Seurasin vastikään facebookissa keskustelua siitä, miten yliopisto oli kopioinut ylioppilaskunnalta oppimansa hyvän käytänteen. Alan piireissä viljelläänkin taajaan ajatusta, jonka mukaan yliopiston tulevat muutokset voi parhaiten ennustaa ylioppilaskunnan ajamista kehittämistoimista.
Välillä kehityskulku on sen verran hidas, että toimijoilla meinaa mennä hermot. Kuitenkin vuosien saatossa on vaikuttanut siltä, että hyvät ajatukset toteutuvat viimeistään viiden vuoden sisällä niiden esittämisestä. Ihan jees.
Yksi suurimmista Suuren Yliopistouudistuksen (2009/2010) tuomista muutoksista oli se, että yliopistojen hallituksiin tuli 40 prosentin vähimmäisvaatimus yliopiston ulkopuolelta tuleville jäsenille. Se, nähtiinkö muutos perkeleenä vai pelastajana, riippui paitsi puoluekirjasta, myös iästä ja virka-asemasta. Professorit eivät tuntuneet kaipaavan ulkopuolisia sotkemaan omia keskinäisiä vääntöjään.
Kuinka ollakaan, ulkopuolinen – joskin lainvastaisesti ja valitettavan paljon elinkeinoelämään painottuva – asiantuntijajoukko on tuonut yliopistoihin aika paljon järjenkäyttöä. Yhtäkkiä rehtorin alaisten pitää toteuttaa ne uudistukset, joista sisäpuoliset jäsenet, erityisesti opiskelijat, ovat hallituksissa vuosikausia meuhkanneet.
Sisäinen hallintorakenne on mennyt uusiksi miltei kaikkialla. Valintoihin, rekrytointeihin ja alatason päätöksentekoon on tullut mielekkyyttä, sidosryhmäyhteistyöhön ja viestintään uutta virtaa.
Tämä on mahdollista pitkälti sen vuoksi, että yliopistohallituksissa ei itse asiassa ole 40 prosenttia vaan 60 prosenttia ulkopuolisia. Sisäpuolisista kolmannes kun on opiskelijoita, joilla on tallella tuore katsantokanta ja hyvät näköalat yliopiston ulkopuoliseen maailmaan.
Samasta syystä parhaiden aineyhdistelmien pähkäily ja kehittämistyön aloite on syytä pitää jatkossakin opiskelijoiden käsissä. Uusimmat heistä ovat syntyneet 90-luvulla, ja ovat siksi selvännäkijöitä.