Yhteiskunta

Vappu on suomalaisen kulttuurin ainoa kollektiivinen karnevaali. Juhannuksena paetaan mökeille koivun tuoksuun ja joulu vietetään perheen kesken ylensyömisen merkeissä. Uuden vuoden juhlinta ei näillä leveysasteilla äidy kuin ilotulitusta katsellessa kansanjuhlaksi ja pääsiäinen on monille sisällöltään venyvä viikonloppu.

Vappu on koko kansan karnevaali, jonka suhdetta ihmisyyteen kuvaa ylivertaisesti Mihail Bahtinin klassikko ”Francois Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru”. Juuri Bahtin tiivistääkin karnevaalin olemuksen osuvasti: Karnevaalia ei katsella, siinä eletään ja sitä elävät kaikki, sillä se on idealtaan yleiskansallinen.

Vappu tuo Suomen kevääseen karnevaalivapauden, jonka aikana normaalit säännöt ja totutut konventiot eivät päde. Hierarkiat, etuoikeudet, normit ja kiellot kumoutuvat ja jokainen saa ilakoida tasavertaisena. Vappu on kaikkien juhla, joka vieroksuu kaikkea pysyvää ja lopullista. Vappu on vapauttavan naurun ja uudistumisen momentum.

Vapusta olisi väärin puhua pakkojuhlana, sillä sen idea on nimenomaan pakoista irtautuminen. Vappu ei sisällä ahdistavia rituaaleja perheillallisineen tai juhannuskokkoineen. Se mahdollistaa jaettuihin ja vapauttaviin rituaaleihin osallistumisen. Vapun ilakointi paljastaa koko kansan yhteisen naurun, sillä nauraja on itse osa naurua.

Helsingissä Ullanlinnanmäki on vappupäivänä karnevaalin sydän. Se on vapaa toreilla pidettävien poliittisten karnevaalien institutionaalisista säikeistä. Mutta myös toreilla ja turuilla vaikuttavat ”viralliset” rihmastot ovat vappuna hauraita. Hetken paatoksen jälkeen riuhtaisee karnevaalin voima myös vakavahenkiset lumoihinsa. Baarit täyttyvät, skumppalasit kilahtelevat ja iloinen nauru valtaa kansan mielen. Ja syytä onkin, sillä vain tänään ja huomenna ei kukaan ole kukaan ja kaikki ovat kaikki. Satoi tai paistoi, on myös meillä suomalaisilla oikeus heittäytyä hetkeksi kansanjuhlan vietäväksi.

Skumppapullot mukaan, vappunenät päähän ja serpentiiniä kaulaan. Jatketaan murjottamista vasta sunnuntaina.

Toissa viikolla kysyttiin,
http://www.ylioppilaslehti.fi/2010/04/16/nokkapokka-onko-suomen-ylioppilaskuntien-liitto-turha/.

Tärkeä kyseenalaistus! Palataan siihen vielä. Mutta sitä ennen: heräsikö mielessäsi kysymys, miten Mannerheim ja SYL liittyvät toisiinsa? Olet väärässä. Oikea kysymys on, miten ne muka eivät liity toisiinsa.

SYL:n puheenjohtajan toimiston seinällä on kuva Marskista karttojen ääressä. Taulua ei sovi ottaa seinältä pois, se on siellä lahjoittajansa nimenomaisesta määräyksestä. Puheenjohtajaperehdytyksen tärkein osa on Marskin ryyppy. Mannerheim on nimittäin kaikkien suurten (opiskelija)johtajien suuri esikuva, ja sellaisena loukkaamaton. SYL ja Mannerheim ovat kohtalonyhteydessä.

Tämän ymmärtäminen on tarpeen kaikille, jotka haluavat ymmärtää SYL:iä. Yhtä tärkeää on ymmärtää, että iso osa liiton sisäisestä kalabaliikista on saanut alkunsa marsalkan vastaisesta provokaatiosta. Sen innoittamina rastatukkaiset hipit ja salskeat reservinupseerikoulun kasvattamat tulevat toimitusjohtajat kävivät kissatappeluun, jonka luulin jo loppuneen.

Sitten takaisin kyseenalaistuksiin.

