsinki kilpaile Kajaanin kanssa, se kilpailee Hampurin tai Kööpenhaminan kanssa. Mitä pikemmin tämä tosiasia ymmärretään, sitä paremmin Suomi voi.

Pääni pehmeni viime kesän helteillä sen verran, että innostuin kirjoittamaan joustavasta opinto-oikeudesta eli JOO:sta:
http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/112367/

Kuulin muutama päivä sitten, että yliopiston suunnittelija (!) oli suositellut opiskelijalle mieluummin hakemista paperivalinnassa toisen yliopiston tutkinto-opiskelijaksi kuin täyttämään JOO-kaavakkeita - vain päästäkseen opiskelemaan yhden kielikurssin tässä toisessa yliopistossa. Ei jää paljon muuta sanottavaa kuin R.I.P., "joustava opinto-oikeus".

Nyt sen voi kai jo kertoa: olen itse tehnyt täysin samoin ja samasta syystä. Itse kielikurssi tosin jäi käymättä, kun varusmiespalvelus teki vuoden pituisen aukon korkeakouluopintoihini. Mutta saipahan Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta yhden innokkaan opiskelijan lisää.

Sittemmin olen pudonnut tiedekunnan kirjoilta, ja niinpä myös keskeyttämistilastot saivat yhden uuden yksikön. Tosin saattaa olla, että keskeyttämiseni tilastoituu vasta, kun teoreettinen tutkintoaikani kuluu umpeen vuonna 2014. Siinäpä miettimistä hallintopäällikölle, kun vuosien 2016-2017 rahoitus heikkenee kymmenen vuotta aiemmin tehdyn byrokratiankiertoyritykseni (ja satojen muiden vastaavien) vuoksi.

Tässä kiteytyy useita ilmiöitä, jotka ovat samaan aikaan korkeakoulupolitiikan yläpilveä ja jokaisen opiskelijan arkipäivää.

1. Tilastoinnin heikkoudet ja vaikeudet tekevät rahoitusmalleista silppua ja asettavat tilastopopulistiset melskaajat naurunalaisiksi. Ote kuvitteellisesta mutta ah, niin todesta keskustelusta:
"Opintoaikoja on rajattava! Ai, se on tehty jo 2005?? No mutta rajataan lisää kun ei tunnu tehoavan. Ai, se näkyykin tilastoissa vasta 2012? Miksei tätä ole kerrottu missään?!"

2. On ongelmallista, että korkeakouluissa "aloittaa" joka vuosi opiskelijoita, jotka olisivat mieluummin missä tahansa muualla. Se tulee kalliiksi oppilaitoksille ja haittaa motivoituneiden opiskelua. Ongelman nimi on ylioppilaskansan suussa pakkohaku. Useimmat eivät edes tarvitsisi pakkoa, sillä harva korkeakouluhakija viitsii jäädä työmarkkinatuelle hengaamaan.

3. Suomalaisten työurat eivät pitene päivääkään sillä, että yliopistoissa nillitetään yksittäisistä kursseista, sivuaineista tai edes tutkinnoista. Sen lisäksi, kun opiskelua rajoitetaan yhtäällä byrokratialla tai rahansäästön nimissä, se pullauttaa opiskelun johonkin toiseen, paljon tehottomampaan ja hallinnollisesti kalliimpaan muotoon.

Onneksi kansanedustajaehdokkaina on paljon fiksuja nuoria, jotka tuntevat asiat ja osaavat ratkaista ongelmia, paljon vaikeampiakin kuin nämä. Toivottavasti mahdollisimman moni pääsee läpi.

