Yhteiskunta

Ylen tutkivan journalismin ”timantti” MOT käsitteli eilen dopingaineiden, erityisesti steroidien käyttöä. Ohjelma alkoi kaikkien sosiaalisen ongelmakonstruoinnin ohjeiden mukaisesti: pelottavaa musiikkia ja vähintään kaksi kertaa liian suuria lukuja: ”Suomessa jopa 20 000 henkeä käyttää anabolisia steroideja.” Sitten pyöritetään Tommyn tarinaa, joka edustaa marginaalista käyttäjäryhmää. Näitä koristamaan käytettiin tullin takavarikkolukuja. Tämä kaikki oli aivan täyttä huttua! Kaiken kukkuraksi spottaan itseni ohjelmasta, johon en ole antanut haastattelua! Saankohan sanoa tässä, että mitä fittua? (laitoin sanan vittua f-kirjaimella, niin ei näytä niin pahalta – pirullisen ovelaa).

Kaikki viimeisen viiden vuoden aikana tehdyt tieteellisesti kestävät kyselyt (mm. Kunttu & Huttunen 2008; Mattila ym. 2009; Myllyniemi 2009; Mattila ym. 2010; Hakkarainen ym. 2011) kertovat enintään noin yhden prosentin nuorista aikuisista ja aikuisväestöstä joskus kokeilleen anabolisia steroideja (alle 18-vuotaista vain hyvin harva). Tämä tarkoittaa numeroina sitä, että noin 30 000-40 000 henkilöä on joskus elämänsä aikana kokeillut steroideja. Kun sitten katsotaan viimeaikaista käyttöä, romahtaa luku dramaattisesti. Sofistikoitunut tilastotutkimuksiin pohjaava arvio voisi olla, että aivan maksimissaan 5000–10 000 henkilöä käyttää tällä hetkellä steroideja. Tuokin arvio on hurjasti yläkanttiin. Kun otetaan vertailukohdaksi vaikkapa kannabiksen elinikäiskäyttö, niin aikuisväestöstä 17 prosenttia on joskus kokeillut kannabista. Luku viimeisen vuoden aikana putoaa jo 4,5 prosenttiin ja viimeisen kuukauden aikana 1,5 prosenttiin. Seuraten kannabiksen logiikkaa, on anabolisten steroidien käyttäjiä tällä hetkellä noin 3000–4000. Ruotsissa muuten tuoreimman väestötutkimuksen mukaan luku on myös tuo samainen 1 prosentti aikuisväestöstä, vaikka MOT yritti Ruotsin vankipopulaatioluvuilla johtaa katsojaa harhaan. Suomessakin on vankipopulaatiossa saatu korkeampia lukuja kuin väestötasolla, mutta kun koko väestö nyt ei yksinkertaisesti satu istumaan linnassa.

Tullin takavarikkolukujen kasvu täyttä on totta. Mutta se kertoo ainoastaan siitä, kuinka paljon tulli saa kiinni dopingaineita, ei yhtikäs mitään käytön yleisyydestä. Tullimies unohti kertoa, että koko steroidien hankintakuvio on muuttunut täysin 2000-luvulla. Aiemmin takavarikoidut aineet tulivat idästä ja isoina erinä. Ne tarttuivat poliisin haaviin, mutta nykyisin steroidit tilataan netin kautta ja napataan kiinni Helsinki-Vantaalla. Tullin takavarikkotilastoja on siis nostanut koko kaupan luonteen perustavanlaatuinen muuttuminen – ei mikään muu. Välilliset indikaattorit eivät koskaan kerro oikeastaan mitään käytöstä, vaan lähinnä lainvalvontaviranomaisten panostuksesta ja sattumista.

Vuonna 2006 Suomen tulli takavarikoi Kiinasta tulleen 11 miljoonan pillerin ja ampullin erän. Se oli läpikulkumatkalla johonkin, muttei Suomeen. Eli tuona vuonna jokainen suomalainen, vauvasta vaariin, ei ollut aikonut vetää steroideja, vaan tullin haaviin tarttui yksi isompi mälli. Luojan kiitos, ettei MOT:n toimittaja tehnyt jaksoa sinä vuonna, sillä silloin hän olisi varmaan ennustanut maailman loppua!