Kuulin viime syksynä huhua (varma lähde), että eräs aivan äskettäin Ylioppilaslehdessä esiintynyt teekkari olisi tuolloin menettänyt yöunensa SYL:n linjapaperiluonnoksen sisällön vuoksi. Yleensä pidän kriittisistä kysymyksistä, mutta tuota viime Ylioppilaslehteä lukiessani jouduin kyynisyyden valtaan: miksi kukaan pitäisi turhana tukkona instituutiota, jonka politiikkaluonnokset ovat juuri saaneet hänet kihisemään niin, ettei uni tule silmään?

Ettei vain olisi kyse torjuntareaktiosta: ’kun noi on tommosii, ni ei me sit leikitä niitten kaa’.

Tällä en nyt viittaa mihinkään ajankohtaiseen debattiin, sillä tosiasiassa koko soppa jäi viime vuosikymmenelle. Mutta ihmettelin silloin ja ihmettelen vieläkin: Miksi älykkäät, taitavat ja sujuvasanaiset nuoret ylioppilaat käpertyivät nurkkaan mököttämään – sen sijaan, että perustelisivat näkemyksensä ja voittaisivat väittelyn asia-argumenteilla, asianmukaisella foorumilla?

Jotenkin ymmärrän vielä senkin, että joku teekkari saa politiikasta allergisen reaktion. Mutta miten kivikovaksi keitetyt puoluepoliitikot voivat kategorisesti kieltäytyä käymästä poliittista keskustelua ja samalla vielä keikuttaa venettä opiskelijahyvinvoinnin puolustamisen, opintotuen, maksuttoman koulutuksen, maan ainoan toimivan terveydenhoitojärjestelmän sekä kattavien opiskelija-alennusten kustannuksella?

Koska olet lukenut tänne asti, et todennäköisesti ollut seuraamassa tuolloisia keskusteluja. Samaa tunnelmaa voit käydä aistimassa mm. kollegan parin viikon takaisen blogin kommenttiraidalla: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/tarkastaja/110372/

Kohtalonyhteydestä Mannerheimiin tässä olikin jo puhetta, ja kuinka ollakaan, blogisti Pettersson on Ylioppilaslehden uusi päätoimittaja. Onnea vaan matkaan.

Kaikista ennakko-odotuksista huolimatta (?) Hankenin rahankeräys näyttää sujuvan hyvin: http://www.hanken.fi/public/aktuellt

Jossain vaiheessa kerrottiin jo huhua, että joku anonyymi Hankeit-lahjoittaja kuusinkertaistaisi jonkun toisen kertaalleen kaksinkertaistaman keräyssumman ennen kuin valtio sitten vielä 3,5-kertaistaa koko potin.

Nopeasti laskien siinä olisi jo päädytty Aalto-yliopiston keräyksen lukuihin, vaikka siinä sentään on mukana koko Suomen suomenkielinen elinkeinoelämä (?). Vaikka huhu ei olisi totta, on kuitenkin hykerryttävää, että se voisi olla totta…

Yliopistojen varainkeruukampanjoiden lahjoitussummat jäävät tyypillisesti alle 250 000 euron, sillä vain sen verran valtio on valmis siirtämään (kassaansa matkalla olleita) verorahoja yliopistojen taseisiin – per lahjoittaja. Kas näin se toimii: http://varainhankinta.aalto.fi/fi/verovahennyslaskuri/

Mutta oletteko nähneet Helsingin yliopiston kampanjamainoksia? Ne ovat upeita. Jos joku HY:llä alkaa painaa varainkeruu-t-paitoja, niin saatan jopa minäkin köyhä opiskelija kantaa korteni kekoon.

Köyhyydestä puheen ollen, Sibelius-Akatemia sai vastikään tujakan testamenttilahjoituksen musiikinharrastaja-apteekkarilta: http://www.siba.fi/fi/ajankohtaista/uutisia/?id=35284
Nyt sitten jännityksellä odotamme, ehtivätkö pienimmät pungertaa yli miljoonan euron vähimmäisrajan, ja mitä tapahtuu, jos eivät.

Luulenpa silti, että kaikkein suurimmalla jännityksellä odotetaan lahjoittajien tulevia edesottamuksia.

