Yhteiskunta

Olen kuulemma soittanut nokkahuilua piirissä Sibelius-Akatemian fuksiaisissa ja saanut siitä trauman.

Suurin piirtein tämäntyyppistä palautetta tuli viime syksynä, kun SYL julkaisi kannanoton fuksiaisten nöyryyttäviä perinteitä vastaan ja iloisen yhdessäolon puolesta. Koko kannanoton voi katsoa tuolta: http://www.syl.fi/asiakirjat/090825_kannanotto_fuksiaisperinteet

Kannareissa on usein organisaation johtohenkilön sitaatteja värittämässä sanomaa ja helpottamassa toimittajien työtä. Sillä kertaa väriä käytettiin tavallista enemmän: ”’SYL ei vastusta hauskanpitoa, mutta monelle muovipusseihin pukeutuminen, rivouksien huutaminen humalassa sukkahousut päässä sekä kaksimieliset tehtävät eivät ole harmitonta hupia vaan ahdistava kokemus’, sanoo SYL:n puheenjohtaja Jussi Rauvola.” Se myös kannatti, mediahuomiota riitti monta päivää.

Sitaatti syntyi hyvin spontaanisti ja varmasti kokemukseen perustuen. Pahoitellen täytyy kuitenkin tunnustaa, että kokemus ei ole minun eikä taideyliopistoissa ole tällaista tietääkseni harrastettu. Vaikka meilläkin osataan juoda viinaa, julkiset performanssit eivät kuulu juhlimiseen mitenkään itsestäänselvästi.

Itse asiassa, nyt kun Nina otit asian puheeksi (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/ninaniskanen/110142/), taideyliopistojen kemut ovat yllättävänkin rauhallisia. (Aivan oikein, Aalto-yliopiston käsittely taideyliopistona muuttaa tämän pomminvarmasti.)

Alkoholinkäyttö on joskus runsastakin, mutta vain harvalla riittää intoa esiintyä kadulla tai baarissa – varsinkin, kun juhlat liittyvät useimmiten samana iltana päättyneeseen konserttiin tai esitykseen jossa on jo saanut huomiota kyllikseen.

Monilla aloilla tullaan myös aika nopeasti siihen pisteeseen, että kaikenmaailman kännykkäkamerahiipparit ja Seiskalle työskentelevät vihjekansalaiset ajavat riehakkaimmat juhlat pois julkisilta paikoilta. Jos lehti saa mehukkaan bilejutun taideopiskelijasta, joku on mokannut.

Mutta että Vauva-lehdessä!
http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viestiketju/1118341/mikko_ja_emilia_leppilampi_eroavat

Kirjoita - tai ajattele kirjoittavasi - paperille jonkun sinulle hyvin rakkaan ihmisen nimi. Nimen perään kirjoita - tai ajattele kirjoittavasi - teksti “toivon, että olisit kuollut”. Tuntuiko pahalta tai vastenmieliseltä? Tekikö mieli pyytää anteeksi tältä ihmiseltä, tekikö mieli selittää, että eihän se mitään vaikuta, että tämä on vain leikkiä?

Jos olisit ostamassa arpaa, haluaisitko itse valita arvan vai olisiko sillä mitään väliä? Jos olisit heittämässä kruunaa ja klaavaa rahasta, haluaisitko itse heittää kolikon, joka panoksesi kohtalon määräisi? Haluatko seurapeleissä itse heittää noppaa vuorollasi, vai onko sillä mitään väliä kuka heiton tekee? Eihän sillä, kuka heiton tekee tai arvan valitsee, ole mitään merkitystä satunnaisen tapahtuman tulokselle. Vai mitä?

Jos heität kruunaa ja klaavaa kolikolla, ja saat viisi kertaa peräkkäin kruunan, kumman veikkaat tulevan seuraavaksi? Menneet tapahtumat eivät vaikuta satunnaisen ilmiön tuleviin esiintymisiin ja jokainen yksittäinen heitto on täsmälleen yhtä todennäköinen, riippumatta siitä, mitä kolikolla on aiemmin heitetty.

