Yhteiskunta

Ei välttämättä ole korrektia ironisoida käynnissä olevaa oikeudenkäyntiä, mutta jutun levitessä valtamediassa teen sen sitten minäkin. Hesari uutisoi tänään Turun entisen apulaiskaupunginjohtajan ansiokasta toilailua. Tapaus itsessään on rikka rokassa julkisten varojen edustuskäytöstä koomisiin ja samalla tietysti moraalisesti hyvin arveluttaviin puuhiin. Se kuitenkin on ansiokas aasinsilta muiden kestitsemiseen, "maan tapaan", Ilkka Kanervojen luvatussa maassa.

Hesarin juttu kertoo kyseisen apulaiskaupunginjohtajan ostaneen kaupungin luottokortilla Tukholmasta tangat, Borat-peruukin, pierutyynyn ja krapulapaketin sekä New Yorkista kauko-ohjattavia pienoishelikoptereita ja golf-kiikarit - edustuslahjoja, puolustautui mies hovissa.

Edustustilin korttia oli vingutettu tiuhasti viikonloppuisin, lomilla ja huvittelukeskuksissa. Puolen yön hujakoilla alkanut edustaminen tapahtui toistakymmentä kertaa samojen henkilöiden kanssa. Apulaiskaupunginjohtaja puolustautui todeten, että keskustelut olivat niin luottamuksellisia ja salaisia ettei hän siksi raportoinut niistä kaupungille.

Kyseinen veijari muotoilee erittäin apulaiskaupunginjohtajauskottavasti tapaamisten hyödyn Turulle: "joka kerta kun heitetään virveli veteen, ei voi tulla kalaa". Esitetty puolustus on hieman pulmallinen, sillä harvemmin kalaa nousee, jos nakkaa koko virvelin jorpakkoon. Mahtoikohan se kuitenkin onnistua jouluyönä, kun mies maksoi kuuden hengen seurueen yökerhoon käymään tuulivoimakeskustelua?

Alkuun Hesarin juttu huvittaa. Hiljalleen se ärsyttää ja lopulta, noin 30 sekuntia lukemisesta, raivostuttaa. On täysin pöyristyttävää kuinka vieraantuneita useat poliitikot ja virkamiehet ovat meidän kuolevaisten maailmasta. En usko, että tämä porukka ymmärtää lainkaan mitä tuo edellinen lause tarkoittaa: "kyllähän mää olen ihan tavallinen kaveri". Me veronmaksajat emme ole jaksaneet enää vuosiin edes hämmästyä kaikesta siitä absurdiudesta, jota poliittisen vallan ja virkanimitysten sfääreissä puuhaillaan.

Kysäiskääpä omalta työnantajaltanne käyttöön firman luottokorttia ilman limiittiä. Mikäli saatte sen, singotkaa tänään kuppilaan ja täyttä huutoa sunnuntaiaamuun asti, firman kortilla tietysti. Sunnuntaiaamuna kipaisette lähikaupasta korin kaljaa korjaussarjaksi ja Kyösti Pöystimäisessä Phil Collins -darrassa ostatte jotain krapula-humala-absurdia, kuten soutuveneen tai riippuliitimen, firman kortilla. Toistakaa sama toimenpide eri variaation 30 kertaa vuoden aikana. Mikäli tulee sanomista, kuittaatte käyneenne salaisia neuvotteluja viikonloppuisin. Millainen mahtaa olla lopputulos?

Muille kuin poliitikoille ja korkeille virkamiehille se tietää potkuja, kulkua mielisairaalan kautta vankilaan ja loppuiän kestävää nöyryytystä ja työttömyyttä. Kaupan päälle leimautuu elinikäisesti taparikolliseksi.

