Yhteiskunta

Melko tarkalleen huomenna tulee täyteen viisi vuotta siitä, kun siemailin viimeksi ilolientä. Jos kyseessä olisi jokin AA:n kaltainen, saisin varmasti jonkun prikan ja raikuvat aplodit. En niitä todellakaan etsi tai halua. Sen sijaan ajanjakso alkaa olla sen verran pitkä, että se mahdollistaa omaelämänkerrallisen tarkastelun.

Stoorin alku on tuttu. Ensimmäinen känni tuli otettua juuri 14 vuotta täytettyäni 1.6.1986. Se painui kirkkaasti mieleen, sillä kossua hörppiessä TV:stä tuli Brassien avauspeli Meksikon MM-kisoissa. Siitä alkoi ensimmäinen vaihe suhteessani alkoholiin. Elo itäisen Helsingin kartsoilla viikonloppuisin keppanan ja lonkeron siivittämänä. Lukioaika muutti kuvioita. Kotibileet astuivat Kontulan, Mellunmäen ja Marjaniemen kallioiden tilalle. 16-vuotiaana sain myös täysikäisen kaverini passin, jolla ryntäilin kuppiloihin. Viikonloppuisin vähintään toinen ilta meni Lahden Sinisen merkeissä. Nastaa ja viatonta aikaa, vaikka tietysti välillä meni snadisti överiksi.

18-vuoden ikä muutti paljon. Sen ajan nuorisomestat tulivat hyvin tutuiksi sekä viikolla että viikonloppuisin. Siihen aikaan ”happy hour” oli kova juttu, sillä lukiolaisen lompakossa muutama markkakin oli paljon pois tuopin hinnassa. Mestoille mentiin jo kahdeksan aikaan ja pikatahtiin halpaa kepua mahdollisimman paljon. Sitten pari tuntia tömäkässä blyymissä ja pilkku välähti 0.30. Kun ikää vähän karttui, vaihtuivat mestat. Iltojen kaava oli suhteellisen vakio: ensin pohjat ja sitten ördäämään kapakkaan. Perinteiseen suomalaiseen tapaan humalahakuista meininkiä, mutta pääosin hauskaa oli – Turhapuroa lainaten – ”kuin apukoulun pikkujouluissa, jossa kaatui kuusi”. Paljon – todella paljon - sattui ja tapahtui: tuli törmäillessä klommoja, tehtyä monen sorttisia typeryyksiä, heräiltyä oudoista – välillä mieluisista ja välillä vähemmän mieluisista - paikoista, tavattua valtavasti ihmisiä jne.

Taisi olla vuosi 1995 kun siirryin bilemestoista savuisen ja kodikkaan irkkumeiningin pariin. Keppana muuttui Guinnessiksi ja meno seesteisemmäksi. Enää ei jaksanut sekoilla ihan aiempaan tapaan, mutta reipas suomalainen humala matkasi usein mukana. Sitä kesti sitten viitisen vuotta ja sehän passasi opiskelijaelämään. Ajanjakso oli melkoista säätöä, sillä vähäiset roponi menivät pääosin kuppiloihin ja hauskan pitoon. Kun myöskään pahempi kiire tai velvoitteet eivät painaneet, oli tapana käydä radalla 2-3 kertaa viikossa.

Vuosituhannen taitteessa kantakuppiloiksi muodostuivat Juttis ja Rytmi. Ikä alkoi painaa hieman yli kolmekymppisenä ja samalla tietty lapsenmielinen riemu kadota kaljoittelusta. Keho ja mieli olivat vanhenneet. Vuosien varrella tulleet klommot muistuttivat itsestään. Palautuminen illoista piteni dramaattisesti ja kankkuset alkoivat saada infernaalisia piirteitä. Ärsyttävintä oli, että, jos mopo lähti käsistä, ei seurauksena ollut hilpeää hillumista vaan pateettista humalaa. Vaikka kuinka toivoi illan alussa tavoittavansa sen nuoruudessa koetun vapaana virranneen energian, jäi käteen aina morkkis. Lopulta klommot, morkkis, kankkuset ja kadotettu riemu saivat yliotteen. Suljin itseltäni hanan.