Kumpi näistä lauseista on todennäköisempi: “Tiina on pankkitoimihenkilö ja asuu Espoossa”, vai “Tiina on pankkitoimihenkilö”? Melkein jokainen valitsee ensimmäisen lauseen, vaikka todellisuudessa jälkimmäinen on todennäköismepi. Näin on, koska jos otetaan satunnainen ihminen (Tiina), niin mitä vähemmän hänestä kerromme, sitä suurempaan ryhmään ehdot sopivat, ja sitä todennäköisemmin Tiina kuuluu tähän ryhmään.

Rationaalinen ajattelu on joskus yllättävän vaikeaa, mutta rationaalisuuden puutetta voi olla vaikea huomata ellei sitä erikseen osoita.

Mikä on tämän ikuisuuskliseen tarina? Professori Matti Peltonen on löytänyt ensimmäisen viittauksen suomalaisten erityiseen viinapäähän vuodelta 1908. Maisteri Louhivuori rupatteli raittiustyötä käsittelevässä puheessa seuraavaa:

”Ulkomailla on käsitys vallalla, että Suomi on jo nykyään ihannemaa raittiuden suhteen. Mutta kun ulkomaalainen saapuu Suomeen, tulee hän pian toisiin ajatuksiin, koska hän maamme satamakaupungeissa näkee hoippuvia ja räyhääviä juopuneita. (…) Mutta silti näkee meillä enemmän juopuneita kuin muualla, koska suomalaiset vähänkin juovuttuaan käyttäytyvät perin törkeästi ja raa’asti."

Suomessa alkoholin kulutus oli tuolloin alhaista ja raittiusliikkeen piti perustella omaa tarvettaan. Matti Peltosen mukaan suomalaiselle viinapäälle syntyi tuolloin 3 tunnusmerkkiä.
1. Suomalaiset juovat eri tavalla kuin ns. sivistyskansat.
2. Suomalaiset juovat harvoin mutta humalahakuisesti.
3. Humalainen suomalainen käyttäytyy poikkeuksellisen sivistymättömästi ja usein väkivaltaisesti.

Suomalaista erityisyyttä perusteltiin biologisella kansanluonteella ja alkoholioloilla. Rotuselitys upposi hyvin aikana, jolloin sosiaalidarvinistinen ajattelu oli muutenkin vallalla.

1910-luvulla syntynyt ajatus alkoholin käyttötapojen biologisesta periytyvyydestä on tarttunut todella sitkeästi suomalaisten minäkuvaan. Suomalaisen viinapään perustelut ovat laajentuneet ja muuttuneet periytyvyysselityksestä historian, lääketieteen, sosiologian ja kulttuurin tutkimuksen piiriin. Kaikkein voimakkaimpana käsitys suomalaisten erityisestä suhteesta alkoholiin elää kuitenkin tavallisten kansalaisten keskuudessa. Tämä myytti on juurtunut todella syvälle Suomi-neidon tajuntaan.

Jokunen viikko takaperin todisteltiin iltapäivälehdissä ja verkkokeskusteluissa, Matkaoppaat sarjan siivittämänä, että kyllähän nykyisin ruotsalaiset ja britit ovat paljon pahempia kännihäiriköitä kuin me suomalaiset.

Jotain 100 vuoden takaista meillä on vieläkin syvällä hampaankolossa.

(Lähde: Sillanpää 2002)

BlogCity on kristallipallo Helsingin Sanomien sisältöön. ”Mistä kaupunki puhuu juuri nyt”:

Mikko Salasuo kirjoitti Reindeerspottingista (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/mikkosalasuo/109894/ ), ja muutama päivä myöhemmin sama tutkija ja leffa esiintyivät HS:n kulttuurisivuilla:
http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Korkein+hallinto-oikeus+p%C3%A4%C3%A4tt%C3%A4%C3%A4+narkomaanidokumentin+ik%C3%A4rajasta/1135254821189

