Kello 7.15 kännykkä soittaa herätyksen merkiksi samaa kummallista ujellusta. Singahdan sohvalle istumaan. Pyörittelen silmiäni ja herään. Maanantai siis. Eilisillan kivennäisveden pohjat alas kurkusta, Aamu-TV pyörimään ja suihkuun. Pöydällä oleva lappu muistuttaa kohta talossa alkavasta vesikatkosta.
Kaivelen pyyhe päällä vaatekasoja. Mitä laittaa päälle? Televisiossa kerrotaan lääkäritalojen lähettävän 80 000 näytettä vuodessa ulkomaille laboratorioon. Määrä tulee kasvamaan huomattavasti. Jonkun firman toimitusjohtaja kysyy, onko asiakkaalle väliä onko labra Tampereella vai Tallinnassa. Unisessa tilassa mietin, että voihan se vaikuttaa kotimaisten laboranttien työllisyyteen ja mahtaako puolalainen laboratorio olla Suomen tasoa? Kuka valvoo? Ajatukset ovat unisia ja kestävät muutaman sekunnin.
Vaatteet on valittu ja nyin niitä päälle. Samalla kuuntelen uutisista tutkimustuloksia: kova talouskuri on lisännyt masennusta ja itsemurhia Euroopassa, erityisesti Kreikassa, jossa myös HIV tartunnat ovat lisääntyneet 200 prosenttia. Hard Times for an Honest Man.
Kertokaa nyt jotain positiivista, puhisen vetäessäni sukkia jalkaan. Pistän merkille, etten jaksa unisena edes kiroilla mielessäni. Se naurattaa.
Syyttäjä on lopettanut 8000 esitutkintaa resurssipulan takia. Mukana epäilyjä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ylen selvityksen mukaan lasten liikuntaharrastukset voivat maksaa useita tuhansia euroja. Moskova siirtää mielenosoitukset erikseen rakennettavaan puistoon - Moskovan Hyde Park. Puuh, Venäjä ja kansalaisaktivismi - ei rimmaa kyllä yhtään. Vaatteet lopulta päällä ja sitten aamurööki.
Silmäys Teksti-TV:n uutisiin. Yli 15 000 irtisanotaan Kreikassa. Tavarat kassiin. Taustalla Riihilahti ehtii luvata Jälkihiessä Real Madridille toivoa Mestarien liigan välierien toiseen osaan, mutta FC Bayern on kuulemma varma finalisti. Toivorikas silmäys seinällä roikkuvaan Bayernin viiriin vuodelta 1977. Bikerit jalkaan ja aamuiselle Kallion kadulle.
Aurinko paistaa. Lähikaupan myyjä toivottaa huomenet iloisesti, kuten aina. Seisahdun nauttimaan aamukahvia Porthaninkadun ja Toisen linjan kulmaan. Ihmisiä vilisee ympärillä. Roskis kahvipöytänä vilkaisen kännykästä Hesarin pääuutisen: Pääkaupunkiseudun iltapäiväkerhoihin ei mahdu. Helvetin hienoa Helsinki: We Take Care of Our Own!
Viimeinen blogi täällä, mutta olkaa huoletta: kapina jatkuu. Cityn verkkosivutkin ovat sopivasti uudistuneet - saanko tekstiä aalloille ja mihin minä lopetan? Päädyn kysymään todellisuudesta, johon aamulla heräsin:
Where's the eyes, the eyes with the will to see?
Where's the hearts, they run over with mercy?
Where's the love that has not forsaken me?
Where's the work that set my hands, my soul free?
Where's the spirit to reign, reign over me?
Where's the promise, from sea to shining sea?
Where's the promise, from sea to shining sea?
We take care of our own
We take care of our own
We take care of our own
Tänään se sitten tapahtui, ensimmäisen kansalaisaloitteen lähetekeskustelu eduskunnan täysistunnossa.
Alusta asti on ollut selvää, että keskustelu leviää kahteen suuntaan. Toisaalta puhutaan työvälineestä ja toisaalta työn lopputuloksesta. Työvälineellä tarkoitan itse kansalaisaloitetta ja työn lopputuloksella tarkoitan lakia, joka kieltää turkistarhauksen Suomessa.
Keskustelun kaksi ensimmäistä puheenvuoroa riittivät näyttämään keskustelun suunnan.
Kokoomuksen kansanedustaja Pauli Kiuru kehui kansalaisaloitteen merkitystä osana suomalaisen demokratian kehittämistä ja toivoi kansalaisaloitteelle asiallista käsittelyä, sitä tarkemmin määrittelemättä. Hänen mielestään Suomella ei ole varaa luopua näin merkittävästä vientialasta, mutta eläinten hyvinvointia pitäisi kehittää.
Vihreiden Anni Sinnemäki puolestaan korosti sitä, että politiikan ja lainsäädännön tehtävänä on asettaa elinkeinolle moraaliset ja eettiset rajat.
Tämän jälkeen maa- ja metsätalousvaliokunnan puheenjohtaja Jari Leppä (kesk) totesi keskustan turkistarhausta puolustavan kannan ja lupasi aloitteelle asiallisen käsittelyn valiokunnassaan.
Sitten siirryttiin minuutin mittaisiin debattipuheenvuoroihin. Päälinjat menivät niin, että vihreiden (yksimielisesti) ja vasemmistoliiton (vähintäänkin enemmistö) edustajat kannattivat turkistarhauksen kieltämistä, demareiden pakka on levällään ja kaikki muut vastustivat turkistarhauksen kieltämistä.
Sanottakoon jo tässä vaiheessa se, että olen puhtaan asenteellinen tässä kysymyksessä ja kannatan turkistarhauksen kieltämistä siirtymäaikojen kautta. Siksi kirjoitan, miten kirjoitan.
Mielenkiintoisimmat tänään esitetyt argumentit turkistarhauksen kieltämistä vastaan löytyvät alta:
Kimmo Sasi (kok): "Ajatelkaa niitä pieniä itkeviä lapsia, joiden vanhemmat syrjäytyvät kun työpaikat katoavat."
Janne Sankelo (kok): "Tosielämässä ihmiset käyttävät eläimiä hyödykseen."
Maarit Feld-Ranta (sd): "SPD ei kannata turkistarhauksen kieltämistä, koska sillä on merkittävä alueellinen työllistymisvaikutus."
Lauri Heikkilä (ps) "Perussuomalaiset kannattavat rehtiä ja rehellistä yrittämistä, jota turkistarhaus on."
Peter Östman (kd): "Mikä ero on turkistarhauksella ja muulla tuotantoeläintaloudella?"
Lea Mäkipää (ps): "Miksi juuri turkistarhaus pitäisi kieltää. Annetaan myös turkistarhauksen elää ja kukoistaa."
Jotta teksti ei veny liian pitkäksi, jätän argumenttien arvioinnin lukijan vastuulle.
Sekä kansalaisaloitteesta että turkistarhauksen kieltämisestä on puhuttu jo pitkään. Asetelmat ovat olleet hyvin selvät, kuten tänään saimme huomata. Toinen puoli sanoo elinkeinonvapaus, työllisyys- ja talousvaikutukset, tuotanto karkaa Kiinan ja toinen puoli ampuu alas kaikki nämä löperöt argumentit.