Mitä 20-vuotisesta suhteestani alkoholiin jäi käteen: paljon. Valehtelisin jos en myöntäisi lukemattomien elämäni hullunkurisempien ja hauskimpien hetkien sattuneen maistissa. Toisaalta sama koskee noloimpia insidenttejä, niitä joiden (muisti)jäljet piinaavat ajoittain edelleen. Ehkä tulosta voi kuvata nolla-summa-peliksi. Jos arvioin saavutettujen positiivisten ja negatiivisten kokemusten määrää, jää käteen yhtä paljon iloa kuin surua – hyvin paljon tekisin toisin ja samalla suurta osaa en vaihtaisi pois.

Entä sitten viimeinen viisivuotinen vedellä? Sosiaalinen elämä hapertui, kun kuppilaan en selvin päin mene. Ilakoinnin määrä romahti – selvin päin on näet haastavampaa pitää hauskaa. Sen sijaan suorituskyky suoritusyhteiskunnassa nousi tappiin. Työ, urheilu ja lepo valtasivat ajankäytön – tylsääkö? Jos olisin 10 vuotta nuorempi, sanoisin suoraan että pakkaselle menee pahasti. Nyt en moiseen arvioon voi ryhtyä tai yhtyä. Näyttää pahasti siltä, että ikä on tehnyt tehtävänsä – tai protestanttinen työetiikka - mutta viimeisestä viidestä vuodesta en vaihtaisi kovinkaan montaa hetkeä pois. Jottei tarina kuulosta jeesustelulta tai käännytykseltä – sillä siitä ei ole kyse - tökkään loppuun Freukkarien oivan muotoilun. Se olkoon ikään kuin lohdutus, huomio, kommentti, alaviite tai muistutus sukupolveni edustajille: ”(...) eihän pitkä se pudotus ole varmastikaan marmoriportailta katuojan likaan. Siitä mustelmasi muistuttavat sinua mihin menetkään”.

Jos tietäisit, kuinka saisit tulevasta avioliitostasi vakaamman, tyydyttävämmän, seksuaalisesti laadukkaamman ja kommunikaatioltaan paremman, tekisitkö niin? Sen voi tehdä kuka vaan, se ei vaadi aikaa eikä rahaa. Melkein - mutta vain melkein - voisin lahjoittaa vasemman kivekseni tieteelle, jos sitoudut siihen. Se, jolla tämän kaiken saa, on seksistä pidättäytyminen ennen avioliittoa.

Mitä aiemmin suhteessa seksin aloittaa, sitä huonompi avioliitosta tuli, paljastui amerikkalaisessa yli tuhat avioparia käsittäneessä tutkimuksessa. Tutkija arvioi syyksi sen, että jos pidättäytyy seksistä, oppivat osapuolet kommunikoimaan paremmin ja tutustuvat toistensa tarpeisiin paremmin. Jos keskittyy naimaan kuin minkit, ei suhteessa kehity samanlaisia parisuhdetaitoja. Ja kun seksin merkitys käytännössä väistämättä vähenee jossain vaiheessa, näille parisuhdetaidoille on kysyntää.

Jos aloitti seksin puolivälissä tutustumisen ja avioliiton välissä, oli parisuhde parempi kuin niillä, jotka hyppäsivät vällyjen väliin heti aluksi. Toisin sanoen, mitä pidempään seksiä lykkäsi, sitä parempi parisuhteesta tuli. Ainakin, kun puhutaan ajasta ennen avioliittoa.

Koska tutkimus on korrelatiivinen, ei siitä voi johtaa puhdasta syy-seuraus -suhdetta. Voi siis olla, että on joku muu tekijä, joka saa ihmisen sekä pidättäytymään seksistä että kommunikoimaan hyvin parisuhteessaan. Tällaisia muuttujia kuitenkin pyritään kontrolloimaan hyvin.