Siinä missä heille on Helsingissä näköalapaikkana Kirahviklubi,

TJEU:

http://www.helsinki.fi/insight/edut/kirahviklubi.html

niin Itä-Suomen lahjoittaja Laakkonen tiesi jo kertoa, ettei rahaa liikene ties mihin turhuuksiin!
http://www.savonsanomat.fi/uutiset/savo/enemmist%C3%B6-pit%C3%A4isi-kouluttaa-oikeisiin-ammatteihin/512178

Vihkikaavan tärkein kohta kuuluu suunnilleen näin: “Tahdotteko ottaa tämän (naisen nimi) aviovaimoksenne rakastaaksenne häntä myötä- ja vastoinkäymisissä?” - ja sama sitten toisin päin. Tässä mennään pahasti metsään. Mitä pelkkä tahtominen auttaa?

Tahdon moniakin asioita, mutta suuri osa niistä ei loppujen lopuksi ole tärkeitä. Vain sellainen asia on tärkeä, jonka eteen on valmis tekemään töitä. Vasta aikominen on merkki sitoutumisesta. Tahtominen on edellytys aikomiselle, mutta ei ole tae siitä.

Rakastaminen on nimenomaan tekemistä, se on päätöksiä tehdä toiselle asioita, jotta tällä olisi parempi olla. Tässä tahtoja eroaa aikojasta. Tahtoja vaihtaa laivaa heti kun pitäisi tehdäkin jotain parisuhteen eteen, kun pitäisi tehdä muutakin kuin tahtoa. Aikoja on sitoutunut suhteeseen ja tekee mitä tehtävissä on, jotta rakastamallaan ihmisellä olisi parempi olla. Aikoja etsii ratkaisut ongelmiin, tahtoja toivoo, ettei ongelmia tulisi. On helppoa nyökytellä myöntävästi kysymykseen "tahdotko miljonääriksi". Sen sijaan kysymys "aiotko miljonääriksi" pistää jo miettimään, mitä tavoitteeseen pääseminen vaatii.

Omissa häissäni etsin maistraatin vihkijää käsiini ennen vihkimistä, jotta voisin sopia etukäteen tästä tahdon/aion -vaihdoksesta. En kuitenkaan häntä löytänyt, ja tilaisuuden alussa ei ollut tähän enää mahdollisuutta.

Vihkijä oli matalaääninen tuomarinkaltainen herrasmies, jolla oli auktoriteettia. Tilaisuus oli varsin arvokas. Vihkiminen ei ollut mikään läpihuutojuttu. Siitä jäi kuva, että tässä tosiaankin sitoudutaan.

Suuri kysymys kysyttiin minulta ensin. Vihkijän auktoriteetti teki minuun vaikutuksen ja minulla meni pupu pöksyyn. Vastasin "tahdon". Se hävettää minua vieläkin, melkein 10 vuoden päästä.

Seuraavaksi vaimoltani kysyttiin sama kysymys. Hän vastasi jämäkästi "tahdon ja aion". Vihkijältä meni pariksi sekunniksi konseptit sekaisin, tilanne oli hänelle selvästi uusi. Sitten vihkiminen eteni normaaliin tapaan.

Minä olin tyytyväinen. Olin valinnut oikein, sainhan puolisokseni aikojan. Vaikka ryssin elämäni ainoan tilaisuuteni vastata "aion", ei vihkimisestä puuttunut aikomista. Eikä ole lainkaan huono asia, että vaimossa on munaa. Varsinkin hääyönä.

On tullut se aika vuodesta, jolloin kansalaisjärjestöt jättävät kuponkejaan sisään tukirahojen toivossa. Lama ja valtiontalouden säästö- ja teho-ohjelmat ovat kuitenkin kiristäneet kukkaron nyörejä ja näissä arpajaisissa järjestökentän käsi vapisee. Vuosikymmeniä toimineet pienet nuoriso- ja päihdejärjestöt, jotka olivat tärkeässä roolissa edesmenneen hyvinvointivaltion rakentamisessa, ovat nyt historiansa kovimmassa kriisissä. Jos rahaa ei tule, pistetään lappu luukulle.

Nuoriso- ja päihdealan järjestöt ovat Suomessa paljon vartijoina. Merkittävä osa ehkäisevästä työstä, kasvatuksesta, valistuksesta ja korjaavasta työstä tapahtuu edelleen niiden kautta. Yhteiskunnan jakautuessa entistä selvemmin kahtia, meillä ei ole varaa menettää tätä voimavaraa.