Sitten päästään itse asiaan eli eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin, joissa toinen puoli vetoaa perinteisiin ja eläinten hyvään kohteluun ja toinen puoli osoittaa eläinten hyvän kohtelun puutteet ja laiminlyönnit sekä kertoo oman eettisen ja moraalisen maailmankuvan, johon turkistarhaus ei yksinkertaisesti mahdu. Väliin mahtuu monta mielipidettä ja puhujaa, jotka yrittävät saada edellä mainitut mielipiteet näyttämään ääripäiltä ja oman linjansa olevan kaikkia ymmärtävä kompromissi.
Mitä tulee itse kansalaisaloitteeseen, homma menee varsin mielenkiintoiseksi.
Eduskunta hyväksyi 21.10.2011 selvin äänin ne perustuslain muutokset, jotka entinen oikeusministeri Tuija Brax esitteli lepäämään jätettäväksi edellisellä vaalikaudella. Nuo muutokset tarkoittivat presidentin valtaoikeuksien kaventamista eli parlamentarismin vahvistumista ja pitivät sisällään kansalaisaloitteen.
Eduskunta hyväksyi kansalaisaloitteen käyttöönoton 7.12.2011 ja se astui voimaan 1.3.2012.
Pitkin matkaa kuultiin paljon natinaa kansalaisaloitetta vastaan ja sen merkitystä vähäteltiin.
Muun muassa Kimmo Sasi on toivonut, että kun aloitteita jätetään, ne ovat tarkkaan harkittuja ja niillä on suuri yhteiskunnallinen merkitys. Sasin aisapari Ben Zyskowicz on kutsunut kansalaisaloitetta näennäisdemokratiaksi.
Juuri tämänkaltaisten kommenttien vuoksi kansalaisaloitetta tarvitaan, jotta kansanedustajat eivät kaikessa viisaudessaan määrittele, mikä on yhteiskunnallisesti merkittävä asia ja mikä ei, puhumattakaan demokratian määrittelystä.
Vastaavankaltaista asennetta löytyy myös lehtien pääkirjoitustasolta. Helsingin Sanomat uutisoi 10.12.2011 Kalevan pääkirjoituksesta, josta alla suora sitaatti:
"Kansalaisaloitteella yritetään parantaa äänestäjien luottamusta poliittiseen päätöksentekojärjestelmään. Vaara on, että hyvä tarkoitus kääntyy itseään vastaan." Suomalainen parlamentaarinen järjestelmä perustuu edustukselliseen demokratiaan, jossa kansa käyttää valtaa valitsemiensa edustajien välityksellä. Jos edustajat eivät toimi toivotulla tavalla, heidät on mahdollista vaihtaa vaaleissa."
Voi hyvää päivää. Että oikein neljän vuoden välein ja koska näin on toimittu ennen, näin tulee toimia aina.
Puolueet ovat suhtautuneet kansalaisaloitteeseen kaksijakoisesti. Vasemmistoliitto, vihreät ja perussuomalaiset ovat vaatineet, että kansalaisaloitetta käsittelevän valiokunnan olisi aina annettava aloitteesta mietintö (valiokunnan ehdotus täysistunnolle, miten eduskunnan tulisi asiasta päättää). Muut puolueet ovat olleet sitä mieltä, että antakoon valiokunnan päättää, mitä kansalaisaloitteille tehdään.
Kristillisdemokraattien eduskuntaryhmän puheenjohtaja Peter Östman kiteytti kansalaisaloitteen vastustajien tuntoja hyvin 22.4.2013 sanoessaan, että kansalaisaloite on turha. Hänen mukaansa vaalien kanssa kilpaileva järjestelmä nakertaa äänestysaktiivisuutta. Hallelujah!
Eduskunnan puhemiesneuvosto kokosi eduskuntaryhmien kantoja, jonka pohjalta luotaisiin sävelet, miten kansalaisaloitteita tulisi käsitellä.
Lopputuloksena saatiin malli, jonka mukaan valiokuntien on kuultava aloitteesta asiantuntijoita ja viimeistään kuuden kuukauden sisällä tehtävä päätös siitä, kuinka se aikoo käsitellä kansalaisaloitteen. Tämä poisti pahimpia pelkoja siitä, että kansalaisaloitteille ei kävisi, kuten kansanedustajien tekemille aloitteille yleensä käy eli niitä ei oteta edes valiokunnan käsittelyyn ellei niillä ole yli 100 kansanedustajan allekirjoitusta takanaan.
Kansalaisaloitetta käsitellään siis lähtökohtaisesti, kuten 100 kansanedustajan tekemiä aloitteita, mutta tämäkään ei vielä takaa mitään lakiautomaattia, koska jokainen valiokunta voi päättää asian käsittelystä juuri niin kuin sitä huvittaa ja 100 kansanedustajan allekirjoitusraja on vain yleisesti hyväksytty suositus, ei mikään velvoittava ehto.
Uskon kuitenkin, että nyt päätetyllä tavalla kansalaisaloitteet saavat mahdollisuuden päästä kaikkiin aloitetta koskeviin valiokuntiin asiantuntijakuulemisineen, aloitteista tehdään mietintö ja lopulta mietinnön pohjalta eduskunta käsittelee aloitetta eduskunnan istuntosalissa.
Ja lopuksi. Mitä tulee pelkoihin "kaameista" kansalaisaloitteista, 50 000 allekirjoitusta on melkoisen suuri määrä ihmisiä eli eivät mitkä tahansa vitsit nouse eduskunnan käsittelyyn. Jos "kaameita" aloitteita nousee, eduskunta sitten kaikessa viisaudessaan käsittelee aloitteet ja äänestää ne nurin.
Jos olemme huolissamme kansalaisten tekemistä aloitteista, sopisi olla huolissaan myös kansanedustajien läpällä tekemistä aloitteista, joista yksi tunnetuimmista on Pentti Kettusen tekemä toimenpidealoite, jossa ehdotetaan, että UKK-kansallispuistosta rajattaisiin alue vihreiden eduskuntaryhmälle koppakuoriaisten paimentamista varten.
Kansalaisaloitteiden käsittelytapaan sopii hyvin Evelyn Beatrice Hallin Voltairen asennetta kuvaava lause: "Olen eri mieltä kanssasi, mutta olen valmis kuolemaan sen puolesta, että sinulla on oikeus sanoa se"
Ensimmäinen bloggaukseni Cityssä ilmestyi syksyllä 2009. Sen jälkeen tahti on ollut täsmällisen tasaista. Kirjoituksia on ilmestynyt noin viikon välein. Tämä älähdys on numero 182. Ensi viikolla ilmestyvä viimeinen parahdukseni on numero 183. Kaikkiaan tekstiä on kertynyt lähemmäs 300 liuskaa.
Yleensä pidempiin kirjoituksiin sisältyy tietty kertomuksen (draaman) kaari. Viimeinen osa on yhteenveto. Siinä narut punotaan yhteen. Tarvitaanko 183 yksittäiseen blogiin yhteenvetoa?
Minä tarvitsen, jotta pystyn poistumaan Cityn aalloilta kunniakkaasti. Onhan kyseessä arvokas foorumi, yli 25-vuotisen historian omaava kaupunkilehti - instituutio. City on lehti, jota olen itsekin selannut 1980-luvulta lähtien tuhansia kertoja kahviloissa ja kapakoissa ja milloin missäkin.
Kaupunkikulttuuri uudistuu jatkuvasti. Samoin ihmiset, jotka elävät sykkivän kaupungin ajan hermolla. Uudet sukupolvet vyöryvät mukanaan muutosvimma ja tuore kosketus. Samalla on pysyvyyttä. Sitä on muutosta enemmän.
