Yhteiskunta

Elinkeinoministeri Jan Vapaavuori haluaa hylätä nykymuotoiset hallitusohjelmat, koska niistä on muodostunut neljän vuoden pakkopaita. Vapaavuoren mielestä liian yksityiskohtaiset, sitovat ja vahvasti ohjaavat hallitusohjelmat eivät pysty vastaamaan muuttuvan maailman tarpeisiin. (HS, 3.7.)

Vapaavuori tarjoaa vaihtoehdoksi selkeitä pelisääntöjä ja lisää hallituksen strategisia istuntoja (esimerkkinä kevään kehysriihi), joiden avulla monipuoluehallitus pystytään pitämään toimintakykyisenä, kun maailma muuttuu ympärillä.

Ymmärrän kyllä Vapaavuoren turhautumisen nykytilanteeseen.

Sote- ja kuntauudistuksen ongelmat johtuvat osiltaan tiukoista hallitusohjelman linjauksista. Nuo linjaukset ovat olleet suurin syy, miksi lähes kaikki asiantuntijalausunnot järkevästä sote-uudistuksesta ovat lähtökohtaisesti tyrmätty. Eläkeikää koskevia linjauksia kyllä valmistellaan kaikissa puolueissa ja työmarkkinajärjestöilläkin olisi valmius keskustella asiasta, mutta demarien vaatimuksesta minkäänlaisia esityksiä ei saa tuoda käsittelyyn tällä vaalikaudella. Talouden kasvuennusteet ovat heittäneet häränpyllyä ja hallitusohjelman alijäämä- ja työllisyystavoitteet ovat karkaamassa pahasti käsistä. Listaa voi jatkaa.

Vapaavuoren avautumisen ajankohta viittaa myös siihen, että taustalla hiertää hallitusohjelman sivun 65 kirjaus: "Hallitus ei myönnä periaatelupia uusille ydinvoimaloille." Koska Fennovoiman yhteistyökumppani, laitoksen tyyppi ja koko ovat vaihtuneet, kyseessä on uusi hanke, joka tarvitsee uuden periaateluvan. Hallitusohjelma ei tämän myöntämistä salli. Tämä oli varmaankin Vapaavuorelle viimeinen pisara.

Yleisesti voi sanoa, että hallitusohjelman ja hallituksen harjoittaman politiikan välisen jännitteen välillä on kaksi asiaa:

1. Maailmantalouden ja Euroopan talouden ongelmat sekä sen tuomat muutokset Suomelle

2. Kuuden puolueen ristiriitainen hallitus (pakkoavioliitto), jossa etenkin demarien ja kokoomuksen keskinäinen nilkoille potkiminen on tehnyt kaikista rakenteellisista uudistuksista lähes mahdottomia

Olen kuitenkin eri mieltä Vapaavuoren esittämästä ratkaisusta.

Vapaavuoren esitys johtaisi nykytilanteessa jatkuvaan hallitusneuvotteluiden tilaan, tempoilevaan politiikkaan ja varmaankin useisiin erilaisiin hallituskokoonpanoihin vaalikauden aikana. Tämä ei olisi omiaan vahvistamaan poliittisen järjestelmän vakautta ja toimintakykyä, jota myös luottoluokittajat seuraavat.

Nykytilanne on hyvin ymmärrettävä. Jokainen hallituspuolue tarvitsee omat puumerkkinsä hallitusohjelmaan. Mitä useampi puolue, sitä raskaampi ja yksityiskohtaisempi hallitusohjelma. Vapaavuoren esitys johtaisi entistäkin voimakkaampaan pääministeri- ja valtiovarainministeripuolueen saneluvaltaan. Siihen leikkiin tuskin pienpuolueet lähtevät mukaan.

Jos hallitusohjelmaa halutaan viedä Vapaavuoren haluamaan suuntaan, Suomessa pitäisi siirtyä Ruotsin tapaan blokkipolitiikkaan. Ennen vaaleja tarjotaan kaksi vaihtoehtoista hallitusohjelmaa, kaksi vaihtoehtoista politiikan suuntaa. Jos hallituspuolueet eivät ole toistensa vastakohtia, yhteistyö ja luottamus mahdollistavat hallitusohjelman kehittämisen Vapaavuoren toivomaan suuntaan.