Samanaikaisesti ulkoistamisvimmassa rietasteleva julkinen sektori kilpailuttaa järjestöt kyykkyyn ja saa ne hoitamaan tehtäviä ryöstöhintaan. Tilanne on kummallinen, sillä ulkoistamisen ideana piti alun perin olla parempien palveluiden tuottaminen, ei kansalaisjärjestöjen työntekijöiden saattaminen orjan asemaan. Nyt kuitenkin rahahanat ovat sulkeutumassa ja huolimatta orjatyövoiman käytöstä järjestökentällä, alkaa lappuja nousta luukuille.

Jossakin joku - ei tietenkään valtio, joka syyttää kuntia, eivätkä tietenkään kunnat, jotka syyttävät valtiota - on järkeillyt, että pienet järjestöt imetään kuiviin ennen kuin pyöveli lyö niiden pään lopullisesti irti. Ongelmana menetelmässä on kuitenkin se, että kansalaisjärjestöjen jälkeen ei ole enää ketään jota orjuuttaa ja ennen muuta, mikään muu instanssi ei kykene hoitamaan vastaavia tehtäviä.

Se joku jossakin on unohtanut, että jos pienet nuoriso- ja päihdejärjestöt katoavat, uusien rakentaminen vie vuosikymmeniä. Periytyvää osaamispääomaa ei voi perustaa uudelleen. Tässä kohdin haluaisin lausua jotain optimistista tai tulevaisuutta kaunein värein maalailevaa, mutta en halua valehdella. Monien epätoivoinen katse kääntyy nyt RAY:n tulevien linjausten suuntaan, mutta pienten järjestöjen kohtalo vaikuttaa sinetöidyltä. Ne jonottavat vuoroaan mestauslavalle.

Iltalehdessä on aina silloin tällöin henkilöjuttu Eija-Riitta Korholasta, joka hämmästelee ilmastohysteriaa rennosti mökillä tai saunassa. Tämän lajityypin kriittinen journalismi saavutti yhden lakipisteensä perjantaina julkaistussa Nyt-liitteessä, jossa toimittaja pääsi tutustumaan tutalaiseen tuplatohtoriin. Iik!

Pois alta risut, männynkävyt, lapsinerot ja nuorena väitelleet (mm. Pekka Himanen, FT 20-vuotiaana) – täältä tulee Aalto-yliopiston markkinoinnin professori Jaakko Aspara, 29.

Älkää käsittäkö väärin! Juttu oli soljuvasti kirjoitettu ja ehjä kokonaisuus, ja minustakin tuli sitä lukiessa Aspara-fani. Valitettavasti jutusta (ja pääkirjoituksesta sekä HS-etusivun nostosta) oli vain unohtunut taustatyö ja kriittinen ajattelu. Ilman niitä on vaikeaa kirjoittaa koulutuspolitiikasta, joten yritän tässä vähän paikkailla.

-

Jaakko Aspara, kuusi laudaturia ja yksi eximia, on ns. kympin poika. Heitä on melko harvassa, mutta olen pannut merkille, että (Aalto-yliopiston) Teknillisen korkeakoulun tuotantotalouden osasto (tuta) on onnistunut keräämään heitä tavallista enemmän yhteen paikkaan. Syynä saattaa olla se, että siellä saa korkeakoulututkinnon sekä tekniseltä että kaupalliselta alalta, kun muilla aloilla kyvykkäät ja laaja-alaiset joutuvat monesti opiskelemaan kaksi erillistä tutkintoa.

Tästä ei tietenkään puhuttu jutussa mitään. Eikä siitä, että valmistuakseen diplomi-insinööriksi kolmessa vuodessa tarvitaan vähän muutakin kuin sitä, että ”’opiskelisi kahdeksan tuntia päivässä, kuten on tarkoitus. Siis kahdeksan tuntia ihan oikeaa opiskelua, neljän tunnin sähköpostin kirjoittelun ja luennoilla nuokkumisen sijaan.’” Näin siis Aspara itse.