Eräs osa ammatistani nuorisotutkijana on mitata muutoksen ja pysyvyyden välimatkaa - sukupolvien ketjuja, rakenteita, mentaliteetteja, eetosta ja ilmentymiä. Mikä lopulta on muutosta ja mikä ajan henkeä, zeitgeistia? Siihen löytyy vastaus yleensä vasta myöhemmin, kun yksittäisistä tapahtumista on kulunut vuosia tai usein vuosikymmeniä.
Informaatioteknologia, käytän tässä Manuel Castellsin termiä Himas-kohusta huolimatta, on synnyttänyt 2000-luvulla uudenlaisia tekstuaalisen ilmaisun foorumeita. Sellaisia, jotka vielä 15-20 vuotta sitten olisivat tuntuneet hullunkurisilta. Suorastaan typeriltä. Blogi on yksi nykyajan suosituimmista kommentaari-areenoista, virtuaalinen agora kaikkien äimisteltäväksi. Usein mahdollistaen myös palautteen tai jopa vuorovaikutuksen. Jonkinlainen eksponentiaalisesti kasvanut ja avoin yleisönosastopalsta.
Oma läsnäoloni Cityssä liittyy moneen tekijään. Nostan esille muutaman. Nuorisotutkimuksessa puhutaan monikenttäisyydestä ja uudesta tutkijuudesta. Perinteisen tutkimustyön ohella nykytutkijuus on meillä läsnäoloa erilaisilla foorumeilla - eräs sellainen on eittämättä Cityn kaltainen "kasvaville aikuisille" suunnattu media. Se tarjoaa väylän pyrkiä virittämään lukijoiden ajatuksia, mutta yhtälailla saattaa omia ajatusaihioita tekstin muotoon ja julki. Kurkottaa maailmaan erilaisin puhetavoin ja vaihtelevin teemoin.
Täällä voi ihmetellä, äimistellä, fiilistellä, jakaa tietoa ja saada palautetta - itkeä, huutaa, raivota, meuhkata sekä liikkua korrektin ja epäkorrektin välisellä alueella. Viimeksi mainittu tuo tietysti mukavan lisähöysteen uusasiallisuuden ja -moralismin sävyttämään maailmaan. Saa kirjoittaa: saatana ja perkele!
Ja tietysti se yhteys nuorempaan ja vanhempaankin jengiin. Olin lopettamassa noin vuosi sitten, kun törmäsin Riku Rantalaan Hakaniemen hallissa. Avauduin hänelle tuolloin velloneesta infernaalisesta kirjoitustaakasta, johon Riku tuumasi: "Cityssä sun pitää kuitenkin jatkaa, sillä se on just oikee mesta nuorisotutkijalle". Oikeassahan Riku oli. Jaksoinkin painaa vielä vuoden päivät.
181 kirjoituksen aikana on myös omassa työssäni tapahtunut paljon. Olen sinä aikana julkaissut useamman kirjan, toimittanut muutaman ja kirjoittanut parikymmentä artikkelia sekä saattanut maailmaan kymmeniä kirjoituksia ja kaiken maailman puhinoita. Uuvuttavaa, palkitsevaa, raskasta, ihanaa, järjetöntä ja upeaa: ambivalenssien jatkuva sikermä. Psyykkisesti raatelevaa: Welcome to the New World Order, laulaisi tässä kohdin Springsteen.
Nyt keski-ikää lähestyvä (jollakin mittatikulla keski-ikäinen) ylityöllistetty ja pätkätyöhelvetistä ikuista pelastusta etsivä Nikolain särpijä yrittää hapuilla henkilökohtaisesta hallintalaitteistostaan pikkuisen jarrua (alanko tulla vanhaksi - My arse!). Jostain täytyy luopua. Työtä on aivan liikaa ja aika ei millään riitä kaikkeen - ei vaikka kuinka ukko sätkii.
Uudet ajatukset eivät synny suorittamalla. Toistan tämän kaikille niille, jotka huutavat työnantajajärjestöissä lisäämään entisestään työn määrää uusien innovaatioden ja ajatusten synnyttämiseksi: uudet ajatukset eivät synny 12 tuntisia työpäiviä tekemällä seitsemänä päivänä viikossa. Suorittamalla tulee pääosin suorite-nimistä ainetta. Se ei ole paskaa, muttei myöskään sisällä suuremmin helmiä.
On siis aika päästää ääneen joku toinen - muuten tulee vain suoritetta. Muttei kuitenkaan ihan vielä. Ensi viikolla korahdan täällä vielä kerran!
(Puhuu itselleen: olipa taatusti huonoin yhteenvedon alkuosa, jonka olen lukenut tai kirjoittanut. Melkoinen sillisalaatti. Toivottavasti saan jonkun oivaltavan nostatuksen ensi viikolla kasaan ((kuiskaa ihan hiljaa itselleen, olenko sittenkin tulossa vanhaksi? Ei saatana)).
Musiikkia soimaan! REM - It's The End of the World
Tänään on hyvä päivä. Ostin juuri verkkokaupasta Steve Earlen uuden albumin The Low Highway. Sen piti ilmestyä vasta huomenna, mutta joskus meitä yli-innokkaita onnistaa. Loppuilta menee sohvalla musiikkia kuunnellen. Mistä näkökulmasta viime vuosikymmenten ylivoimaisesti paras singer-songwriter tällä kertaa maailmaa tarkastelee?
Heti aluksi huomaan, että verkkokaupasta ostamassani versiossa kappaleet ovat eri järjestyksessä kuin CD:n ennakkomainoksissa. Sattumaa? Kenties, mutta tätä pitää myöhemmin veivata eri variaatioin, sillä kokonaisuus on Earlellä aina oma tarinansa. Nyt kuitenkin mennään tarjotulla järjestyksellä.
Kovin kauaa ei kestä huomata, että Earle on ottanut levylleen vaikutteita TV-sarja Tremestä. Taustalla on tietysti hänen roolihahmonsa tässä ylistetyssä sarjassa. Ensimmäisellä tuotantokaudella katusoittajaa näytellyt Earle näkyi vähemmän, mutta jälkimmäisellä rooli kasvoi selvästi. New Orleansin soundi on läsnä useammassa biisissä. Platta lähtee rullamaan kappaleilla Pocket full of Rain ja After Mardi Gras - taattua Bourbon Street matskua.
Itselleni alku on melodisesti hieman takkuista. Earle rakentaa aina levyille useita päällekkäisiä kerroksia, joista nyt valittu New Orleans soundi ei heti loksahda minun korvaani. Kolmannen kappaleen kohdalla, Love is gonna blow my way, otetaan harppaus kohti jatsahtavampaa soundia. Sen jälkeen palataan taas ronskisti kohti New Orleansia harmonikkapainotteisessa That's all you got? -biisissä. Korva alkaa tottua soundiin. Mutta missä luuraavat Steve Earle akustiseen kitaraan nojaavat kertomukset?
Enää ei tarvitse odottaa, sillä Burnin' it down lähtee rullamaan jylhästi ja tyydyttää vimmaisen fanin kiiman. Calico County on vauhdikas musiikillinen matka syrjäkylien rähjäisten baarien jukebokseihin - toimii! Sitten koittaa täyttymys. The Low Highway. Levyn sydän. Se sykkii kiivaana tarinaa rikkinäisistä ihmisistä laman murtamilla sydänmailla, Afganistanista paalaavien sotilaiden kärsimyksistä ja inhimillisestä tuskasta. Vahvaa ja karheaa. Tässä on Steve Earle. Elämää nähnyt uniikki ääni. Kylmät väreet sinkoilevat kehossani. Tätä odotin ja nyt sitä tarjoillaan: Remember me.