Ei myöskään ole kovin yllättävää, ettei ohjelmassa haastateltu poliisia, sillä tullin takavarikkomäärien noustessa, ovat vastaavasti poliisin luvut laskeneet. Syy on sama: kaupan siirtyminen nettiin ja aineiden havaitseminen jo rajalla. Että semmoista muutosta rikollisuuden kohdalla. Tämä ei varmaan mahtunut ohjelma-aikaan tai jotain. BTW: OTT Heini Kainulainen julkaisi alkuvuodesta erinomaisen tutkimuksen dopingrikoksista. Löytyy myös netistä ja mukana edellinen sekä paljon muuta.

Tommy oli yksi käyttäjä, sellainen jota kutsun tutkijakollegani Mikko Piispan kanssa ”heavy useriksi”. Arviomme tutkimuksessamme, että heidän osuutensa on enintään 5 prosenttia käyttäjistä. Olipa siis todellinen keskiarvokäyttäjä – huh huh. Täysin absurdi veto vahvistaa stereotypiaa steroidien käyttäjistä, joka ei vastaa lainkaan todellisuutta. Tommy oli ääriesimerkki, ei mikään weberiläinen ideaalityyppi, keskiarvo, käyttäjästä. Tarjoamalla täysin vino kuva, luodaan stigma, leimataan joku ihmisryhmä poikkeavaksi.

Mutta mitä tällainen journalismi on? Miksi laatuohjelma tarjoaa tuutin täydeltä tuubaa? En nyt ensisijaisesti tarkoita sitä, että minua ei ole koskaan MOT-ohjelmaan haastateltu, vaan käytetty lupaa kysymättä toisen ohjelman materiaalia – sekin toki on korkealaatuista ja eettistä journalismia! Mutta kysyn nyt, mikä motiivi on rakentaa uhkakuvaa, joka perustuu yhden lisensiaattityön internet-kyselyyn, jonka yleistettävyyden tieteellinen arvo liikkuu nollan ja täyden nollan välissä? Sosiaalisen konstruktionismin saralla tällaista puuhastelua kutsutaan moraaliurakoinniksi, ja sen tekijöitä moraaliurakoitsijoiksi.

Entäs ohjelmassa rakenneltu tarve kriminalisoida käyttö? Sen perustelut oli ilmeisesti varastettu joltain alakoululaiselta lapselta. Onko mitään järkeä peräänkuuluttaa kriminalisointia? Se ajaisi tämän "20 000” käyttäjän joukon pois terveydenhuollon piiristä ja heistä tulisi rikollisia? Lainsäätäjä ymmärsi tämän vuonna 2002 ja juuri siksi (näihin argumentteihin nojaten) käyttöä ei kriminalisoitu. MOT:n toimittaja ei tajunnut.

Voihan vuohen vehkeet mitä tässä maassa puuhastellaan journalismin nimissä! Jos nyt sitten jotain positiivista yrittää kaivaa, niin johan tulee tammikuussa minun ja Piispan Mikon laaja tutkimus tarpeeseen.

Nyt jotain kiukkuista musiikkia ja suositan seuraavaan MOT:n jaksoon Hannu Karpoa toimittajaksi!

Vuosi oli 1988, kun lampsin elokuisena aamuna kohti Itäkeskuksen lukiota – ensimmäinen päivä lukiolaisena siinsi edessä. Pistin oikein reteesti tupakaksi alamäessä joka johtaa koululle, sillä tupakka oli sen ajan tapa erottautua jonkinlaisena kvasi-pahiksena. Kaikki kovat jätkät ja mimmit polttivat. Olin minäkin satunnaisesti tuprutellut jo ennen tuota päivää, mutta sinä päivänä päätin aloittaa tupakoinnin. Ajatus sinetöityi ensimmäisen lukiopäivän kuluessa, kun koulun kulmalla olleelle tupakkapaikalle kerääntyvät röökaamaan lähes kaikki kaverini, sekä koulun uusista oppilaista viileimmän oloinen porukka.