Toimii myös toisin päin. 23.2. luimme, että http://www.hs.fi/politiikka/artikkeli/Kokoomusnuorten+johtaja++luopuisi+kiinti%C3%B6pakolaisista/HS20100223SI1YO03qrf
Ja 25.2. Oscar Ohlis kirjoitti kysymyksenasetteluista, rasismista ja kritiikistä. http://www.city.fi/yhteisot/blogit/oscarohlis/109609/

Hesarissa oli viime viikolla omistettu koko sivu rasismille ja siihen liittyville ilmiöille. Juttua lukiessani jumituin moneen kertaan kotouttamisen ja kieliopintojen ongelmista kertovaan kappaleeseen, koska yritin samalla auttaa naapuriani suomen jatkokurssin kotiläksyissä. Tehtävät olivat (minulle) liian vaikeita.

En muutenkaan ymmärrä koko kuviota lainkaan.

Muutaman viikon takaiset löysät heittoni julkisista salaisuuksista (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/109702/ ) ovatkin totta, mutta väärin päin: tässä niin sanotussa ”maahanmuutossa” poliitikot ovat salaa paljon tolkullisempia kuin julkisesti kehtaavat myöntää.

Pääministeri on joskus kieltänyt ministereitä käymästä julkista keskustelua keskeneräisistä asioista, mutta totuus vuoti julki perjantaina.

Ulkoministeri Alexander Stubb tyhjensi pajatson. ”Turvapaikan antaminen on oikeudenmukaista ja humaania, pakolaisten auttaminen on eettisesti oikein.” Koko juttua ole netissä, mutta tässä silti linkki asiaan liittyen: http://www.hs.fi/politiikka/artikkeli/Stubb+Mamu-keskustelu+on+muuttunut+vastenmieliseksi/1135254803142

Eihän kukaan, joka on ollut hereillä historiantunneilla imperialismin tai yhteiskuntaopin kohdalla tai lukenut lehtiä tällä vuosituhannella, voi olla ”maahanmuuttokriittinen”. Rasisti ehkä, mutta se on tunnereaktio, josta pääsee kyllä yli.

Esimerkiksi Stubb on viettänyt kolmanneksen elämästään maahanmuuttajana. Hän tapaa päivittäin ulkomaalaisia, ja on tottunut siihen. Jos Alex pystyy siihen, mekin pystymme.

Stanley Milgram teki 70-luvulla sarjan kiehtovia sosiaalipsykologisia tutkimuksia. Koehenkilöitä pyydettiin opettamaan toiselle “koehenkilölle” (näyttelijä) sanapareja. Jos toinen ei oppinut, hänelle piti antaa sähköisku ja “opettajille” esitettiin tutkimuskohteena se, kuinka hyvin sähköiskut parantavat oppimista. Todellisuudessa Milgram tutki sitä, kuinka voimakkaita sähköiskuja ihmiset olivat valmiita antamaan, jos auktoriteetti heiltä sitä vaatii.

Psykiatrit arvioivat, että 0,1% ihmisistä antaa tappavan sähköiskun. Todellisuudessa 65% koehenkilöistä meni loppuun asti. Jokainen osallistunut antoi hyvin voimakkaan ja kivuliaan iskun ja jätti huomioimatta "oppijan" vaatimukset päästä pois tutkimuksesta. Silläkään ei ollut vaikutusta, että "oppija" kertoi hänellä olevan sydänvaivoja.

Tutkimukset on toistettu useaan kertaa sen jälkeen, tuoreimpana ranskalaisessa tv-visailussa. Tulokset ovat olleet yhdenmukaisia: melkein kaikki ihmiset ovat valmiita hirmutekoihin, kun heitä siihen hiukan painostetaan ja heille annetaan kuva, että joku muu on vastuussa.

Erässä variaatiossa annettiin oikeita sähköiskuja koiranpennuille. Koehenkilöinä oli 26, joista 20 antoi tappavan sähköiskun. Kaikki 13 mukana ollutta naista totteli loppuun asti, miehistä puolet. Tästä ei kuitenkaan voi suoraan johtaa sukupuolieroja, sillä muissa variaatioissa ei mainittavia sukupuolieroja ole tullut esiin.