21st Century blues on sähköinen ja ironinen kitaravetoinen ralli, "missä ovat lentävät autot, teleportit ja muut ihmeet. Ei tämä ole se tulevaisuus, jonka Kennedy aikanaan lupasi. Täällähän on vain köyhyyttä ja kärsimystä - ei tämä vuosituhat kovin häävisti ole alkanut - ehkä sitten tulevaisuudessa?". Down the Road pt. II on bluegrassia ja perään Appalakkien vuoristosoundia Warren Hellman's banjon verran.
Sitten grande finale: Invisible. Kertomus katujen miehestä tämän omien silmien läpi katsottuna. Huima mestariteos. Sitten aloitan kuuntelun taas alusta - New Orleans löytää hyvin paikan toisella kuuntelulla. Levyn juonta on nyt raotettu. Kestää vuosia löytää kaikki detaljit ja uusia löytöjä tekee vielä vuosikymmenenkin päästä, sen olen mestarin musiikista oppinut.
Kolme ilmeistä tasoa. Päällimmäisenä yksittäisen ihmisen kokemukset laman runtelemassa maailmassa - Fuck Wall Street, Fuck BP, sanon suoraan mitä edessäni näen. Näköala aukeaa Steve Earlelle tyypilliseen tapaan. Hän asettaa itsensä kertojan kenkiin ja rakentaa tarinan ihmisen tunteista ja kokemuksista. Tämän "The hard-core troubadour" taitaa suvereenisti. Euforiaa.
New Orleans luo melodisesti oman kerroksen levylle. En uskalla vielä sanoa satavarmasti, mutta alkaa hiljalleen osua ja upota - löytääkö koskaan ihan maaliin? Aina tämä mies tarjoaa uusia elementtejä. Hänen repertuaarinsa vaikuttaa loputtomalta. Ei turhaan Rolling Stonessa väitetty taannoin, että Earle voisi tehdä uskottavan levyn aivan mihinkä tahansa musiikkityyliin nojaten.
Levyn pohja on juuri sitä, mitä on kutsuttu monella nimellä: outlaw country, folk, roots, heartland rock, rebel country, city country, urban folk yms. Laiskahko akustinen kitara laahaa jykevän lauluäänen perässä. Runonomaiset kuvaukset ihmisten arjesta ja elämästä seuraavat toisiaan. Musiikillisia maalauksia. Kauniita ja rumia mielikuvia. Voimakkaita tunteita.
Suosituksissa tarjoilen otteen, The Low Highway - matala maantie akustisena. Enjoy!
Keskustan puheenjohtajan Juha Sipilän kuiskaus urheilu- ja kulttuuriministeri, vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäelle osinkoverouudistuksen epäkohdista johti laajaan julkiseen keskusteluun. Julkinen keskustelu ja vahva poliittinen paine sai kuuden hallituspuolueen puheenjohtajat arvioimaan tehtyjä päätöksiä uudestaan.
Yhteisö- ja osinkoverouudistus oli vain yksi kärjistynyt ongelma hallituksen pohjattomassa ristiriitakaivossa. Sen sijaan sosiaali- ja terveydenhuollon (sote) rakenteiden uudistaminen on ollut tuomittu epäonnistumaan jo hallitusohjelman kirjoituksesta lähtien.
Ongelma 1, hallitusohjelman valuviat ja ministereiden erimielisyys
Kuntauudistuksen piti olla työväline sote-rakenteiden uudistamiseksi ja näiden kahden uudistuksen tuli kävellä rinnakkain kohti auringonlaskua.
Todellisuudessa nämä kaksi uudistusta ovat potkineet toisiaan nilkoille koko matkan ja sote-uudistuksesta on muodostunut työväline kuntauudistuksen edistämiseksi.
Hallitusohjelmassa linjataan, että sote-palveluiden järjestämis- ja rahoitusvastuu säilytetään kunnilla. Poikkeustapauksissa voidaan vaihtoehtona käyttää kuntien yhdessä muodostamia sote-alueita.
Kaikille on täysin selvää, että luonnollisiin työssäkäyntialueisiin perustuvia vahvoja peruskuntia, jotka täyttävät hallitusohjelman kriteerit, ei tule tähän maahan muodostumaan yhden käden sormia enempää. Ainakaan tällä vaalikaudella. Näin ollen erillisestä poikkeuksesta (sote-alue) on muodostunut poikkeuksen sijaan sääntö.
Kun sote-palveluita ei voida järjestää kuntaperustaisesti, hallitus on ajatunut sisäiselle törmäyskurssille, jossa kunta- ja sote-uudistus ovat joutuneet toinen toisiaan tukevista hankkeista toinen toisiaan talloviksi hankkeiksi.
Suurin osa kansanedustajista ei ymmärrä edes sosiaali- ja terveyspolitiikan alkeita. Ne harvat, jotka ymmärtävät, ovat yksi toisensa jälkeen vahvistaneet seuraavan kannon olevan hallituksen kaskessa:
A) Osa kokoomuksen ja demarien ministereistä haluaa edetä kuntauudistus edellä ja käyttää sote-uudistusta vain kiristysruuvina kuntaliitoksiin pakottamisessa. (Eli jos kunta x ei liity kunnan y kanssa, kunnalta x viedään pois oikeus sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämiseen, jolloin kunta x maksaa kunnalle y sote-palveluiden järjestämisestä, mutta kunnalla x ei ole vaikutusmahdollisuutta siihen, minkälaisia päätöksiä palveluiden järjestämisestä kunta y tekee.)
B) Osa kokoomuksen ja demarien ministereistä haluaa korjata sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteiden ongelmia ilman, että sote-uudistus uhrataan kuntauudistuksen alttarilla. (Eli kiinnitetään ensisijaisesti huomiota siihen, miten sote-pavelut voidaan järjestää koko maassa yhdenvertaisesti kaikille riittävän suurilla väestöpohjilla, jolloin tuleva kuntarakenne ei määrittäisi sote-palveluiden järjestämistapaa.)
Kun pääministeri- ja valtiovarainministeripuoleen välillä ja sisällä on ylitsepääsemättömiä linjaristiriitoja, on lopputulos nähtävissä loputtomana ongelmien suona, josta juuri kukaan ei ota enää selvää.
Ongelma 2, demareiden sote-linjaus johtaa palveluiden ulkoistamiseen
Olen hämmästellyt läpi uudistuksen sitä, että etenkin demarit ovat puolustaneet 20 000 ihmisen kuntien sote-palveluiden järjestämisvastuuta ja puhuvat samaan aikaan siitä, että sote-palveluita ei saisi ulkoistaa. Demarit siis vastustavat omaa linjaansa?
Jos sosiaali- ja terveydenhuollon toteuttamiseen vaadittu väestöpohja on liian pieni (20 000), kunta on nopeasti vararikossa eikä perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhdistämistä voida toteuttaa. Tällöin kunnat ja kuntapäättäjät ahdistetaan nurkkaan ja heidät pakotetaan käytännössä ulkoistamaan sote-palvelut. Yksityinen sosiaali- ja terveydenhuoltoa tarjoava yritys pystyy toimimaan samaan aikaan kymmenen kunnan alueella ja saa näin toiminnalleen riittävän (200 000) väestöpohjan.
