Yhteiskunta

Vuosi 2012 sisälsi minulle omakohtaisesti kokonaisen joukon toinen toistaan mukavampia tapahtumia. Oli hyvä viettää elämänsä 40 ikävuosi juuri kuten tein sen. Oma tyytyväisyyteni ei kuitenkaan jäänyt päällimmäisenä mieleen vuodesta 2012 - pikemminkin hyvin kauas siitä.

Itse pidän vuotta nimenomaan symbolisesti merkittävänä. En siksi, että maailmanloppu jäi tulematta, vaan suomalaisen yhteiskunnan jyrkästä retoris-ideologisesta käännöksestä oikealle. Monien kohdalla se voi pitkällä aikavälillä merkitä maailmanloppuakin surkeampaa kohtaloa.

Vuosi käynnistyi duunarin näkökulmasta ryhdikkäästi, kun Vehviläisen Finnair-sotkut ja asuntokauppa nousivat julkisuuteen. Jatkoksi saimme vuoden aikana kuulla eri tahoilta, että lapsilisiä ei pidä maksaa "heikolle ainekselle", iäkkäiden työntekijöiden palkkaa pitäisi alentaa, työviikkoa tulisi pidentää parilla tunnilla, sairaspäivistä ei pitäisi maksaa korvausta ja paljon muuta vireää uusliberalistista talousajattelu. Tietysti todistimme median välityksellä useita kultaisia kädenpuristuksia ja luimme rikkaimman prosentin suomalaisista kasvattaneen tulojaan huomattavasti. Nalle Wahlroosin kirja "Markkinat ja demokratia. Loppu enemmistön tyrannialle" tarjosi punaisen maton kaikelle edellä mainituille.

Vuoden 2012 merkittävin tapahtuma olikin julkisuudessa esitetyn puheen jyrkkä käännös oikealle. Välillä kävi mielessä ajankohtaisohjelmia seuratessa, että on tullut siirretyksi keskelle republikaanien ja Mitt Romney:n vaalitilaisuutta. Taisinpa muutaman kerran kirkaista sohvan pohjalta, että "beam me back, Scotty". Ei edes kovin kaukaa haettua harha, sillä kävihän kokoomuksen nuorisoakatemia ammentamassa oppia republikaanien puoluekokouksessa.

Suomalaisen yhteiskunnan arvoilmapiiriä seuraavalle syntyi vahva mielikuva, että vuonna 2012 talouspoliittinen oikeisto hakkasi väkivalloin tiensä ulos hyvinvointivaltio -käsitteen tahmeista seiteistä. Käsite elää vielä pääministerimme kallistaessa empaattisesti päätään, avatessaan silmänsä oikein rehellisen näköisiksi ja vedotessaan kansalaisten syviin riveihin vaikeissa päätöksissä. Muutoin Häkämiehen takinvaihto ja salamannopea puhetavan muutos olivat paljastavia. Loppui pehmoisten lässytys kansalaisten mieliksi ja sai laukoa ajatuksensa ääneen. Ne ajatukset eivät ole syntyneet tyhjiössä, vaan niitä on heimoveljien kanssa vuoleskeltu jo vuosia. Mahtoi olla vapauttava tunne!

En yritä tässä ottaa kantaa siihen, mikä olisi Suomelle oikea tie globaalissa talouskriisissä. Itseäni kiinnostaa enemmän vuonna 2012 talouspoliittisessa keskustelussa tapahtunut käänne. Puhetapa ei ottanut vain askelta, vaan hyppäsi kolmesti oikealle. Sen tietysti uskaltaa sanoa, että sana hyvinvointivaltio ei mahdu samaan veneeseen uusliberalistisen retoriikan kanssa. Poikkeuksen suomme tietysti Jyrki Kataiselle, joka hyödyntää lähes liikuttavalla tavalla kollektiivista mielikuvaamme 1980-luvun hyvinvointivaltiosta.