Taisi olla vuosi 1983 tai 1984 kun eräänä iltapäivänä hämmästelin kaverini isoveljen puuhia. Hän istui pyörivässä nojatuolissa hurjasti kieppuen ja vauhkosi olevansa matkalla maailman ympäri. Olin ihan äimänä, sillä en ollut moista päihtymystä aiemmin nähnyt ja Phileas Foggin seikkailut eivät olleet piirretyissä lainkaan yhtä pelottavia. Kaverini rauhoitteli minua ja nosti maasta muovipussin, jonka sisällä lillui Tolua. Pussin suu oli kääritty siten, että sen sai kasvoihin asettamalla peittämään sekä suun että nenän. Kymmenisen minuuttia myöhemmin kaverini isobroidi valitteli kovaa päänsärkyä ja meni nukkumaan. Taisipa vielä oksentaakin muutaman kerran.

Imppaaminen on aivan taatusti vähiten julkisuudessa näkyvä nuorten päihtymisen muoto. Sen sijaan alkoholista, kannabis- ja huumekokeiluista kohistaan jatkuvasti. Imppaamista on myös tutkittu hyvin vähän ja se sivuutetaan yleensä lähinnä alaviitteenä. Päihdelinkistä löytyy imppaamiselle seuraava määritelmä:

”Imppaaminen tarkoittaa teknisten liuottimien haistelua ja sisään hengittämistä. Tekniset liuottimet ovat väärinkäytettyinä vaikutuksiltaan verrannollisia huumeisiin. Päihdehuoltolain mukaan tekniset liuottimet ovat päihteitä silloin, kun niitä käytetään päihtymistarkoitukseen. Teknisiä liuottimia löytyy mm. puhdistusaineista (bentseeni), lennokkiliimoista (tolueeni), kynsilakanpuhdistusaineista (asetoni) ja sytytinnesteestä (nafta). Useimmat liuottimet ovat rasvaliukoisia, joten ne imeytyvät nopeasti keskushermostoon. Imppaaminen ei ole uusi ilmiö. (…) Lennokkiliimojen ja kynsilakanpuhdistusaineiden imppaaminen levisi laajemmin 1960-luvulla.”

Mitä sitten? Ennen kaikkea sitä, että kyseessä ei suinkaan ole marginaali-ilmiö. Osmo Kontula teki aiheesta tutkimusta 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. Ilmiö on näkynyt niin ikään jo pitkään Kouluterveyskyselyssä, Nuorten terveystapatutkimuksessa ja eurooppalaisessa ESPAD-tutkimuksessa. Eri tutkimusten pohjalta voidaan arvioida, että eri aikoina 4-6 prosenttia nuorista on joskus sniffaillut liuottimia tai vastaavia. Salme Ahlström ym. ovat vertailleet Suomen ESPAD-aineistojen valossa 15–16-vuotiaiden päihdetrendejä vuosien 1995–2007 välillä. Vuosien 2003 ja 2007 välissä imppaaminen on ohittanut joskus kokeiltuna kannabiksen. Tulosten mukaan yli 10 prosenttia nuorista on joskus impannut. Kokeilut jäävät muutamaan kertaan, mutta näinhän on asianlaita myös kannabiskokeilujen kohdalla.

Yritänkö nyt sanoa jotain viisasta? Oikeastaan en kummempaa kuin hämmästellä tuloksia. Tai itse asiassa tulokset ovat minulle tuttuja, mutta niiden näkyminen julkisuudessa on olematonta. Itseäni askarruttaakin se, miksi puhumme ainoastaan nuorten yksittäisistä kannabiskokeiluista tai alkoholin ja pillerien sekakäyttökokeiluista, mutta imppaaminen unohtuu aina täysin taka-alalle. Onko liuottimien sniffailu jotenkin vaarattomampaa kuin pilvi tai siideri? Ei taatusti, mutta liuottimet eivät ole suoranaisesti ”huumeita” ja se tekee niistä vähemmän kiinnostavia. Nuorten alkoholin käyttö ja kannabiskokeilut ovat poliittisesti helpompia ja niistä vaahtoaminen on varma tapa repiä huomiota – osoittaa vastuullisuuttaan. Sen sijaan lennokkiliiman nuuskiminen on kovin hankala aihe, siitä tiedetään vähän, se ei ole mediaseksikästä ja sen käyttöarvo on politiikassa vähäinen. Mikään varsinainen terveysteko ei imppaaminen nuorelle ole. Päihdelinkki saa kuljettaa kolumnin loppuun:

”Liuotinhöyryjen lyhyt, toistuva sisään hengitys lyhyen ajan sisällä voi aiheuttaa hallusinaatioita, tiedottomuuden tai sydänkohtauksen. Ensimmäisen lyhyen sisään hengityksen vaikutukset katoavat muutamassa minuutissa, mutta kokenut käyttäjä voi jatkaa päihtymistään jopa kahteentoista tuntiin hengittämällä höyryjä toistuvasti tai muovipussista.

Jatkuvan, pidempiaikaisen käytön seurauksia ovat painon putoaminen, nenäverenvuoto, verestävät silmät sekä kipeytynyt nenä ja suu. Jotkut liuottimet aiheuttavat ohimeneviä tai pysyviä maksa- ja munuaisvaurioita. Pitkään ja paljon impanneiden psyykkisiä oireita ovat mielenterveyshäiriöt, väsymys, depressio, ärtyisyys ja vihamielisyys sekä vainoharhaisuus. Tolueenin käyttäjillä on todettu merkkejä aivovaurioista, koordinaatiokyvyn heikkenemistä ja vapinaa.”

Toissa perjantainen SYL:n 90-vuotisjuhlaseminaari käsitteli muun muassa opiskelijalähtöistä oppimista. Yksi sen lukuisista helmistä oli opiskelija Veera Kalevan kertoma esimerkki lukupiireistä, joita opiskelijat ovat alkaneet omaehtoisesti elvyttää.

Toinen, vielä pidemmälle viety sovellus samasta aiheesta oli professori Juha Suorannan alustus intialaisesta Sugata Mitrasta, Newcastlen yliopiston professorista, joka on tutkinut miten köyhien alueiden lapset voivat oppia ilman koulua ja opettajaa tai pätevien opettajien hakeutuessa töihin vauraammille alueille.

Mitra tutki, pystyvätkö syrjäisen intialaiskylän tamilinkieliset 10–14-vuotiaat lapset keskenään ja internetin avulla oppimaan molekyylibiologiaa ilman opettajaa ja vieraalla kielellä (englanniksi). Heillä oli mukanaan 14-vuotias maallikko, joka toimi mentorina. Mitra pyysi nuorta mentoria "olemaan kiinnostunut lasten toiminnasta, kyselemään heiltä ja pyytämään selityksiä, mitä he juuri nyt tekevät tai mitä ovat oppineet.

Viiden kuukauden jälkeen koeryhmän lasten testimenestys ei poikennut vertailuryhmän (suurkaupungin englanninkielisessä eliittikoulussa pätevien opettajien johdolla opiskelevien) lapsien vastaavasta menestyksestä.

Tulosten pohjalta kehitetty pedagoginen ajattelu, "minimally invasive education" perustuu 1) vapaasti muodostuville pienryhmille 2) internetin käytölle 3) vapaalle yhteiselle ajattelulle ja oivaltamiselle sekä ideoiden vaihdolle ja "varastamiselle" prosessin aikana 4) oppilaiden ikäiselle mentorille, joka on kiinnostunut oppilaiden tekemisistä.

Suorannan puheenvuoro herätti heti tuoreeltaan kriittisiä kommentteja. Esimerkiksi vertailuryhmän koulun "eliitti"-asemaa epäröitiin.

Mutta mikä ettei? Siinähän olisi mallia opiskelijalähtöiselle oppimiselle myös yliopistoissa. Jos köyhät intialaislapset pystyvät siihen, mikseivät suomalaiset korkeakouluopiskelijat?