Yksi mahdollinen häiriömuuttuja on uskonnollisuus. Monilla uskovaisilla on tarve tai halu kieltäytyä seksistä ennen avioliittoa. Vaikka uskovaisilla piirre oli yleisempi, oli vaikutus yhtä vahva sekä uskovaisilla että uskonnottomilla. Toisin sanoen, uskovaisuus ei ollut paremman parisuhteen taustalla.

Jos haluat seksiä ennen avioliittoa, parisuhteen kannalta olisi parasta aloittaa 5 minuuttia ennen vihkimistä.

Prinsessa Madeleine oli varmaan yllättynyt, kun hänelle selvisi, että hänen tuleva prinssinsä (joka oli muuten kuninkaan suosiossa!) oli käynyt hiihtoreissulla muutakin kuin hiihtämässä. Madeleine ei ollut tainnut nähdä Brokeback Mountainia. Tosin siinä oli kyseessä kalareissu, mutta sama tieto olisi löytynyt myös kaikilta niiltä suomalaisilta hiihtoleskiltä, jotka odottavat keväisin siippojaan takaisin firman Lapin-matkalta.

Vieraissa käyminen esitetään yleensä negatiivisessa valossa. Muilla elämänalueilla kuin parisuhteissa (joskus sielläkin) se on myös kurittomuuden ja kapinallisuuden teko. Tästä samasta kurittomuudesta ja kapinallisuudesta on kyse (ehkä aiemminkin mainitsemassani) jakolinjassa, joka kulkee Teatterikorkeakoulun ja esim. lääkiksen välissä. (Ensin mainitussa opiskelijat ovat vanhempiensa tahdosta huolimatta, jälkimmäisessä sen vuoksi. Ja tämä siis koskee vain niitä, joilla on opiskelualaansa ristiriitaiset suhteet ylipäätään.)

Silloin tällöin käy niin, että opiskelijalla on yhtä aikaa kaksi eri alojen opiskelupaikkaa tai jopa tutkintoa. Mitä enemmän opiskelu putkiutuu, sitä ihannoidummaksi, tavoitellummaksi ja pakollisemmaksi poikkeusten tekeminen tulee. Poikkeuksen tehnyt opiskelija on kapinallinen ja siksi kuumaa tavaraa elinkeinoelämälle, välttämätön lisä työvoimatarjontaan, mutta mikä pahinta – hän käy vieraissa!

2000-luvulla vieraissa käyminen on alkanut yleistyä myös työelämässä. Ihmisiä palkataan ties minkälaisiin johtajanpesteihin millä sattuu papereilla, ihan kuin joskus 60-70-luvuilla. Ylioppilaslehti ei suotta julkaise Graduratsiaa, joka paljastaa, millä opinnoilla ja opintomenestyksellä tätä maata oikein johdetaan.

Aivan erityisesti vieraissa käyminen on kuitenkin räjähtänyt käsiin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Aikamme oudoin ilmiö eivät ole bb-julkkikset vaan eläköityneet liikemiehet, jotka marssivat päivälehtien etusivuille avautumaan asioista, joista he ymmärtävät… No, juuri niin paljon kuin sillä taustalla voi odottaakin. Tuorein esimerkki löytyy tuosta alta. Kirjoituksessa mainittua vankeinhoitoa ja terveydenhuoltoa en erityisemmin tunne, mutta enpä toisaalta kirjoitakaan niistä asiantuntijana. Olisiko valelääkärien ja -opettajien lisäksi olemassa vale-asiantuntijoita?

http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Valtaosan+julkisista+palveluista+voisi+ulkoistaa/1135262640643

Kaikkialla ”kilisee, kilisee kulkuset” ja ”joulupukki matkaan jo käy”. Joulun aikaan perinteiset ja iloiset rallatukset valtaavat äänimaiseman. Musiikki on voimakas väline tunnelman luomisessa. Erityisesti jouluna se tarjoaa konnotaatioita moneen lähtöön. Vanhemmalle väelle palautuvat mieleen lapsuuden joulut, lapsia joulurallatukset muistuttavat joulupukista ja lahjoista ja monille ne ovat muistutus stressaavasta kiireestä – jouluruokien valmisteluista, lahjojen hankinnasta ja korttien lähettämisestä. Useissa perheissä myös istahdetaan jouluillan päätteeksi rauhoittumaan musiikkia kuunnellen.

