Yhteiskunta

Meidän televisiostamme tulee lähinnä ruokaohjelmia. Kokkisota, Kaksi lihavaa leidiä, Suolaa ja pippuria, Iron Chef, Kaikilla mausteilla, Kesäkeittiö, Bon appetit, Muisti palaa pohjaan, Alaston kokki, Nigellan pidot, Makupalat, Avec Sara, Kurjat kuppilat, Sami kokkaa, Teijan keittiö, Strömsö, Tina's mat, Liemessä, Ruokala...

Ruokaohjelmilla voi hyvin täyttää päivittäisen televisiotarpeensa. Voi katsoa kun muut tekevät ruokaa ja keskustelevat sen tekemisestä. Ruuanlaitosta tehdään nopeus- tai makukilpailu. Tuomaristo keskustelee ruuan mausta ja koostumuksesta ja kehuu lopputulosta. Välillä keskustellaan kalastajien kanssa kalan pyydystämisestä ja tietysti kalan valmistamisesta ruuaksi. Keskustellaan mausteista, mihin ruokiin ne sopivat ja siitä kuinka niiden maku hienokseltaan poikkeaa kaikista muista mauista. Välillä makua verrataan johonkin, mistä ei ole ikinä kuullutkaan tai ainakaan tiedä lainkaan miltä se maistuu.

Kun naiseen tutustutaan, syödään melkein jokaisella tapaamisella. Koskaan ei mennä pelaamaan Civilizationia tai Counter Strikeä, koskaan ei mennä jääkiekko-otteluun, sulkapalloilemaan tai kalastamaan. Naiset parituvat ruokakeskeisin rituaalein. Kun saa kutsun toisen kotiin ruokailemaan, ja etenkin jos saa kutsun tekemään ruokaa ja keskustelemaan ruuanlaitosta, on suhde jo pitkällä. Ellei nainen ole kiinnostunut ruuanlaitosta, hän on sitäkin kiinnostuneempi ruuan koostumuksesta ja etenkin sen rasvapitoisuudesta.

Jos on yksi asia, joka kaikkia naisia lapsissa kiinnostaa, niin se on lapsen nälkä. Lapselta kysytään herkeämättä joko tällä on jo nälkä, jotta voi päästä ehdottamaan lapselle eri ruokalajeja. Ruokaa ryhdytään valmistamaan, vaikka lapsi sanoisi, ettei ole nälkä ensinkään.

Mistään muusta kuin ruuasta ei voi olla noin kiinnostunut olematta poikkeava. Vastaavassa määrin tietokoneista kiinnostunut on elämätön nörtti, seksistä kiinnostunut on seksihullu pervertikko ja melkein mistä tahansa muusta asiasta samassa määrin kiinnostunut on friikki.

Paavo Lipponen heitti muutama vuosi takaperin ajatuksen savuttomasta Suomesta. Siis Suomesta jossa ei polteta tupakkaa vuonna 2050. Ajatus ammuttiin alas vetoamalla kieltolain järjettömyyteen. Kaksi viikkoa takaperin saimme taas kuulla kummia. Suomi on ensimmäisenä maana maailmassa laatimassa tupakkalakia, jonka tavoitteena on tupakkatuotteiden käytön täyslopettaminen. Sosiaali- ja terveysministeriö tiedotti asiasta luovuttaessaan eduskunnalle esityksen tupakkalain muutoksista.

Ollaanko taas lipsumassa järjettömyyksiin? YK asetti vuonna 1997 tavoitteekseen huumeettoman maailman vuonna 2008. Aika hiljaista on sen suhteen ollut. Ehkäisevän päihdetyön guru Markku Soikkeli valisti minua. Nyt terä ei ole kieltolaissa. Sen sijaan STM:n toimia voi nimittää tupakastariisuntastrategiaksi. Tavoitteeseen pyritään muun muassa mainonnan kieltämisen, tupakan myynnin tarkemman sääntelyn, hintapolitiikan ja valistuksen keinoin. Kärkenä on muiden ihmisten suojeleminen tupakan haitoilta, jolloin voidaan kyseenalaistaa myös tupakan asema hyödykkeenä. Ajatuksena on siis jonkinlainen hyvän kierre, joka hiljalleen muuttaa tupakan paikkaa yhteiskunnassa sivummalle. Lopulta ajatellaan päädyttävän tilanteeseen, jossa tupakointi ikään kuin haihtuu savun tavoin ilmaan. (Soikkeli, korjaa kommenteissa, jos olen hakoteillä)