Lähde: Wikipedia-artikkeli, jota professori Juha Suoranta esitteli ja taustoitti SYL:n 90-vuotisjuhlaseminaarissa 11.3.2011.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sugata_Mitra

Helsingin Sanomat uutisoi verkkosivuillaan 16.3.2011 seuraavasti: ”Tutkimus: Varhainen tupakointi johtaa usein kannabiksen käyttöön”. Itse jutussa lainataan dosentti Tellervo Korhosta, jonka mukaan tulokset vahvistavat niin kutsutun porttiteorian. Hesarin toimittaja kirjoittaa perään lauseen: ”porttiteoriasta on kiistelty vuosien ajan”. Käsissäni ei ole kyseistä tutkimusta, enkä epäile lainkaan perustulosta. Tupakointi edeltää kronologisessa elämänkulussa kannabiskokeiluja niillä, jotka joskus kokeiluja tekevät. Tulos ei sinänsä ole uusi tai yllättävä. Jo vuosikymmeniä sitten ymmärrettiin, että tupakkaan tottuneen on helpompi kokeilla kannabista, koska molempia poltetaan. Tästä löytyy lukemattomia mainintoja tutkimuksista. Yllättääkö sitten se, että humalajuojat kokeilevat kannabista todennäköisemmin kuin muut? No ei todellakaan. Suomalaisten nuorten ja nuorten aikuisten kannabis ja huumekokeiluista suuri osa on tehty aina kännissä. Tämäkin on tutkimuksista tuttua kauraa.

Mutta entäs porttiteoria? En tiedä kumpi Hesarin jutussa on tietämätön, toimittaja vai dosentti Korhonen, mutta menee kyllä pahasti metsään. Porttiteorialla tarkoitetaan monia asioita, mutta yleisimmin se viittaa kannabikseen porttina kovempiin huumeisiin. Logiikka menee tässä populistisessa mallissa siten, että kaikki kannabista kokeilleet siirtyvät kovempiin aineisiin. Tämä on tietysti puuta heinää ja moista höpinää ei ole enää 20 vuoteen juurikaan viljelty. Hieman kevyempi porttiteoria tulkinta on, että useat kannabista kokeilleet siirtyvät kovempiin aineisiin. Samoin kuin edellinen, on väite puppua. Suomessa on noin 350 000 – 500 000 kannabiskokeilun tehnyttä, mutta ongelmakäyttäjien määrä on noin 15 000 – 22 000. Kun vielä tiedämme, että monet ongelmakäyttäjistä eivät ole aloittaneet kannabiksella, niin klassisen porttiteorian pohja lähtee alta.

Jos haluamme lukea oikein lempeästi Hesarin juttua, voidaan kiistatta hyväksyä tulkinta, että varhain tupakoinnin ja alkoholin käytön aloittaneet kokeilevat useammin kannabista kuin muut nuoret. Todentaako tämä tupakan tai alkoholin kohdalta porttiteorian? Vastaus on jälleen, että eipäs se sitä tee. Edelleen perinteisen porttiteorian – stepping stone theory – ajatus ei täyty näinkään. Se täyttyy vain, jos kaikki tai lähes kaikki tupakkaa tai alkoholia varhain kokeilleet siirtyvät kannabikseen. Otetaan vielä oikein tosi lepsu porttiteoria tulkinta – se jota jutussa on käytetty. Varhainen tupakointi ja alkoholin käyttö johtaa useammin kannabiskokeiluihin. Kuten alussa lausuin, näin varmasti on, mutta onko tämä porttiteoria? Ei se ole, sillä tällainen kausaalilogiikka johtaa meidät aivan väärille jäljille nuorten ongelmien suhteen. Mikäli se olisi, seuraava tutkimus jäljittäisi, mitä tuotetta varhain tupakoinnin ja alkoholin käytön aloittaneet käyttivät porttina niihin. Saivatko he lapsena liikaa riisi- vai kaurapuuroa?

