Yhteiskunta

Euroopan unioni saa Nobelin rauhanpalkinnon. Niin sai aiemmin myös Yhdysvaltain presidentti Barack Obama. Palkittuja yhdistää vähäiset ellei olemattomat näytöt rauhantyössä, suuret näytöt asemyynnissä ja ja asema poliittisen eliitin kultapoikina.

Uuden Suomen toimittajan Teemu J. Kammosen mukaan "oikea valinta ja oikeat perusteet". Kammonen myös sanoo, että "EU kykenee pitämään etnisen ylpeyden palon aisoissa".

Olisin tyytyväinen, jos Nobel-komitea olisi palkinnut postuumisti vanhan kunnon Hiili- ja teräsyhteisön, joka oli luomassa Saksan ja Ranskan välistä yhteisymmärrystä toisen maailmansodan jälkeen. Hiili- ja teräsyhteisö loi rauhaa Eurooppaan.

Nykyisellä liittovaltion suuntaan kehittyvällä Euroopan unionilla ei ole mitään tekemistä rauhan ja vakauden kanssa.

EU ajaa vallanhimossaan ja suuruudenhulluudessaan jäsenmaitaan kohti sisäisiä konflikteja. Kreikassa yli puolet nuorista on vailla työtä ja uusnatsipuoluetta kannattaa viidesosa kansasta. EU ajaa kreikkalaisia etniseen konfliktiin. Espanjan liittovaltio natisee liitoksistaan. Missään kansalaiset eivät halua hylätä kansallivaltiotaan.

Euroopan rauhan takasivat kylmän sodan aikana kahden ei-eurooppalaisen supervallan ydinaseet. Taustalla oli pelko molemminpuolisesta täystuhosta, joka on saanut nimen kauhun tasapaino. Toinen merkittävä tekijä oli Nato, joka toimi itäisen vaikutusvallan vastavoimana.

Väite nykyisestä EU:sta rauhanprojektina on federalistien propagandaa, jolla perustellaan kansalaisille kansallisvaltioiden alasajo. Nobel-komitean päätös on ennen muuta poliittinen. Sillä halutaan osoittaa tukea Euroopan unionin nykyiselle linjalle.

Romanialaisprofessorit ehdottivat vuonna 1948, että Nobelin rauhanpalkinto olisi tullut myöntää Neuvostoliiton ulkoministerille Vjatsheslav Molotoville.

Perusteluina professorit esittivät "Molotovin pyrkimykset turvata rauha ja demokratia toisen maailmansodan aikana ja jälkeen".

Nobel-komitean mukaan palkinto myönnettiin EU:lle sen historiallisesta roolista maailmansodan jälkeisen Euroopan yhdistämisessä ja rauhan rakentamisesta kylmän sodan jälkeen.

Miltähän professorien perustelu olisi kuulostanut Baltiassa ja Itä-Euroopassa vuonna 1948?

Miltähän Nobel-komitean perustelu kuulostaa Kreikassa ja Espanjassa vuonna 2012?

Pääministeri Jyrki Kataisen mukaan "on kaikki syy olla iloinen siitä, että me suomalaiset saamme olla tällaisessa integraatiossa mukana vaikuttamassa ja rakentamassa vakautta".

Fantastista. Voi tätä nettomaksajan kreisibailausta. Kyllä nyt norjalaisia harmittaa.

Kreikan uusnatsit saavat kiittää Euroopan unionia siitä, että saavat olla "mukana vaikuttamassa ja rakentamassa vakautta".

Historia toistaa itseään. Roomalaiset juhlivat korostetusti imperiuminsa luomaa rauhanaikaa, Pax Romanaa, vaikka silloiset ajattelijat näkivät, kuinka mätä imperiumi on.

Aivan kuten Rooma aikanaan, nykyinen Euroopan unioni on rakennettu valheelle rauhan ja demokratian edistämisestä.

Meitä poliitikkoja ja poliitikoiksi pyrkiviä arvostellaan usein väittämällä, että emme ole tehneet päivääkään oikeaa työtä. Jotkut ovat, jotkut eivät. Ne, jotka voivat, ryhtyvät kilvan kehumaan omia kokemuksiaan leipureina ja raksamiehinä.

Minullakin on kehuskelumahdollisuuteni. Ennen toimistotöihin siirtymistä sain ensimmäiset työkokemukseni kunnan palveluksessa, Tampereen viheralueiden kunnossapitotöistä: nurmikon haravoinnista, rikkaruohojen kitkemisestä, puistojen roskisten tyhjentämisestä. Rankkaa työtä sateisissa lähiöissä, joissa työnantaja käski varomaan käytettyjä neuloja.