Tietysti kyse on myös vuosikymmenten mittaisesta poliittisesta kamppailusta valtiovallan ja tupakkateollisuuden välillä. Nyt on valtiovallan vuoro olla päällä ja yrittää painitermein vyörytystä. Tupakkateollisuus on jo tehnyt ensimmäisen defenssin ja kannellut, tai ainakin suunnitellut kantelevansa, asiasta oikeuskanslerille. Lisäksi juristit ympäri maailman ovat penänneet Sosiaali- ja terveysministeriöltä vastauksia lain tarkemmasta sisällöstä. Tiivistettynä voisi sanoa, että nyt tupakkateollisuutta pännii ja STM:n virkamiehet hehkuvat onnesta. Minä olen skeptinen. Yksi erä kääntyi nyt STM:lle, mutta vastaiskujen vyöry seuraa taatusti perästä. Siksi lähdenkin nyt röökille.

BlogCityn aikuiseksi kasvaneet kollegani näyttävät ylläpitävän pikkuporvarillista julkisivua ja julkaisevat blogiaan päivällä, vaikka monen taustatiedot on selvästi hankittu yöaikaan. Jopa aamutv:n lähetykset suunnitellaan ja toimitetaan edellisenä iltapäivänä, ei suinkaan aamuyöllä. Kirjoitan tätä yöllä, samoin kuin edellistä. Ja sitä edellistä. Osa näistä on jopa julkaistu yöllä.

Opiskelijan yö kuluu milloin missäkin. Aika moni on nukkumassa, loput ovat hereillä: töissä, baarissa ja opiskelemassakin (!). Öisin luetaan, ylläpidetään parisuhdetta tai aloitetaan uusia, dataillaan ja kuunnellaan musiikkia. Suunnitellaan häät, kirjoitetaan esseet ja puidaan draamoja facebookin chatin välityksellä.

Vaikka mitään yhtenäiskulttuuria ei (enää) ole, ulkopuolinen maailma ohjaa opiskelijat tekemään kaiken ajasta riippumattoman tekemisen öisin. Multitasking taukoaa normaaliksi työskentelyksi vain silloin, kun kaikki sulkemisajat ovat menneet ja voi viimein rauhassa istua koneen ääreen. Yöllä on mukava viettää vapaa-aikaa tai tehdä ne työt, joita päivisin ei ehdi.

Kun vuorotyöläiset avautuvat lehdissä arjen yhteensovittamisen ongelmista, tulee harvemmin ajateltua, että heillä on sentään vapaapäiviä! Lähipiirin ja aikakauslehtijuttujen lapsiperheelliset tekevät opintonsa yöllä. Mitä se on, kysyn vaan.

Kun sain noin vuosi sitten käsiini Opiskelijoiden terveystutkimuksen 2008 ja siihen liittyviä kaavioita, hämmästelin vähäistä unen määrää. Tutkimukseen liittyvässä seminaarissa taidettiin jutella jotakin jaksamisesta. Muutama viikko sitten sain vähän vahingossa nähdä eräitä alustavia tutkimustuloksia samasta aihepiiristä. Tässä vaiheessa ei voi sanoa juuri muuta kuin että elämme mielenkiintoisia aikoja.

Lapsia hankitaan yhä vanhempana ja valvomisen sietokyky on kuulemma rajallinen, joten saattaa olla että liian monipuoliset yölliset aktiviteetit kääntävät syntyvyyden nousun sijasta laskuun.

Hyvää yötä!

”Selvinpäin hauskan pitäminen on teeskentelyä” sanoo vanha viisaus. Itse muotoilisin lauseen toisin, sillä hauskaa voi olla ilman viinaakin. Haaste on pitää hauskaa ja selvitä selvinpäin riennoista, joissa muut ovat kännissä kuin käet: saunaillat, polttarit, häät, karonkat ja muut perinteisesti alkoholin sävyttämät kestit. Tarvitaan siis strategia ja varastrategia.