Taustalta löytyykin aivan muut tekijät. Syrjäytyminen, huono-osaisuus, ongelmat kotona, mielenterveysongelmat ja monet muut sosiokulttuuriset tekijät altistavat varhaisiin kokeiluihin niin tupakan kuin alkoholinkin osalta. Jos tämä ongelmakierre jatkuu, saattaa syrjäytymiskierteessä oleva nuori kokeilla myös kannabista. Mutta aivan yhtälailla ongelmaton nuori, jonka kaveripiirissä tupakoidaan ja käytetään alkoholia, saattaa vaikkapa bileissä kokeilla kannabista. Kannabiksen kulttuuriset kokeilumekanismit ovat sen verran mutkikkaita, ettei tässä voi niihin pureutua. Pääpointti on kuitenkin se, että toisin kuin lehtijutussa kerrotaan, ei porttiteoriaa ole todennettu – se on hylätty aivan liian yksinkertaisena jo ajat sitten. Hesarin nettikeskustelussa joku kansalainen latasi osuvasti suunnilleen tähän tapaa: ”tuolla logiikalla ajokortin saamista voidaan pitää porttina auto-onnettomuuksiin ja kaahaamiseen”.

Teemu Rantanen on kirjoittanut porttiteoriasta mukavan artikkelin ”Huumeiden käytön Porttiteoria - Selitysmalli vai käyttöteoria?” Janus -lehteen vuonna 2002. Asiasta kiinnostuneiden kannatta vilkuilla sitä tällaisten höpinöiden sijaan. Uskon myös, että Tellervo Korhosen viittaama tutkimus lienee asiallinen, kunhan ei lähde tekemään siitä ylitulkintoja.

Suomen taloudellinen hyvinvointi on nojannut menneet vuosikymmenet vientivetoiseen teollisuuteemme. 1900-luvun loppupuolella toiseksi Suomen vientivaltiksi kohosi IT-ala matkapuhelinliiketoiminnan siivittämänä.

Maailma on kuitenkin muuttunut ja moni perinteisesti maallemme hyvinvointia tahkonnut toimiala ja yritys kamppailevat rakennemuutoksen kourissa. Suuri osa näiden alojen työpaikoista siirtyy ulkomaille, vaikka suuryrityksemme löytäisivätkin menestyksen eväät maailmanlaajuisessa kilpailussa.

Hyvinvointimme ei siten voi enää nojata vanhan reseptin varaan. Minkä varaan se voi rakentua?

Yksi ratkaisu on ketterästi toimivat korkean teknologian, palveluiden tai luovien alojen “born global”-yritykset. Suomi ei voi tyytyä eksyneenä etsimään uutta Nokiaa luottaen sen löytymiseen. Suomi tarvitsee yhden kultamunia munivan hanhen sijaan lukuisia vihaisia lintuja.

Lähestyvissä eduskuntavaaleissa ratkaistaan millaiset edellytykset Suomessa tarjotaan yrittäjyydelle, työllistämiselle ja menestyksen tavoittelulle.

Verotammeko menestystarinat kuoliaaksi jo ennen niiden syntymää? Onko verotuksemme houkuttelevuustekijä vai karkotustekijä? Saako Suomessa menestyä? Kannustammeko yrittäjyyteen ja yrittäjiä kasvun tavoitteluun?

Itse uskon yrittämiseen ja työntekoon kannustavaan verotukseen. Haluan kamppailla yritysten T&K-verokannustimien ja pääomasijoitusten verohelpotusten puolesta nykyisen virkamiespäätöksiin perustuvan ja aluepolitiikan ohjaaman yritystukien ekosysteemin sijaan.

Haluan kamppailla sen puolesta, että Suomi on hyvä maa tehdä töitä, työllistää muita ja pyrkiä menestymään. Sen puolesta, että Suomi tarjoaa hyvän pesäpaikan vihaisille linnuille.

Yrittäjän tai työntekijän menestys ei nimittäin ole keneltäkään muulta pois. Päinvastoin, se on lisää myös kaikille muille, sillä talous ei ole nollasummapeliä.