Ihmisillä on hyvin henkilökohtainen suhde jouluun, mutta erityisesti joululauluihin. Jaetun kulkusten kilinän takaa palautuvat mieleen oma lapsuus ja nuoruus, aiemmat joulut ja moni käy mielessään läpi kuluneen vuoden kokemuksia ja koettelemuksia.

Oma jouluni alkaa todella vasta siitä, kun kuulen sen minulle ainoan oikean joululaulun. The Poguesin ”Fairytale of New York” on sukupolveni mestariteos. Vuonna 1987 julkaistu jouluklassikko eroaa kovasti perinteisistä rallatuksista. Shane MacGowanin ja edesmenneen Kirsty MacCallin huikea duetto on omalla karhealla ja sarkastisella tavallaan joulun kiteymä. Kappaleessa kaunis melodia ja surumielinen tarina kutoutuvat toiveikkaaksi lupaukseksi.

Tarina sijoittuu juoppoputkaan, jossa mieshahmo makaa pahnoilla kuunnellen ikääntyneen putkakaverinsa laulavan vanhaa irlantilaista juomalaulua. Mieshahmo kääntää kylkeään ja aloittaa unenomaisen dialogin rakastamansa naisen kanssa:

I turned my face away and dreamed about you
Got on a lucky one
Came in eighteen to one
I´ve got a feeling
This year´s for me and you

Kappaleen melodinen siirtymä humalan sekoittamaan haaveuneen on yksi musiikkihistorian hienoimmista – Shanen raaka ääni ja yksinäinen piano saavat rinnalleen Poguesin laaja-alaisen folk-soundin. Dialogissa kiertyvät toisiinsa nuoruuden unelmien kariutuminen alkoholismiin ja huumeisiin, mutta yhtälailla rakkaus ja usko huomiseen. Putkassa, siinä hetkessä, mieshahmon elämän tärkein sisältö - rakkaus - keskustelee Shanen ja Kirsty MacCallin kautta.

Huolimatta Fairytalen melankolisesta lyriikasta, on kokonaisuus paljon semantiikkaa suurempi. ”And the boys of the NYPD choir's still singing Galway Bay. And the bells were ringing out For Christmas day”.

Irkkuballadien tapaan tunnelma on kaukana Murheellisten laulujen maasta. Edes joulu juoppoputkassa ei estä haaveilemasta paremmasta huomisesta:

So happy Christmas
I love you baby
I can see a better time
Where all our dreams come true.

Fairytalen melodia ja lyriikka piirtävät ainutlaatuisen kuvan ihmisen epäonnistumisista, sekoiluista, sisäisistä ristiriidoista, uskosta, toivosta ja rakkaudesta – elämän kompleksisuudesta. Huolimatta synkästä asetelmasta, on kappale täynnä karhean kaunista joulun tunnelmaa. Jotakin erityistä elämän aitoutta. Kappale törmäyttää menneen, nykyisen ja tulevan kauniiseen moninaisuuteen – joulun henkeen.

(Klikkaa Fairytaleen suosituksista)

Jostain selittämättömästä syystä suurin osa vanhemmista valehtelee lapsilleen järjestelmällisesti. Valehtelu jatkuu kunnes lapsi itse ymmärtää, että hänelle on valehdeltu. Kun vanhemmat huomaavat, ettei vale enää uppoa lapseen, valheet keskitetään nuorempiin lapsiin.

Minkä ihmeen vuoksi valehtelemme lapsillemme, että joulupukki on olemassa ja että hän tuo lahjoja kilteille lapsille? Mitä tarkoitusta tämä palvelee?

Perinne on paljon käytetty perustelu. Jos perinne on tärkeää, miksi joulupukkina on aina tämä puna-asuinen paksu karvanaama, eikä ikinä perinteinen suomalainen harmaa, melkeinpä vihamielinen äijänkäppyrä? Sitä paitsi, perinteen noudattaminen vain siksi, koska niin on tehty, on ehkä typerin epäperustelu mitä onkaan.