Retoriikka on poliittisessa historiassa ollut tapa pohjustaa myöhempiä toimia. Ensin syötetään julkisuuteen pähkinöitä, joista tulee riittävän pureskelun jälkeen nieltäviä. Vuonna 2012 esille nostetut ideat ovat yhdessä yritysmaailmassa tapahtuvan rötöstelyn ja veroluikertelun kanssa kova pähkinä purtavaksi.

Mihin suomalaista yhteiskuntaa ollaan uusliberalistien ajatuksissa viemässä? Se ei selviä vielä muutamaan vuoteen, mutta jostain puhetavan muutos energiansa ammentaa - siis rahan lisäksi tietenkin. Ei savua ilman tulta.

Tällaiset ajatukset täytyy kehystää täsmällisesti ja varoittavilla sanoilla.

Death to my Hometown!

Tutkijan työssä tulee joskus sellaisia hetkiä, joita ulkopuolisten on vaikea ymmärtää. Mieleni tekisi kirjoittaa, että ymmärtäminen on täysin mahdotonta, mutta en halua olla liian absoluuttinen. Juuri nämä epätyypilliset vaiheet ovat työn kirous ja samalla suola. Tutkijalle suola ja ulkopuoliselle maailmalle outoa ja poikkeavaa.

Viimeistelen parhaillaan Antti Häkkisen, Anne Puurosen ja Anni Ojajärven kanssa kirjaa. Oma osuuteni on laaja ja vielä kesken. Tekstin tulee olla valmiina vuoden lopussa, mutta ehdin deadlineen työllä ja päättäväisyydellä. Siis ehdin saada valmiiksi huolella kirjoitetun tutkimuksen, en hätäistä raakiletta.

Sormet liikkuvat vaivatta näppäimistöllä ja ajatus on hyvin kirkas - olenkin ilmeisen syvässä flow-tilassa. Näkökentässä siintää vain kuvaruutu, teksti, sen rakenne, substanssi ja yksittäiset muotoilut. Kaikki muu menee ohi, jää pilkkopimeään varjoon. Kuljen laput silmillä. Silti minulla on vakava ongelma: ihmiset ja kulttuurinen rituaali. Joulu.

Kuinka saada tutkimusmaailman ulkopuolella elävät ihmiset tajuamaan, etten voi päästää tekstistä juuri nyt irti hetkeksikään? Miten selittää sukulaisille joulun jäävän kohdaltani väliin ilman, että he loukkaantuvat. Ymmärtääkö kukaan kirjoittajan flow:n ainutlaatuista hetkellisyyttä? Entä sitä tunnetta, kun kirjaimet ikään kuin asettuvat kuvaruudulle jatkuvasti juuri oikeaan järjestykseen - syntyy sanoja, valmiita lauseita ja eheitä kappaleita. Harmoniaa. Harmoniaa helvetti soikoon!

Tavallinen rationaalinen selitys ei vie tässä kohdin mihinkään. Ihmiset sanovat vihaisesti "lopeta nyt", "älä jaksa" tai "totta kai vietät normaalin joulun". He myös loukkaantuvat, pahasti. Sitä en toivo ja olen yrittänyt vahvistaa viestiä alleviivaamalla tilanteen poikkeavuutta. Se ei riitä alkuunkaan. Viestin merkityssisältö ei millään avaudu kuulijoille. Törmäyskurssi on väistämätön. Levitän aivan väärää tunnelmaa. Olen paha Nuutti jo jouluna. Ihan kauheaa.

Suljin kännykkäni ja jätin vastaajaan viestin, jossa kerron kirjoittavani ja pitäväni puhelimen siksi poissa päältä. Yksi tapa sulkea muu maailma ulkopuolelle hetkeksi, mutta arvatenkin se ryöppyää raivoten jostakin muualta sisälle. Todellista pakotietä ei taida olla? Siis sellaista, jossa minä kirjoitan, muut nauttivat joulusta ja kaikki ovat onnellisia. Toiveajattelua. Tiettyihin sosiaalisiin konventioihin ei sisälly poisjäämisen mahdollisuutta. Ne ovat pakkoja. Pakkojoulu tai joulupakko!

