Yhteiskunta

Moni pystyy vaivatta jättämään puolison tai muun perheenjäsenen pyynnöt ja kehotukset huomiotta. Yhtä helppoa on olla sokea muiden ihmisten sanattomille viesteille. Mutta: harvempi kykenee suodattamaan systemaattisesti pois sitä, mitä näkee joka päivä vuosien ajan suoraan silmiensä edessä. Tämä erityiskyky löytyy joidenkin puolueiden poliitikoilta ja lisäksi merkittävältä joukolta opettajia.

Aioin ensin otsikoksi ”Mitä välitunnilla oikeasti tapahtuu?” mutta luovuin siitä, sillä se ei kuvaa riittävän tarkasti kouluelämän hienovaraisuutta. Kutkuttavin ja haastavin tapahtumapaikka oppilaiden väliselle julmuudelle on opettajan silmien alla, kesken tunnin tai muuten valvotussa tilanteessa. Lopulta aika harva kiusaaja on niin tyhmä, että sijoittaa vallankäyttönsä tärkeimmät hetket välitunnilla tapahtuvaan kahakkaan: siitähän jää kiinni.

Yhdessä Kyky-seminaarin (http://www.syl.fi/opiskelukyky/) esityksistä todettiin, että yksi keskeinen stressiä lievittävä ja opiskelukykyä ylläpitävä tekijä on kokemus oikeudenmukaisuudesta. Ei siis mikään ihme, jos nuorten stressitasot ovat koholla: olemalla äänekäs saat koulussa helposti rangaistuksen, olemalla hiljaa et saa oikeutta (koska ”kukaan ei ole nähnyt mitään” eli opettaja katsoi muualle ja oppilaat välttävät mieluummin vasikointia kuin väkivaltaa).

Paras kuulemani esimerkki läsnäolosta: oppilaiden, pulpettien ja tuolien lisäksi luokasta oli saatu kuljetettua ulos opettajanpöytä, johon opettaja oli alun perin nojannut, ennen kuin opettaja itse huomasi mitään. Samalla logiikalla näkemättä jäävät lyönnit, potkut, nolaamiset, kampitukset, viinapullot, veitset, viiltävät solvaukset ja niittipyssyllä ampuminen.

Hyvät uutiset: nämä eivät ole yhden ihmisen kokemuksia.
Huonot uutiset: ne ovat tuhansien kokemuksia.

Mitä sinä näit?

Sain eilen painovalmiiksi tutkimuksen vuoden 2007 huumeisiin liittyvistä kuolemista. Kerätessäni aineistoa oikeuslääketieteen asiakirjoista sain lukea elämäntarinoita, joita on vaikea ymmärtää todeksi. Vaikka tutkijana olen törmännyt marginaalin ilmiöihin, oli näiden ihmisten elämä ollut karuista karuinta.

Vakavat mielenterveysongelmat, fyysiset vammat, alkoholismi, huumeriippuvuus ja täydellinen syrjäytyminen yhteiskunnasta sävyttivät menehtyneiden tarinoita. Usean vainajan kohdalla päihteet olivat pakotie mielen ongelmista. Joukossamme elääkin ihmisiä, joiden olo on yksinkertaisesti niin raastava, että jatkuva päihtymys on ainoa selviämisstrategia. Heille lääkettä on kaikki, millä pääsee hetkeksikin pakoon todellisuutta: alkoholi, lääkkeet ja huumeet. Marginaalin marginaali onkin moniongelmaisten joukko, jolle ei Suomen jatkuvasti rapautuvassa ja purettavassa hoitojärjestelmässä yksinkertaisesti ole paikkaa. Ketään tämä joukko ei myöskään aidosti kiinnosta.