Tilannetta helpottaa aina, kun muut tietävät ennalta ettei itse aio alkoholia kyseisenä iltana siemailla. Ennakointi on siis tärkeää. Jos polttariporukka yöpyy hotellissa, on syytä katsoa huonekaveri, joka ei roudaa yöllä ”hoitoa” mukanaan tai järjestä jatkoja kello 04.00 alkaen huoneessaan. Mikäli illan ohjelma on ennalta tiedossa, on syytä etsiä siitä siirtymiä, joiden välissä pääsee karkaamaan. Karkaamisen takaamiseksi pitää olla strategia. Jos olet korvessa saunaillassa ja poispääsyä ennen muita ei ole, olet saattanut itsesi kuseen. Kenttäovela taktikko tulee autolla tai varmistaa muulla tavoin säpäkän poistumisen.

Kun sitten illalla mennään eikä meinata, tulee selvänä selviäjän todelliset kyvyt esiin. Omassa elimistössä alkoholi ei tuota energiaa ja nousuhumalaa, joten selvänä selviäjän sietokyvyn rajat astuvat peliin. Yleisohjeena voisi sanoa, että puheenaiheiden siirtyessä armeijaan, jumalaan tai ihmissuhdetilitykseen, on aika asettua lähtötelineisiin. Mikäli lähtö johtuu omaehtoisista syistä, kuten väsymyksestä, tarvitaan selitys. Monia selityksiä, sillä poistumista pitää perustella usealle. Rehellisyys on reilua, mutta huono menetelmä. Suositeltavampaa on miettiä valmiiksi riittävän dramaattinen, lyhyt ja napakka syy: mun on ihan pakko olla heti aamusta freesinä duunissa. Lastenhoitajan lähtemiseen vetoaminen on myös perheellisiltä kuulemieni tarinoiden mukaan tehokasta.

Itselläni on tänään futisjengin saunailta. Laitan blogin linkin maililistallemme ja saatan selvitä tänään väsyneenä ja flunssaisena ajoissa kotiin. (Huomatkaa valmistavat viittauksen väsymykseen ja flunssaan. Tämä on puhdasta ennakointia).

Länsimaissa avioliitto rajoittuu kahden ihmisen väliseksi sopimukseksi, kaksinnaiminen on kiellettyä. Arabimaissa miehellä voi olla useita vaimoja, joskaan naisella ei tiettävästi useita miehiä. Euroopankin historiassa hallitsijoilla, niin miehillä kuin naisilla, on ollut oikein lauma rakastajia ja puolisoja.

Avioliitto jos mikä on liitossa mukana olevien ihmisten välinen sopimus, etenkin nykyään kun avioliitto perustuu romanttisen rakkauden pohjalle eikä toimeentulolle tai turvallisuudelle. Miksi avioliiton saa solmia vain yhden ihmisen kanssa kerrallaan? Valtioko sen jälleen kerran kaikkitietävyydessään osaa sanoa, millainen suhde kullekin sopii — ja ennenkaikkea, millaisen suhteen täysissä sielun ja ruumiin voimissa oleva täysi-ikäinen täysivaltainen yksilö voi solmia?

Lastensuojelu on ontto peruste yksiavioisuudelle. Ei ole lainkaan itsestäänselvää, että lapsilla olisi huonompi olla perheessä, jossa sekä hoitajia että leikkikavereita on enemmän. Sitä paitsi mikään ei estä elämästä ties millaisessa avoliitossa ja siittämästä isoa laumaa äpärälapsia – kaikki täysin laillisesti.

On totta, että “ryhmäavioliiton” voi saada jo nyt — epävirallisesti, avoliittona. Tällöin puolisot menettävät joitakin juridisia oikeuksiaan. Samaa argumenttia voidaan käyttää täysin vastakkaisenkin kannan puolustamiseen: jos “ryhmäavioliiton” saa melkein jo nyt, miksi se pitää edelleen pitää kiellettynä?

Mitä konkreettista, selkeää haittaa muille ihmisille olisi toisten ryhmäavioliitosta, joka oikeuttaisi tällaisen toisten asioihin puuttumisen?

Olin reilu viikko sitten Aalto-yliopiston avajaisissa. Se oli aika Jännää! Vähän kuin Elinkeinoelämän valtuuskunta ja parisataa professoria olisi eksynyt Euroviisuihin.