Jatkan kaikesta huolimatta soljuvaa kirjoittamista. Samalla olen ahdistunut. Ahdistus kumpuaa siitä, että muut eivät ymmärrä toimiani. Muut ahdistuvat, kun minä jouluisten rituaalien aikaan kirjoitan. He ajattelevat minun paran kärsivän. Itse taas ahdistun heidän ahdistumisestaan. Kauhean paradoksaalista. Hullua myös.

Ja minä kirjoitan. Minuuteni on nyt eheä ja kevyt, melkein leijun. Katsonkin vauriot sitten myöhemmin. Niitä kyllä tulee. Tätä hetkeä en aio hukata, sillä sydän sykkii kiivaana - tämä on elämää. Enkä minä edes valinnut flow:n ajankohtaa itse, se tuli kylään kutsumatta. Lapsille tulee joulupukki - minulle tuli, no tuli tämä.

Riemuisaa Joulua jokaiselle (miten ikinä sen vietätte)!

(Blogi oli alunperin tarkoitettu Yhteiskuntablogiikka -nimiseen foorumiin, mutta siinä on parhaillaan teknisiä ongelmia. Onneksi Cityn monipuolinen lukijakunta mahdollistaa erilaisetkin tekstuaaliset lajityypit - ja eipä tämä perusjupinoistani radikaalisti eroa).

Musiikkisuosituksena näin jouluna on aina tarjottava The Poguesin Fairytale of New Yorkia.

Viikolla Hesarin toimittaja Jukka Harju soitteli liittyen Venla Salmen (OPTULA) tuoreeseen tutkimukseen Nuorten rikoskäyttäytymisestä ja uhrikokemuksista. Katselin tunnin ajan tuloksia ja nostin niistä pyydetysti muutaman nuorisotutkimuksellisesti kiinnostavan esille Harjun soittaessa uudelleen. Huomioni tutkimuksesta olivat tietysti lyhyitä, jotta ne sopivat lehteen. Salmen tutkimuksen tulokset ansaitsevat kuitenkin vielä tässä pienen pysähdyksen.

Tutkimus oli siis 15-16-vuotialle suunnattu kysely, jossa kartoitettiin heidän tekemiä ja kokemia rikoksia. Suvereeni ykkönen tehdyissä rikoksissa oli nettipiratismi. Peräti 71 prosenttia oli lataillut musiikkia, pelejä ja muuta sälää. Riittävän suuri määrä, jotta voidaan puhua jo kansalais- tai sukupolvirikollisuudesta. Jälkimmäinen on selitysvoimaisempi.

Eräs myös tutkijoita askarruttanut kysymys on nykynuorten sosialisaatio, siis koko elämänsä digitaalisten härpäkkeiden kanssa eläneiden maailmankuva ja merkityksenanto sekä arvojärjestelmät. On pohdittu muun muassa sitä, kuinka perustavanlaatuisesti esimerkiksi internet lopulta vaikuttaa sosialisaation. Valmiita vastauksia on vaikea vieläkään tarjota, sillä nykynuoret ovat ensimmäinen todellinen digisukupolvi. Näin murroksen rajuutta vanhan analogisen ja uuden digitaalisen nuoruuden välillä voidaan arvioida luotettavasti vasta parinkymmenen vuoden kuluttua. Tällaisia tutkimustuloksia voi kuitenkin pitää jonkinlaisina heikkoina signaaleina. Ja silloinhan niillä pitää tutkijan spekuloida, harrastaa aikalaisdiagnostista pohdintaa.

Ei tarvita kummoista päättelykykyä näkemään Salmen tutkimuksen tuloksista, ettei bittien imeminen internetistä näyttäydy nykynuorille rikoksena - tai ainakaan kiinnijäämisestä ei olla kovin huolissaan (eikä tässä viittauksia tyttöön, isään ja muumitietokoneeseen). Miten siihen tulisi suhtautua? Ensin voisi kai todeta, ettei rikos vakavuudeltaan anna aihetta moraalipaniikkiin. Toisaalta muusikot, taiteilijat, pelintekijät ja monet muut toimijat elävät Teosto-maksuilla ja muilla vastaavilla. Piratismi onkin melkoinen nykyajan dilemma, sillä yksilölle se näyttäytyy marginaalisena ja harmittomana, kun taas yksilöiden muodostamana massana aiheuttaa melkoisia ansionmenetyksiä.

