Yhteiskunta

Missit edustavat puhtaimmillaan opiskelun ja työurien uutta paradigmaa. He singahtavat työelämään täysi-ikäistyessään, ensin matalapalkkaisiin palvelualan töihin, ja alkavat sen jälkeen pikku hiljaa kartuttaa osaamistaan. Vähitellen he etenevät alansa harrastajista freelancereiksi, pätkätyöläisiksi ja yrittäjiksi.

Missien osaamisesta (esiintyminen, juontaminen, edustaminen) valtaosa ei seuraa muodollisia koulutusrakenteita eikä myöskään aiempien sukupolvien hahmottamia ammattialoja. Joidenkin mielestä heidän osaamisellaan ei tee mitään eivätkä heidän työnsä edes ole oikeita töitä.

Misseillä on paljon yhteistä korkeakoulujen oppilaitosbyrokratian hampaissa räpistelevien ikätoveriensa kanssa. Yliopistoissa on omat missikeisarinsa ja mallimammansa, jotka hymyilevät maireasti palkintogaalassa, hoitavat kaikki edustustehtävänsä tunnollisesti ja kokevat yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväkseen estää alaisiaan ja opiskelijoitaan etenemästä liian vauhdikkaasti.

Jotkut heistä ovat olleet samalla paikalla jo 70-luvulla, toiset ovat opetelleet ajan tavat jälkikäteen. Olennaista on pitää itse kirjoitetuista säännöistä kiinni silloinkin kun sitä ei voi perustella järjellä tai edes oikeudenmukaisuudella.

Erojakin on. Korkeakouluopiskelijat pariutuvat lähinnä keskenään, kun taas missin vieressä hymyilee harvemmin mister tai muu kauneusalan ihminen. Siinä missä jääkiekkoilijat edustanevat jonkinlaista miehekkyyttä naisellisuuden rinnalla, analyyttisten ja liberaalien opiskelijoiden lienee parasta suunnata katseensa sinne, missä turha ajattelu ei rasita päätä eikä suvaitsevaisuuden kukka kukoista.

No mutta hetkinen, sehän on…

Suosittelen lämpimästi kollega Kimmo Laakson juttua Drop-outeista tuoreessa paperi-Cityssä (luettavissa myös täällä, http://www.city.fi/artikkeli/Drop-outit/3754/). Vaikka jutussa on pääosassa kolme ilmiselvästi poikkeuksellista yksilöä ja vaikka sen nettikommenttiraidalla jäätiin saivartelemaan kandidaateista, se osuu silti suoraan suomalaisen koulutuspolitiikan hermoon.

Yliopistojen rahoitus määräytyy pitkälti valmistuneiden mukaan eli sellaisten määrällisten tulosten mukaan, jotka eivät ole yliopiston koulutustehtävän kannalta keskeisimpiä.

Vaikka monissa korkeakoulutettujen ammateissa (mm. lääkäri, opettaja) valmis tutkinto on laadun tae, on yhtä monia työtehtäviä joissa valmistumisella sinänsä ei ole mitään merkitystä verrattuna lähes valmiiseen tutkintoon. Muiden kuin ammattiin valmistavien yliopistokoulutusten hyödyistä on suurin osa jo saavutettu viimeiseen opintovuoteen mennessä. Opintojen loppuvaiheessa työskentely on hyödyllistä työllistymiselle ja usein välttämätöntä toimeentulonkin vuoksi.

Opiskelijan todellisuutta eläville tämä on pitkään ollut itsestäänselvyys, ja se selittää myös vuoden 2005 tutkinnonuudistuksen aiheuttaman maisterisuman ylimenokauden päättyessä 2008/2010, kun tuhannet vuosikausia töitä tehneet puolivalmiit rynnivät valmistumaan. Nyt yliopistoista valmistuu harmiksi vähemmän väkeä kuin aikoihin, kun työelämässä piileksivät graduntekijäreservit on pumpattu kerralla tyhjiin.

Sen lisäksi että väkeä imuroidaan työelämään kesken opintojen, monet suorittavat sivuaineopintoja ja täydennyskoulutusta tutkinto-opiskelijan statuksella – kun eivät muutakan voi. Niinpä keskeyttäneiden tilastot pullistelevat, läpäisyprosentti jää alle äänestysprosentin ja yliopistoilta jää rahat saamatta koulutuksesta, jonka ne ovat kuitenkin järjestäneet ja jonka hyödyn yhteiskunta on korjannut. Yliopistoille tulee tarpeettomasti rahoitusvaikeuksia.

Työurien pituudesta käytävässä keskustelussa kiinnitetään aivan liikaa huomiota suomalaisten korkeakoulutettujen korkeaan valmistumisikään. Sen tärkein syy on korkea aloittamisikä, mutta oikeasti sillä ei ole edes väliä. Suomalaisten korkeakoulutettujen työurat alkavat joka tapauksessa jo jossain toisen ja viimeisen opiskeluvuoden välillä, ei silloin kun paperit ojennetaan käteen.