Selaillessani asiakirjoja nousi mieleeni keskustelu siitä, ovatko päihteet ongelmakäyttäjille syy vai seuraus. Läpikäymieni asiakirjojen vainajille päihteet olivat olleet väistämätön seuraus. Täysin rikkinäiset ihmiset olivat etsineet päihteistä pakoa tuskasta. Kun vaihtoehtoja ei ole ollut tarjolla, on tartuttu aivan mihin vain mahdollisuuteen. Seurauksena on fyysinen ja psyykkinen riippuvuus. Ongelmavyyhti kasaantuu entisestään ja ulospääsyä ei ole. Pääsy huumehoitoon on Suomessa järjettömän hankalaa, tuskallista ja jopa pelottavaa. Tiukat seulat pelottavat, säännöstelty lääkitys pitää ehkä vieroitusoireet kurissa, mutta tekee muut ongelmat entistä konkreettisemmiksi.

Tekisi mieli kysyä hoitaako yhteiskuntamme vakavissa päihdeongelmatapauksissa väärää ongelmaa. Eikö näihin hauraisiin ihmisiin tulisi panostaa jo ennen ongelmien räjähtämistä? Kysymys olisi kuitenkin typerän naiivi, sillä nyky-Suomessahan ei juuri mielenterveysongelmia hoideta, päihdeongelmista puhumattakaan.

Tiedemies on lukinnut häkkiin viisi apinaa. Häkissä on tikapuut, joiden huipulla on banaani. Ennen pitkää joku apinoista kiipeää tikapuille tavoitellakseen banaania. Heti, kun se on ottanut ensimmäisen askeleen tikapuilla, tulee katosta kylmä vesisuihku kaikkien apinoiden päälle.

Pian toinen apina yrittää samaa, ja tulos on sama: kylmä vesisuihku. Jos kolmas apina yrittää kiipeämistä, muut käyvät tämän apinan kimppuun välttääkseen kylmän vesisuihkun. Tikapuille ei kiivetä ja sillä hyvä.

Tiedemies sulkee vesihanan häkin ulkopuolella. Enää vettä ei tule, vaikka tikkaille kiipeäisikin. Apinat eivät vain tätä tiedä.

Yksi apinoista vaihdetaan sellaiseen, joka ei ole häkissä ennen ollut. Tämä uusi apina yrittää kiivetä tikkaille, mutta muut hyökkäävät sen kimppuun välttääkseen kylmän vesisuihkun. Tulokas oppii pian, että tikapuille ei kiivetä.

Muut apinat vaihdetaan yksi kerrallaan uusiksi apinoiksi. Kaikki nämä oppivat saman läksyn tikapuille kiipeämisestä. Pian häkissä on joukko apinoita, joista yksikään ei ole koskaan saanut vettä niskaansa. Uudet apinat eivät yritä tavoitella banaania kuin korkeintaan kerran. Kukaan ei tiedä, miksi tikapuille ei kiivetä, kukaan ei koskaan ole nähnyt kiipeämisestä muita seurauksia kuin muiden apinoiden vihan. "Näin meillä on aina tehty."

Tätä tarinaa kerrotaan usein organisaatiopsykologian esimerkkinä. Se tapa, jolla asiat on aina hoidettu, ei välttämättä ole lainkaan järkevä, eivätkä sen perusteet enää valideja. Mutta sitä jatketaan ja uudet tulokkaat opetetaan noudattamaan talon tapoja.

Tarinassa on toinenkin merkittävä oppi. Muissa tarinan versioissa ei kerrota, että tällaista tutkimusta ei ole koskaan tehty - vaikka olisi kiinnostavaa nähdä, kuinka tutkimuksessa kävisi. Me kerromme juttua eteenpäin tositarinana, kuten sen itsekin kuulimme. Koska niin on aina tehty.

Puhaltaminen tarkoittaa ainakin neljää asiaa.

1. Yhteen hiileen puhaltaminen. Tällä retoriikalla on rakennettu isänmaata ja ajettu yhteistä tai isomman etua koko maailmanhistorian ajan. Nyky-Suomessa yhdet isot ”talkoot” pidetään työurien pidentämiseksi, jotta valtiontalous pysyy pystyssä vielä sitten kun eläkeläisiä on enemmän tai yhtä paljon kuin työssäkäyviä. Erityisesti yhteen hiileen puhaltamiseksi kutsutaan sitä, kun nuoret, sairaat, heikot, köyhät, syrjäytyneet ja muut lusmuilijat saadaan mukaan ”talkoisiin” puhaltamaan.