Ohjelma oli ristiriitaisuudessaan vaikuttava. Nykytanssi, proge-bändi, avatar-rehtori, mieskuoro, tasavallan presidentin puhe sekä byrokraatit värikkäissä kaulahuiveissa olivat varmasti ensi kertaa yhdessä.

Herkullinen yksityiskohta oli juhladialogi, jossa Taideteollisen korkeakoulun ex-rehtori haastatteli yritysvastuun (?) professoria. Isoimmat naurut kuultiin, kun professori kertoi uudesta kurssista nimeltä How To Change The World.

Mutta asiassa on vinha perä. Ylioppilaslehti teki aiheesta oikein kansijutun: http://www.ylioppilaslehti.fi/2009/10/02/unelmaduuni-2009/
Taustalla olevasta kyselytutkimuksesta kävi ilmi, että opiskelija ei halua hikoilla turhaan. Ei enää tyhjää paskanjauhantaa kaikkimullehetitännenyt-sukupolvesta. Uusi musta on Maailma paremmaksi nythetimeille!

Sikäli kun kahvilaparlamenttiin on luottaminen, suomalainen ylioppilasnuoriso ei enää teekään muuta kuin miettii, mitä tekisi elämällään. Kaupan kassalla, luennolla, lenkillä, joululomalla, baarissa ja seuraavana aamunakin, opiskelijat miettivät kuumeisesti mihin oikein juoksevat. Ennustajilta varmaan kysytään usein, mikä minusta tulee isona.

Samaan aikaan ohitse vilistää cv-tietoisia sisäisiä sankareita, joita eivät ilmastouutiset eivätkä itsemurhaluvut hetkauta. Maakuntien Suomen Facebook-seinät olivat viime syksynä sinisenä katkeruudesta, kun opiskelijaikäisten asennemaailmaa yritettiin saada näkymään opiskelijoiden ajamissa tavoitteissa. Osa nuorista on valmis näkemään paljon vaivaa estääkseen tulevaisuutta tulemasta.

Vilkaisin sitten siellä Aalto-avajaisissa yhden korkean profiilin kollegan silmiin, kun en tahtonut saada hänestä irti edes tervehdystä. Määrätietoisen katseen sijaan siellä näkyikin voimakas paniikki. Tukka oli hyvin ja rolex näkyi, joten eipä tässä mitään.

Kristallipalloa, anyone?

Päättäjien moraali on takuuvarma keskustelunherättäjä. Useimmiten vallanpitäjiä syytetään oman edun ajamisesta. En epäile väitettä. Tuore tutkimus osoittaa, että pelkkä vallantunne vaikuttaa ihmisen moraaliin ja käyttäytymiseen.

Vallassa olevat - ja ne, joilla on tunne vallasta - vaativat muilta tiukempaa moraalia kuin itseltään. He tuomitsevat huijauksen ja valehtelun muita tiukemmin, mutta sallivat niitä itselleen muita herkemmin. Ilmiötä ei esiintynyt niillä, joilla ei ollut valtaa tai tunnetta siitä. Juuri tunne vallasta on yhteydessä moraalittomampaan käytökseen.

Vallanpitäjät ovat innokkaita asettamaan muille korkeita moraalisia vaatimuksia. Pääministeri Matti Vanhanen peräänkuulutti verojen kiristyksiä "kriisin sotakorvauksina". Elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen puolestaan vaati hyvätuloisille "yhteiskuntamoraalia vahvistavan veron". Pekkarinen itsekin tunnustaa, että verolla ei ole juuri merkitystä valtion talouteen. Vallanpitäjille tyypillisesti Maukka vaatii muilta enemmän kuin mihin on itse valmis sitoutumaan. Ja kuinka pirussa toisten rahojen ryöstäminen parantaa "yhteiskuntamoraalia"?

Perussuomalaisten Pietari Jääskeläinen ehdotti kansanedustajien luopuvan kuukauden palkastaan kriisin vuoksi. Jääskeläisen ehdotuksesta ei äänestetty, sillä ehdotus ei saanut ainuttakaan kannattajaa. Sotakorvaus-Vanhanen ja Yhteiskuntamoraali-Pekkarinen olivat hiirenhiljaa.