Vapaavuori mainitsi kevään kehysriihen esimerkkinä sellaisesta hallituksen neuvonpidosta, jota tarvitaan lisää. Kehysriihen aika on ollut varmasti koko hallituskauden vaikeimpia koetinkiviä. Kovin montaa vastaavaa selkkausta hallitus ei kestä. Nykyiseen hallitusohjelmaan liittyvät ongelmat ovat se hinta, joka joudutaan maksamaan, jotta hallitus pysyy kasassa.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

On tietenkin selvä asia, että hallituksen kasassa pysyminen ei voi olla politiikan tärkein tehtävä. Ei ole myöskään kovin kestävä ratkaisu järjestää vaaleja vaalien perään, jotta saadaan sopiva hallitus kasaan. Tarvitaan siis jotain muuta. Tarvitaan lisää kansanvaltaa ja politiikan avoimuutta.

Jos puolueet ilmoittaisivat avoimesti ennen vaaleja sekä ennen kehysriihen kaltaisia neuvotteluita, mitä he haluavat tehdä ja millä perustein, olisivat ikävätkin päätökset helpommin hyväksyttävissä.

Jos ihmisillä olisi enemmän välineitä osallistua politiikkaan sekä mahdollisuus saada avoimesti tietoa päätöksenteon perusteista, päätöspolitiikka olisi enemmän alisteista kansanvallalle. Mitä enemmän politiikka on alisteista kansanvallalle, sitä suurempi oikeutus tehdyllä politiikalla on. Näin ollen puolueet uskaltaisivat tehdä myös yleisesti epäsuosittuja ratkaisuja ja katsoa seuraavia vaaleja pidemmälle.

Uuden perustuslain tuoma kansalaisaloite tarjoaa edustuksellisen demokratian rinnalle suoran demokratian työvälineitä. Kansalaisaloitteen lisäksi poliittinen päätöksenteon avaaminen on välttämätöntä. Eduskunnan valiokunnat ja kuntien lautakunnat on avattava kansalle.

Jos politiikan avoimuuteen liittyvät kysymykset kiinnostavat enemmän, asiata voi lukea aikaisemmasta tämän blogin kirjoituksestani täällä:

http://www.city.fi/yhteiskunta/blogit/10/avoimuuden+mm-kisat+kanada-suomi+6-0/123575

Muutama vuosi sitten luin Etelä-Suomen Sanomista uutisen, jonka mukaan koulujen kielivalikoimat ovat kaventuneet 2000-luvun aikana. Alati vellovan pakkoruotsikeskustelun maalaamaa taustaa vasten vaikuttaa siltä, ettei kielten tuntikehykseen ole tulossa tilaa vastaisuudessakaan.

Kaikki opiskelevat nykyään englantia, ja sitä opitaankin yhä aiemmin ja yhä paremmin. Samalla vaatimustaso kasvaa: elokuvista opituilla fraaseilla tai oppikirjan ilmastonmuutossanastolla voi harrastaa smalltalkia, mutta oikeat keskustelut työasioissa aikuisten kesken vaativat ihan toisen mittaluokan osaamista. Siihen kuuluu mm. se, että adverbien sijoittaminen lauseessa oikeaan järjestykseen ei aiheuta enää sitä voitonriemua, jota se vielä abikeväänä tuotti.

Käyttökelpoinen kielitaito edellyttää myös tottumusta ja erityisesti puheessa itseluottamusta, jota saa esim. matkustamalla. Kaikilla ei ole siihen varaa varsinkaan lapsuudenkodissaan. Niinpä kielitaito karttuu vielä aikuisena huomattavasti.

Toimittaja Seija Sartti kirjoitti taannoin edesmenneestä veroprofessori Kari S. Tikasta, että hän kehotti kaikkia nuoria opiskelemaan hyvää amerikanenglantia koska se on nykyajan lingua franca, maailman yleiskieli. Se edellinen olikin - no, se franca(is).

