Yhteiskunta

Kuinkahan helppoa oppiminen olisi, jos siihen ei tarvitsisi sotkea hyvältä näyttämistä?

Valtavan monet oppimistilanteet ovat sellaisia, joissa ympäristö on sen verran vierasta tai viehättävää, että pitää jännittää: sanonko jotain tyhmää, pystynkö pätemään sopivasti muttei liikaa, tuliko aamulla valittua oikeat vaatteet päälle. Kuinka autuasta olisi, kun voisi mokata sydämensä kyllyydestä ja istua räkä poskella välittämättä siitä, valuivatko meikit tai tuliko ehkä vähän hiki (hui!). Saati sitten, että voisi haista pahalta muiden ihmisten seurassa.

Tällaisia ideaalioppimistilanteita syntyy esimerkiksi yhden sukupuolen urheilujoukkueissa (hetero-oletus), monissa teatterialan oppilaitoksissa sekä niissä perheissä, joissa on ns. hyvä meininki. Ei ehkä haittaisi, jos niitä olisi useammin - varsinkin, kun monet eivät pääse osalliseksi näistä esimerkeistä kuin harvoin, jos koskaan.

Yksinkertainen keino lisätä ihmisten turvallisuutta olisi ryhmäyttää kaikki ryhmät alusta asti tavoitteellisesti, eikä jättää sosiaalisen dynamiikan muotoutumista fuksikasteiden, mokkeritehtävien ja muiden vasta-alkajille tarkoitettujen nöyryytysorgioiden armoille. Se ei ole helppoa, todistaa mm. eräs kaverini, joka huomattavasta katu-uskottavuudestaan huolimatta erotettiin kaveripiiristään, kun hän kieltäytyi ulkomaisen korkeakoulunsa erään veljeskunnan idioottimaisista liittymisriiteistä.

Yllättävän monet arjen keskittymisvaikeudet johtuvat siitä, että ihmiset ovat huolissaan jostakin muusta samalla kun yrittävät keskittyä yhteen asiaan. Kuten Marco Bjurströmkin todistaa*, ihmisille yleinen huolenaihe on "kelpaanksmä". Siinä riittää miettimistä logaritmien, sijamuotojen ja projektisuunnitelmien keskellä.

Oisko vaikka että joo.

______

* "Kaikki muuttuu paremmaksi" - http://www.youtube.com/watch?v=ZGPwDTzBEpQ

Usein kun puhutaan huipuista tai tasoryhmistä, seuraa kaksijakoinen juupas-eipäs -väittely, jonka riitapukarit puhuvat toistensa ohi. Kunkin oman tason mukaan meneminen kun ei oikeasti edellytä pitkäaikaisia tasoryhmiä, vaan yksilötehtävien eriyttäminen ja satunnaiset pienryhmäjaot riittävät. Niitä taas harvempi vastustaa.

Toisaalta, joskus sillekin on paikkansa, etta pitkälle edistyneet tai nopeasti oppivat saavat olla keskenään. Silloin saattaa syntyä tuloksia, joita samat ihmiset eivät saisi aikaan yksin, näyttäessään kukin tietä omalle sekaryhmälleen.

Mercedes-Benzillä on ollut jo jonkin aikaa slogan: “Maailma tarvitsee esikuvia.” Se on ainakin arkikokemuksen pohjalta ihan totta: esimerkiksi taiteessa ja urheilussa korkea yleistaso kehittää erityisesti heikompia mukanaolijoita nopeammin kuin tasaisen keskinkertainen ympäristö.

Tällainen heikompien nopea kehitys edellyttää heiltä kuitenkin motivaatiota, joka ei kumpua pätemisen tarpeesta vaan onnistumisesta tekemisessä itsessään. Lisäksi tässä esimerkissä on kyse ammattilaisten tai edistyneiden amatöörien tekemästä taiteesta ja urheilusuorituksista. Aloittelijoille, tai niille joilla on pessimistinen käsitys osaamisestaan, se tuskin tuo mitään lisää – muuta kuin ehkä harmia ja katkeruutta.

Se mitä hyvien keskinäisestä kähinästä pidemmän päälle seuraa, on kyllä tiedossa niin hiihdossa, pianonsoitossa kuin mallimaailmassakin: moraalin hämärtymistä, vaikeuksia hahmottaa omaa paikkaa, katkeroitumista, ylilyöntejä ja välirikkoja. Olisiko niin, että vaihtelevantasoisissa ryhmissä sopu ja mielenterveys säilyvät paremmin?

Toissa perjantainen SYL:n 90-vuotisjuhlaseminaari käsitteli muun muassa opiskelijalähtöistä oppimista. Yksi sen lukuisista helmistä oli opiskelija Veera Kalevan kertoma esimerkki lukupiireistä, joita opiskelijat ovat alkaneet omaehtoisesti elvyttää.

Toinen, vielä pidemmälle viety sovellus samasta aiheesta oli professori Juha Suorannan alustus intialaisesta Sugata Mitrasta, Newcastlen yliopiston professorista, joka on tutkinut miten köyhien alueiden lapset voivat oppia ilman koulua ja opettajaa tai pätevien opettajien hakeutuessa töihin vauraammille alueille.

Mitra tutki, pystyvätkö syrjäisen intialaiskylän tamilinkieliset 10–14-vuotiaat lapset keskenään ja internetin avulla oppimaan molekyylibiologiaa ilman opettajaa ja vieraalla kielellä (englanniksi). Heillä oli mukanaan 14-vuotias maallikko, joka toimi mentorina. Mitra pyysi nuorta mentoria "olemaan kiinnostunut lasten toiminnasta, kyselemään heiltä ja pyytämään selityksiä, mitä he juuri nyt tekevät tai mitä ovat oppineet.

Viiden kuukauden jälkeen koeryhmän lasten testimenestys ei poikennut vertailuryhmän (suurkaupungin englanninkielisessä eliittikoulussa pätevien opettajien johdolla opiskelevien) lapsien vastaavasta menestyksestä.

Tulosten pohjalta kehitetty pedagoginen ajattelu, "minimally invasive education" perustuu 1) vapaasti muodostuville pienryhmille 2) internetin käytölle 3) vapaalle yhteiselle ajattelulle ja oivaltamiselle sekä ideoiden vaihdolle ja "varastamiselle" prosessin aikana 4) oppilaiden ikäiselle mentorille, joka on kiinnostunut oppilaiden tekemisistä.

Suorannan puheenvuoro herätti heti tuoreeltaan kriittisiä kommentteja. Esimerkiksi vertailuryhmän koulun "eliitti"-asemaa epäröitiin.

Mutta mikä ettei? Siinähän olisi mallia opiskelijalähtöiselle oppimiselle myös yliopistoissa. Jos köyhät intialaislapset pystyvät siihen, mikseivät suomalaiset korkeakouluopiskelijat?

Lähde: Wikipedia-artikkeli, jota professori Juha Suoranta esitteli ja taustoitti SYL:n 90-vuotisjuhlaseminaarissa 11.3.2011.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sugata_Mitra