Joukossamme elää kuitenkin yli-ihmisten joukko. He voivat ottaa kuppia työmatkoilla, vaikkapa Romaniaan suuntautuvilla, saada kymmenien tuhansien arvoisia lahjoja niiden vaikuttamatta päätöksentekoon, ostaa pierutyynyjä Tukholmasta tai saada lahjaksi vaikkapa valtavat syntymäpäivät. Pahimmillaan tulee suullinen huomautus, Ilta-lehdessä julkinen anteeksipyyntö ja lupaus parantaa tapansa.

Aihe on tylsä klisee ja surullista siinä on se, että tietyt virkamiehet ja poliitikot eivät edes tajua kansan kyllästyneen törkeilyyn niin totaalisesti, ettei kukaan viitsi enää edes välittää. Tai sitten nimenomaan tajuavat ja hyödyntävät kansalaisten välinpitämättömyyttä.

Lohtuna on kuitenkin se, että suurin osa virkamiehistä ja poliitikoista on rehellistä väkeä. Olisihan vaihtoehtona sekin, että meitä johtaisi Silvio Berlusconin kaltainen veijari, jolloin 10 prosenttia valtion budjetista pitäisi varata viinaan, huoriin ja muihin poliittisiin "tarpeisiin".

PS. Kysyn nyt tässä kuitenkin varmuudeksi esimieheltäni tutkimusprofessori T. Hoikkalalta, josko edes semmoinen ihan pieni 10 000 euron pimeä edustustili, että saisin tangat Tukholmasta omien joutuessa hukkaan?

Pikkujoulut ovat erittäin korkealla henkilökohtaisella angst -listallani. Nyt ne taas tulevat ja alkaa väistöliikkeiden sarja. Tai alkaisi, mutta tänä vuonna olen liian väsynyt ja äreä keksimään "päällekkäisyyksiä".

Pikkujoulut ovat ahdistavan punainen ja vielä paljon ahdistavamman lämmin, oikein hehkuva "juhla". Ollaan niin saatanan hyvää pataa sellaistenkin ihmistenkin kanssa, joita tekisi mieli todellisuudessa runtata kuokkaan. Asiaan ja tapoihin ei katsokaas kuulu osoittaa sosiaalista paheksuntaansa pikkujouluissa - ei, vaikka joku olisi ihan täysi arse. Pitää olla kaikille yyyyyyystävällinen ja tietenkin hyperyhteisöllinen.

Pikkujoulujen tarkoituksena on simuloida joulun henkeä, siis jäljitellä implisiittisesti lämpimän pehmeää ja piparkakkutaikinaista perhejoulua: semmoista sarjakuvamaista rekiajelua, kulkusten kilinää ja amerikkalaistyylistä pukkia, joksi pahimmillaan joku pukeutuu. Unohtamatta tietenkään joululauluja! Jumalauta, Bing Crosbyä myöden olen joutunut 39 joulua kuuntelemaan aivan poskettoman huonoa musiikkia. Musiikkia, johon verrattuna Popedan uusinkin on sinfonia. Ja sehän soi taukoamatta: uudelleen ja uudelleen ja parhaimmillaan vieläpä yhteislaululla siivitettynä! "Porsaita äidin oomme kaikki..."

Poguesin Fairytale of New York on ainoa kelvollinen joululaulu:

You Scumbag, You maggot
You cheep lousy faggot
Happy Chrismas You arse, I hope it our last!

Paluu pikkujouluihin. Alkuillasta hymyillään ja kynttilän valossa kehutaan vuolaasti kavereita, tuttavia, kollegoita tai missä ikinä porukassa nyt satutaan olemaan: kyräillään ja kyräillään ja vielä snadisti kyräillään lisää. Pahimmassa tapauksessa joku pitää puheen. On tietenkin tonttulakit, mistelinoksat, kaikki pelit ja systeemit.