Koska valmistuminen on korkeakoulutuspolitiikassa nostettu niin tärkeälle sijalle, opiskelijoita kannustetaan ensisijaisesti valmistumaan (kannustaa = hakata piikeillä juoksevan hevosen kylkiin vauhdin lisäämiseksi) eikä esimerkiksi tekemään lapsia (kansantaloudellisesti edullista), lepäämään (kansantaloudellisesti edullista) tai osallistumaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon (poliittisesti vaarallista).

Ennen kaikkea vaarana on, että lopulta valmistuminenkin vaikeutuu kun kannustetaan niin kovalla vimmalla (hevonen haavoittuu piikeistä eikä pysty juoksemaan).

Taas tuli Hennalta hyvä avaus, tällä kertaa pääsykokeista.

Työurien pidentämispuheeseen kannattaa suhtautua kriittisesti, sillä se on täynnä väärinkäsityksiä ja kapeakatseista 1900-lukulaisuutta. Jos kuitenkin halutaan pidentää suomalaisten työuria, pitää pidentää molemmista päistä. (Eläkeikään tosin ei saa koskea.)

Alkupäässä on kolme keskeistä faktaa: 1) valmistumisikä on Suomessa korkea, 2) valmistumisajat pohjoismaisittain lyhyet ja eurooppalaisittain kohtuulliset, 3) työelämävalmiudet ovat valmistuneilla maailmanluokkaa, koska töissä käydään jo ennen valmistumista.

Nämä tilastot pohjautuvat aikaan ennen 2005 voimaantulleita opintoaikojen rajauksia (vähimmäis- eli ”ohje”aika + 2 vuotta). Tästä eteenpäin tulisi katsoa vain 2005 ja sen jälkeen aloittaneita, mikä kaunistaa tilastoja entisestään.

Laatu ei saa laskea eikä mielenterveysongelmia ja vuotoa työkyvyttömyyseläkkeelle pidä lisätä. Tästä seuraa, että opintoaikoja ei voi enää lyhentää siitä, mitä ne jo ovat 2005 ja sen jälkeen aloittaneilla. Katseet kääntyvät aikaan ennen korkeakouluopintoja.

Siellä on kolmen vuoden kolo.

Kolo eli ylimääräiset välivuodet johtuvat 1) aiemman opinto-ohjauksen puutteesta / huonosta laadusta sekä 2) pääsykokeiden aiheuttamista pullonkauloista. Opinto-ohjauksen parantaminen säästäisi miljardeja, mutta sille ei oikein osata tehdä mitään: opinto-ohjauksen resurssit makaavat kuntatalouden rotkossa, hajallaan sadoissa kunnissa ja niiden kouluissa ja lukioissa.

Siksi nyt puhutaan pääsykokeista.

Face the facts: Pääsykokeista on hyötyä vain silloin, kun opintoalalla tarvittavia valmiuksia ei mitata lukiossa, ammattikoulussa tai ylioppilastutkinnossa. Esimerkiksi Suomen ”yliopisto”-nimeä kantavissa oppilaitoksissa ei edes ole opintoja, joissa tarvittavat kyvyt eivät tulisi esiin ylioppilastutkinnossa yhtä hyvin kuin nykymallisissa pääsykokeissa.

Poikkeukset voi luetella tässä (sanokaa jos unohdin jonkun):
Tampereen yliopiston teatterityön koulutusohjelma (näyttelijänkoulutus)
Aalto-yliopiston School of Art and Design (sis. TaiK)
Lapin yliopiston taiteiden tiedekunta
Taide- ja taitoaineiden opettajankoulutus

Jos kaikilla lukuaineilla olisi ”omat erityispiirteensä”, sivuaineiden lukeminen, JOO-opinnot ja pääaineen vaihtaminen ilman pääsykokeita tulisi kieltää. Tsemppiä vaan siihen projektiin.

Motivaatiota ja soveltuvuutta ei voi mitata kilpalukemisella. Siihen on paljon parempia ja halvempia keinoja. ”Pääsykokeita voi kehittää”? Se olisi pitänyt tehdä kymmenen vuotta sitten. Nyt ne lopetetaan.

Keskustelun taso on alhainen ja laskussa, puheenvuorojen sisäinen logiikka kateissa ja hirveä meteli ympärillä. Mikä se on?

SYL:n glögit aamuyöllä? Sitäkin.
Keski-iän ylittäneet järjestö-, bisnes- ja virkamiespamput keskustelevat yliopisto-opiskelusta? Nappiin.