Ottamatta kantaa piratismin moraalisiin kysymyksiin tulee siitä mieleen kieltolain aikainen juopottelu ja trokaus. Ystäväni Antti Häkkinen on tutkinut viinatrokausta kieltolain aikaan ja kutsunut ilmiötä kansalaisrikollisuudeksi (tai kansanrikollisuudeksi). Kieltolain viimeisinä vuosina mukana oli aivan julmettu määrä kansalaisia. Ehkä nykypäivänä kannabiskokeilut voisivat myös rinnastua 25-34-vuotiaiden keskuudessa määrältään piratismiin - jälleen ilman moraalisia arvolausumia. Jos 40 prosenttia ikäryhmästä on tehnyt käyttörikoksen - siis joskus vetäissyt henkoset - ollaan tekemisissä kansalaisrikollisuuden kanssa. Toki kaikki mainitut ovat rikosten määriä lukuun ottamatta jokseenkin vertailukelvottomia.

Voiko Salmen tuloksista vetää sellaisen johtopäätöksen, että nuori sukupolvi on paatunutta ainesta. Ei tietenkään voi. Jokainen aika tuo nuorten ja vanhempienkin eteen ilmiöitä, joissa yksilön intressit eivät kohtaa lainsäätäjän tahtoa. Tilanteet ovat aina hankalia ja joskus (kuten kannabiksen kohdalla) niille ei löydy ratkaisua. Jäädään jonkinlaiseen välitilaan, jossa laki sanoo toista kuin yksilöiden toimintatavat - siis todellisuuden tapahtumat. Todennäköistä kuitenkin on, että jonkinlainen ratkaisu piratismiin löydetään aiemmin kuin kannabikseen.

Musiikkivalinta tälle viikolle? Jospa ottaisin Rolling Stone -lehden vuoden 2012 parhaaksi rankkaaman levyn, niin ei aina tule omaa matskua. Pannaan oikein live-version levyn nimikkokappaleesta: Wrecking Ball ja Bruce Springsteen!

Otsikon käsitteeseen olen törmännyt sen jälkeen usein, kun liikkuminen, liikunta ja urheilu tulivat osaksi tutkimusrepertuaariani. Aluksi luulin, että kyse on sarkastisesta nimityksestä urheilun parissa työskentelevistä ihmisistä. Vähän tiesin silloin.

Kyse on uskonnollisesta ilmiöstä - aatteellis-käsitteellisestä maailmankuvasta. Näitä henkilöitä löytyy ennen kaikkea urheiluliikkeen piiristä, mutta myös sen liepeiltä. On hyvin tärkeä alleviivata, että todelliset uskovaiset ovat äärimmäisiä harvinaisuuksia myös urheiluliikkeen sisällä. Mutta sieltä tarkasti etsivä voi löytää, jos osaa katsoa ja kuunnella.

Jottei kukaan käsitä väärin, ei urheilu-uskovaisella ole mitään tekemistä huippu-urheilijan, fanin tai liikuntaa innokkaasti harrastavan henkilön kanssa - ei myöskään yleistys kaikista liikunnan ja urheilun parissa työskentelevistä: This is a real Deal!

Kyseessä on yleensä puku päällä oleva keski-iän ylittänyt mieshenkilö. Toinen mahdollinen univormu on (kesällä) pikee-paita, polvi-shortsit ja nahkaiset lenkkarin kaltaiset kengät. Edelliset eivät vielä takaa mitään. Mikäli henkilön työhön kuitenkin liittyy sana urheilu tai liikunta, saattaa alkaa jo poltella.