2. Puhaltelu. Väsymyksestä seuraava pakottava taukojen pitäminen ja työn jatkuva keskeytyminen. Tämä tila seuraa mm. edellisessä kohdassa mainituille ryhmille, kun heistä yritetään piiskata irti kaikki mahdollinen ja mahdoton ”yhteisen edun” saavuttamiseksi. Myös jotkut erittäin pitkän ja raskaan työuran tehneet saattavat alkaa puhaltaa työn touhussa ollessaan.

3. Nollien puhaltaminen. Armeijassa viimeisten aamujen lähestyessä tai palveluksen päätyttyä on tapana alkaa ”puhaltaa nollia” uusille tulokkaille sen merkiksi, että oma palvelusaika on päättymäisillään tai päättynyt. Samaa henkeä voi tunnistaa myös joidenkin ennen virallista eläkeikää eläkkeelle jäävien toiminnassa. Ne vanhemmat ikäpolvet, joilla on varaa, puhaltavat nollia kun haluavat. Yksilölle se on aina hienoa, mutta jo nyt kulisseissa puhutaan siitä, mitä sitten tapahtuu kun valtavat määrät suurten ikäluokkien perijöitä lopettaa työnteon – vaikkapa 35-vuotiaana.

4. Puhalletaan jonkun toisen tai yhteistä omaisuutta. Jos on vilkaissutkin Osku Pajamäen suurista ikäluokista kirjoittamaa kirjaa ”Ahne sukupolvi” tai seurannut siitä käytyä keskustelua, ei ole jäänyt epäselväksi kuka puhaltaa ja keneltä. Tai jos on tutustunut eläketilastoihin ja nähnyt, kenelle ja miten kansakunnan miljardit jaetaan. Tätä varten on vielä olemassa erikseen termi ”suuri puhallus”, jossa tehdään kaikkien aikojen puhallus ja johon usein liittyy se, ettei kukaan huomaa mitään ennen kuin on jo liian myöhäistä.

Skitsofrenian tärkeimpiä tunnusmerkkejä ovat harha-aistimukset, "äänten kuuleminen", harhat yli-inhimillisistä voimista ja kuvitelmat siitä, että muut lähettävät ajatuksia potilaan aivoihin. Muita merkkejä ovat vaikeasti ymmärrettävä ja epälooginen puhe, mykkyys, puheen katkeilu, aloitekyvyttömyys, päämäärättömyys, sisäänpäinkääntyneisyys ja apatia. Skitsofreenikko elää omassa maailmassaan, jossa vallitsevat hänen omat sääntönsä. Hänen käyttäytymisensä vaikuttaa epäloogiselta ja omituiselta.

On eräs potilas J, jonka oireet sopivat skitsofrenian kriteeristöön hämmästyttävän hyvin.

Potilas J:lle läheiset ihmiset eivät ole koskaan päässeet yhteisymmärrykseen hänen tarkoitusperistään tai motiiveistaan. Tämä edellyttäisi potilaan mielikuvamaailman ja sen mielivaltaisen, todellisuudelle vieraan säännöstön omaksumista. Potilas J:n toiminta vaikuttaa täysin päämäärättömältä. Hänen läheisillään onkin tapana sanoa "Potilas J:n tiet ovat tuntemattomat".

Potilaalla on voimakkaita harhoja yli-inhimillisistä kyvyistä. Sosiaalisesti hän on hyvin eristäytynyt. Häntä ovat nähneet vain muutamat ihmiset ja hekin harvoin. Potilas J ei ole koskaan saapunut tapaamiseen lukuisista pyynnöistä huolimatta eikä hän ole vastannut yhteenkään lähetettyyn viestiin.