Sitten vähän terästettyä glögiä ja alkaa joillakin juttu luistaa, ha ha ha! Ai, ai, että naurattaa ihan valtavasti jo pelkkä ajatuskin, kun on se niin valtavan hauskaa. Mikäs sitä voi ihmistä enempää lämmittää, kun kuunnella semi-hiprakkaista yläpilven yläosan ylintä osaa. Sille joukolla nyökytellään päätä hyväksyvästi ja koetaan samalla myötähäpeää - sekin on kuusenhavujen tuoksuista ja lumihiutaleen muotoista.

Nykyisin kukaan ei vedä kunnon lärvejä, joten mitään autenttista ja stimuloivaa grande finalea on turha odottaa. Yksi, tai kaksi enintään, alkaa jankuttaa ja avautua pienessä huppelissa jostain henkilökohtaisesta. Sitä sitten kaikki kollektiivisesti paheksuvat: voi, voi, että aina se on tuollainen, ymmärtäisi nyt hyvä ihminen lähteä kotiin, niin ei ihan nolaa itseään. Lopulta joku saattaa väsyneen juhlijan taksiin.

Ei, ei, kuulkaahan ei. Tänä vuonna passaan suosiolla ja sanon rehellisesti: en tule, koska en pidä pikkujouluista.

Vähän jää askarruttamaan, että onko minulla liian jyrkkiä ennakkoluuloja pikkujouluja kohtaan vai olenko muuten vain allerginen teennäishauskalle. (Olen siis mukana aina selvinpäin - ennen olin itse yksi niistä joka saatettiin taksiin tai rynnin jatkoille).

Mutta lopulta sillä ei ole väliä, koska tämän jutun jälkeen kukaan ei minua mihinkään kutsu.

Alkoholia, huumeita ja tupakointia yhdistää niiden kaikkien määrittyminen yhteiskunnallisia toimenpiteitä vaativiksi sosiaalisiksi ongelmiksi. Toisin sanoen kyse on nautinnon sääntelystä. Viimeistään 1990-luvulla näiden nautintoaineiden sääntelyn yleisimmäksi perusteluksi ovat nousseet terveyshaitat. Karkeasti pelkistäen: lääketiede on korvannut ihmisoikeudelliset, juridiset, kulttuuriset, moraaliset, sosiaaliset ja uskonnolliset näkökulmat – ottaen päätuomarin roolin nautintojen sääntelyssä.

(Edelliseltä listalta puutuu tarkoituksella taloudellinen näkökulma, sillä Säätytalolla taas viime keväänä niin alkoholi-, lääke- kuin tupakkateollisuuskin ovat lobanneet itselleen jalansijan lääketieteen rinnalla. Siinä on tietysti jotain hyvin kieroa, että samalla kun terveysperustaisesti yritetään säännellä kansalaisten nautintoa, eräs hallituspuolue takaa kabineteissa viinureille, nappikauppiaille ja tupakkateollisuudelle hyvät toimintaedellytykset. Mutta se on ihan toinen tarina).

Palataan lääketieteen dominanssiin. Kehitystä voidaan kuvata monin tavoin. Yhtäältä puhutaan yhteiskunnan medikalisoitumisesta, jolla viitataan muun muassa sosiaalisten ongelmien määrittelyn siirtyneen lääketieteen piiriin. Hieman kärjistäen voisikin väittää lähes kuulevansa ajan hengen kuiskivan, että nykylääketiede tarjoaa reseptin hyvään elämään.

Ihmisten ovat omaksuneet tehokkaasti lääketieteellisen ajattelun ja Suomessa vallitsevaa kansalaiseetosta voikin kuvata termeillä terveily (healtism) ja terveysintoilu. Medikalisaation ilosanomasta on tullut monille uskonnon kaltainen hyvän elämän käsikirjoitus. Ajankohtaisohjelmia seuraavalle kansalaiselle syntyy väistämättä sellainen käsitys, että suomalaisessa yhteiskunnassa on vain kaksi keskustelemisen väärtiä asiaa: Euroopan talouskriisi sekä terveyden palvonta (mm. verenpainelääke-, karppaus- ja vitamiinikeskustelut).