Miksi ylipäänsä pitää olla ketään Masaa tai Maukkaa päättämässä asioistasi? Jos sinulla olisi oikeasti valinnanvaraa, haluaisitko Maukan tai Masan päättämään puolestasi? Minä en halua. En luovuta kenellekään oikeutta päättää asioistani. Suosittelen tätä muillekin. Vai luuletko, että joku Maukka osaa pekkaroida asiasi paremmin kuin itse osaat?

Otsikon slogan iskostui osaksi julkista puhetapaa 1970-luvulla. Liuta rokin suuria kuoli päihteisiin 27-vuotiaana. Syntyi sanonta: kuolemattomuuden saavuttaa kuolemalla 27-vuotiaana. Tämä kävi toteen mm. Brian Jonesin, Jim Morrisonin, Janis Joplinin ja Jimi Hendrixin kohdalla. Nerot uhrasivat henkensä, koska luovuus tuottaa tuskaa. Myös itse Elvis vaihtoi maisemaa lääkkeiden, huumeiden ja alkoholin avulla.

1980-luvulla myytti nopeasta elämästä oli todella voimissaan. Sex Pistolisin Sid Vicious lähti 1979. Häntä seurasivat Bon Scott, John Bonham, Phil Lynott ja monet muut. Ongelmia ja ”läheltä piti” -tilanteita oli lähes joka toisella musiikin suurista. Syntyi suoranainen katras bändejä, joiden todellisuus oli päihteiden täyttämä. Välillä haettiin vauhtia erilaisilta Betty Ford -klinikoilta ja sitten taas sekoiltiin. 80-luvun sankarillisia päihdestooreja saa nyt lueskella Aerosmithin ja Mötley Cruen tapaisten bändien historiikeista. Historiikkien sävy tosin on vaihtunut omasta ajastaan. Riveiltä ja niiden väleistä on luettavissa AA-puhetta, jossa nopea elämä on vaihtunut taisteluksi addiktioita vastaan.

1990-luvun päihdekuolemien symboliksi nousi Kurt Cobain. Ikää oli kuollessa 27 ja vielä kerran menneisyyden myyttinen Live Fast – Die Young nosti päätään. Cobainin kuolema rinnastui Jonesin, Morrisonin, Joplinin ja Hendrixin jatkoksi. Elettiin kuitenkin populaarikulttuurin suurten muutosten aikaa. Vanhat parrat, jotka olivat säästyneet päihdekuolemilta, puksuttivat edelleen menemään. Vain harva kaipasi Rollarien keikoilla Brian Jonesia ja AC/DC svengasi vahvasti ilman Bon Scottia. Levy-yhtiöt toki uudelleen kierrättivät vanhojen myyttien voimaa, mutta mieluummin suuri yleisö olisi nähnyt Jim Morrisonin elävänä lavalla.

2000-luvulla Live Fast – Die Young -mentaliteetilla ei ole enää käyttöä. Mikään levy-yhtiö ei katsele päihdeongelmaista, joka missaa keikkoja, sekoilee lavalla ja vieläpä kuolee nuorena. Nykyisin rokkarin elämännuora saakin muodon: Take it Easy – Live Long.

…ja Gommi. Karvaiset eläimet mainostavat City-lehdessä tv-lupamaksua, koska ne herättävät 80-luvulla syntyneessä opiskelijaväestössä sympatiaa ja halun vaalia kotimaista kulttuuria. Kampanja tasapainoilee hyväntuulisen ironian ja kosiskelevan keski-ikäisyyden ohuella rajalla.

Tänään aamulla Radio Yle 1:llä haastateltiin Helsingin Sanomain vastaavaa päätoimittajaa Janne Virkkusta. Jossain vaiheessa haastattelija kysyi, onko HS:n ulkoasu-uudistuksen tarkoitus tehdä paperilehdestä enemmän nettilehden kaltainen. Virkkunen kierteli taitavasti, muttei selvinnyt kuiville: tulkitsin vastaukseksi ”kyllä”, vaikka hän kovasti yritti selittää päinvastaista.

Jäin miettimään, kuinka moni kuulija mahtoi huomata päätoimittajan eksymisen. Voi olla että korva harjaantuu, kun on itse joutunut vastaamaan toimittajan kysymyksiin puutaheinää, koska ei halua sanoa suoraan asioiden todellista laitaa. Poliitikot tekevät sitä joka päivä.