Hyvä peruspalveluministeri, toivottavasti ymmärrät tämä yhtälön, ei pitäisi olla liian vaikeaa.
Jotta hallitusohjelman sote-palveluiden uudistamiselle asetetut tavoitteet voitaisiin toteuttaa, tulisi uudistukselle asettaa seuraavat poliittiset reunaehdot:
A. Perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välinen raja pitää poistaa
Kun perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito ovat saman järjestäjän vastuulla, palveluketjut saadaan saumattomiksi ja potilaiden pompottelu vähenee. Resursseja pystytään suuntaamaan perustasolle ja ennaltaehkäisyyn, mikä alentaa kokonaiskustannuksia.
B. Monikanavainen rahoitusjärjestelmä on purettava
Näin pitkiä leikkausjonoja ei kannata pitää yllä, kun sairaslomakustannuksia ei pystytä vyöryttämään toisen maksajan (Kela) piikkiin.
Julkinen raha pitäisi saada ohjattua julkiseen terveydenhuoltoon, etenkin heikossa hapessa olevaan perusterveydenhuoltoon. Nyt lääkärit ja resurssit ohjautuvat yksityiselle sektorille, työterveyshuoltoon ja sairaaloihin ja kunnat ovat perusterveydenhuoltonsa kanssa kusessa.
C. Sote-palveluista vastaavan järjestäjän täytyy olla riittävän suuri
Terveydenhuollon kokonaisuudesta vastaavan tahon on oltava riittävän suuri, jotta se kykenee vastaamaan sille annetuista tehtävistä. Väestöpohjan on oltava pääsääntöisesti 200 000 ihmistä tai enemmän. Näin myös vaativan tason hoidot ja ympärivuorokautinen päivystys on
järkevästi hoidettavissa.
Ongelma 3, poliittinen ohjaus ja asiantuntijatiedon ohittaminen
Ei ole mitään järkeä tehdä sellaista uudistusta, joka ei vastaa sille asetettuihin tavoitteisiin, purkaa nykyjärjestelmän toimivimmat osat (sairaanhoitopiirit), laittaa koko sote-kentän blenderiin, jonka jälkeen kukaan ei oikein ymmärrä kokonaisuutta eikä hahmota omaa paikkaansa siinä. Ja mikä olennaisinta, uudistus ei puutu sote-järjestelmän rahoituskysymyksiin.
Kaikkein hassuinta on, että toimiva sote-malli olisi kyllä mahdollista rakentaa jo nyt tehdyn työn pohjalta, jos hallitus ei olisi niin syvissä ristiriidoissa.
Peruspalveluministeri asetti 21.3.2012 niin kutsutun palvelurakennetyöryhmän selvittämään kolme vaihtoehtoista mallia suomalaisen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistamiseksi.
Palvelurakennetyöryhmä teki työtä käskettyä ja julkaisi jo 25.6.2012 väliraportin, jonka pohjalta tehtiin päätökset jatkotyön pohjaksi.
Palvelurakennetyöryhmän työ oli vahvasti poliittisesti ohjattua (tehtävänannossa oli määritelty hallitusohjelman kirjaukset, joiden pohjalta valmistelutyö on tehtävä)
Palvelurakennetyöryhmä pääsi yksimielisyyteen jatkotyöstä, koska keskeiset kysymykset palveluiden järjestämisvastuista ja vaadittavista väestöpohjista jätettiin auki.
Entinen sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö, Kari Välimäki, jätti alkusyksystä 2012 "testamenttinsa" siitä, miten sote-uudistus tulisi tehdä ja jätti kansliapäällikön tehtävät.
Välimäen malli perustui 20-sotealueeseen ja viiteen erityisvastuualueeseen. 20 sote-aluetta ottaisivat hoitaakseen vastuukuntamallin kautta lähialueidensa sote-palvelut ja viisi erityisvastuualuetta hoitaisivat lähinnä tutkimus-, koordinaatio ja kaikkein haastavimpia erikoissairaanjoidon tehtäviä.
Henna Virkkunen (Ksml 26.8.), peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson ja sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (HS, 25.8.) väittivät, että sosiaali- ja terveysalueet ovat hallitusohjelman vastaisia.
Tämän kevään kehysriihessä hallitus esitti, että tulevaisuudessa Suomeen muodostetaan noin 20 sote-aluetta, pääasiassa vastuukuntamallin pohjalta. Jepjep.
Kuten ensimmäisen ongelman yhteydessä kuvasin, hallituspuolueiden välisiä ja sisäisiä erimielisyyksiä ei ole saatu sovitettu yhteen. Samaan aikaan käytetään todella voimakasta poliittista ohjausta siitä, minkälaisia linjauksia asiantuntijat saavat tehdä. Tämä johtaa hullunkuriseen tilanteeseen, joka puolestaan ei johda mihinkään.
Palvelurakennetyöryhmä jätti vuoden 2012 lopussa loppuraporttinsa, joka päätyi eriäviin mielipiteisiin. Useat palvelurakennetyöryhmän jäsenet ovat arvioineet, että Kari Välimäen lähdön jälkeen sosiaali- ja terveysministeriöstä on hävinnyt johtajuus, jonka tilalle on tullut ristiriitaisia poliittisia vaatimuksia, jotka ovat vaihtuneet vieläpä tiuhaan tahtiin.
Palvelurakennetyöryhmää seurasi vielä viidelle erityisvastuualueelle lähetettyjen 15 selvitysmiehen raportti, joka luovutettiin 19.3. Peruspalveluministeri komeili joulukuun 2012 Kuntalehden kannessa ja sanoi ratkaisseensa sote-solmun. Parin sivun haastattelussa mainittiin vain yksi konkreettinen asia: UUSI TYÖRYHMÄ.
Jotain peruspalveluministerin kokonaiskäsityksestä kertoo se, että hänen mielestään sote-solmu aukaistaan ensin sillä, että asetetaan 15 selvitysmiestä erityisvastuualueille, ja sitten sillä, että selvitysmiesten loppuraportilla pyyhitään pöytää.
Myös selvitysmiesten raportti oli tehty poliittisen ohjauksen alla ja se päätyi 34 sote-alueen ja viiden erityisvastuualueen malliin.
Hallitus päätti kuitenkin kehysriihessään, että 34 sote-aluetta on liikaa ja tiputti luvun noin 20-alueeseen.
Hallitus kuitenkin unohti sellaisen olennaisen seikan, että 20 sote-aluetta ei ratkaise väestöpohjaan pienuuteen liittyviä ongelmia, jos laajan sote-alueen sisällä voi olla 20 000 ihmisen väestöpohjalla hyrrääviä sote-palveluiden järjestämisvastuussa olevia toimijoita. Tällä tavoin ongelmat eivät poistu mihinkään ja luodaan vain yksi hallinnollinen taso lisää sairaanhoitopiirien tilalle.
Palvelurakennetyöryhmän väli- ja loppuraportin, Välimäen esityksen ja selvitysmiesten raportin pohjalta olisi mahdollista luoda toimiva sosiaali- ja terveyspalveluiden malli. Näyttää siltä, sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistaminen jää seuraavalle hallituskaudelle.
Alkaa poliitikkojen lausunnot meidän kansalaisten kyvyistä hämmästyttää yhä enemmän. Nyt vuoronumero tyhmien lausumien jonossa oli Päivi Räsäsellä. Hirvittävää arroganssia tulikin Jeesuksen mitalla.