Seuraavassa muutama vinkki urheilu-uskovaisten bongaamiseen. On muutama vuoren varma tunnistustapa täysivaltaisuuden varmentamiseksi. Niistä tehokkain on esittää väite: "suomalainen pitkänmatkan juoksu ei koskaan palaa kulta-aikaansa". Mikäli väitettäsi seuraa a) ensin naaman punoitus ja suuttumus, b) tilitys siitä, että vika on vain järjestelmässä, c) kova meuhkaaminen rahasta ja erityisesti sen puutteesta, d) kaikenlainen muu selitys paitsi sellainen, joka huomio maailman muuttumisen ja ihmisten, erityisesti nuorten, uudet kiinnostuksen kohteet, olet tavannut urheilu-uskovaisen.

VAROITUS! Hiihdosta älä puhu silloin mitään, sillä siihen urheilu-uskovaisen emotionaalinen suhde on niin ristiriitainen Lahden doping-jupakan jäljiltä (kyllä, edelleen), että seurauksia ei voi ennakoida.

Urheilu-uskovaisen löydettyäsi et ehkä heti ymmärrä, millaisen yhteiskunnallisen rariteetin olet kohdannut. Kyseessä on sinänsä harmiton lajityyppi. Maailmankuva muodostuu lähinnä 1900-luvun urheiluhistoriasta. Erityisen pyhää on aika 1920-luvulta 1980-luvun lopulle - siis ajanjakso, jolloin Suomi menestyi hiihdossa, yleisurheilussa ja muissa olympialajeissa. Sieltä nousevat myös urheilu-uskovaisten kaikki uskontoteemit.

Urheilu-uskovaisen maailmankuvassa hän seisoo edelleenkin Lahden kisamontussa odottamassa sinivalkoisten värien suksivan ensimmäisenä metsän siimeksestä Järvisen pipo päässä kohti maalia. Henkinen aika on pysähtynyt jokseenkin tismalleen Thomas Wassbergin ja Juha Miedon välisen sadasosan puoliväliin. Se hetki on urheilu-uskovaisen prisma ulkopuoliseen todellisuuteen. Sadasosan puolikas, joka erottaa taivaallisen riemun ja elämän traagisen todellisuuden.

Suomessa on varovaisesti arvioiden 300 täysveristä urheilu-uskovaista. Sosioekonomisesti he edustavat ylhäistä keskiluokkaa, sillä urheilun johtopaikoilla (joilla he vaihtelevat tiuhaan palleja) maksetaan täysin kohtuutonta palkkaa. Heillä on myös oma kielensä. Vaikken ole antropologi, olen onnistunut tekemään osallistuvan havainnoinnin keinoin joitakin tulkintoja.

Sanat ovat kyllä selvää suomea ja äännetäänkin ihan normaalisti, mutta merkitykset ovat täysin normaalista poikkeavia. Esimerkiksi lause, "tällä rahalla tuetaan lasten ja nuorten liikuntaa", tarkoittaa urheiluksi, että "nyt on aika nostaa palkkoja ja nimittää lisää johtajia". Myös sana "tulosohjaus" saa heidän kielessä oman merkityksen: "nyt on aika nostaa omia palkkoja ja nimittää lisää johtajia". Oikeastaan kaikki suomenkielen sanat, joiden konnotaatio edes ohuesti liittyy talouteen, tarkoittaa urheilu-uskovaisille: "nyt on aika nostaa omia palkkoja ja nimittää lisää johtajia". Jos urheilusta vastaava ministeri sanoo tuimaan sävyyn, että nyt on valtion tuissa saavutettu katto, tarkoittaa sekin: "nyt on aika nostaa omia palkkoja ja nimittää lisää johtajia". Kääntäjille simultaanitulkkaaminen urheilu-uskonnosta suomeen onkin helppoa, sillä merkityssisältöjä on suhteellisen vähän.

Vielä muutama kielioppiohje urheilu-uskovaisen tapaamisen varalle. Rakenteiden purkaminen suomeksi, tarkoittaa urheilu-uskovaiselle "lukuisten uusien työpaikkojen perustamista". Seuraava on erityisen tärkeää! Jos vahvan tutkimusnäytön mukaan jokin asia ei toimi, tarkoittaa se urheilu-uskovaiselle, että (...pitkä hiljaisuus...). Se ei tarkoita siis mitään, ei yhtikäs mitään, sillä urheilu-uskovaiset ovat täysin immuuneja tutkimustiedolle. Ei siis kannata ihmetellä, jos saat argumenttiisi täysin mielivaltaisen vastauksen. Älä siis perustele näkemyksiäsi urheilu-uskovaiselle, sillä mitä rationaalisempi perustelu, sitä huonommin he ymmärtävät.