Aika oli toinen, tupakan ostoikäraja 16 vuotta ja muutoinkin terveysintoilu oli paljon nykyistä laimeampaa. Joka välitunti noin neljännes luokkatovereistani kokoontui tupakkapaikalle, eikä siihen tuolloin juuri puututtu – olimmehan monet laillisessa iässä röökaamaan. Tuolloin minulle syntyi sekä riippuvuus nikotiiniin että tapa polttaa. Sillä polulla kuljen edelleen 23 vuotta myöhemmin.

Olen pitänyt kaksi tupakkalakkoa, vuosina 1998 ja 1999. Molemmat olivat tosiaan taukoja polttamisessa, sillä tuolloin halusin treenata itseni kesän futiskautta varten kovaan iskuun. Korvasin tupakan tuolloin juoksemalla intensiivisen lenkin aamulla ja illalla. Välillä juoksin myös päivällä, jos vierotusoireet nikotiinista olivat liian ilkeät. Noilla kerroilla ja muutaman muun lyhyen tupakkilakon aikana olen huomannut, että parannus hapenottokyvyssä on merkittävä jo muutaman viikon jälkeen, tai ainakin kokemus siitä että ilma kiertää paremmin. Ilmeisistä koetuista hyödyistä huolimatta olen lopettanut molemmat lakot kesän korvalla. Viimeisen reilun 10 vuoden aikana en ole lakkoja pitänyt, vaikka välillä olenkin vähentänyt polttamista käyttämällä nuuskaa korvaushoitona. Metodi, jonka avulla tutkimusten mukaan 2000-luvun alussa yli 5 prosenttia tupakoijista pääsi Ruotsissa eroon röökistä.

Ystäväni ja eräs akateeminen mentorini Juha Partanen kirjoitti Yhteiskuntapolitiikka lehdessä vuonna 2002 omasta sikarin poltostaan seuraavasti:

”Makuelämyksen ja aivojeni kaipaaman nikotiinin lisäksi tupakointi tarjoaa muitakin iloja. Olen oppinut nauttimaan savun estetiikasta. Savu tekee näkyväksi hengityksen, jokaisen elävän olennon perustoiminnan. Kun poltan, tulen tietoiseksi siitä, että hengitän, olen elossa. Puhallan savun suustani, hengitykseni aaltoilee ympärilläni, muotoutuu kuulaiksi pilviksi ja taipuisiksi köynnöksiksi, keijujen kiharoiksi; puhaltamani savu ja suoraan sikarista lähtevä sinertävämpi savu kietoutuvat toisiinsa ja kohoavat kohti korkeutta. Puristan huuleni kevyesti yhteen, muovaan pieniä savurenkaita, jotka hitaasti hajoavat. Savu on aineista haurain. Keveydessään ja aineettomuudessaan, arvaamattomissa liikkeissään se on mielikuvieni ja haaveitteni kaltainen.”

En omaa yhtä kaunokielistä kynää kuin Juha, mutta hän tiivistää elegantisti tupakoinnin estetiikan. Ikävä kyllä tuo estetiikka ja tietty hedonistinen nautinto ovat ainoita positiivisia asioita, joita tupakoinnista löytyy. Vuonna 2008 käydessäni maksimikuntotestissä, oli hapenottokykyni tasolla erinomainen – sykkeen olleessa yli 190, saivat keuhkoni vielä lisävääntöä hapenottoon. Mittaajan tuomio oli kuitenkin tyly: olet juuri siinä iässä, että kohta tupakka olkaa tosissaan painamaan näitä tuloksia alaspäin – jos haluat säilyä lähelläkään nykykuntoa, lopeta.