Jos pukkitarinan tarkoituksena on saada lapset tottelemaan, mihin sitä pukkia tarvitaan? Eikö voisi vain sanoa, että saa jouluna autoradan, jos käyttäydyt koko vuoden kunnolla?

Jotkut sanovat, että lapset pitävät joulupukista, minkä vuoksi heille valehdellaan hänen olevan oikeasti olemassa. Paskan marjat. Lapset usein peräti pelkäävät joulupukkia. Ja vaikkeivät pelkäisikään, saako toiselle ihmiselle saa valehdella, koska uskoo tämän pitävän valheesta enemmän kuin totuudesta? Jos näin on, ei näillä vanhemmilla varmastikaan ole mitään sitä vastaan, että lapset valehtelevat vanhemmilleen saaneensa koulussa pelkästään kiitettäviä. Mutta kuinka yllättävää, vanhempia koskevatkin täysin vastakkaiset moraalisäännöt kuin heidän lapsiaan. Yritä siinä sitten päätellä, mikä on oikein ja mikä väärin.

Kuinka voimme opettaa lapselle, että valehtelu on väärin, jos vahtelemme hänelle koko hänen lapsuutensa? Vieläpä lähinnä siksi, koska meitä huvittaa.

Sadut ovat satuja ja totuus on totta. Satuja kerrotaan lapsille satuina, ja samoin pitäisi tehdä joulupukin kanssa. Jos lapsi kysyy, onko peikkoja oikeasti olemassa, sanot varmasti, ettei ole. Mutta jos hän kysyy, onko joulupukkia oikeasti olemassa, melkoisella varmuudella valehtelet hänelle päin naamaa, koska et uskalla kertoa hänelle totuutta sillä tiedät hänelle valehdellun samasta asiasta jo vuosia. Häpeä.

Oppiakseen äidinkielen merkityksen pitää matkustaa toiselle puolelle maapalloa.

Turistin kyllästyminen englanninkielisyyden puutteeseen arabimaan lentokentällä johti taannoin tarjoilijan kipakkaan kysymykseen: "Puhutko itse arabiaa??" Tulin luokitelluksi taas yhdeksi jenkkiurpoksi jonon perälle.

Ulkomailla on välillä vaikea muistaa, että ei, englanti ei ole Suomen virallinen kieli eikä juuri kenenkään täällä syntyneen äidinkieli. Kaikki amerikkalaisetkaan eivät tajua sitä selittämättä; (turhaan) parjattu kieltenopetus yhdessä elokuvatekstitysten kanssa on purrut melko hyvin.

Osaamisen varjopuoli on, että illuusio kahdesta kohteliaasti vierasta kieltä puhuvasta tasavertaisesta maailmankansalaisesta särkyy nopeasti, kun (työkseen englantia puhuvalta) tarjoilijalta loppuu suomalaisen nuoren kanssa sanavarasto jo ravintolan ulko-ovella.

Ja nyt takaisin kotimaahan.

Tällä viikolla huomasin käyttäväni yksinkertaisissa, jopa tylsissäkin työasioissa niin monitahoista ja sivumerkityksillä ladattua suomea, että kun puhekumppani kuulee puutteellisen kielitaitonsa vuoksi vain sen mitä oikeasti sanon, viesti ei mene perille. Turhauttavaa.

Samaan aikaan kun yhdys sana virheistä nillittävät nörtit bondaavat Facebookissa, hyvinvointiraporteissa keskustellaan jo siitä, miten eri sosiaaliluokkien suomenkieliset eivät pian enää ymmärrä toisiaan, koska puhuttu ja kirjoitettu kieli, sen rakenteet ja sanat merkityksineen ovat ihan eri planeetalta.

Kun vertaa ruotsinkielisten tai muiden suomea toisena kielenä puhuvien suomenkielistä puhetta äidinkieliseen, huomaa jossain vaiheessa, että persoonallisuus muuttuu kielen mukana. Yksi yleinen tapa kompensoida suomen sävyjen ja yksityiskohtien puutteellista hallintaa on hymyillä kaiken aikaa leveästi.