Urheilu-uskovainen lukee äärimmäisen vähän, erityisesti oman alansa tutkimustietoa. Mikäli he kuitenkin äityvät lukemisen vaativaan toimeen, poikkeavat tulkinnat täysin tutkimuksen tekijän tuloksista. Urheilu-uskovainen "lukee" tutkimuksen, jossa osoitetaan tietyn tukimalli olevan täysin toimimaton. Kuitenkin viiden minuutin kuluttua haastattelussa he kertovat juuri samaisen tutkimuksen tukevan täysin kyseistä tukimallia. Jonkinlaista käänteislogiikkaa, johon osallistuva havainnointini ei ole vielä yltänyt. Sarkaa on siis minullakin vielä edessä.

Urheilu-uskovaisten maailma on kiehtova. Muun yhteiskunnan syy-seuraus -suhteet eivät päde heidän maailmankuvassaan. Tieteen korvaa päässä repeatilla soiva ääniraita, jolla selostetaan Lasse Virenin neljättä olympiakultaa. Rahalla on arvoa vain silloin, kun se on kohdennettu heidän henkilökohtaiseen käyttöön tai siihen utuiseen 1970-luvun lahden kisamontun pohjalla leijailevaan mielenmaisemaan.

Euroopan talouskriisi ei urheilu-uskovaisia huoleta, ei yhteiskunnan polarisaatio tai nuorten syrjäytyminen. Urheiluhistorian lisäksi ainoastaan Antti Ruuskasen olympiapronssi keihäässä - vain sillä on tällä hetkellä todellista merkitystä. Työpäivän haastavin tehtävä onkin muistaa missä on oma työhuone, sillä olympiadin aikana jakkaroita vaihdellaan niin tiuhaan, ettei aamulla voi mitenkään muistaa juuri sen päivän johtaja-alkuista työnkuvaansa.

Sellainen on urheilu-uskovainen. Kuva jää hieman kirjoituksessa hieman yleisluontoiseksi, mutta tila näissä blogeissa on aina kortilla.

Biisisuosituksena Edu Kettusen Perseenlämmitin. Jostain syystä kirjoittamani teksti tuo juuri sen biisin mieleen!

Viimeaikaisessa keskustelussa on palloteltu ajatuksella, että ensimmäinen sairauspäivä olisi palkaton ja sen jälkeen työntekijälle maksettaisi alennettua korvausta. Keskustelun on Suomessa nostanut esiin Kokoomuksen puoluevaltuusto ja Elinkeinoelämän keskusliitto on tietysti kiihottunut ajatuksesta. Myös kuluneen viikon A-studion Talkissa aihe oli esillä.

TV-keskustelussa näkemykset törmäilivät. Elinkeinoelämän keskusliiton ylilääkäri Jan Schugk ja yrittäjä Harri Suutari puolsivat karenssipäiviä. Sen sijaan palkansaaja Riikka Suutari ja Insinööriliiton asiamies Elina Das Bhowmik esittivät napakoita vasta-argumentteja.

Keskustelun sisällön voi tiivistää siten, että yrittäjäpuoli argumentoi suomalaisten sairastavan kummallisen paljon ja työntekijäpuoli painotti karenssipäivien iskevän kovimpaan huonopalkkaisille aloille - olevan siksi kohtuuttomia. Agendalle nousi myös suomalaisten kummallisen alhainen kynnys "kokea" itsensä sairaaksi ja toisaalta huoli sairaana töihin menemisestä.

Keskustelun ulkopuolelle jäi eräs aivan keskeinen näkökulma. Karenssipäivien kannattajat argumentoivat näkemystään erityisesti alleviivaten sitä, ettei työnantajien ole järkevää maksaa työstä, jota ei sairauden vuoksi tehdä. Tästä voi päätellä, että karenssipäivissä kyse on nimenomaan tehokkaasta työajasta. Palkkaa maksetaan siis ainoastaan ajasta, jolloin työntekijä todella tekee työtä.