Terveyden palvonta on tietysti ihmisten hallinnan näkökulmasta otollinen eetos, sillä se palvelee aikamme toista vallitsevaa meta-ihannetta: tehokkuutta. Hyvä ihminen on tehokas ja terve. Työssä hyvä terveys on tietenkin tehokkuuden ehto. Vapaa-ajalla taas tehokas liikkuminen, oikea ruokavalio ja muut kehon palvontaan tehokkaasti liittyvät elämäntyylivalinnat ovat terveyden ehtoja. Mitäs sitä ihminen muuta kaipaa?

Palapelistä puutuu kuitenkin osa. Se on nautinto – väitän sen olevan yksi ihmisen perustarpeista. Tästä syystä ihmiset käyttäytyvät ”epärationaalisesti” ja päihdyttävät itsensä – eivät perkeleet ymmärrä, että vain terveydellä ja tehokkuudella on merkitystä.

Terveyspuheella on onnistuttu erinomaisesti vähentämään kansalaisten tupakointia – ja erinomaisen hyvä niin. Sen sijaan alkoholiin ja esimerkiksi kannabikseen terveyspuhe tehoaakin jo paljon huonommin.

Alkoholin kohdalla suurkulutuksen terveyshaitat tunnetaan hyvin, mutta käytön omasta mielestään hallitseva kansalainen ei pahemmin terveyspuheista hetkahda. Sosiaaliset haitat olisivat keihään kärkenä monille paljon tehokkaampia. Pulmana sosiaalisissa haitoissa on kuitenkin se, että nykypäivän terveysuskovainen kansalainen nielee ainoastaan kovan lääketieteellisen näytön – sehän on ajankohtaisohjelmien väittelyistä opittua logiikkaa. Melko paradoksaalista.

Entäs kannabis. Siinä on terveyden ja tehokkuuden nimiin vannovassa ajassa pirullisen pulmallinen päihde. Lääketiede ei ole onnistunut vakuuttamaan edes itseään kannabiksen terveyshaitoista. Kun terveyskansalaiset eivät ole saaneet riittävästi kovaa näyttöä haitoista, on kannabis saanut pysyvän jalansijan nuorten aikuisten päihdekulttuurissa. Kannabis onkin liian liukas liha lääketieteen hegemonian koukkuun. Kieltolakiperusteluita pitäisi etsiä jostakin ihan muualta kuin lääketieteestä, mutta kun tuo huumekysymyskin on kietaistu ensisijaisesti lääketieteen omaisuudeksi. Hankala yhtälö.

Aikana, jolloin lääketieteellä on hegemonia sosiaalisten ongelmien määrittämisessä, odotetaan sen myös tarjoavan uskottavaa evidenssiä määrittelyjen tueksi. Sellaista näyttöä ei kuitenkaan taida olla edes lääketieteessä olemassa, joka tarjoaisi universaalisti hyvän elämän reseptin tai osoittaisi kaikenlaisen päihtymisen, nautinnon, yksituumaan vaaralliseksi.

Lääketiede tarjoaa ratkaisun lukuisiin pulmiin ja parantaa ihmisten elämänlaatua. Se ei kuitenkaan pysty selittämään kuin pienen osan ihmisyyden mysteeristä – eikä tieteenalaa ole siihen edes tarkoitettu.

Olisiko jossakin vaiheessa aika pohtia nautintoa ja päihtymystä vaikkapa filosofian tai historian näkökulmista. Ne eivät välttämättä tarjoa reseptiä hyvään elämään, mutta auttavat ymmärtämään omaa itseä ja ihmisen toimintaa paljon syvällisemmin. Niiden kautta myös monet sääntelykeinot tulisivat ymmärrettäviksi ja ehkä osa jopa paremmin hyväksyttäviksi.

Ainakaan emme yrittäisi väkisin pakottaa valtavaa - elämän kokoista - monikulmaista esinettä pieneen pyöreään laatikkoon.
.