Siitä tietenkin vaiettiin, että kyseisellä osastolla oli joskus tämän vuosituhannen puolella sarja vakavia loppuunpalamisia ja TKK:lla muutama vuosi sitten pieni itsemurha-aalto. Tuolta voi myös aistia tunnelmaa: http://www.tky.fi/fi/ajankohtaista/pysytaanko_pinnalla/

Asparan ensimmäinen tohtorintutkinto on kauppatieteestä, jota Aspara on opiskellut käytännössä koko perustutkintonsa (DI) ajan. Taiteen tohtorinväitös puolestaan käsittelee sitä, miten sijoittajien mielikuvat tuotedesignistä vaikuttavat sijoituspäätöksiin. Tyypillinen taiteen tohtori siis. Toisaalta myös Aalto-yliopiston hallituksessa ”korkeinta taiteen asiantuntemusta” edustaa niinikään designin kaupalliseen merkitykseen perehtynyt tohtori.

Siihenkään ei ollut jutussa puututtu, että urheasti professorintyön ohessa tehty väitöskirja eli tässä tapauksessa oman alan tutkimus on itse asiassa ihan luonteva, ellei peräti pakollinen, osa professorin toimenkuvaa.

Seuraavaksi opimme, että 1990-luvun alussa luotua ja 2008 korotettua opintotukea ”ei ole nostettu vuosikymmeniin” ja että käyttämättömien opintotukikuukausien antaminen rahana valmistuneille on vain ja ainoastaan ”mielenkiintoinen ajatus”. Siis että opintotukimenojen valtava paisutus tavalla, joka ei hyödytä yhtäkään opiskelijaa penninpyörylää, on ”mielenkiintoinen ajatus” ja siinä kaikki.

Haastateltava on ensin asunut kaksi vuotta kotona ja sen jälkeen ”kitkutellut” vuoden opintorahalla ja kesätyötuloilla. Kun diplomi-insinöörin harjoittelupalkkasuositus (http://www.tek.fi/index.php?id=149) pyörii parin tonnin molemmin puolin, voi vain kuvitella sen kurjuuden määrää. Lainastakin puhutaan. Tutalaisten rahakkaat työurat sekä professorin vauras kotitausta eivät voi olla vaikuttamatta lainanottohalukkuuteen – eivätkä ne olekaan! Nimittäin tilastoissa lainaa ottavat eniten – heti konkurssia pakenevien jälkeen – ne, joiden talous ennen ja jälkeen opintojen on kaikkein turvatuin.

Kuulemme myös, osapuilleen kolme kuukautta ensimmäisen Aalto-professorin nimityksen jälkeen, että erityisen menestyksekkäästä tutkijasta ”voisi tulla” oikea Aalto-professori. Voih. Ja pääkirjoituksessa pääsemme fiilistelemään autuaan päämäärättömiä opiskeluvuosia ja yhdeksän vuoden maisterintutkinnon oikeutusta. Erittäin ajankohtaista ottaen huomioon, että rajauslaki astui voimaan vasta 2005.

Harvemmin pääsee Hesarissa toimittajan kirjoittamana läpi tällainen lause: ”26-vuotiaana Todennäköisesti Yksi Nuorimmista professorin viran hoitajiksi koskaan nimitetyistä”. Netistä löytyi minuutissa matrikkeli ’Suomen professorit 1640-2007’, mutta mitä sitä turhia toimittajan aikaa tuhlaamaan. Lukijat voivat itse KVG ja sen jälkeen KVK (kirjasto).

-

Mutta ”Tohtori Aalto” Nyt-liitteen kannessa. Aijaijaijai… Aalto-yliopiston johto ja erinäiset muutkin tahot lienevät olleet liekeissä jutun luettuaan. Hehkutusta ja suitsutusta suoraan suoneen, juuri kun on kaksi vuotta yritetty selittää että kyllä se taidekin on tärkeää, opintotuki säilyy ja lehmät lentää.

HS Nyt – Mitä nyt ja mitä seuraavaksi. ;)

Stefan Wallin on huolestunut dopingaineiden käytön yleistymisestä kuntourheilun parissa. Syyskuussa 2007 hän herätteli aiheesta keskustelua kysymällä, onko dopingista tulossa kansantauti. Wallinin huoli kumpuaa terveysnäkökulmasta. Kansainväliset tutkimukset osoittavat, että dopingaineiden käyttö kasvaa vauhdilla Yhdysvalloissa ja useissa Euroopan maissa.