Kun tätä asiaa katselee työntekijän näkökulmasta, herää auttamatta kysymys: miksei palkkaa sitten makseta ylimääräisestä työstä? Siis ilmaiseksi tehdystä tehokkaasta työajasta. Nykyisen abstraktin työn yhteiskunnan olennainen piirre on työn tekeminen projekteissa ja hankkeissa. Työaika on tämänkaltaisen työn yhteiskunnassa toissijainen määre. Lähes jokainen tietotyöläinen tekee töitä huomattavasti yli palkallisen työajan.

Kun pomo sanoo sihteerille kello 16, että asian on oltava aamulla valmiina, ei vastaukseksi kelpaa: saanko työstä ylityölisää tai palkallinen työaika päättyi muuten juuri. Duuniin jäädään vaikka koko yöksi, jos työtehtävä sitä vaatii.

Tehokkaan työajan käyttö sairauspäivien karenssin perusteluna onkin täysin ontto. Abstraktin työn yhteiskunnassa ilmaisten ylitöiden ohessa työ seuraa kotiin ja viikonloppuihin. Ylityökorvauksia ei todellakaan makseta. Koska työntekijät suostuvat pelkällä kuukausipalkalla venymään jatkuvasti ilmaiseen työhön, ei tehokkaan työajan argumentti sairauspäivien kohdalla ole kestävä.

On kummallista, ettei Elinkeinoelämän keskusliiton ylilääkäri Jan Schugk muistanut olla huolissaan liiasta ilmaisesta työnteosta ja sen aiheuttamista terveyshaitoista. Syy saattaa tietysti piillä siinä, että Hippokrateen vala mennee EK:ssa jotakuinkin näin: "Elintapoja koskevia ohjeita tulen käyttämään sairaiden hyväksi kykyni ja harkintani mukaan: tulen torjumaan kaiken, mikä voi olla vahingoksi ja vääryydeksi (oma lisäys alkaa) Elinkeinoelämän keskusliitolle ja palkanmaksajille".

On hämmästyttävää, että työnantajapuoli kehtaa vaatia karenssipäiviä tällaisin argumentein. Jos asia todella etenee jonkun poliittisen toimijan agendalle (Kokoomuksella se on jo sinne mennyt), on työntekijäpuolen aika nostaa pöydälle tämä ilmaisen työn ylensyönyt kissa.

Olisi kiinnostava kuulla sekä terveyden että kustannusten näkökulmasta, miten jatkuvasti yli 60-70 tunnin viikkoja painavien yhtäaikaisesti pöytään lyömät ylityökorvaukset maistuisivat EK:lle - erityisesti sen ylilääkäri Jan Schugkille, joka niin tomerasti toteuttaa korkeaa lääkärin etiikkaa vaatimalla karenssipäiviä "tehottomista työpäivistä". Ehkä hän vastaisi, että ilmaisen työn tekeminen ja itsen täydellinen alistaminen työlle on terveellistä sekä takaa sisältörikkaan elämän ensimmäiseen alle 40-vuotiaana koettuun sydäninfarktiin saakka.

Pannaan suositukseksi Tom Russellin upea U.S. Steel - työn sankarien kunniaksi!

Homestead Pennsylvania, the home of the U.S. Steel
And the men down at the Homestead Works
Are sharing one last meal
Sauerkraut and kilbassa, a dozen beers or more
A hundred years of pouring slab,
They’re closing down the door
And this mill won’t run no more.

There’s silence in the valley, there’s silence in the streeets
There’s silence every night here upon these cold white sheets
Were my wife stares out the window with a long and lonely stare
She says “you kill yourself for 30 years but no one seems to care”

You made their railroads rails and bridges, you ran their driving wheels
And the towers of the Empire State are lined with Homestead Steel
The Monongahela valley no longer hears the roar
There is cottonwood and suemacway inside the slab mill door
And this mill won’t run no more.