Helsingin Sanomat julkaisi eutanasiaa käsittelevän mielipidekyselyn tulokset. Niiden mukaan 74 prosenttia kansalaisista pitää hyväksyttävänä kuolinavun tarjoamista potilaalle, jolla on parantumaton ja kuolemaan johtava sairaus.
Päivi Räsänen teki pika-analyysin tuloksista. Hänen mukaansa: "kansalaisten näkemys perustuu osin väärinkäsityksiin terveydenhuollon kyvystä auttaa saattohoidon aikana" (HS 7.4.2013).
On mahdotonta sanoa esittikö Räsänen lausuntonsa ministerinä, löyhemmin poliittisena toimijana vai lääkärinä. Oli lausujapositio mikä tahansa, on siihen sisältyvä ylimielisyys pöyristyttävää. Mikäli näkemys perustuisi tutkimustietoon kansalaisten eutanasiaa käsittävästä tiedosta, voisi Räsäsen päräytystä pitää sopivana - vaikka silloinkin muotoilu olisi voinut olla hieman asiallisempi.
Hesarin nettikeskustelussa tarjoillaan Jeesusta kavereineen Räsäsen näkemyksen selittäjäksi. Lienee kuitenkin kohtuullista toivoa, ettei enää vuonna 2013 sotketa nasaretilaisen jengiä 2000 vuoden takaa sosiaali- ja terveyspolitiikkaan. Itse näkisin, että kansalaisten mielipide on painava eikä sitä sovi ohittaa pitämällä meitä "tietämättöminä".
Eutanasiaan liittyy paljon sellaisia juridisia ja lääketieteellisiä haasteita, joihin en ole syvemmin perehtynyt. Sen verran kuitenkin tiedän, ettei Räsäsen esittämä terminaaliporukan nukuttaminen, sedaatio, ole mikään realistinen ratkaisu.
Myöskään kipulääkkeet eivät kaikesta kehityksestä huolimatta tuota kaikille lievitystä hirvittäviin tuskiin. On pohdittava sellainen malli, joka ajaa ensisijaisesti potilaan etua ja minimoi kivun ja tuskan. Lainsäädännön luominen on ehdottomasti paikallaan.
Uskonto on vaikuttanut kansalaisten moraaliin historian aikana lukemattomin tavoin. Se tekee niin vieläkin. Maallistunut suomalainen yhteiskunta ei kuitenkaan toimi enää pelkkien raamatun ohjeiden mukaisesti. No ainakaan minä en toimi. Hesarin kyselyn mukaan myös 74 prosenttia muista kansalaisista näyttää hyväksyvän kirkon opetusten vastaisen eutanasian tiettyjen ehtojen täyttyessä.
Päivi Räsäsen olisikin hyvä täsmentää, mistä positiosta hän esittää meidän kansalaisten olevan tietämättömiä ja kyvyttömiä arviomaan eutanasian oikeutusta. Raamatussa ei käsittääkseni mainita sen tarkemmin kehittyneistä kipulääkkeistä kuin sedaatiostakaan. Lääkärinä kommentti onkin ihan toinen, mikäli sen taustalla on tutkittua tietoa meidän kansalaisten tietämättömyydestä - vaan eipä taida olla.
Ministerinä taas Räsäsen näkemys on epäeettinen. Hän väheksyy kansalaisten kompetenssin itsenäiseen ajatteluun ja pitää meitä tiedollisesti dorkina. Demokratiassa ministerin pitäisi ymmärtääkseni kuunnella kansalaisten ääntä.
Mikäli Räsäsen näkemys on miksaus Jeesusta, lääkäriä ja ministeriä, on kyseessä melkoinen Narnia. Olemme kansalaisina tietämättömiä ja umpihölmöjä lääketieteen tarjoamien mahdollisuuksien suhteen. Mutta ennen kaikkea emme käsitä taivaallista totuutta, siis sitä metafyysistä läppää, jonka nasaretilaisen posse seuraajineen paalutti parituhatta vuotta takaperin ikuiseksi ja universaaliksi totuudeksi.
Tänään suosituksissa mennään Steve Earle biisin I ain't ever satisfied kyytiin. Steve hahmottelee biisissä omaa ensikohtaamistaan tuonpuoleisessa:
Last night i dreamed i made it to the promise land
I was standin' at the gate and i had the key in my hand
Saint peter said "come on in boy, you're finally home"
I said "no thanks pete, i'll just be moving along"
Jos hallituspuolueet toisivat ennen kehys- ja budjettiriihi- sekä hallitusneuvotteluita esiin omat esitykset avoimesti, minun ei tarvitsisi kirjoittaa tätä tekstiä. Jos näin toimittaisiin, kenenkään ei tarvitsisi spekuloida, kuka on kulisseissa sanonut mitäkin ja mistä syystä. Eikö olisi parempi keskittyä itse asiasisältöihin sen sijaan, että jahtaamme syväkurkkuja ja väittelemme siitä, kuka puhuu milloinkin totta.
Kun päätöksiä valmistellaan suljettujen ovien takana ja puolueet käyvät keskenään lehmänkauppoja, on lähes mahdotonta tietää, miten neuvotteluiden lopputulokseen on päädytty, kuka on kannattanut mitäkin asiaa ja millä perustein. Puhumattakaan siitä, että edes hallituspuolueiden kansanedustajat eivät tiedä ja ymmärrä, mitä hallituspuolueiden puheenjohtajat keskenään sopivat hyvin nopealla valmistelulla. Myös monet edustajat talousvaliokunnassa olivat käytäväpuheiden perusteella totaalisen pihalla siitä, mitä hallitus tuli päättäneeksi kehysriihessä.
Tiedon pimittäminen ja ristiriitaiset lausunnot mahdollistavat puolueille useiden rattaiden politiikan. Puolue voi laittaa aina sopivan paikan tullen sopivan profiilin omaavan edustajan lausumaan julkisuudessa sopivia asioita. Itse neuvotteluissa puolue saattaa tehdä täysin päinvastaista politiikkaa. Tästä esim. opintotuen uudistaminen oli vallan erinomainen esimerkki. Etenkin kokoomuksen ja demareiden eduskuntaryhmissä, joissa löytyy kantoja laidasta laitaan, tämä on normaali toimintatapa.
Mikä siinä on niin vaikeaa, että ei voida suoraan, rehellisesti ja avoimesti sanoa, mitä mieltä asioista ollaan ja miksi on päädytty kulloisiinkin lopputuloksiin. Jos puolueet ottaisivat vastuun kannoistaan ja tekisivät rohkeasti päätöksiä, saattaisi jokin hallituksen rakenteellisista uudistuksista joskus mennä jopa eteenpäin. Tällä hetkellä perussuomalaisten pelko on saanut etenkin demareille löysät niin pahasti housuun, että itse päätösten sijaan kaikki voimavarat keskitetään siihen, miltä päätökset näyttävät ja miten päätökset vaikuttavat seuraaviin galluppeihin.
Kokoomuksessa puolestaan pelätään uusia vaaleja alentuvan kannatusprosentin ja Himas-kohujen vuoksi kuin ruttoa. Vaikka kokoomus näyttää ulospäin aina fantastiselta, sisällä kuohuu. Tämän tietää myös Timo Soini, joka heitti vielä vettä myllyyn sanoessaan, että Männistön ja Stubbin perhelinja on syynä kokoomuksen kannatuksen sulamiseen. Kokoomuksessa on voimakas jako konservatiiviseen ja liberaaliin siipeen ja Katainen-Stubb-Virkkunen -troikan välit kokoomuksen kypäräpappi-siipeen ovat jäätävät.