Itse asiaa tutkivana pohdin kovasti sitä, onko ongelmanäkökulma oikea kehys dopingaineiden käytölle kilpaurheilun ulkopuolella. Käytön terveyshaitoista kiistellään ja emme itse asiassa tiedä, millaisesta ilmiöstä on kyse. Kehon muokkaus lääkeaineilla voidaan kiinnittää yhtälailla lääkkeistymiseen, tehokkuuseetokseen, alakulttuurikeskusteluun ja moniin muihin näkökulmiin.

Vaikuttaa siltä, että moni dopingaineita käyttävä kuntoilija on tyytyväinen nykytilanteeseen. Mitä ilmeisimmin terveyshaitat ovat suhteellisen vähäisiä. Käytöstä irtoaa myös hyötyä, sillä muutenhan siinä ei olisi mieltä. Julkinen keskustelu dopingaineiden käytöstä kilpaurheilun ulkopuolella on vähäistä ja käyttäjät saavat puuhata rauhassa, toistaiseksi. Sanon toistaiseksi sen vuoksi, että ilmiöön on viimeaikoina alettu kiinnittää huomiota. Elämmekin aikaa, jona myös kuntoilijoiden parissa tapahtuva dopingaineiden käyttö hakee yhteiskunnallista paikkaansa.

Mitä yritän sanoa? Uusien ilmiöiden ilmaantuessa yhteiskunnallisen skannauksen piiriin, tehdään niistä määrittelyjä. Nämä määrittelyt asemoivat toiminnan ja siinä mukana olevat ihmiset johonkin lokeroon. Dopingilmiö on kuin saippua. Kuntoilijat ovat saaneet olla rauhassa ja suorastaan välttelevät tutkijoita. Reaktio on ymmärrettävä, mutta enää ei väistöliikkeillä saavuteta rauhaa. Kuntodoping asetetaan viranomaisten toimesta johonkin ja ilman käyttäjien ääntä todennäköisin paikka on laittomien päihteiden rinnalla. Paikan oikeellisuudesta en itse ole lainkaan vakuuttunut. Kuulen mieluusti näkemyksiä asiasta keskustelussa ja toivon käyttäjien tarttuvan mahdollisuuteen saada anonyymisti äänensä kuuluviin:
http://www.dopinglinkki.fi/files/Etsitaan_haastateltavia.pdf

1970-luvulla tutkittiin palkitsemisen vaikutusta lapsiin. Klassikkotutkimuksessa joukko lapsia sai kunniakirjan, kun he piirsivät haluamansa kuvan. Vertailuryhmä ei saanut muuta palkintoa kuin piirtäminen itse. Pari viikkoa myöhemmin lasten leikkejä seurattiin lasten itse näkemättä. Ne lapset, jotka saivat palkinnon, käyttivät piirtämiseen puolet vähemmän aikaa kuin vertailuryhmä. Kun piirtämisestä ei enää saatu palkintoa, sitä ei tehty. Piirtämisen arvo ja kiinnostavuus oli sidottu siitä saatavaan ulkoiseen palkintoon, ei piirtämisen itsensä tuottamaan iloon.

Monet vanhemmat antavat rahaa lapsilleen, jos he saavat hyviä arvosanoja koulussa. Asiasta on väitelty paljon. Nyt lopultakin tehtiin ensimmäinen empiirinen tutkimus aiheesta: kuinka lasten rahallinen palkitseminen vaikuttaa heidän oppimiseensa?

Kokeessa oli neljä vertailtavaa tilannetta: New York: luokkatasosta riippuen oppilaille maksettiin $25 tai $50 per koe. Rahat maksettiin suoraan oppilaiden tilille. Chicago: mitä parempi arvosana, sitä suurempi palkinto, enintään $50 per koe ja enintään $2000 vuodessa. Puolet rahoista saa heti, puolet silloin, kun valmistuu koulusta. Washington: kaava, jossa huomioitiin viisi eri muuttujaa, mukana myös läsnäolo ja hyvä käytös. Parhailla pisteillä tienasi $100 kahdessa viikossa. Dallas: ei palkintoa tuloksista, vaan vain tekemisestä. Kun lapsi luki kirjan ja suoritti visailutehtävän kirjan tietojen perustella, hän sai $2.

