181 blogia myöhemmin

Ensimmäinen bloggaukseni Cityssä ilmestyi syksyllä 2009. Sen jälkeen tahti on ollut täsmällisen tasaista. Kirjoituksia on ilmestynyt noin viikon välein. Tämä älähdys on numero 182. Ensi viikolla ilmestyvä viimeinen parahdukseni on numero 183. Kaikkiaan tekstiä on kertynyt lähemmäs 300 liuskaa.

Yleensä pidempiin kirjoituksiin sisältyy tietty kertomuksen (draaman) kaari. Viimeinen osa on yhteenveto. Siinä narut punotaan yhteen. Tarvitaanko 183 yksittäiseen blogiin yhteenvetoa?

Minä tarvitsen, jotta pystyn poistumaan Cityn aalloilta kunniakkaasti. Onhan kyseessä arvokas foorumi, yli 25-vuotisen historian omaava kaupunkilehti - instituutio. City on lehti, jota olen itsekin selannut 1980-luvulta lähtien tuhansia kertoja kahviloissa ja kapakoissa ja milloin missäkin.

Kaupunkikulttuuri uudistuu jatkuvasti. Samoin ihmiset, jotka elävät sykkivän kaupungin ajan hermolla. Uudet sukupolvet vyöryvät mukanaan muutosvimma ja tuore kosketus. Samalla on pysyvyyttä. Sitä on muutosta enemmän.

Eräs osa ammatistani nuorisotutkijana on mitata muutoksen ja pysyvyyden välimatkaa - sukupolvien ketjuja, rakenteita, mentaliteetteja, eetosta ja ilmentymiä. Mikä lopulta on muutosta ja mikä ajan henkeä, zeitgeistia? Siihen löytyy vastaus yleensä vasta myöhemmin, kun yksittäisistä tapahtumista on kulunut vuosia tai usein vuosikymmeniä.

Informaatioteknologia, käytän tässä Manuel Castellsin termiä Himas-kohusta huolimatta, on synnyttänyt 2000-luvulla uudenlaisia tekstuaalisen ilmaisun foorumeita. Sellaisia, jotka vielä 15-20 vuotta sitten olisivat tuntuneet hullunkurisilta. Suorastaan typeriltä. Blogi on yksi nykyajan suosituimmista kommentaari-areenoista, virtuaalinen agora kaikkien äimisteltäväksi. Usein mahdollistaen myös palautteen tai jopa vuorovaikutuksen. Jonkinlainen eksponentiaalisesti kasvanut ja avoin yleisönosastopalsta.

Oma läsnäoloni Cityssä liittyy moneen tekijään. Nostan esille muutaman. Nuorisotutkimuksessa puhutaan monikenttäisyydestä ja uudesta tutkijuudesta. Perinteisen tutkimustyön ohella nykytutkijuus on meillä läsnäoloa erilaisilla foorumeilla - eräs sellainen on eittämättä Cityn kaltainen "kasvaville aikuisille" suunnattu media. Se tarjoaa väylän pyrkiä virittämään lukijoiden ajatuksia, mutta yhtälailla saattaa omia ajatusaihioita tekstin muotoon ja julki. Kurkottaa maailmaan erilaisin puhetavoin ja vaihtelevin teemoin.

Täällä voi ihmetellä, äimistellä, fiilistellä, jakaa tietoa ja saada palautetta - itkeä, huutaa, raivota, meuhkata sekä liikkua korrektin ja epäkorrektin välisellä alueella. Viimeksi mainittu tuo tietysti mukavan lisähöysteen uusasiallisuuden ja -moralismin sävyttämään maailmaan. Saa kirjoittaa: saatana ja perkele!

Ja tietysti se yhteys nuorempaan ja vanhempaankin jengiin. Olin lopettamassa noin vuosi sitten, kun törmäsin Riku Rantalaan Hakaniemen hallissa. Avauduin hänelle tuolloin velloneesta infernaalisesta kirjoitustaakasta, johon Riku tuumasi: "Cityssä sun pitää kuitenkin jatkaa, sillä se on just oikee mesta nuorisotutkijalle". Oikeassahan Riku oli. Jaksoinkin painaa vielä vuoden päivät.

181 kirjoituksen aikana on myös omassa työssäni tapahtunut paljon. Olen sinä aikana julkaissut useamman kirjan, toimittanut muutaman ja kirjoittanut parikymmentä artikkelia sekä saattanut maailmaan kymmeniä kirjoituksia ja kaiken maailman puhinoita. Uuvuttavaa, palkitsevaa, raskasta, ihanaa, järjetöntä ja upeaa: ambivalenssien jatkuva sikermä. Psyykkisesti raatelevaa: Welcome to the New World Order, laulaisi tässä kohdin Springsteen.

Nyt keski-ikää lähestyvä (jollakin mittatikulla keski-ikäinen) ylityöllistetty ja pätkätyöhelvetistä ikuista pelastusta etsivä Nikolain särpijä yrittää hapuilla henkilökohtaisesta hallintalaitteistostaan pikkuisen jarrua (alanko tulla vanhaksi - My arse!). Jostain täytyy luopua. Työtä on aivan liikaa ja aika ei millään riitä kaikkeen - ei vaikka kuinka ukko sätkii.

Uudet ajatukset eivät synny suorittamalla. Toistan tämän kaikille niille, jotka huutavat työnantajajärjestöissä lisäämään entisestään työn määrää uusien innovaatioden ja ajatusten synnyttämiseksi: uudet ajatukset eivät synny 12 tuntisia työpäiviä tekemällä seitsemänä päivänä viikossa. Suorittamalla tulee pääosin suorite-nimistä ainetta. Se ei ole paskaa, muttei myöskään sisällä suuremmin helmiä.

On siis aika päästää ääneen joku toinen - muuten tulee vain suoritetta. Muttei kuitenkaan ihan vielä. Ensi viikolla korahdan täällä vielä kerran!

(Puhuu itselleen: olipa taatusti huonoin yhteenvedon alkuosa, jonka olen lukenut tai kirjoittanut. Melkoinen sillisalaatti. Toivottavasti saan jonkun oivaltavan nostatuksen ensi viikolla kasaan ((kuiskaa ihan hiljaa itselleen, olenko sittenkin tulossa vanhaksi? Ei saatana)).

Musiikkia soimaan! REM - It's The End of the World

Kirjoitettaessa soi REM - It's The End of the World