Tällaiset poliitikkojen nuoruuden kesätyötarinat ovat yleensä melko epätoivoisia, eivätkä ne tee akateemisesta toimistokäytävien tallaajasta uskottavaa duunaria. Pyörähdykseni kunnan ruumiillisen työn osastolla oli kuitenkin opettavainen niin hyvässä kuin pahassa. Jos yleinen tilanne vastaisi minun kokemustani, työelämä saattaisi näyttää tältä:

- Miehet ja naiset osoitettaisiin heti rekrytoinnin jälkeen suoraan omiin tehtäviinsä kysymättä mitään heidän taidoistaan, valmiuksistaan ja kiinnostuksen kohteistaan.
- Työajat eivät joustaisi tippaakaan riippumatta työntekijöiden elämäntilanteista ja asiakkaiden tarpeista.
- Työtä tehtäisiin aina olosuhteista riippumatta, vaikka seurauksena olisi pitkiäkin sairauslomia.
- Työtä tehtäisiin hitaasti epäkäytännöllisillä ja epämukavilla tavoilla, jos työskentely sillä tavalla näyttäisi tehokkaammalta.

Onneksi kaikki kunnat ja kuntien työt eivät ole samanlaisia, mutta joitakin yleisiä ongelmia voi hahmottaa esim. TEM:in työolobarometrista. Sen mukaan kuntien ongelmia ovat mm. liiallinen määräaikaisten työsuhteiteiden käyttäminen, työntekijöiden kokemus sukupuolten epätasa-arvosta ja voimavarojen puute työn vaativuuteen nähden.

Työelämä ylipäätään on muutoksessa. Suuret ikäluokat eläköityvät, luova ja työntekijän persoonallista panosta vaativa työ korvaa osin ruumiillista työtä, työuria pidennetään, pätkätyöt ja erilaiset freelancer-työt yleistyvät.

Kunnallisvaaliehdokkaat - itseni mukaan lukien - tuskin vilpittömästi voivat luvata kunta-alan työntekijöille paljon nykyistä suurempia palkkoja ja aikaisia eläkepäiviä ja pitää lupauksiaan. Tärkein tavoite lopulta onkin turvata kuntalaisille hyvät palvelut käytettävissä olevilla resursseilla. Kun tätä tavoitellaan, pitää samalla pitää huolta siitä, että näiden palveluiden tuottajat ja kuntien tärkein voimavara, työntekijät, viihtyvät ja jaksavat työssään.

Harvalla poliitikolla on kattavaa, omakohtaista kokemusta kaikista erilaisista työn muodoista ja muutoksista. Hyvä poliitikko kuuntelee erilaisten töiden tekijöiden tarpeita ja ajatuksia työn parantamisen mahdollisuuksista - ja muistaa kuunnella kaikkia, ei vain äänekkäimpiä tai niitä, joilla on eniten resursseja viedä lounaille ja järjestää hienoja seminaareja.

Kesätöissä duunarina 2008.

Palkoista ei ole ollut tapana puhua Suomessa. Sotienjälkeisen ajan ja aina viime lamaan asti kaventuneiden luokkaerojen ja pienten paikkakuntien maassa palkalla kerskumista ei olla katsottu hyvällä.

Monelle ansiotason kertominen on myös ollut häpeällistä. Vaikka pienet tulot eivät ole yhtä kuin huonosti hoidettu elämä, luokka-asemiin liittyvien stereotypioiden välttämiseksi varsinkin monet alempiin tuloluokkiin kuuluvat ovat välttäneet palkastaan puhumista.

Tilanne vaikuttaa kuitenkin olevan muuttumassa. Paskoja harjoittelijapalkkoja ja freelancer-palkkioita sekä tienaa tonni-työdiilejä kritisoidaan julkisesti. Pätkätyömarkkinoilla ja työvoimahallinnon palveluissa seilaavien kärsivällisyys alkaa olla loppu.

Ja hyvä niin.

Suomessa on syytä puhua enemmän palkoista.

Vaikka Tilastokeskuksen numeromaailma vaatiikin vähän tottumista, on palkkataulukkojen selaaminen erittäin mielenkiintoista puuhaa. Yleisesti oletetaan, että palkkasumma heijastaa tietyn ammatin vaativuutta, vaadittavan koulutuksen tasoa, vastuun määrää ja vaikeutta. Palkkataulukot kertovat kuitenkin myös paljon muuta. Tarina palkasta on ennen kaikkea kertomus suomalaisen luokkayhteiskunnan rakenteesta, julkisista palveluista ja sukupuolesta.

Lokakuussa 2011 kokoaikaisten kuukausipalkkaisten palkansaajien säännöllisen työajan ansio oli miehillä keskimäärin 3 729 euroa ja naisilla 2 913 euroa yksityisellä sektorilla. Kuntasektorilla vastaava luku oli miehillä 3 319 euroa ja naisilla 2 728 euroa.