Tulokset mitattiin valtakunnanlaajuisissa standardoiduissa kokeissa, ja niitä verrattiin oppilaisiin, jotka eivät saaneet mitään rahallisia palkintoja. New Yorkissa koetuloksissa ei ollut parantunusta. Chicagossa oppilaat kävivät tunneilla ahkerammin, mutta koetuloksissa ei ollut muutosta. Washingtonissa tulokset paranivat hiukan. Dallasissa koetulokset paranivat huomattavasti (30%), ja pysyivät parempina myös vuosi testin jäleen.

Näyttäisi siis siltä, että ei kannata palkita tuloksista, vaan tekemisestä. Oppilailla on suora vaikutusvalta tekemisiinsä, mutta tuloksiin vaikuttavat muutkin asiat. Jos oppilaalla ei ole hyviä opiskelustrategioita, on melkein samantekevää, kuinka paljon hänelle maksaa - hänellä ei kuitenkaan ole tiedossaan keinoja, jolla suoritustaan parantaisi. Palkitsemisella voi kuitenkin vaikuttaa tuloksiin, mutta ei ole samantekevää, mistä palkinto annetaan.

Vaikka oppilaille maksaminen parantaisikin tuloksia, se on pikemminkin merkki ongelmasta kuin ratkaisu niihin. Sinulle ei varmastikaan tarvinnut maksaa senttiäkään tämän kirjoituksen lukemisesta, ja mahdollisesti opit tästä jotain uutta. Et lopettanut kesken, koska asia ilmeisesti kiinnosti. Jos asia kiinnostaa, siitä luetaan ja sitä tutkitaan ihan vain tutkimisen ilosta. Kuinka julkinen koululaitos on onnistunut tekemään oppimisesta niin epäkiinnostavaa, että oppilaille kannattaisi maksaa opiskelusta?

Yhdysvalloissa 1941-1945 sotilaiden lukutaidottomuus oli 4%. Korean sodassa 1950-1953 osuus oli 19% ja Vietnamin sodassa 1964-1973 osuus oli jo 27%. Vuonna 2003 koko väestön lukutaidottomuus oli 14%. Mitä enemmän valtaa valtiolla on koulutuksessa, sitä huonompi on väestön lukutaito. Jos tämä ei osoita julkisen koulutuksen epäonnistumista, mikä sitten osoittaa? Tällaisia ongelmia ei ratkaista antamalla oppilaille rahaa.

Itse näen ydinongelmana, että koulu ei ole mainittavasti uudistunut liki sataan vuoteen. Menetelmät ovat yhä samankaltaisia. Joku muu päättää, mitä oppilaiden pitää oppia. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kaumpana koulun menetelmät ovat nykyajan vaatimuksista, ja sitä huonompia ovat tulokset. Aiemmassa blogissani kirjoitin Sudburyn vapaasta koulusta, jossa oppimistuloksetkin ovat loistavia.

Eräiden tunteet ovat kuumenneet kevään aikana koulutusviennistä. Projekti on ollut vireillä jo pitkään, mutta opetusministeriö piti asiassa matalaa profiilia, jottei koko roskaa ammuttaisi alas heti kättelyssä.

Pelko oli turha, sillä ei koulutusvientiä tarvitse ampua alas. Koko homma kun lähtee siitä, että koulutus nähdään palvelutuotteena markkinataloudessa, ihan kuin hiustenvärjäys tai autonkorjauskin. Heh.

Kyynisyys on yleensä helppo laji, mutta tällä kertaa ei. Ajatus koulutusviennistä nimittäin kuulostaa nerokkaalta: ”vähäpäästöistä ja aineetonta, osaamislähtöistä, luovaa ja innovatiivista korkean asiantuntemuksen palveluliiketoimintaa”. Huuhaa-virkamiehen ja -poliitikon märkä uni.

Kun Björn Wahlroos julisti Hankenin ylioppilaskunnan 100-vuotisjuhlissa vuosi sitten, että ekonomit rakentavat maailmanrauhaa, kirjoittajalla meni fasaaniterriini väärään kurkkuun.