Tästä puhuttiin myös aamun toisessa mediahelmessä: Knalli ja Sateenvarjo -kuunnelman jaksossa Erikoisyksikön virkamiehet sössivät valtakunnaneliitin influenssarokotusten tilalle totuusseerumia. Seurauksena poliitikot puhuvat totta ja Britannia syöksyy kaaokseen.

Tämän päivän mediapelissä ei pärjää markkinointiosaamisella. Kauppatieteellisen koulutuksen saaneet osaavat kyllä toistaa mantroja ja yhdistellä niitä toisiinsa luontevan oloisesti, mutta pärjääminen loppuu kun tiehen tulee mutka.

Luonnontieteilijöistä vain niillä on toivoa, jotka hallitsevat kaaos- ja peliteoriat; millään muulla on turha yrittää hahmottaa vaikkapa sitä toden ja valheen välissä olevaa kuuluisaa harmaata aluetta.

Filosofi kompastuu heti kättelyssä, kun väittää ettei totuus ole suhteellinen käsite.

Julkiset puheenvuorot eivät ole juuri koskaan täysin totta. Ne esittävät, kuka mitäkin. TJEU: http://www.espoonteatteri.fi/?page=324

Jos haluat markkinointiviestinnän ammattilaiseksi tai ymmärtää yhteiskuntaa pintaa syvemmältä, on kaksi opiskelualaa ylitse muiden: sodankäynnin strategia sekä kirjallisuus. Molemmissa sallitaan valehtelu ja hämäykset, jos rivien välistä tai syntyneiden aukkojen yhteisvaikutuksena sanoma on mennyt perille ja sota voitettu.

Törmäsin netissä Jaakko Tuusvuoren (1998) artikkeliin ”Päihtymys ja kirjoitus”. Hän pohtii päihtymyksen sanallistamista. Miten artikuloida tai kirjoittaa niin voimakkaasta kokemuksesta kuin päihtymys, siten että sen todellinen kokemuksellisuus taipuu sanoiksi. Yleensä voimakkaiden kokemusten sanallistaminen pikemminkin ”tavataan ajatella pakeneviksi tai puhumisesta pilaantuviksi”.

Suomenkieli tarjoaa notkeutta ja runsaat ainekset humalasta puhumiseen. Humalakeskeisyys kulttuurissamme on luonut piirteikkäitä sivumakuja kielelliseen ilmaisuun. Humalan vivahteikas kuvaaminen vaatii silti kielellistä harjaantuneisuutta ja omakohtaisia kokemuksia. Huolimatta suomenkielen ilmaisuvoimasta ei kulttuurisiin tapoihimme kuulu humalakokemusten estetisointi. Jo puhuminen Hemingwayn tapaan ”kylmän oluen ensipuraisusta” tulkitaan elitismiksi. Suomalaisen humalan sanallistamisen tavoittamiseksi tulisi nauhoittaa muisteluita työpaikkojen pikkujouluista tai kevätretkistä. Ne ovat täynnä hersyviä kuvauksia riemusta, ilosta, häpeästä, surusta ja lukuisista muista tunteista.

Huumeiden avulla päihtymyksen kirjoitetussa sanallistamisessa Tuusvuori näkee ilmaisuvoimaisimpana romantiikan ajan ja päätöksen 1950-luvun beatnikkien käynnistämässä viimeisessä aallossa. Tämän jälkeen populaarikulttuuri varasti aihealueen. Jonkinlaisen pelkistyksen Tuusvuoren ajatuksista voisi tehdä lyhentäen sen muotoon: Baudelairesta Kerouackiin. 1800-luvun alun ja puolivälin kulturellit saivat nauttia erilaisia päihteitä ilman leimautumista tai pelkoa rangaistuksista. Tämä mahdollisti kokemusten ja huumaavien aineiden vaikutusten kuvaamisen siten, miten ne vaikuttavat ihmisen paljaaseen tajuntaan ja kuinka kemikaalit liikuttavat sitä.

Itselleni kirjallisesti läheisiä ovat viimeisen aallon beatnikkien suodattumattomat narkomaanikuvaukset. Ne sekoittuvat Kerouackin, Ginsbergin ja Burroughsin hurmokselliseen spontaanin luovuuden ylistykseen. Päihdyttävämpää kirjallisuutta ei tietääkseni ole tehty.