Työurien pidentäminen on ajankohtainen poliittinen tavoite. Sen tarkoitus on turvata valtiontalouden tasapaino sittenkin, kun eläkeläisiä on paljon ja työntekijöitä vähemmän. Taustalla on joukko oletuksia, jotka… no, päätelkää itse:
- aineellinen vauraus tuo onnen
- aineellinen vauraus voi kasvaa nykymaailmassa ja sen pitää kasvaa
- talouskehitys on ennustettavissa seuraavat 30 vuotta
- ihmiset työskentelevät kuuliaisesti ja saavat merkityksen elämäänsä työstä
- ilmastonmuutos ei juurikaan vaikuta talouskehitykseen

Koska työurien pidentäminen loppupäästä vaatisi hiukan enemmän työtä varakkailta keski-ikäisiltä, siihen johtavista toimista ei ole helppoa päästä sopuun. Sen sijaan nuorilta ja opiskelijoilta ei kysytä, joten heitä voi piiskata miten vain.

Olen kuullut kaikenlaisista piiskaussuunnitelmista yliopisto-opiskelijoita kohtaan. Niille ovat tavallisesti yhteisiä nimittäjiä
- väärät pohjatiedot
- tehottomuus
- takertuminen yksityiskohtiin
- voimakas ideologinen lataus
- tuhoisat sivuvaikutukset.

Täytyy myöntää, että välillä vähän kyllästyttää. Mutta kun ”vaihtoehtoja ei ole”, on pakko yrittää tehdä jotain. Tässä pari yritystä:
http://www.syl.fi/asiakirjat/091207_tyokalupakki/view?cf=news
http://www.syl.fi/opiskelukyky/

Lopuksi kirje joulupukille:

- Opiskelijoiden suurin ongelma on pään hajoaminen ja toiseksi suurin kropan hajoaminen, joten toivon opiskelijoille joululahjaksi (edes) työrauhaa ensi vuodelle.

- Ranskan poikkeuskuuma kesä 2000-luvun alussa, joka tappoi kymmeniätuhansia ja aiheutti miljoonatappiot, on 2040 tavallinen ja 2060 tavallista viileämpi. Joten toivon meille kaikille 70-luvulla tai sen jälkeen syntyneille lahjaksi hyvää neuvottelutulosta Kööpenhaminasta.

Puhaltaminen tarkoittaa ainakin neljää asiaa.

1. Yhteen hiileen puhaltaminen. Tällä retoriikalla on rakennettu isänmaata ja ajettu yhteistä tai isomman etua koko maailmanhistorian ajan. Nyky-Suomessa yhdet isot ”talkoot” pidetään työurien pidentämiseksi, jotta valtiontalous pysyy pystyssä vielä sitten kun eläkeläisiä on enemmän tai yhtä paljon kuin työssäkäyviä. Erityisesti yhteen hiileen puhaltamiseksi kutsutaan sitä, kun nuoret, sairaat, heikot, köyhät, syrjäytyneet ja muut lusmuilijat saadaan mukaan ”talkoisiin” puhaltamaan.

2. Puhaltelu. Väsymyksestä seuraava pakottava taukojen pitäminen ja työn jatkuva keskeytyminen. Tämä tila seuraa mm. edellisessä kohdassa mainituille ryhmille, kun heistä yritetään piiskata irti kaikki mahdollinen ja mahdoton ”yhteisen edun” saavuttamiseksi. Myös jotkut erittäin pitkän ja raskaan työuran tehneet saattavat alkaa puhaltaa työn touhussa ollessaan.

3. Nollien puhaltaminen. Armeijassa viimeisten aamujen lähestyessä tai palveluksen päätyttyä on tapana alkaa ”puhaltaa nollia” uusille tulokkaille sen merkiksi, että oma palvelusaika on päättymäisillään tai päättynyt. Samaa henkeä voi tunnistaa myös joidenkin ennen virallista eläkeikää eläkkeelle jäävien toiminnassa. Ne vanhemmat ikäpolvet, joilla on varaa, puhaltavat nollia kun haluavat. Yksilölle se on aina hienoa, mutta jo nyt kulisseissa puhutaan siitä, mitä sitten tapahtuu kun valtavat määrät suurten ikäluokkien perijöitä lopettaa työnteon – vaikkapa 35-vuotiaana.

4. Puhalletaan jonkun toisen tai yhteistä omaisuutta. Jos on vilkaissutkin Osku Pajamäen suurista ikäluokista kirjoittamaa kirjaa ”Ahne sukupolvi” tai seurannut siitä käytyä keskustelua, ei ole jäänyt epäselväksi kuka puhaltaa ja keneltä. Tai jos on tutustunut eläketilastoihin ja nähnyt, kenelle ja miten kansakunnan miljardit jaetaan. Tätä varten on vielä olemassa erikseen termi ”suuri puhallus”, jossa tehdään kaikkien aikojen puhallus ja johon usein liittyy se, ettei kukaan huomaa mitään ennen kuin on jo liian myöhäistä.