Viikonloppuna juhlittiin Suomen ylioppilaskuntien liiton 90-vuotissyntymäpäiviä. Perjantaina oli Tieteiden talolla juhlaseminaari Parasta opiskelua!, jossa yliopisto-opiskelun erilaiset asiantuntijat Jorma Ollilasta tämän tekstin kirjoittajaan kertoivat opiskelusta ja SYL:stä eri näkökulmista. Pelkästään tuosta seminaarista riittää kerrottavaa pitkään. Pitäkää siis läppäreistänne kiinni, yliopisto-opiskelun 2010-luku on pian täällä.

Juhlat jatkuivat lauantaina Dipolissa Espoon Otaniemessä, jossa pöytäjuhlaa kunnioittivat läsnäolollaan monet viime vuosikymmenien SYL-toimijat tasavallan presidentistä lähtien. Sekä seminaarissa että vuosijuhlassa pidetyissä puheenvuoroissa korostui yksi asia ylitse muiden: kansainvälinen yhteistyö ja liikkuvuus on peruuttamattomasti osa yhteiskuntaa ja erityisesti akateemista maailmaa.

Vaan miksiköhän yhteiskunnan eturivin vaikuttajat vaivautuivat toistelemaan tätä itsestäänselvyyttä keväällä 2011 joukolle, jolle se on ehkä kaikkein selvintä? Varmaankin samasta syystä kuin miksi jokainen itseään kunnioittava kolumnisti ja kommenttiraitoja kirjoittava toimittaja on pistänyt lusikkansa Suomea marinoivaan perussuomalaissoppaan.

”Suomi ei ole saari eikä ole koskaan ollutkaan”, juhlaseminaarin puheenjohtaja tutkija Tommi Laitio kiteytti pari keskustelupuheenvuoroa. Toinen terävä huomio kuultiin pöytäjuhlassa: hallituspuolueiden ja suurimman oppositiopuolueen puheenjohtajat ovat nyt nelikymppisiä, vaikkei jäsenkunta vastaakaan kehitystä.

Tämä saattaa olla syynä myös ajankohtaiseen persuvetoiseen poliittiseen keskusteluun: vallan yhtäkkinen siirtymä suurten ikäluokkien kirjavataustaisten mutta konservatiivisten ikipoliitikkojen käsistä korkeakoulutettujen, liberaalien, ympäristötietoisten ja ihmisoikeuslähtöisten nelikymppisten käsiin on luonut kuilun, jonka yli osa kansasta ei ole ehtinyt hyppäämään.

Suhtautuminen maahanmuuttajiin on ehkä samantapainen koulutuksen ja sukupolven yhteisvaikutuksena syntynyt jakolinja. 90-luvun puolivälistä asti tavallisissa lähiökouluissa (sekä hoitoalalla) on voinut luontevasti ja arkisesti kohdata ihonväriltään, uskonnoltaan ja äidinkieleltään erilaisia ihmisiä. Niinpä on luontevaa, että maahanmuuttomölinän eturivissä näkyy paljon kolmi-nelikymppisiä miehiä, mutta vähemmän nuoria ja naisia.

Tuoreessa Yhteiskuntapolitiikka -lehdessä (2011/1) julkaistiin otsikon mukainen artikkeli. Tutkijat Tammi, Pitkänen ja Perälä saattoivat päivänvaloon uutta tietoa huono-osaisten helsinkiläisten huumeidenkäyttäjien päihteistä sekä niiden käyttötavoista ja hankinnasta. Artikkelin merkityksen ja laadun voi kiteyttää sanaan: ansiokas. Sen aineisto kerättiin terveysneuvontapisteistä, joita käyttää arviolta 70 prosenttia ongelmakäyttäjistä. Nostan seuraavassa kyseisestä artikkelista muutamia havaintoja, jotka ovat mielestäni tärkeitä ja rikkovat myös huumeongelmaisiin liitettäviä käsityksiä.