Tuorein esimerkki suljetun politiikan ongelmista oli Demokraatti-lehden pääkirjoituksessa (5.4.), jossa itketään kuinka Paavo Arhinmäki varasti demareiden viestintäsuunnitelman ja teki ilmeisistä ongelmista julkisia.
"Lausuma tuli paperiin nimenomaan valtiovarainministeri Urpilaisen aloitteesta, sen esitteli hänen sijaisenaan ulkoministeri Erkki Tuomioja. Lausuma, kuten koko esitys eduskunnalle oli yksimielinen.
Tämän jälkeen kuitenkin vasemmistoliiton puheenjohtaja, kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki päätti ruveta politisoimaan ja keräämään irtopisteitä kahdella esiin nousseella virheellä. Ne olisi epäilemättä lausuman mukaisesti saatu korjattua myös kaikessa rauhassa ennen syksyn budjettia, johon vasta valmiita lakeja odotetaan."
Kuten sanottua, kukaan ei enää tiedä, mihin uskoa, joten kaikki puheenjohtajat viestivät omilleen sopivaa tarinaa, jotta pahimmalta likapyykiltä omien keskuudessa vältyttäisiin.
Otetaan kurkistus kehysriihivalmisteluun ja miltä yllä kuvatut pohdinnat näyttävät sen osalta.
Ennen kehysriihtä kävin monta lounaspöytäkeskustelua, joissa ihmeteltiin, miten näin ristiriitainen hallitus pystyy viemään kehysriihineuvottelut läpi yhdessä päivässä. Toki valmistelutyötä on tehty hallituksen puoliväliriihestä lähtien ja myös paljon ennen sitä, mutta merkittävimmät kysymykset ratkaistaan kokoomuksen ja demarien välisissä neuvotteluissa. Niistä ei hiiskuta ennen kuin on päätöksenteon aika. Esimerkiksi päätetty osinkoveromalli perustuu rakenteeltaan jo kolme vuotta vanhaan Hetemäen verotyöryhmän ehdotukseen. Kiista ei koske itse verorakennetta vaan siihen syötettyjä lukuja.
Eräs kansanedustaja totesi ennen kehysriihtä, että kokoomus ei tuo mitään esityksiä julki ennen kehysriihen neuvotteluita ja kovaa kyytiä on luvassa. No näin näyttää käyneen. Kokoomuksessa ja demareissa ilmeisesti pelätään sitä, että jos kaikki valmistelussa olevat asiat tuotaisiin hallituspuolueiden eduskuntaryhmien käsittelyyn hyvissä ajoin, ei päätöksiä saataisi tehtyä ja julkinen paine nousisi liian suureksi. Tämä linja johti kehysriihessä siihen, että ministerit, kansanedustajista puhumattakaan, eivät ole ymmärtäneet, mitä tuli päätetyksi.
Ymmärrän varsin hyvin sen, että hallituksen pitää näyttää aikaansaavalta ja tehdä rakenteellisia uudistuksia, jotta Suomi säilyy jatkossakin edullista lainaa saavana AAA-maana eikä kansainvälisten luottoluokittajien usko Suomen lainanmaksukykyyn ja kansantalouden myönteiseen kehitykseen horju. Paineet ovat kovat etenkin kun hallituksen kaikki suuret uudistushankkeet ovat pahasti vastatuulessa.
Mutta kuinka hyvin kiihdytyskaistapäätökset nyt valoivat luottamusta hallituksen toimintakykyyn? Kuinka paljon nyt nähdynkaltainen sähläys vahvistaa luottoluokittajien luottamusta Suomen talouspolitiikkaan.
Mitä kehysriihessä sitten tulikaan päätetyksi?
Hallituksen kehysriihessä päättämä yhteisö- ja osinkoverouudistuksen linja rapauttaa suomalaista veropohjaa, kiihdyttää pohjoismaista ja eurooppalaista verokilpailua sekä sotii pahasti yleistä oikeudentajua vastaan. Lisäksi päivitetytkin osinkoverolinjaukset lisäävät palkkatulojen muuntamista pääomatuloiksi korkean tuottoprosentin vuoksi.
Hallitus päätti laskea yhteisöveroprosenttia kertaheitolla 20 prosenttiin. Tämä maksaa 960 miljoonaa euroa. Uudistus rahoitetaan osittain 500 miljoonan euron lisäsopeutustoimilla. Loput 460 miljoonaa euroa rahoitetaan veropäätösten dynaamisten vaikutusten kautta. Tällä tarkoitetaan kansantaloudella muodostuvaa piristysruisketta muun muassa sen kautta, että yritysten into investoida ja työllistää kasvaa. Mitään muuta kehysriihen päätöstä ei perusteltu päätösten dynaamisilla vaikutuksilla.
Vaikka talouden dynaamisista vaikutuksista on kansainvälistä näyttöä, suurin osa suomalaisista taloustieteilijöistä suhtautuu joko hyvin varauksellisesti ja jopa huvittuneesti hallituksen tulevaisuuden uskoon, johon yhteisöveron alennuksen rahoittaminen perustuu. On toki toivottavaa, että yritykset alkaisivat päätösten myötä investoida ja työllistää enemmän, mutta tästä ei ole mitään takuita. Yleinen taloustilanne Euroopassa sekä positiivinen suhdannekehitys ovat paljon vartioina.
Eräs pitkäaikainen kansaedustaja naurahti eduskunnan saunassa, että hänen muistinsa mukaan vain oppositiopolitiikassa on ollut tapana puhua dynaamisista vaikutuksista, kun ei osata sanoa, miten ja millä rahoituksella haluttua politiikkaa pitäisi tehdä. Jepjep.
Sopii kysyä, minkälaisessa suossa Suomi on, jos Ruotsi päättää alentaa yhteisöveroaan Suomen tasolle, työllisyysaste ja talouskasvu eivät kehity haluttuun suuntaan ja suuri osa yhteisö- ja osinkoverouudistuksen hyödyistä valuu ulkomaille.
Mitä osinkoverosta oikein päätettiin?
Hallitus päätti viheltää lähes kaksi viikkoa kestäneen kärsimysten tien ylimääräisellä hallituspuolueiden puheenjohtajien kokouksella, jossa haluttiin lopettaa osinkoverouudistuksesta käyty keskustelu ja korjata tehdyt kämmit.
Kehysriihessä siis sovittiin, että pääomatulojen osinkovero nousee aikaisemmasta 21-22,4 prosentista 30-32 prosenttiin. Tähän ei tullut muutosta, MUTTA:
Uudessa mallissa pörssiin listattujen yhtiöiden osinkoja verotetaan aikaisemman 100 prosentin sijaan 85-prosenttisesti, jolloin pääomatulojen osinkovero laskee 25,5-27,2 prosenttiin. Tämä oli kokoomukselle erityisen tärkeää, koska kokoomus joutui nielemään tappionsa etenkin pörssiin ulkopuolisten yhtiöiden osinkoveron kiristämisestä.
Kehysriihessä päätettiin, että pörssin ulkopuolisten yhtiöiden nettovarallisuusprosentti laskee 9 prosentista 8 prosenttiin. Valtiosihteeri Martti Hetemäki suositteli alun perin kehysriihessä 3,9 tuottoprosenttia, mutta Katainen ja Urpilainen valitsivat korkeamman tuottoprosentin, joka mahdollistaa suuremman osinkotuoton niille yhtiöille, joilla on paljon nettovarallisuutta. Hallituksen uudessa mallissa 8 prosentin ylittävältä osinkotuotto-osuudesta 85 prosenttia on veronalaista pääomatuloa.