Hymyllä ei pärjää kuin livetilanteessa, ja niinpä kielitaidon osittainen puuttuminen heittää monet fiksut, nuoret maahanmuuttajat ulos koulutusputkesta jo ennen lukiota.

Nykymaailmassa ihminen on rampa, jos hän ei saa kielellistä kontaktia ympäristöönsä, ja liikuntavammainen, jos hän ei osaa kieltä kuin ontuen.

Ymmärsitkö? ;)

Alkoholin mielikuvamainonnan rajoittamista pähkäillään edelleen Sosiaali- ja terveysministeriössä. Rajoituksia tulee, mutta niiden volyymi on edelleen arvoitus. Miksi - siinä on hyvä kysymys. Ällistelyni voi tiivistää siten, ettei mielikuvamainonnan kiellosta ole yhdellekään kansalaiselle haittaa. Ainoa kärsijä on alkoholiteollisuus ja senkään ei pitäisi kokea olevansa, sillä hehän myyvät tuotteitaan vain täysi-ikäisille. Mainostoimistoja luonnollisesti pännii, sillä heidän miljoonabisnestään yritetään rajoittaa.

Itse pointtiin. Kun puhutaan alkoholimainonnan rajoittamisesta tai alkoholin hinnasta, nousee eräs ryhmä etunenässä barrikadeille puolustamaan etujaan: hyvin toimeentuleva keskiluokka - ”Tämähän on hirvittävää holhousta!” Give Me a break. Miten alkoholimainonnan rajoittaminen, jonka tutkittuna hyötynä on alaikäisten juopottelun vähentäminen, haittaa suomalaisen hyvin toimeentulevan keskiluokan viinin läträämistä? On vaikea keksiä mitään latteampaa läppää nykyiseen alkoholimainontakeskusteluun kuin holhousnäkökulma. Entiseen tapaan voi lampsia pitkäripaiseen valitsemaan sitä niin sammaleista, tammista ja ah, niin saatanan kevyttä punkkua.

Sama koskee keskustelua alkoholin hinnasta. Tutkimukset osoittavat kiistatta, että hintapolitiikka on tehokkain, halvin ja nopein tapa vaikuttaa kokonaiskulutukseen. Mutta annas olla, jos hintoja ollaan nostamassa, verotuksellisista tai muista syistä. Taas legioona hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa aloittaa vikisemisen holhouksesta. Vikisijät eivät vaivaudu miettimään, että hinta on suorassa suhteessa kokonaiskulutukseen ja kokonaiskulutus taas haittoihin ja kuolemiin. Tärkeintä on, ettei minun, minun, siis minun, hedelmäisen valkkariputelin hintaan kosketa.

Nyt kysyn, kuinka monen hyvin toimeentulevan keskiluokkaisen elämän laatu kärsii pätkääkään, jos alkoholin mielikuvamainonta kielletään? Vastaan: ei kenenkään! Heitän vielä toisen oikein visaisen: kuinka monen tämän blokin lukijan lompakossa hippustakaan tuntuu, jos oman lempiviinin hintaa nostetaan vaikkapa yhdellä eurolla per pullo? Vastaus on sama kuin edellä. Tässä onkin eräs koko alkoholikeskustelun paradoksi. Eniten mekkalaa pitää se porukka, jolle rajoituksilla ei ole mitään reaalista merkitystä – ei yhtikäs mitään. Hyvin toimeentulevat suomalaiset ovat alkoholiasioissa helvetin itsekkäitä. Syrjään lapset, nuoret, alkoholiongelmaiset ja yleinen etu, sillä minä haluan nähdä vallattoman hauskoja siiderimainoksia kaikkina katseluaikoina ja maksaa viinistäni viisi, en todellakaan missään nimessä kuutta euroa per pullo.

Taustalla on tietenkin vielä isompi ongelma. Tämä itsekäs hyvin toimeentuleva keskiluokka on äänestysaktivisuudessa kärjessä ja istuu erilaisissa vallankahvoissa. Alkoholipolitiikkaa pitää siis tehdä siten, ettei minä, minä, minä -jengin kannatus katoa. Kun luette seuraavan kerran uutisen alaikäisen kuolleen sammuttuaan pakkaseen, pohtikaapa tuolloin edes hetki, pienen pieni hetki, mitkä ovat itsekkyytenne välilliset seurannaisvaikutukset.