Tulosten ohella yhdenmukaista on ollut ihmisten harhakuvitelma, etteivät tulokset päde heihin itseensä. Milloin koehenkilöt ovat valikoituneet, milloin ne koskevat vain tv-visailijoita, milloin koehenkilöt tiesivät, etteivät sähköiskut olleet aitoja. Vastaväitteet on aina kumottu uusissa tutkimuksissa.

Pelottavaa tuloksissa ei ole se, että ylivoimainen enemmistö ihmisistä on valmiita hirmutekoihin sopivassa tilanteessa. Pelottavaa on se, että suuri osa ihmisistä luulee, että juuri he ovat tälle immuuneja. Tällainen harhakuvitelma luo pohjan hirmuteoille, joista "kukaan" ei ole vastuussa.

Useimmille lienee tuttu tilanne, jossa perjantai- tai lauantai-iltana puhelin pirahtaa puolen yön jälkeen. Hamuat unisena luuria. Soittaja on ex-tyttö- tai poikaystävä, hoito tai joku jonka kanssa on snadia peliä meneillään. Taustahälyn takaa hissukseen selviää kuka soittaa ja sitten alkaa kommunikointi. Kutsun tässä keskustelua kommunikoinniksi, sillä se kuvaa osuvammin tilanteen luonnetta.

Soittajalla on viittaamissani tapauksissa selkeä agenda. Tarkoitus on päästä vällyjen väliin ravintolaillan päätteeksi. Sen sijaan puhelun vastaanottajan tilanne on toinen. Moinen puhelu saattaa houkutella ja mairitella, mutta useasti tilanne on epämiellyttävä. Kommunikaatio kovassa humalassa olevan henkilön kanssa ei oikein kello 04.23 maistu, toisen puheesta on hankala saada selvää ja nukkumatti huhuilee olkapäällä. Tilannekohtaisesti ratkaisumalleja on useita. Seuraavassa omia strategioitani vuosien varrelta, joissa soittaja on kovassa kännissä:

1. Vastaan puhelimeen ja yritän kommunikoida. Puhelusta tulee pitkä jankutus, sillä en lämpene idealle ja toisessa päässä promillet puhuvat sekavia. Puhelun loputtua tulee yleensä 3-5 lisää. En suosittele.
2. En vastaa lainkaan. Keinoista tehokkain, sillä muutaman soittoyrityksen jälkeen kännisoittaja vaihtaa ”uhria”. Tähän tulee turvauduttua liian harvoin.
3. Vastaan ja yritän virittää treffejä toiseen ajankohtaan. Tässä oletuksena on, että soittaja on viehättävä tuttavuus. Kommunikaatio saattaa jatkua jonkin aikaa, sillä oma kiinnostus johtaa ”myötäilevään” käytökseen. Yleensä kommunikaation päätyttyä itselle jää kaunis illuusio jatkosta. Todellisuudessa vastapuoli selaa jo uutta numeroa kännykästä.
4. Kutsun tätä strategiaa ”lankeemukseksi”. En siksi, että olisin tiukan moraalin omaava uskovainen (olen ateisti), vaan siksi, että yleensä kadun päätöstäni syvästi. Todellisuus iskee silmille viimeistään silloin, kun 2,8 promillea naiskauneutta kaatuu eteiseni lattialle. Siinä meni yöunet ja hermot kerralla.

Pitkään luulin, että valtaapitävät virkamiehet ja järjestöpamput ovat rationaalisia päätöksentekijöitä. Erehdyin, tietenkin.

Viime viikolla tällä paikalla oli puhetta maksuttomuuden paradokseista. Oudon ilmiön syyt alkoivat valjeta, kun oivalsin, että aihe on monille pampuille tärkeä paitsi ideologisten, myös henkilökohtaisten tunteiden kannalta.

Vanhemman sukupolven patriarkaalinen kontrolli on lipeämässä. Kasvava osuus Suomen nuorisosta päättää nykyisin itse, mitä elämältään haluaa ja mille alalle kouluttautuu, jos kouluttautuu. Yksinhuoltaja- ja uusperheiden yleistyessä myös isien jyrähdysvalta jälkikasvun elämänvalintoihin on kaventunut oleellisesti.

