Joulun Nuutti

Tutkijan työssä tulee joskus sellaisia hetkiä, joita ulkopuolisten on vaikea ymmärtää. Mieleni tekisi kirjoittaa, että ymmärtäminen on täysin mahdotonta, mutta en halua olla liian absoluuttinen. Juuri nämä epätyypilliset vaiheet ovat työn kirous ja samalla suola. Tutkijalle suola ja ulkopuoliselle maailmalle outoa ja poikkeavaa.

Viimeistelen parhaillaan Antti Häkkisen, Anne Puurosen ja Anni Ojajärven kanssa kirjaa. Oma osuuteni on laaja ja vielä kesken. Tekstin tulee olla valmiina vuoden lopussa, mutta ehdin deadlineen työllä ja päättäväisyydellä. Siis ehdin saada valmiiksi huolella kirjoitetun tutkimuksen, en hätäistä raakiletta.

Sormet liikkuvat vaivatta näppäimistöllä ja ajatus on hyvin kirkas - olenkin ilmeisen syvässä flow-tilassa. Näkökentässä siintää vain kuvaruutu, teksti, sen rakenne, substanssi ja yksittäiset muotoilut. Kaikki muu menee ohi, jää pilkkopimeään varjoon. Kuljen laput silmillä. Silti minulla on vakava ongelma: ihmiset ja kulttuurinen rituaali. Joulu.

Kuinka saada tutkimusmaailman ulkopuolella elävät ihmiset tajuamaan, etten voi päästää tekstistä juuri nyt irti hetkeksikään? Miten selittää sukulaisille joulun jäävän kohdaltani väliin ilman, että he loukkaantuvat. Ymmärtääkö kukaan kirjoittajan flow:n ainutlaatuista hetkellisyyttä? Entä sitä tunnetta, kun kirjaimet ikään kuin asettuvat kuvaruudulle jatkuvasti juuri oikeaan järjestykseen - syntyy sanoja, valmiita lauseita ja eheitä kappaleita. Harmoniaa. Harmoniaa helvetti soikoon!

Tavallinen rationaalinen selitys ei vie tässä kohdin mihinkään. Ihmiset sanovat vihaisesti "lopeta nyt", "älä jaksa" tai "totta kai vietät normaalin joulun". He myös loukkaantuvat, pahasti. Sitä en toivo ja olen yrittänyt vahvistaa viestiä alleviivaamalla tilanteen poikkeavuutta. Se ei riitä alkuunkaan. Viestin merkityssisältö ei millään avaudu kuulijoille. Törmäyskurssi on väistämätön. Levitän aivan väärää tunnelmaa. Olen paha Nuutti jo jouluna. Ihan kauheaa.

Suljin kännykkäni ja jätin vastaajaan viestin, jossa kerron kirjoittavani ja pitäväni puhelimen siksi poissa päältä. Yksi tapa sulkea muu maailma ulkopuolelle hetkeksi, mutta arvatenkin se ryöppyää raivoten jostakin muualta sisälle. Todellista pakotietä ei taida olla? Siis sellaista, jossa minä kirjoitan, muut nauttivat joulusta ja kaikki ovat onnellisia. Toiveajattelua. Tiettyihin sosiaalisiin konventioihin ei sisälly poisjäämisen mahdollisuutta. Ne ovat pakkoja. Pakkojoulu tai joulupakko!

Jatkan kaikesta huolimatta soljuvaa kirjoittamista. Samalla olen ahdistunut. Ahdistus kumpuaa siitä, että muut eivät ymmärrä toimiani. Muut ahdistuvat, kun minä jouluisten rituaalien aikaan kirjoitan. He ajattelevat minun paran kärsivän. Itse taas ahdistun heidän ahdistumisestaan. Kauhean paradoksaalista. Hullua myös.

Ja minä kirjoitan. Minuuteni on nyt eheä ja kevyt, melkein leijun. Katsonkin vauriot sitten myöhemmin. Niitä kyllä tulee. Tätä hetkeä en aio hukata, sillä sydän sykkii kiivaana - tämä on elämää. Enkä minä edes valinnut flow:n ajankohtaa itse, se tuli kylään kutsumatta. Lapsille tulee joulupukki - minulle tuli, no tuli tämä.

Riemuisaa Joulua jokaiselle (miten ikinä sen vietätte)!

(Blogi oli alunperin tarkoitettu Yhteiskuntablogiikka -nimiseen foorumiin, mutta siinä on parhaillaan teknisiä ongelmia. Onneksi Cityn monipuolinen lukijakunta mahdollistaa erilaisetkin tekstuaaliset lajityypit - ja eipä tämä perusjupinoistani radikaalisti eroa).

Musiikkisuosituksena näin jouluna on aina tarjottava The Poguesin Fairytale of New Yorkia.

Kirjoitettaessa soi Fairytale of New York - The Pogues