Pahinta oli, että Nalle on aivan oikeassa! Tasavertaiset ja vapaaehtoiset kauppasuhteet naittavat eri maailmankolkat keskenään niin pohjamutia myöten, että sodankäynti ja muu uhittelu lakkaa kannattamasta. Toimiva infrastruktuuri ja vakaus tekevät hyvää bisnekselle, joten laittakaa nyt ne aseet pois.

Tässä oikeastaan onkin kaikki, mitä tarvitaan koulutusviennin romuttamiseen.

Koulutus ei ole palvelu markkinataloudessa, vaan hyvin pitkävaikutteista ja syvälle rakenteisiin käyvää yhteiskunnallista, jopa poliittista, toimintaa. Ei ole ollenkaan yhdentekevää, eikä totta vie ”työmarkkinalähtöistä”, miten ihmisiä koulutetaan. Itse asiassa juuri asian poliittisuuden vuoksi kehittämistoimet ovat niin hitaita: kerran väännetystä kompromissista on todella vaikea liikahtaa milliäkään, mikä nähdään sekä yliopistojen sijoittelussa että peruskoulun tuntijaossa.

Eikä maailmassa ole kuin muutamia ulkomaankauppasuhteita, jotka tapahtuvat vapaaehtoisesti saati sitten tasavertaisesti. Nytkin koulutusviennin kohdemaiksi suunnitellaan etupäässä kehitysmaita sekä eriasteisia diktatuureja tai muuten ei-demokratioita, joita nimitetään kehittyviksi talouksiksi.

Ja sitten vielä se perusliirumlaarum yksilö- ja perhetason tulonjaosta, oikeudenmukaisuudesta ja mahdollisuuksien tasa-arvosta.

Voilà!

Päihdetutkijat Nils Christie ja Kettil Bruun tiivistävät 1986 ilmestyneessä klassikkoteoksessaan ”Hyvä vihollinen” ihmisten peruskäsityksiä huumausaineiden käytöstä ja sen seurauksista näin: ”Kun kysytään kadun mieheltä, mitä huume on, he pitävät kysymystä ennen kaikkea typeränä. Kaikkihan sen tietävät. Se on jotain vaarallista, jota nuoret käyttävät ja josta he joutuvat rappiolle; juuri sitä vastaan hyvät voimat taistelevat.” Mikäli vastaavan kysymyksen esittäisi yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin vastaavalle kadun miehelle, ei vastaus todennäköisesti juuri poikkeaisi edellisestä.

Edellinen kappale on lähes suora lainaus väitöskirjastani vuodelta 2004. Viimeisen 10 vuoden aikana tilanne on muuttunut paljon. Erityisesti median puhetapa huumeista on monipuolistunut ja huumepolitiikassa sekä ehkäisevässä päihdetyössä edistytty paljon. Mutta entä tuo satunnainen kadun mies?

Elokuvan ”Reindeerspotting – Pako Joulumaasta” ikärajasta käyty keskustelu on virittänyt uudelleen pohtimaan, onko yksittäisten kansalaisten tietovarannossa tapahtunut sittenkään mitään. Sain käsiini Elokuvatarkastamon ja Valtion elokuvalautakunnan perustelut leffan ikärajasta. Ne vetivät mielen matalaksi. Samat yleistävät tulkinnat kuin 1980-luvulla nousivat taas esiin. Huumausaineet ovat kaiken pahan alku ja juuri, hyvä vihollinen ja äärimmäinen pahan kategoria. Perustelut elokuvan haitallisuudesta rakentuvat riittämättömän tiedon, vääristyneiden argumenttien ja kärjistävien esimerkkien kautta.

En pysty löytämään järjettömien ja täysin epärationaalisten käsitysten selitykseksi muuta kuin narkofobian, huumepelon. Kun ei tiedetä miten suhtautua, nostetaan kädet pystyyn ja huudetaan: apua, kauheaa, hirveää!

Kuinka laajalti huumepelko on yleistettävissä kansalaisten ajatusmaailmaan? Saatan olla naiivi, mutta uskon, että tänä päivänä ainakin joka kolmas satunnainen kadun mies vastaisi toisin kuin 1986. Mikään ongelma ei katoa lakaisemalla se maton alle tai panikoimalla. Tämän pitäisi olla päivän selvää, mutta sitten on ne huumeet.