Tunnen erittäin hyvin tupakan yksilölliset ja kansanterveydelliset haitat. Ystäväni ja kollegani Tommi Hoikkala irvailee minun olevan terveystajuton, muun muassa koska tupakoin – (enkä syö hänestä riittävästi raastetta ja salaattia). Faija taas kuittailee toistuvasti hajuhaitoista, kun heillä käyn kylässä. Sosiaalinen paine on tärkeä elementti, mutta tupakka on liian henkilökohtainen asia lopetettavaksi sen vuoksi. Kyse on tavasta, tottumuksesta ja rituaalista, joka on kiertynyt osaksi elämänhistoriaani.

Sukupolveni nuoruuden eetosta kuvaavat hyvin Rollarien sanat “Well he can't be a man 'cause he doesn't smoke”. Kun nyt kelaan takaisin tuohon elokuiseen aamuun vuonna 1988, jolloin kaivoin sinisen Belmont-askin taskustani, en varmaan tekisi mitään toisin, sillä tupakka toi tuolloin merkittävää sosiaalista pääomaa. Mutta pohtiessani muuten omaa tupakointiuraani, tunnustan sen olevan elämäni epärationaalisinta ja typerintä aluetta. Sen ajatteleminenkin jo korpeaa!

Ensi vuonna, toukokuussa, täytän tasavuosia. Olen salaa ajatellut tuolloin lopettavani. Jotain olennaista tupakan fyysisestä ja psyykkisestä koukuttavuudesta kertoo, että tällaistakin asiaa pitää ajatella salaa. Ihmismieli – on se kyllä kummallinen apparaatti.

Kuulun sukupolveen, joka istui lapsena TV:n ääressä seuraamassa Matti Nykäsen voittokulkua mäkihypyssä. Se oli sitä vanhan Suomen aikaa, jolloin jopa kaltaiseni urbaani urheilufani jaksoi syttyä perinteisistä talvilajeista. Komeiden ilmalentojen rinnalla alkoi tietenkin jo tuolloin elää toinen kuva mäkikotkasta: juovuksissa sekoileva ja toikkaroiva nulikka, jolla nousi menestys hattuun.

Matin hyppyuran jälkeen hänestä tuli ensimmäisiä uuden ajan keltaisen lehdistön ja 7-päivää kaltaisten roskalehtien kansikuvapojista. Lehdet maksoivat ja Mattihan lensi, korkealla ja kovaa – koko kansan klovnina. Hän siirtyikin lentämään mäestä julkisuuden valokeilaan. Se oli paikka, jossa Matti oli nuoresta pojasta saakka kasvanut ja elänyt.

Eilen Matti Nykänen istui Ylen Mansikkapaikka -ohjelman pitkässä henkilöhaastattelussa. Toimittajana oli Jussi-Pekka Rantanen. Itselläni haastattelu pyöri taustalla äänettömänä ja lueskelin Nousiaisen Miikan Metsäjätin viimeisiä sivuja. En halunnut pistää telkkariin ääntä, sillä Matin kiusaaminen on mennyt yli jo vuosia sitten – myös hänen karnevalistinen arvonsa on enää nolla. Samassa puhelin pirahti ja luottoystäväni Pete karjui, että nyt Salasuo putkeen ääntä! Aloin seurata haastattelua. Mies jota haastateltiin, oli sympaattisen oloinen ja puhui eri kieltä kuin Matti Nykänen, mutta Matti se silti oli.

Vaikka mäkihyppy onkin suurten ikäluokkien tavoin eräs seuraavina vuosikymmeninä katoava luonnonvara, annan edelleen sekä nuoruuden myötäkokemisen että urheiluhistorian kautta erittäin suuren arvon Matin urheilu-uralle. Mutta hänen elämänsä kannalta eilinen haastattelu ja viinasta irti pääseminen, kisaavat tasaveroisesti mitalien rinnalla. Koin kylminä väreinä empatian tunteen, kun Jussi-Pekka Rantasen kysymyksiin vastaili tasapainoisen oloinen Matti Nykänen – tasapainoisen oloinen on hänen kohdallaan lause, jota en itse uskonut koskaan lausuvani tai kirjoittavani.