Samaan aikaan vanhemmat ymmärtävät entistä vähemmän nuorten elämästä ja maailmankuvasta. Kansallisvaltioon kasvatetut, toisistaan vieraantuneet keski-ikäiset voivat vain häkeltyneinä seurata vierestä jatkuvassa vuorovaikutuksessa eläviä, itseään toteuttavia jälkeläisiään.

TJEU: http://www.city.fi/news/296/

Perinteisten työurien hävittyä lahjakkaimpien alavalinnat ovat vielä irronneet poroporvarillisista linjoista. Kaikenlaiset poikkitieteelliset ja -taiteelliset härpätykset kuorivat kerman, osa vuotaa maailmalle vapaaehtoistyöhön.

Rikkaissakin perheissä varallisuus on tavallisesti jakautunut perheen kesken niin, että isommissa hankinnoissa pitää kysyä lupaa vanhemmilta. Maksullisessa korkeakoulujärjestelmässä koulutus on yksi tällainen hankinta. Valta on silloin turvallisesti vanhemmilla.

SYL järjesti marraskuussa seminaarin yhdessä USA:n suurlähetystön kanssa. Videoyhteyden kautta puhuneelle asiantuntija Sabine O’Haralle vanhempien vaikutusvalta oli täysin itsestään selvä osa sikäläistä korkeakoulujärjestelmää. Lause toisensa jälkeen alkoi ”the parents want to know...”. Sama fraasi valtaa alaa Suomessakin, missä vain on kontrollifriikkejä vanhempia.

Toinen USA:n järjestelmän erikoisuus olivat huonolla alueella suoritetun high schoolin jälkeen tehtävät ”sakkokierrokset” huonotasoisissa collegeissa ennen siirtymistä tositoimiin. Koulutusputki saattaa venyä jopa vuosia asuinpaikasta ja/eli varallisuudesta riippuen.

Systeemi siis elää kiinteistömarkkinoiden ja 1900-luvulla kasvaneiden vanhempien fiilisten armoilla! Ehkäpä kansainväliset, miljarditaseiden ja monisatavuotisen perinteen Ivy League -yliopistot kukoistavatkin pikemmin kansallisesta koulutuspolitiikasta huolimatta kuin sen ansiosta.

Nyt on kiire terapoida suomalaisia vanhempia, että ymmärtävät jättää lastensa koulutusvalinnat rauhaan. Menkää vaikka golfaamaan.

Yksikään suomalainen elokuva ei kolahtanut minulle niin kovaa kuin Reindeerspotting - Pako joulumaasta. Dokumentti huumeongelmaisista nuorista Rovaniemellä iskee useaan ajankohtaiseen suoneen. Elokuva on karu kuvaus narkomaani(e)n elämästä. Se on kuitenkin myös paljon muuta. Autenttisuuden takaa se, että eräs käyttäjäporukasta on itse taltioinut tapahtumat nauhalle ja myöhemmin niistä on kasattu leffa.

Elämä huumeriippuvuuden kanssa on taistelua aineiden jatkuvan saannin turvaamiseksi. Rikokset, diilaaminen, vankilatuomiot ja kamoissa sekoilu ovat arkipäivää. Piirtyy kuva elämäntavasta, josta lehdet kirjoittavat huono-osaisuuden kasautumisena ja polarisaationa. Noilla sanoilla on (uskokaa tai älkää) myös ihan oikea merkitys ja siinä on Reindeerspottingin voima. Elokuva johdattaa katsojan todellisuuteen, joka pitää nähdä ymmärtääkseen yhteiskuntamme marginaalia. Poliittinen eliitti, virkamiehet, Burberry-tädit ja -sedät sekä oikeastaan koko keskiluokka pitäisi pakottaa teattereihin, kun Poron spottaajat alkaa pyöriä.