PS: Olinpas tänään moralistisessa moodissa!

Esikoulussa sanottiin, että sitten kun menette kouluun, alkaa oikea opiskelu. Ala-asteella (nyk. alakoulu) kurinpalautuksessa sanottiin, että yläasteella (nyk. yläkoulu) on oikeasti vaikeaa, ja sitä varten pitää ”ihan oikeesti” osata tämä ja tämä asia. Yläkoulussa uhkailtiin lukion vaativuudella.

Näistä moni pelottelu osoittautui täysin katteettomaksi. Niillä, jotka ovat tottuneet hoitamaan hommansa, numerot helposti nousevat yläkouluaikana. Esikoulussa saattoi vielä saada henkilökohtaisia tehtäviä, ja miksei myöhemminkin, mutta nykykoulujen isoissa ja levottomissa ryhmissä onnistunut eriyttäminen vaatii opettajilta taikavoimia.

Tiettävästi vain lukio on lunastanut kaikki lupaukset. Siellä saa opiskella sydämensä kyllyydestä, ilman että todistuksessa on liian helposti suora rivi kymppejä. Niilläkin, jotka ovat tottuneet tekemään läksynsä, numerot saattavat laskea jonkin verran.

Vaan mitä tapahtuu sen jälkeen?

Vaikka yliopisto-opiskelu on useimmille melko vaativaa, se ei kuitenkaan estä sitä, että joskus yliopistossa opiskeltavat asiat ovat – tai ne esitään niin hitaasti että niistä tulee – esikoulutasoisia. Osa opettajista on nimittäin melko lailla vieraantunut sisääntulevien opiskelijoiden osaamistasosta, ja arvio saattaa heittää miten paljon tahansa, mihin suuntaan tahansa.

Norsunluutornissa käsittämättömiä mumisevan professorin klisettä täydentää uusi laji, Kai-ken rautalangasta vääntävä lehtori, joka ei muista, että yliopistoissa opiskelevat tasaisen massan lisäksi melkein kaikki Suomen hikarit, kirkkaimmat älypäät ja lahjakkaimmat lusmuilijat.
Kuka kehtaa sanoa luennolla ääneen, että tempon voi kymmenkertaistaa?

Löysin muistilapun vuodelta 2004, jossa kehotin itseäni kirjoittamaan tämän tekstin – tosin nyt se tulee melkein 7 vuotta myöhässä. Mutta nykytieto tekee tarkoitushakuisesta jälkiviisaudesta entistä mehukkaamman. Heittäydyn populistiksi. Käytän identtistä päättelyä, jolla minua nuijittiin eri suunnista vuosina 2001–2004, kun olin huumekeskustelun myrskyn silmässä.

Tehdessäni väitöskirjaa huumeiden viihdekäytöstä 2000–2004 jouduin toistuvien julkisten hyökkäysten kohteeksi. Niiden kärki oli seuraava: huumeiden viihdekäytöstä puhuminen luo huumemyönteistä ilmapiiriä ja lisää käyttöä. Jotain näiden lausumien laajuudesta kertoo se, että mm. kahdesti Hesarin pääkirjoitus iski teemaan, KRP:n vuosikertomuksen johdannossa 2002 oli suora viittaus minuun, Irti huumeista teki erillisen luvun huumeita käsittelevään lehtiseensä vastuuttomuudestani, Ritva Santavuori tykitti kolumneissaan minun lisäävän puheillani käyttöä ja useat poliitikot ja poliisit löivät Ritvalle tahtia lehtihaastatteluissa. Vastenmielisin oli Hesarin pääkirjoitus otsikolla: ”huumeiden viihdekäytöstä puhuminen on kevytmielistä”. Pamautin kuvan ko. kirjoituksesta väikkärini kanteen, ikään kuin vahingossa Perunatorille lennähtäneenä. Perunatori oli 1960-luvun kannabiskulttuurin kehto.