Alkoholitutkimuksessa tavataan sanoa, että alkoholisti pääsee viinasta eroon tulemalle uskoon, rakastumalla tai kuolemalla. On mieltä hersyttävää nähdä Matti kaikkien näiden vuosien jälkeen jaloillaan ja rakkauden pelastamana. Olen vilpittömän iloinen Matin puolesta.

Kotka on lopulta laskeutunut.

Tihrustan parhaillaan ”Wired” nimisen yhdysvaltalaisjulkaisun sivua. Tämä on lehti, jonka veikkaan usean aikaansa seuraavan kolmekymppisen tuntevan, mutta minulle se taas on ihan vieras, sain kollegalta. Voin tietysti puolustautua sanomalla, että minulla 40v onkin jo kohta kulman takana ja ET-lehti alkaa tässä vaiheessa kiinnostaa enemmän. No joo, olen kalkkis tai en, niin zoomailen joka tapauksessa juttua, jossa on jenkkilän kartta ja siihen on piirrelty neliötä, pallukoita ja rukseja.

Sivun yläreunassa kerrotaan, että kyseessä on kartta, joka kuvaa amerikkalaisten viha-rakkaus -suhdetta marihuanaan. 14 700 ihmistä vastasi lehden kyselyyn ja kartta on tehty sen pohjalta. Vaikka tämä juttu ei pohjaa tieteellisen metodologiaan, niin sen piirrokset kertovat ihan kiinnostavia asioita. Mikäli tulkitsen oikein, on punaisessa laatikossa kussakin osavaltissa langetettava sakko per unssin, eli reilun 28 gramman marihuanan hallussapidosta. Se on jo pieni kasa heinää. Lila loota taas on vankilatuomion maksimipituus, mikäli unssi löytyy vaikkapa repusta tai mistä muualta tahansa – hallusta kuitenkin. Sitten on punaisia rukseja, jotka symboloivat osavaltiota, joissa lääkekannabis on sallittua.

Kellekään ei liene yllätys, että itä- ja länsirannikko ovat täynnä punaisia rukseja lääkekannabiksen merkiksi. Koko keski-länsi sekä hillbilly -osasto etelässä eivät marihuanaa lääkkeenäkään katsele. Tässä tosin piilee sellainen juju, että esimerkiksi etelävaltiossa hamppua kasvaa aina rikkaruohoksi saakka. En jaksa uskoa, että moni MS-tautia sairastava tai sietämättömistä hermostokivuista kärsivä jättää hamput poimimatta lainsäädännön takia. Kyseessähän kun on aina 1940-luvulle saakka eräs Yhdysvaltojen yleisimmin käytetyistä kipulääkkeistä – ei taatusti ole kotilääkintä mihinkään kadonnut 70 vuodessa.

Rangaistuksen osalta löytyy loogisia, vähemmän loogisia ja melko kajahtaneita osavaltioita. Kaliforniassa lääkekannabis on sallittua (hiljan heinän laillistamisesta äänestettiin). Siellä unssin hallussapidosta tulee sakkoa 100 dollaria ja vankilaan ei tuolla määrällä ole asiaa. Washington DC sallii kannabiksen lääkekäytön, mutta ilman reseptiä tulee myös 1000 taalaa sakkoa ja maksimissaan 6 kuukautta linnaa. Rhode Islandilla sakkoja tulee vain 100–200 dollaria, mutta häkki saattaa heilahtaa koko vuodeksi. Nykissä ei lääkekäyttöä laillisesti sallita, mutta unssista selviää 100 taalan sakoilla.

Halvinta marihuana on siellä, missä siitä saa kovimmat rankkarit, eli keski-lännessä ja etelävaltioissa. Siellä 28 grammaa irtoaa noin satasella. Tämä johtunee siitä, että kyseisillä alueilla hamppu kasvaa luonnonvaraisena ja sitä oli ennen huumeiden vastaista sotaa pellon pientareet pullollaan. Kallein unssihinta on Pohjois- ja Etelä-Dakotassa, jossa siitä saa pulittaa yli 500 dollaria.