Elokuvatarkastamossa on jollakin ikärajaa asetettaessa ollut ilmeisen paha kankkunen. Huumeiden käytöstä annetaan leffassa muka positiivinen kuva! 10-vuotisella nuoriso- ja huumetutkijan urallani en ole kuullut kovin montaa typerämpää ja hattarapäisempää perustelua. K-18 merkintä on loukkaus katsojia kohtaan. Kyseinen pläjäys pitää pikemminkin saada lukioiden opetusohjelmaan. Nyt ei mennä pelon, pelottelun tai liioittelun keinoin, vaan kärki on elävässä elämässä, yksilöiden valinnoissa ja niiden seurauksissa. Pedagogisesti skarppia kamaa!

”Muualla on kaikki paremmin ja tämä paikka tuhoaa ihmisen. Jos vain pääsisi pois, häviäisivät myös kaikki ongelmat.” Jotakuinkin noihin ajatuksiin parikymppinen Jani tarrautuu haaveissaan. Pohjois-Suomen ”pikkukaupungin” angsti valuu vuolaana läpi kuvaruudun. Päästyään lopulta pois Jania riivaa kuitenkin pakonomainen kaipuu kotiin. Eräs elokuvan monista viesteistä onkin se, että itseään ei voi paeta.

Oletko seurannut keskustelua lukukausimaksuista? Jos et, olet saattanut välttyä tukehtumasta bullshittiin.

Facebookissa on pari viikkoa ollut ryhmä nimeltä ”Vastustan Kokoomuksen suunnitelmia muuttaa opiskelu maksulliseksi!”. Ryhmän seinällä käyty keskustelu näyttää koruttomasti, miten poliitikkojen keskeinen työkalu eli valh… eikun suhteelliset totuudet uskotaan kyselemättä kunnes on kattavasti todistettu, että asia on täysin päinvastoin. Todistelu tapahtuu ns. vakavissa tiedotusvälineissä, joiden ilmaisessa viinassa korviaan myöten liotetut toimittajat ovat viivyttäneet heille itsestään selvien tietojen julkaisua pahimmillaan vuosia.

Sillä on toki oma viihdearvonsa, kun näkee miten puolueiden broilerit ovat kukin oman puolueensa edesottamuksista niin täydellisen pihalla, että musta uskotaan valkeaksi vielä sittenkin, kun asia on Hesarin etusivulla. Siinä vaiheessa aiheesta on julkaistu jo ministeriön raporttikin, mikä ei tällä alalla ole kehityksen alku- vaan loppupiste.

Kaikki jotka ovat olleet lähelläkään suomalaista koulutuspolitiikkaa, ovat tienneet jo monta vuotta, että maksutonta koulutusta yritetään nuijia maan rakoon. Kaikki yliopistojen rehtorit ja johtajat, kaikki opetusministeriön korkeakoulu- ja tiedeyksikön virkamiehet ministereistä puhumattakaan, kaikki ylioppilaskuntatoimijat, kaikki politiikantoimittajat, kaikki työmarkkinajärjestöjen pamput – kaikki tietävät! Erästä Facebook-kommentaattoria mukaillen: jos väittää toisin, joko ei ole ollut tehtäviensä tasalla tai valehtelee. (Molemmista löytyy varmasti esimerkkejä.)

Itse asiassa ainoa syy miksi korkeakoulutus ylipäätään on vielä maksutonta, on se, että kaikki fakta on aukottomasti maksuttomuuden kannalla. Kukaan ei ole keksinyt järkeviä perusteluja maksujen taakse, vaikka aikaa on ollut vuosia ja työvoimaa satoja ministeriöiden, työmarkkinajärjestöjen ja konsulttiyhtiöiden palkollisia. Eikä heitä voi syyttää yrityksen puutteesta!

Siksi on pakko valehdella. Psykologisen sodankäynnin opit on jalostettu taitavasti tilaustyönä, jotta valehtelu menisi läpi riittävän pitkään kaikille tarvittaville tahoille.