Sana huono-osainen viittaa artikkelissa hyvinvoinnin erilaisiin puutteisiin: työttömyys, köyhyys, asunnottomuus, terveysongelmat, syrjäytyneisyys yms. Sadasta haastatellusta 79 oli työttömiä ja vain kolme kokopäivätyössä – muut erilaisissa työn ja koulutuksen välitiloissa. Koulutustaso oli pääosin jäänyt peruskouluun ja tärkein toimeentulon lähde oli sosiaaliturva. Sadasta haastatellusta 7 sai ensisijaisen toimeentulon huumekaupasta ja 9 muusta rikollisuudesta. Näin ollen 16 henkilöä edusti stereotypiaa huumeiden ongelmakäyttäjästä diilerinä ja rosvona. Osin tätä kautta selittyy toinen usein virheellisesti huumeiden ongelmakäyttöön liitetty kuvitelma. Tutkimukseen osallistuneet käyttivät keskimäärin 511 euroa kuukaudessa päihteisiin. Summa on ainakin itselleni yllätys, vaikka tiedän varsin hyvin, että kuva tuhansia euroja päivässä aineisiin käyttävästä narkomaanista on kovin pahasti virheellinen. Uskallanpa väittää, että moni keskikaljalla ja drinkeillä liitävä baarikärpänen polttaa helposti saman summan kuussa radalla.

Käytettyjen aineiden valossa tulokset tukivat tuoreita tutkimushavaintoja. Opioidi-riippuvaiset ovat myös koukussa bentsodiatsepiineihin. ”Stadin nistien” elämää yhteiskunnan marginaalissa sävyttääkin amfetamiinin ja korvaushoitolääkkeiden, pamien sekä alkoholin sekakäyttö. Yhdistelmä, joka on erittäin riskialtis ja aiheuttaa pääosan huumeisiin liittyvistä kuolemista.

Mutta piirtyykö tutkimuksen kautta kuva huumeiden ongelmakäyttäjistä? Artikkelin lopussa kirjoittajat vastaavat kysymykseen siten, että ”Suomessakin olisi syytä puhua nykyistä useammin lääkkeiden päihdekäytöstä tai päihdyttävien aineiden luvattomasta käytöstä”. Näkemykseen on helppo yhtyä, sillä vuosien varrella lääkkeet ovat vallanneet ison paikan päihdeongelmaisten ainevalikoimassa. Esimerkiksi heroiini on lähes täysin kadonnut markkinoilta. Sanaa ”huume” on harhaanjohtavana yleiskategoriana problematisoitu jo pitkään ja lähestymmekin väistämättä tilannetta, jossa termin uudelleen arviointi tulee ajankohtaiseksi. Kysehän on lopulta farmakologian sijaan ”kontrollipoliittisesta sopimuskategoriasta”, kuten Pekka Hakkarainen on väitöskirjassaan vuonna 1992 asian ilmaissut.

Lähde: Tammi & Pitkänen & Perälä (2011) Stadin nistit - huono-osaisten helsinkiläisten huumeidenkäyttäjien päihteet sekä niiden käyttötavat ja hankinta. Yhteiskuntapolitiikka 1/2011, 45-54.

Mitä yhteistä on Mozartilla ja Michael Jacksonilla? Aika paljonkin. Molemmat olivat (tiettävästi) isänsä kaltoin kohtelemia ja huipuksi kehittämiä ihmelapsia, joista tuli eri tavoin kurittomasti ja epäsovinnaisesti käyttäytyviä aikuisia ja jotka kuolivat oman aikakautensa keski-iässä elettyään ja koettuaan useamman ihmisen edestä.