Kehysriihessä päätettiin poistaa kevyemmän osinkoveron katto, 60 000 euroa. Hallituksen uudessa mallissa tämä katto palautettiin, mutta katto on 60 000 euron sijasta 150 000 euroa. Osinkoverokaton poistaminen oli kaikkein typerin yksittäinen teko kehysriihessä, sillä se mahdollisti lähes rajattoman osinkojen pumppaamisen alhaisella veroprosentilla (7,5-8 %) niille pörssin ulkopuolisille yhtiöille, joilla on pienen valtion verran nettovarallisuutta. Kevyemmän osinkoveron katto laskettiin hallitusneuvotteluissa 90 000 eurosta 60 000 euroon. Vihreillä, demareilla ja vasemmistoliitolla riittää seliteltävää ja kokoomus sai tässä selvän voiton.
Kehysriihessä päätettiin, että paljon nettovarallisuutta omaavien pörssin ulkopuolisten yhtiöiden osingoista 75 prosenttia on alhaisemman osinkoverotuksen piirissä (7,5-8 %) Tähän ei tullut muutosta hallituksen uudessa mallissa. Eli alle 150 000 euron osalta osinkoveroprosentiksi tulee 7,5-8 prosenttia, mutta 150 000 euron ylittävältä osalta 85 prosenttia on veronalaista pääomatuloa (30-32 %)
Huh, tätä tekstiä voisi jatkaa vielä vaikka kuinka paljon, mutta taidan lähteä eduskunnan salille kuuntelemaan uusimpia tunnelmia...
Printtasin viereeni akateemisen tutkaparini Hoikkalan kolumnin vuodelta 2008. Tekstin otsikko on: Kätevä Erkki. Tommi kertoo kolumnissa haluavansa olla "tavallinen suomalainen mies, jonka itsestään selviin valmiuksiin kuuluu milloin vain minkä tahansa pytingin rakentaminen ja pystyttäminen".
Kyse on siis kaihosta vanhempien sukupolvien analogisiin kädentaitoihin - kyvystä byggailla kaikkea pientä ja vähän isompaakin. Tommin tapauksessa kyse oli ennen kaikkea pihavajasta, jonka kanssa hän kohelsi ja sääteli menemään sekä yksin että minun avustamana, minun ansiokkaasti häiriten rakennusprojektia. Pihavaja kyllä nousi harjakorkeuteen, mutta taitaa ainakin osin olla vieläkin vaiheessa.
Nyt on Virtuaali-Erkin aika ja vuoro. Minä en kummemmin haikaile aiempien polvien analogisia kädentaitoja. Jos tulee tarve, faijani omaa suurmestari Dremel-Erkin kyvyt. Se on arvonimi, jonka Hoikkala on antanut yli 50-vuotiaille, jotka ihan oikeasti osaavat nikkaroida lähes kaikkea.
Niin, soitan siis faijan apuun ja homma hoituu. Oma kaihoni liittyy informaatioteknologiaan ja sen sovellusten hyödyntämiseen. Siksi haluaisin olla teknokompetensseiltani tavallinen suomalainen Virtuaali-Erkki. Sellainen mies, joka saa TV:n päälle ilman kolmea kaukosäädintä ja kymmenen johonkin muuhun tarkoitukseen suunnitellun nappulan painamista.
Virtuaali-Erkki on jamppa tai mimmi, jonka itsestään selviin valmiuksiin kuuluu kaikkien nykyteknologisten härvelien toimintaan saattaminen käden käänteessä. Tämä Erkki on uuden ajan ihminen, joka osaa virittää uuden laajakuvatelevision alle kolmessa minuutissa käyttökuntoon. Vieläpä niin, että siihen on liitettynä digiboksi, DVD-laite ja vanha VHS-systeemi. Myös kaukosäädin toimii siten, ettei aina telkkarin avaamisen jälkeen tarvitse mennä jotain kotikutoista kiertotietä katsomaan itse ohjelmia.
Eki hanskaa myös kännykkäteknologian. Hän ei uuden Sonyn puhelimen saatuaan heitä outoja heijastimia muistuttavia esineitä roskiin, vaan ymmärtää niiden olevan teknohärpäkkeitä, sellaisia, että kun laitat yhden autoon, vaihtaa puhelin autoon mennessä tiettyyn moodiin itsestään. Virtuaali-Erkki osaa myös asentaa wireless-modeemin (vai wifiksikö sitä nykyään kutsutaan) käyttöön. Tunnen omakohtaisesti yhden dosentin, joka on yrittänyt hommaa turhaan oman modeeminsa kanssa ainakin 10 kertaa. Ei se saatana vaan onnistu! Johto pitää tökätä aina koneen kylkeen.
Kannettavat ovat myös virtuaaliajan Erkin juttuja. Hän löytää kannettavalle tarkoitetun kaukosäätimen heti laitteen kyljestä, ei vasta viedessään konettaan tuhottavaksi. Kaiken maailman virustorjunnat ja muut päivitykset ovat Virtuaali-Erkille sormien napsautukseen vertautuva automaatio. Entäs erilaisten ohjelmien käyttö, kannettavan mahdolliset lisävarusteet ja hyvien (luvallisten) ilmaisohjelmien imurointi. Erkille ei käy niin, että koneella on lukuisia sellaisia ohjelmia imuroituna, jotka eivät ole koskaan edes-melkein-toimineet. Ainoastaan vieneet ihan "simona" levytilaa.
Erkki osaa myös navigoida liikenteessä sitä varten ihan varta vasten puhelimessa tai autossa olevalla laitteella. Hän ei yritä säätää navigaattoria 25 kertaa ja palaa pettyneenä toistuvasti printattuihin karttalehtisiin. Niiden kanssa pääsee perille, mutta hermo menee paperien lennellessä ympäri autoa.
Tiivistäen, haluaisin olla sellainen tavallinen suomalainen Virtuaali-Erkki, joka ei kaipaa jokaisen teknohäkkyrän hankittuaan henkilökohtaista asentajaa tekemään personoidut säädöt, joudu soittamaan kymmentä kertaa tekniseen tukeen ja lopulta tyydy käyttämään promillea laitteen ominaisuuksista.
En kuitenkaan ole muuta kuin Virtuaali-Erkkiyden prospekti. Kokelas, josta ei näytä tulevan teknoyhteiskunnan täysjäsentä tällä menolla koskaan. Niin epätoivoinen en vielä ole, että kääntäisin sisäisen minäni kaipauksen analogisiin käyttöliittymiin ja Kätevä-Erkkiyden sahanpuruisiin mielenmaisemiin.
Jatkan siis älypuhelimeni väärien objektien painelemista toivoen, että jonakin päivänä minäkin ymmärrän, mitä erilaisilla aplikaatioilla on tarkoitus tehdä. Siihen saakka olen väliinputoaja, Kätevä- ja Virtuaali-Erkkiyden varjoisessa välimaastossa elelevä suomalainen Kädetön-Erkki, ilman erityisiä menneen tai nykyisen vaatimia kädentaitoja.
Tätä kirjoittaessani päässä alkoi soida Dire Straitsin Money for nothing. Sitä täytyy siis suosittaa.