Arvovaltainen ja tuhlaileva vaivannäkö johtuu siitä, että koulutus on vaa’ankieliasemassa. Millään muulla luokkayhteiskuntaan suuntaavalla toimella ei ole yhtä pysyviä ja radikaaleja (suom. juurille meneviä) vaikutuksia. Se poistaa 90-luvulla kuopatun hyvinvointivaltion kiusalliset rippeet nopeasti ja pysyvästi. Maksullisella koulutuksella saa kaiken, ilman sitä ei mitään.

Terveydenhuollon asiantuntijatehtävissä työskentelevät tutuntutut ottaisivat kuulemma mieluummin USA:n mallin terveydenhoitoon kuin maksullisen koulutuksen – vaikka tietävät, että terveydenhoito tuhoutuu ensinmainitusta.

Pelleilyä tästä tekee se, että eduskuntaa ja suurta yleisöä lukuun ottamatta kaikki tietävät jo, mihin junaa ajetaan ja kuka on puikoissa. On yhtä aikaa järkytys ja positiivinen yllätys, että Suomesta löytyy vielä tuhansia asiasta kiinnostuneita kansalaisia, joille tuoreilla otsikoilla on (negatiivista) uutisarvoa.

Harmi kyllä, kaikki heidän kanssaan samaa mieltä olevat puolueet ovat pelanneet itsensä ulos päätöksenteosta jo vuosia sitten. Toisin kuin ulkopolitiikassa, koulutuspolitiikan värisuora ei tarkoita vain kolmea henkilöä.

Näillä sanoilla kollegani toivotti minut perjantaiaamuna tervetulleeksi työhuoneeseensa. Omien sanojensa mukaan (ja toivottavasti) hän viittasi tupakan hajuisiin vaatteisiini. Käännyin kantapäilläni ja esitin loukkaantunutta vaikka tiesin, ettei hän osta dramaturgiaani. Minä haisen röökiltä, sillä uuden tupakkalain astuessa voimaan aloin polttaa kämpässäni sisällä. Kun en ota kuppia lainkaan, on edes joku nautinto oltava, ajattelin ja ajattelen edelleen. Ulkona en jaksa rampata, joten kessu palaa sisällä lämpimässä.

Kollegani kommentti osui oivaan saumaan. Muutamaa minuuttia aiemmin potkin matkalla töihin lumitöppäreitä. Minua pänni ettei Suomessa myydä nuuskaa. Tai luonnollisesti myydään, mutta 7 egeä purkki on tiskin alta liian kallista jopa omaan addiktiooni. Kuulun siihen nikotinistisegmenttiin, joka sääntelee tupakointiaan vaihtamalla sen aika ajoin nuuskaan. Pussinuuskan voimin on helppo pitää kuukausien taukoa tupakasta. Omalla kohdallani nuuskajakso osuu kevääseen, sillä ilman röökiä ikääntyvä futaaja saa treenitehoa paremmaksi.

Tupakointi on typerää ja terveydelle haitallista ja niin edelleen. Ei mennä siihen. Minusta nykyinen nuuskakielto on kaksinaismoralismia. Käyttö on tutkimusten mukaan jopa lisääntynyt, vaikka myynti on laitonta. Kaikki voivat halutessaan kipaista Tukholmaan noutamaan 100 purkkia. TV:stä saamme nähdä kuinka Suomen hiihtovalmentaja, puolet kiekkojoukkueesta ja kolmannes muusta porukasta touhuaa biitti huulessa. Mitä järkeä on kiellossa jota kukaan ei noudata? Miksi nuuska ei kelpaa korvaushoitolääkkeeksi tupakoijille? Ja ennen kaikkea, mikä legitimoi nuuskan hyödykestatuksen Ruotsissa?

Edellisten kysymysten jälkeen joku terveyden edistäjä vetää herneet. Lyön kuitenkin vastapalloon: onko parempi että poltan 365 päivää vuodessa vai se, että puolet tupakan ja puolet nuuskan voimalla? Oman terveyteni näkökulmasta taatusti jälkimmäinen. Tupakan haitat ovat aivan merkittävästi nuuskaa suuremmat. Omalla kohdallani nuuskakielto on siis terveydelle haitallinen.