Karttaa katsellessa tulee äkkiä mieleen Eurooppa. Yhdysvalloissa osavaltiokohtainen huumausainepolitiikka vaikuttaa olevan aivan yhtä hajanaista kuin vanhalla mantereella – siis juuri sellaista pyhää vihaa ja suurta rakkautta. Mutta opinko tästä aivan liian pienellä printatusta kartasta jotakin uutta? Oikeastaan sen, että ihan samanlainen sekamelska marihuanan suhteen on myös Atlantin tulla puolen. On lääkettä, huumetta, euforiaa, vankilaa, salakuljetusta, laittomia markkinoita, sakkoja ja kaksinaismoralismia – tuttua, hyvin tuttua settiä.

Tänään en aio laitta suositukseksi J. Karjalaista, vaikka otsikko siihen voikin viitata. Sen sijaan, ja jälleen kerran, runttaan Steve Earleä, koska ensi tiistaina pääsen nauttimaan yber-kiireisen vuoden huipentumasta, kyseisen hemmon keikasta Oslossa. Ja valintana on tietysti Copperhead Road, jonka varressa ainakin biisin mukaan kasvaa hamppua.

Olen viimeisten kahden vuoden ajan kirjoittanut tähän blogiin ajatuksia – omia ja välillä muidenkin – jotka ovat Opintoputki-otsikon mukaisesti liittyneet tavalla tai toisella opiskeluun ja opiskelijoihin.

Aloitin kirjoittamisen syksyllä 2009 ollessani Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajana, minkä vuoksi blogi sai vahvan koulutuspoliittisen pohjavireen. Koulutuksesta kirjoittaessa arkisistakin asioista on löytynyt syvällisiä puolia. Se on luonnollista, sillä koulutus koskee ihmiseen syvältä: aina kun oppii uutta, pitää samalla myöntää, että oli opittavaa – suostua muutokseen ja myöntämään vajavaisuutensa.

Koulutuspolitiikka on myös sukupolvien dialogia: vanhat ihmiset elävät vanhassa maailmassa ja nuoret vähän uudemmassa. Vanhemmat ihmiset kummeksuvat sukupolvi toisensa jälkeen nuorten outoja kiinnostuksen kohteita ja naiivia, hyväuskoista idealismia esimerkiksi kansainvälisissä kysymyksissä. Samalla tavoin nuoret sukupolvet voivat vain ihmetellä vierestä, millainen älämölö nousee yhden etanapostitoimiston sivutoimipisteen sulkemisesta (Helsingissä, 80 toimipaikkaa).

Paitsi opiskelijoiden arkea ja sukupolvien dialogia, koulutuspolitiikka on nimensä mukaisesti myös politiikkaa. Itse olen sitoutumaton, ja kokemukseni mukaan poliittisella kentällä ymmärretään aika nihkeästi toimijoiden puoluepoliittista sitoutumattomuutta. Puoluekirjatonta epäillään kaikesta, ja veikataan vuorollaan niin demariksi, kokkariksi kuin vihreäksi – näiden jälkeen sentään harvemmin enää perussuomalaiseksi.

Toisaalta, vaikka koulutuspolitiikkaa tekevät instituutiot ovat pääsääntöisesti sitoutumattomia, käytännössä monet niistä ovat enemmän tai vähemmän kallellaan Kokoomuksen suuntaan. Kaikki eivät tätä haluaisi myöntää, ja etäisyyden ottaminen historiaan tai toimijoiden puoluekantaan on välillä kömpelöä. Esimerkiksi OAJ:n nykyinen puheenjohtaja oli ensin Kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas ja sen jälkeen kuitenkin sitoutumaton puheenjohtajaehdokas. Ei se silti väärin ole – muut puolueet ovat vain auliisti luovuttaneet kentän Kokoomukselle, jolla onkin usein tarjota ainoat riittävän asiantuntevat ja osaavat ehdokkaat alan johtotehtäviin. Tätä sitten häveliäästi piilotellaan.