Molempien sektoreiden sisällä on tietenkin omat ääripäänsä. Yksityisellä puolella suurimmat tulot, ei kovin yllättäen, kuuluvat johtajille ja erityisasiantuntijoille, kun palvelu- ja myyntityöntekijät löytävät itsensä toisesta päästä.

Ketkä sitten löytyvät palkkatilastojen ääripäissä kuntapuolella? Kuntien tulovoittajia ovat johtajat ja ylimmät virkamiehet. Toisesta päästä löytyy muun muassa katujen puhtaanapidon ja jätehuollon työntekijät, siivoojat sekä avustustehtävissä lasten, nuorten ja vanhusten kanssa työskentelevät.

Jos tilastoja jaksaa selata vähän lisää, huomaa myös että sukupuolittunut työnjako elää ja voi hyvin Suomen kunnissa. Sihteerit, hoitajat, lastentarhahoitajat, ruokahuollossa työskentelevät, koulukäyntiavustajat ovat valtaosin naisia.

Tiesitkö muuten, että vuonna 2010 kerättyjen tilastojen mukaan Suomessa työskentelee 1084 apulaisosastonhoitajaa, joista 95% on naisia? 343:sta avustajasta 93% on naisia ja tehtäväkohtainen palkka 1686 euroa. 453:sta erityisavustajasta 95% on naisia, joiden palkka 1735 euroa.

Muun muassa kaikista arkisto- ja asiakaspalvelusihteereistä, erityiskoulunkäyntiavustajista, erityissosiaalityöntekijöistä, esiluokan opettajista, etuuskäsittelijöistä, hallintosihteereistä, hammashoitajista, henkilökohtaisista avustajista, hoitajista, hoitoapulaisista, iltapäiväkerhon ohjaajista, johdon sihteereistä, kanslisteista, keittiöapulaisista, keittäjistä, kiertävistä erityislastentarhan opettajista, kodinhoitajista, kotiavustajista, koulunkäyntiavustajista, kätilöistä ja laboratoriohoitajista yli 90% oli naisia.

Itse asiassa kaikista kunnilla töissä olevista 440 000 henkilöstä ⅘ on naisia. Poikkeuksiakin löytyy. Kuntatyönantajien mukaan vain 11% kaupunginjohtajista oli naisia. Heidän tehtäväkohtainen palkkansa oli 8119 euroa kuukaudessa.

Julkiset palvelut tuotetaan pitkälti naisten voimin. Kuntien työnantajapolitiikka on siksi olennaisesti myös naisten työnantajapolitiikkaa ja siten keskeistä sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseksi.

Kun kunnat aliresurssoivat julkisia palveluita ja käyttävät sijaisia, avustajia ja harjoittelijoita pätkätyösopimuksilla kärsii muun muassa lastensuojelu, vanhustenhuolto ja opetus. Niin kärsivät myös työntekijät, jotka joutuvat venymään kun tekeviä käsipareja ei ole tarpeeksi.

Sukupuolittunut työnjako yhdistettynä matalaan palkkatasoon etenkin lasten, nuorten ja vanhusten parissa työskentelevien keskuudessa on merkittävä syy miesten ja naisten väliselle palkkakuilulle. Mikä pahempaa, se viestii myös siitä, että näiden ammattilaisten työtä ei arvosteta.

Oikeisto puhuu paljon kestävyysvajeesta, mutta poliittista tahtoa parantaa esimerkiksi hoitotyötä tekevien palkkatasoa ja resurssoida elintärkeitä palveluita riittävästi ei tunnu löytyvän. Ilman suunnanmuutosta kunnista tulee sukupuolten välisen epätasa-arvon ylläpitäjiä.

Kuntien on edistettävä samapalkkaisuutta parantamalla palkkatasoa kunnallisilla matalapalkka-aloilla. Työsuhteiden ketjuttaminen ja palkattomien harjoittelijoiden väärinkäyttö on lopetettava.Yksityinen sektori on tähän asti epäonnistunut palvelutuotannon tehostamisessa laatua heikentämättä, joten kuntien rooli työnantajana tulee pikemminkin korostumaan. Resursoimalla riittävästi varoja palveluiden tuottamiseen ja hoitoon kunnat työllistävät ja parantavat samalla jo töissä olevien naisten hyvinvointia. Kun valtiot ja yritykset eivät investoi, kuntien on otettava vahvempi rooli taantumaan vastaamisessa. Työllisyyttä edistäviä investointeja on suunnattava ennen kaikkea naisvaltaisille aloille.

Siksi vaaleissa on puhuttava palkoista.