Ranskaa opiskellaan nyky-Suomessa suurin piirtein yhdessä koulussa per keskisuuri kaupunki. Siltä pohjalta yhteys ranskankieliseen tieteeseen, yhteiskuntafilosofiaan, kulttuuriin (ja varsin laajaan joukkoon maailman väestöä) jää useimmilla suomalaisilla baskeripäisten sarjakuvahahmojen ja Pariisissa vietettyjen pitkien viikonloppujen tasolle. Nyt jo on mahdollista erottaa toisistaan 70- ja 2000-luvuilla tehdyt saman sarjakuva-albumin käännökset sillä perusteella, että 70-luvulla kääntäjä vielä osasi ranskan kieliopin.

Tällä on merkitystä muillakin kielialueilla ja yhteiskunnan aloilla. Kun kansallisvaltioiden taloudellinen valta liikkuu Brysselin kautta Berliiniin ja Frankfurtiin, yhä useamman suomalaisen saksan-sanasto koostuu sanoista hapankaali, panssarivaunu ja nahkahousut.

Kun viime vaalituloksen rahoittajat oli julkistettu, moni toimittaja kirjoitti julkisista salaisuuksista. Kaikkihan tiesivät jo valmiiksi kaiken sen, mistä lööpit – ja silloin tällöin pääuutiset – kirkuivat seuraavat kaksi vuotta.

Niin tiesivätkin. Kaikki, jotka oleskelivat tuolloin työkseen eduskunnassa tai sen puolivirallisisa siipirakennuksissa eri puolilla Helsingin kantakaupunkia, tiesivät.

Samaan tapaan kaikki ministeriöissä hengailevat tietävät tänään, mistä lehdissä kerrotaan toukokuussa 2011. Silloin saman kevään vaalitulokseen perustuvat hallitusneuvottelut on saatu päätökseen, ja demokraattisesti valitut kansanedustajat ovat päättämässä, kuinka maa makaa seuraavat neljä vuotta.

Toistan: tietävät tänään.

Olen nykyään ihan tavallinen opiskelija. Pidin tänään päiväkirjaa.

Aamupäivällä törmäsin sattumalta pariin professoriin ja analysoimme taksissa ajankohtaista kulttuuripoliittista tilannetta. Kommentoin ohimennen muutamaa paperia sekä virantäyttöprosessia ja lounastin – ihan oikeasti sattumalta! – yhden johtajan kanssa jutellen niitä näitä. No, saatoimme ehkä vähän pohtia median tilaa ja hioa hiukkasen jotain strategiaa, mutta ihan pikkuisen vain.

Sitten menin hengailemaan opiskelukavereiden kanssa. Hetken aikaa sivusimme ylioppilaskunnan koulutuspoliittista ohjelmaa ja sen tulevaa päivitysaikataulua sekä päivitystarpeita, mutta muuten pitäydyimme tiukasti arkisissa aiheissa, kuten yliopiston johtamiskuvioiden puimisessa.

Lähdin käymään kahvilla kaverin kanssa ja kuuntelin matkalla päivitystä erään organisaatiouudistuksen ajankohtaisesta tilanteesta. Siihen liittyviä suunnitelmia oli julkistettu äskettäin. Yhtäkkiä muistin, että olin kuullut saman jossain aiemmin. Ei mutta hyvänen aika, sehän olikin [kuin] suoraan puolen vuoden takaisesta tapaamisestani yhden asian kanssa työskentelevän tutun kanssa.

Myöhemmin olin vielä (täysin sattumalta) samassa huoneessa, jossa kirjoitettiin kannanottoa ajankohtaisesta koulutuspoliittisesta aiheesta. Saatoin hiukan vinkata demokraattisesti valituille johtajille, mitä kannattaa sanoa ja millä sanoilla, ja mitä ei kannata sanoa ja miksi. Tai no en nyt kauheasti.

Tämä on kaikki ihan normaalia, kyllä ihmiset saavat tavata tuttaviaan eikä kaikenmaailman poliitikkojen – saati sitten tavallisten kansalaisten – kuulu olla tilivelvollisia menoistaan. Tässä ei ole mitään laitonta ja minä olen yksityishenkilö.

Sitä paitsi ei tässä ole edes mitään salaista. Kaikkihan esimerkiksi tietävät, mitä hallitusohjelmassa 2011 lukee. Se on julkinen salaisuus.

Tähän juuri mitenkään liittymättä:
palanen vaalirahoitustaidetta, siltä varalta ettei ole jollekin tullut vastaan.