Tiivistäen kaikkien hyökkäysten taustalla oli logiikka, jonka mukaan lietson huumemyönteistä ilmapiiriä, joka lisää käyttöä – puhuminen aineista eritellysti, ilman haittojen liioittelua ja moralisoimatta nähtiin siis moraalittomana. Väitöskirjani oli vastaus populisteille ja murina loppui. Monet ymmärsivät, että tieto tai semantiikka eivät lisää käyttöä, vaan pikemminkin mahdollisuuksia huumekysymyksen hoitamisessa. Tuolloin en viitsinyt kaivaa enempää verta nenästä, mutta taskuuni unohtui vielä jokeri.

Populistien hyökkäys osui 2000-luvun alkuun ja juuri niihin vuosiin, kun kokeilu ja käyttö oli saavuttamassa huippunsa. Väitöskirjani ilmesty vuonna 2004, juuri samana vuonna, kun kokeilu ja käyttö taipuivat selvään laskuun. Nyt hyppään itse populistien kelkkaan ja väitän (tämä on siis täyttä huttua), että huumeiden viihdekäytöstä puhuminen käänsi kokeilun ja käytön laskuun. Tuolloisen Stakesin tilastot osoittavat kiistattomasti, että sekä kannabiksen että stimulanttien kokeilu ja käyttö vähenivät selvästi vuodesta 2004 eteenpäin! Näin ollen kyykytän julkisesti Hesarin pääkirjoittajia, KRP:n johtoa, poliitikkoja, poliiseja, Irti huumeista ry:tä ja kaikki niitä, jotka keräilivät jeesuspisteitä kustannuksellani useita vuosia. Olitte vastuuttomia ja puheenne olivat kevytmielisiä! Kuvittelitte, että valehtelemalla huumeista pidätte kokeilun ja käytön hallinnassa – olitte täysin väärässä! Ja huomatkaa, että lainaan edellä omaa logiikkaanne. Te sanoitte puhetapani lisäävän kokeilua ja käyttöä, mutta kuinka kävikään.

Helsinginkadun appro on jokavuotinen ryyppäjäinen Kalliossa. Tämähän tiedetään.

Muita, vähemmän tunnettuja mutta sitäkin tärkeämpiä yliopistollisia arvosanoja ovat osakuntien ja ainejärjestöjen viuhahdus-opintokokonaisuudet.

Helsingin yliopiston ylioppilaskunnalla on Pohjois-Haagassa sauna, josta käsin voi esimerkiksi hankkia pitkän sivuaineen pistäytymällä paikallisessa pubissa ostarin nurkalla, luonnollisesti syntymäpuvussa.

Pohjalaiset viuhahtavat keskeisemmillä areenoilla: vastaava cum laude -suoritus sisältää eduskuntatalon ympäri jolkottelun. Käytännössä matkalla on näyttäydyttävä Pressan taksijonolle ja piakkoin myös musiikkitalosta ulospurkautuville herroille ja rouville. Lääkisläiset ostavat cum laudessa Teboililta patukkaa, eximiassa pitää käydä hampurilaisella.

Laudatur eli pääainetason suoritus irtoaa lääkiksessä ratikkamatkasta Ruskeasuolla, pohjalaiset kiertävät Kolmen sepän patsaan joko taksilla tai jalan – josta satakuntalaiset tosin saavat vasta cum lauden, mutta ehkä tutkintovaatimukset on kirjoitettu aikana ennen Kampin keskusta, Simonkentän Scandicia ja Forumin laajennusta.

Opiskeluaikojen nopeuttamisesta haaveileville sopii tieto siitä, että Helsingin yössä voi väitellä vaikka tohtoriksi. Vastaväittäjänä toimii sen junan konduktööri, jolla viuhahtaja matkustaa (liputta) Pohjois-Haagasta keskustaan kaljalle ja takaisin.

Saisikohan näitä tutkintotodistuksen liitteiksi, vaikka valokuvien kanssa?

TJEU ja lue lisää:
http://www.ylioppilaslehti.fi/2000/000303/000303viuh.html
http://www.helsinginkadunappro.net/