Asiantuntemuksen vaatimus on todennäköisesti suurin syy myös siihen, miksi niin iso osa koulutuspolitiikasta tehdään eduskunnan ulkopuolella. Alan järjestöt ja ministeriö määrittävät työpöydän ja pyörittävät vaaleilla valittuja edustajia mennen tullen. Todellisen vaikutusvallan saavuttaminen vaatii hyvin perusteltuja, järkeviä mielipiteitä ja syvällistä ymmärrystä. Niitä taas on vaikea saada ilman loputonta työryhmämuistioiden ja kehittämissuunnitelmien lukemista ja toimimista alalla vuosikausia, mieluiten useammassa eri roolissa.

Muun muassa Suomen opetusministereillä on ollut vaikeuksia riittävän asiantuntemuksen saavuttamisessa, josta heitä on myös kurmootettu julkisesti. Heikkoja kohtia on ollut myös elinkeinoelämän pampuilla ja toimittajilla, mistä seuranneita kämmejä olen täälläkin kommentoinut, mm.
Vieraissa: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/114937/
Triplasuperhypermegatohtori: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/110557/
Zip it, fossiilit: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/107842/

Ratkaisukeskeisen ajattelun tuloksena asiantuntemuksen haasteesta syntyi Unidea, koulutuspolitiikan asiantuntijaorganisaatio, jonka nettisivut aukeavat lähiviikkoina osoitteessa www.unidea.fi.

Tämä blogi päättyy tällä erää tähän. Kiitos kaikille lukijoille! Hyvää jatkoa ja mahdollisiin palaamisiin jossakin toisessa julkaisussa.

”Terve itsetunto ei häpeä erilaisuutta itsessä tai muissa” (Lidman 2011)

Lukiessani hiljan Satu Lidmanin kirjaa ”Häpeä!”, ajelehti mieleni alkoholiongelmiin ja niiden kanssa kamppaileviin ystäviin ja tuttaviin. Selasin mieleni arkistoissa läpi alkoholiongelmaisia tuttuja ja heidän kanssaan käymiäni keskusteluja. Häpeä oli voimakkaana läsnä koko pääni läpi kulkeneessa aineistossa. Tein kaksi havaintoa: 1. häpeä omasta itsestä johtaa ihmisiä juomaan ja 2. häpeä estää juomisen lopettamisen. Tästä olisi helppo käynnistää sivujen mittainen pohdiskelu itsetunnosta, häpeästä yleensä ja monista muista aiheen kannalta olennaisesta elementistä. Valitsen kuitenkin vain yhden: miten häpeä vaikuttaa juomisen lopettaminen.

Skrollatessani läpi alkoholiongelmaisia tuttuja, osui mieleeni myös ajatuksia entisistä alkoholiongelmaisista. Koko aivodataa yhdisti häpeä, mutta sen käsittelyssä on huimia yksilöllisiä eroja. Itse asiassa kyky käsitellä häpeää on tuntemieni henkilöiden kohdalla aivan keskeinen tekijä alkoholiongelmasta selviämisessä. Niin vahvan kuin heikonkin itsetunnon omaavat henkilöt kokevat häpeää alkoholiongelmastaan, mutta heidän kykynsä elää häpeän kanssa vaihtelee. Häpeään suhtautuminen vaikuttaakin olevan eräs alkoholiongelmasta selviämisen tärkeimmistä vaa’ankielistä. Jotkut pystyvät selättämään häpeän ja suorastaan kääntämään sen itsensä vastavoimaksi.

Toiset taas eivät edes kykene kohtaamaan häpeäänsä, sillä he kokevat kahlaavansa joka hetki häpeän laakson pimeimmissä syövereissä. Mikään, ei mikään ole heille pelottavampi ajatus kuin kohdata ihmisiä, tuttuja tai tuntemattomia, alkoholin aiheuttaman häpeän jälkeen. Syntyy itseään ruokkiva kehä: häpeää sitä että juo, ja jatkaa, koska häpeää sitä että juot. Paradoksaalista.

