Matalalla maantiellä

Tänään on hyvä päivä. Ostin juuri verkkokaupasta Steve Earlen uuden albumin The Low Highway. Sen piti ilmestyä vasta huomenna, mutta joskus meitä yli-innokkaita onnistaa. Loppuilta menee sohvalla musiikkia kuunnellen. Mistä näkökulmasta viime vuosikymmenten ylivoimaisesti paras singer-songwriter tällä kertaa maailmaa tarkastelee?

Heti aluksi huomaan, että verkkokaupasta ostamassani versiossa kappaleet ovat eri järjestyksessä kuin CD:n ennakkomainoksissa. Sattumaa? Kenties, mutta tätä pitää myöhemmin veivata eri variaatioin, sillä kokonaisuus on Earlellä aina oma tarinansa. Nyt kuitenkin mennään tarjotulla järjestyksellä.

Kovin kauaa ei kestä huomata, että Earle on ottanut levylleen vaikutteita TV-sarja Tremestä. Taustalla on tietysti hänen roolihahmonsa tässä ylistetyssä sarjassa. Ensimmäisellä tuotantokaudella katusoittajaa näytellyt Earle näkyi vähemmän, mutta jälkimmäisellä rooli kasvoi selvästi. New Orleansin soundi on läsnä useammassa biisissä. Platta lähtee rullamaan kappaleilla Pocket full of Rain ja After Mardi Gras - taattua Bourbon Street matskua.

Itselleni alku on melodisesti hieman takkuista. Earle rakentaa aina levyille useita päällekkäisiä kerroksia, joista nyt valittu New Orleans soundi ei heti loksahda minun korvaani. Kolmannen kappaleen kohdalla, Love is gonna blow my way, otetaan harppaus kohti jatsahtavampaa soundia. Sen jälkeen palataan taas ronskisti kohti New Orleansia harmonikkapainotteisessa That's all you got? -biisissä. Korva alkaa tottua soundiin. Mutta missä luuraavat Steve Earle akustiseen kitaraan nojaavat kertomukset?

Enää ei tarvitse odottaa, sillä Burnin' it down lähtee rullamaan jylhästi ja tyydyttää vimmaisen fanin kiiman. Calico County on vauhdikas musiikillinen matka syrjäkylien rähjäisten baarien jukebokseihin - toimii! Sitten koittaa täyttymys. The Low Highway. Levyn sydän. Se sykkii kiivaana tarinaa rikkinäisistä ihmisistä laman murtamilla sydänmailla, Afganistanista paalaavien sotilaiden kärsimyksistä ja inhimillisestä tuskasta. Vahvaa ja karheaa. Tässä on Steve Earle. Elämää nähnyt uniikki ääni. Kylmät väreet sinkoilevat kehossani. Tätä odotin ja nyt sitä tarjoillaan: Remember me.

21st Century blues on sähköinen ja ironinen kitaravetoinen ralli, "missä ovat lentävät autot, teleportit ja muut ihmeet. Ei tämä ole se tulevaisuus, jonka Kennedy aikanaan lupasi. Täällähän on vain köyhyyttä ja kärsimystä - ei tämä vuosituhat kovin häävisti ole alkanut - ehkä sitten tulevaisuudessa?". Down the Road pt. II on bluegrassia ja perään Appalakkien vuoristosoundia Warren Hellman's banjon verran.

Sitten grande finale: Invisible. Kertomus katujen miehestä tämän omien silmien läpi katsottuna. Huima mestariteos. Sitten aloitan kuuntelun taas alusta - New Orleans löytää hyvin paikan toisella kuuntelulla. Levyn juonta on nyt raotettu. Kestää vuosia löytää kaikki detaljit ja uusia löytöjä tekee vielä vuosikymmenenkin päästä, sen olen mestarin musiikista oppinut.

Kolme ilmeistä tasoa. Päällimmäisenä yksittäisen ihmisen kokemukset laman runtelemassa maailmassa - Fuck Wall Street, Fuck BP, sanon suoraan mitä edessäni näen. Näköala aukeaa Steve Earlelle tyypilliseen tapaan. Hän asettaa itsensä kertojan kenkiin ja rakentaa tarinan ihmisen tunteista ja kokemuksista. Tämän "The hard-core troubadour" taitaa suvereenisti. Euforiaa.

New Orleans luo melodisesti oman kerroksen levylle. En uskalla vielä sanoa satavarmasti, mutta alkaa hiljalleen osua ja upota - löytääkö koskaan ihan maaliin? Aina tämä mies tarjoaa uusia elementtejä. Hänen repertuaarinsa vaikuttaa loputtomalta. Ei turhaan Rolling Stonessa väitetty taannoin, että Earle voisi tehdä uskottavan levyn aivan mihinkä tahansa musiikkityyliin nojaten.

Levyn pohja on juuri sitä, mitä on kutsuttu monella nimellä: outlaw country, folk, roots, heartland rock, rebel country, city country, urban folk yms. Laiskahko akustinen kitara laahaa jykevän lauluäänen perässä. Runonomaiset kuvaukset ihmisten arjesta ja elämästä seuraavat toisiaan. Musiikillisia maalauksia. Kauniita ja rumia mielikuvia. Voimakkaita tunteita.

Suosituksissa tarjoilen otteen, The Low Highway - matala maantie akustisena. Enjoy!

Kirjoitettaessa soi Steve Earle - Low Highway