”Herkkyydellä on hintansa”, lukion äidinkielen opettaja tapasi toistaa, kun käsittelimme runoilijoiden ja muiden nuorena kuolleiden kirjailijoiden lyhyitä, raskaita ja intensiivisiä elämiä. Äärimmäinen herkkyys ja lahjakkuus saattaa johtaa merkillisiin kykyihin huomaamatta ja harjoittelematta, sillä mielen treenaaminen ei aina ole tietoista.

Myös kovalla fyysisellä harjoittelulla on hintansa. Tennistähti Andre Agassin tuoreehko elämäkerta sai Suomessakin paljon julkisuutta, kun tuli ilmi, että Agassi oli treenannut ammattilaisen tavoin aivan pienestä asti – vastentahtoisesti. Tänään ensi-illassa on elokuva Black Swan, joka kertoo baletin maailmasta. Myös sen lajin parissa menestys on täynnä fyysistä kärsimystä. Elokuvassa tosin käsitellään Ilmeisesti myös pään sisäisiä jumeja.

Sananlaskua ”tieto lisää tuskaa” käytetään harvemmin tässä merkityksessä, mutta voisiko se toimia niinkin? Kun on riittävästi (tai liikaa) tietoa, varsinkin jos tieto on hankalasti järjestyvää tai tiedonkeruu tapahtuu stressin alla, pää ei jaksa käsitellä kaikkea, vaan alkaa torjua tai seota. Lisäksi jos kaikki tila on mennyt tiedonkäsittelyyn, ja tunteet pakkautuvat ahtaaseen tilaan tai lukkojen taa, olo voi käydä tukalaksi. Ehkä siksi nuoret ylisuorittajat putoilevat työkyvyttömyyseläkkeelle.

Eläköön hukkatila, ylikapasiteetti ja tyhjäkäynti.

Helsingin valtuustoa keskustelutti tällä viikolla rakentaminen. Käsittelyssä oli se miten kaupungin rakentamisessa onnistuttiin vuonna 2010. Häävisti ei ole sujunut – Helsinkiin rakennettiin asuntoja alle puolet tavoitteesta.

MetropoliAreena teki reilu vuosi sitten tutkimuksen, jonka mukaan asukkaiden mielestä suurin pk-seudun ongelma ovat kohtuuttoman korkeat asumisen kustannukset. Väki pakkaa kohti Helsinkiä muualta Suomesta ja asunnoista on pulaa. Kysynnän ylittäessä tarjonnan hinnat nousevat.

Rakentamisen tavoitteesta jäämiselle on monia syitä, eikä mikään yksittäinen keino ratkaise koko ongelmaa. Yksi syy on kuitenkin se, että uutta rakennusmaata on rajallisesti. Kantakaupungin alueella tuskin lainkaan.

Kun kerran kantakaupungin rakentaminen sivusuunnassa on käynyt vaikeaksi niin mikä neuvoksi?

Voisimme mennä rohkeasti ylöspäin.

Lättänää rakentamista on perusteltu kaupunkikuvalla ja kantakaupungin silhuetin säilymisen tärkeydellä. Eikö kuitenkin tärkeämpää olisi tarjota kaupunkilaisille kohtuuhintaista asumista ja Helsingille mahdollisuus kasvaa ja kukoistaa?

Maailmassa on monia metropoleja, esimerkiksi Vancouver ja Boston, joissa rakennuskannat sekoittuvat. Vanhat, historialliset ja usein varsin matalat rakennukset kohtaavat viereen nousevat pilviä hipovat pilvenpiirtäjät. Kokonaisuus on mielenkiintoinen yhdistelmä uutta ja vanhaa, jotka eivät ole ristiriidassa. Korkealle rakentaessa jää maan pinnalle enemmän tilaa myös viheralueille.

ps. Yksi tapa saada lisää metropolimeinikiä Stadiin vireän ja sallivan kaupunkikulttuurin muodossa olisi hyväksyä valtuustoa jälleen keskusteluttanut esitys ravintolaterassien nykyistä pidemmästä aukiolosta kesäisin. Kannatan!