Ajatellessani kaikkein synkimmissä vesissä kyntäviä ihmisiä, toivoisin voivani iskostaa heihin horisontin: häpeä on tunne ja sen voittaminen sankaritarina. Älkää siis hyvät ihmiset käyttäytykö, kuten huuruissa kuvittelette muiden teistä ajateltavan, vaan ajatelkaa tarkkaan, mitä muut teistä todella sisimmässään ajattelevat. Jokainen omainen, läheinen ja ystävä näkee mieluummin vaikka kuinka pahasti rypeneen ihmisen ilman alkoholia kuin jatkamassa juomista häpeänsä vuoksi. Ja tietenkin, kyllä alkoholiongelmaisella palaa, suorastaan roihuaa, siltoja takanaan, mutta maailma on täynnä uusia siltoja rakennettavaksi.

Ainakin folkloren mukaan tämän, artistin omasta kokemuksesta kumpuavan, biisin tartuttama asenne on nostanut ihmisiä pohjattomistakin kuiluista.

I feel Alright

I was born my papa's son
A wanderin' eye and a smokin' gun
Now some of you would live through me
Lock me up and throw away the key
Or just find a place to hide away
Hope that I'll just go away

I feel alright – I feel alright tonight

I'll bring you precious contraband
And ancient tales from distant lands
Of conquerors and concubines and
Conjurers from darker times
Betrayal and conspiracy
Sacrilege and heresy

I got every thing you wont or need
Your darkest fear, your fondest dream
I ask you questions, tell you lies
Criticize and sympathize
Be careful what you wish for friend
Because I've been to hell and now I'm back again

(Earle 1996)

Seurasin vastikään facebookissa keskustelua siitä, miten yliopisto oli kopioinut ylioppilaskunnalta oppimansa hyvän käytänteen. Alan piireissä viljelläänkin taajaan ajatusta, jonka mukaan yliopiston tulevat muutokset voi parhaiten ennustaa ylioppilaskunnan ajamista kehittämistoimista.

Välillä kehityskulku on sen verran hidas, että toimijoilla meinaa mennä hermot. Kuitenkin vuosien saatossa on vaikuttanut siltä, että hyvät ajatukset toteutuvat viimeistään viiden vuoden sisällä niiden esittämisestä. Ihan jees.

Yksi suurimmista Suuren Yliopistouudistuksen (2009/2010) tuomista muutoksista oli se, että yliopistojen hallituksiin tuli 40 prosentin vähimmäisvaatimus yliopiston ulkopuolelta tuleville jäsenille. Se, nähtiinkö muutos perkeleenä vai pelastajana, riippui paitsi puoluekirjasta, myös iästä ja virka-asemasta. Professorit eivät tuntuneet kaipaavan ulkopuolisia sotkemaan omia keskinäisiä vääntöjään.

Kuinka ollakaan, ulkopuolinen – joskin lainvastaisesti ja valitettavan paljon elinkeinoelämään painottuva – asiantuntijajoukko on tuonut yliopistoihin aika paljon järjenkäyttöä. Yhtäkkiä rehtorin alaisten pitää toteuttaa ne uudistukset, joista sisäpuoliset jäsenet, erityisesti opiskelijat, ovat hallituksissa vuosikausia meuhkanneet.

Sisäinen hallintorakenne on mennyt uusiksi miltei kaikkialla. Valintoihin, rekrytointeihin ja alatason päätöksentekoon on tullut mielekkyyttä, sidosryhmäyhteistyöhön ja viestintään uutta virtaa.

Tämä on mahdollista pitkälti sen vuoksi, että yliopistohallituksissa ei itse asiassa ole 40 prosenttia vaan 60 prosenttia ulkopuolisia. Sisäpuolisista kolmannes kun on opiskelijoita, joilla on tallella tuore katsantokanta ja hyvät näköalat yliopiston ulkopuoliseen maailmaan.

Samasta syystä parhaiden aineyhdistelmien pähkäily ja kehittämistyön aloite on syytä pitää jatkossakin opiskelijoiden käsissä. Uusimmat heistä ovat syntyneet 90-luvulla, ja ovat siksi selvännäkijöitä.