Yhteiskunta

Ajan kuumimmat trendit ovat aktiivinen kuoreen vetäytyminen, poistuminen paikalta sekä ulkopuolelta länkyttäminen ja sivusta huutelu.

Koska totuus kuullaan lasten suusta ja nuoruutta jatketaan yhä pidempään, loogisesti myös ikivihreä ”mä en leiki teiän kaa” on levinnyt lasten hiekkalaatikoilta aikuisten hiekkalaatikoille.

Yhä harvempi perinteinen yhteiskunnallinen instituutio joutuu tappelemaan uudistusmielisten radikaalien kanssa. Sen sijaan ongelmana on vähenevä kiinnostus: osallistujien ja varsinkin toivotunlaisten osallistujien (nuoret, fiksut, hyväkuntoiset jne.) puute vaivaa puolueita, kirkkoa, armeijaa, ylioppilaskuntia, järjestö- ja vapaaehtoistoimintaa ja muita jossain mielessä perinteisellä tyylillä hiihtäviä laitoksia.

Vaikuttaa siltä, että emme olekaan ”mullekaikkihetinyt”-sukupolvi vaan ennen kaikkea ”ihansamamullesuksikaa****uun” -sukupolvi.

Sitoutumiskammo on viety yksityiselämästä yhteiskunnalliseen toimintaan. Nuoret ikäluokat eroavat kirkosta, kieltäytyvät aseista (osa hankkiutuu palveluskelvottomaksi), boikotoivat tilaisuuksia, jättävät äänestämättä ja sitten vielä valittavat, kun homma ei toimi.

Kielitaidon ja matkustelun lisääntyessä yhä useampi voi valita myös kotimaansa. Viime kuukausien eduskuntavaaligallupien ja ns. maahanmuuttokeskustelun lomassa olen kuullut useamman yliopisto-opiskelijan suunnittelevan kevytmaanpakoa Eurooppaan. Jos vaikkapa kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset ottavat vaaleissa murskavoiton, lisääntyvätkö erot valtiosta? Vai riittäisikö syyksi Päivi Räsäsen päräyttävä esiintyminen television vaalikeskustelussa?

Toivotaan ettei Suomi eroa EU:sta ennen kuin kaikki ehtivät hankkia menolipun. Sillä eihän sitä nyt yksin mistään erota.

Niitä on pian kaikkialla, sillä koulut alkavat lähimmän viikon sisällä koko maassa. Jo matkalla osa heistä kuulee tutut tervehdykset, joita he sitten saavatkin kuunnella koko talven.

Joku on jättänyt kertomatta Suomen koululaisille, että homous putosi rikos- ja sairausluokituksista jo heidän vanhempiensa lapsuudessa. Tuskinpa ihmiskaupan uhrit tai vapaaehtoisten seksityöläisten pieni vähemmistökään tunnistavat itseään niistä yhteyksistä, joissa huora-sanaa tavallisimmin käytetään.

Ironista kyllä, joku huutelija saattaa myöhemmin opiskelijaikäisenä löytää itsensä DTM:n jonosta, joku toinen hankkimasta vuokrarahoja maailman vanhimmassa ammatissa. (Ei, en tarkoita nyt sotilasta, vaikka tuolla (http://www.city.fi/keskustelut/57099/maailman+vanhin+ammatti/) siitäkin puhutaan. Google-mainos muuten osallistuu keskusteluun ihmeen luontevasti.)

Sen sijaan nimittelyn kohteena oleville lapsille ja nuorille on yhteistä se, että he melko suurella todennäköisyydellä eivät (koskaan) ole sitä miksi heitä päivittäin sanotaan. Siinä mielessä mainittuja ryhmiä halveksuvat nimittelijät tekevät edustamilleen näkemyksille melkoisen karhunpalveluksen: myötätunto homoja ja huoria kohtaan ei voi kuin kasvaa siitä, että sadattuhannet suomalaiset eläytyvät lapsesta asti päivittäin heidän asemaansa.

Ehkä sen vuoksi kesän aikana käyty HomOttelukin tuntuu niin absurdilta.

Vaikka seksuaalisuus on vahvasti läsnä puheissa nimenomaan peruskoulussa, käytännössä asia tulee oikeasti Arkiseksi vasta korkeakouluissa. Kaikki tietävät, ettei baareissa juuri kukaan oikeasti tapaa ketään, mutta sen sijaan luennoilla ja muissa opiskelijoiden arkiympäristöissä saattaa hyvinkin käydä flaksi – mikäli siis puhe on kokemuksista, jotka ovat positiivisia muutenkin kuin erilaisissa testeissä.

SYL esitti vuosi sitten ns. Touhutonnia keinoksi nuorten aikuisten ja lapsiperheiden tasa-arvon lisäämiseen. Kun arkkiatri Risto Pelkonen myöhemmin syksyllä esitti sairaaloihin mahdollisuutta seksuaalisuuden toteuttamiseen ja siihen liittyvään yksityisyyteen, alkoi toimistolla välittömästi pohdinta siitä, pitäisikö dark roomit saada myös yliopistoihin.