Suhtautuminen naisiin on sekä kontrolloivaa että alistavaa. Intohimoinen siveysvimma lienee gynefobian (naiskammo) ilmentymä. Tarkoitus on pitää naiset ja miehet erillään toisistaan koska potilas J:lläkään ei ole koskaan ollut puolisoa tai pitkäaikaista naisystävää. Potilas J:llä oli lyhytaikainen naissuhde, jonka tuloksena syntyi poika. Sekä äiti että lapsi asuivat koko ikänsä toisen miehen kanssa, mistä potilas J lienee katkera.

Epävarmuus konkretisoituu potilas J:n muussa elämässä epäjohdonmukaisena ja ehdottomana säännöstönä, joita hänen “valitun kansansa” tulee noudattaa. Jos potilas J:n kanssa aikoo olla tekemisissä, tulee sen tapahtua täysin hänen tavallaan ja hänen ehdoillaan. Jäykkyys, ehdottomuus ja neuvottelukyvyttömyys ovat tyypillisiä merkkejä epävarmasta, harhaisesta ja jäsentymättömästä maailmankuvasta.

Potilas J:n hauras persoona edellyttää välitöntä huostaanottoa ja ehkä pysyvää hoitoa. Täten siis määrätään potilas J, oikealta nimeltään Jahve tai Jehova (kutsumanimeltään Herra tai Jumala) toimitettavaksi terveydenhuollon piiriin heti tavattaessa. On mahdollista ja todennäköistäkin, että potilas J on menehtynyt, sillä hänestä ei ole olemassa yhtäkään täysin luotettavaa yhteydenottoa.

Lähes jokainen suomalainen on käyttänyt dopingaineita. Kun tarkastelee urheilussa kiellettyjen aineiden listaa, sisältää se lukusia peruslääkkeitä, esimerkiksi yskänlääkkeitä ja astmalääkkeet sekä tietyissä lajeissa alkoholin. Usein unohtuukin, että dopingaineisiin liittyvät kiellot perustuvat pääosin urheilun omiin säännöksiin, ei Suomen lainsäädäntöön.

Tilanne dopingaineiden suhteen on hieman samankaltainen kuin kovien kipulääkkeiden. Kysyttäessä satunnaiselta kadunmieheltä huumausaineiden käytöstä, saa vastaukseksi ehdoton ei. Mikäli henkilö on kuitenkin jossakin elämänsä vaiheessa ollut leikkauksessa, on erittäin todennäköistä, että kehossa on käytetty opioidipohjaista kivunlievittäjää.

Niin dopinginaineissa kuin huumausaineissa onkin kyse puhtaasti sopimuspoliittisista konstruktioista. Kontrollissa kyse ei suinkaan ole itse aineesta, vaan tarkoituksesta johon sitä käytetään. Urheilussa kyse on ”urheilijan suorituskyvyn parantamista elimistölle vierain keinoin esimerkiksi käyttämällä kemiallisia aineita tai muita lääketieteellisiä menetelmiä.” Huumeiden kohdalla keskiössä taas on lääkkeiden ”väärinkäytön” kontrolli.

Konkreettisesti tavallinen pulliainen syyllistyy harvoin dopingrikkomukseen. Mikäli kuitenkin satut muutaman oluen jälkeen tarttumaan petanque-kuulaan, voi pelikumppanisi syyttä sinua dopingista. Kotimainen mölkky ei taida lajina kuulua vielä dopingsääntöjen piiriin, sillä se tekisi mökkeilevistä suomalaisista varsinaisen dopingkansan.

Myöskään huumeiden käytöstä ei ainakaan vielä ole tullut kansalaisrikollisuutta. Huumeiksi tai niihin rinnastuviksi lääkkeiksi luettavien aineiden käyttö on hyvin arkipäiväistä, mutta lääkärin kirjoittama resepti poistaa laittomuuden. Laillisesti kulutammekin kansana valtavan määrän myös ”huumeiksi” luokiteltavia aineita. Lopulta kyse erilaisten aineiden sääntelyssä onkin ihmisten tekemistä sopimuksista, ei itse aineista. Urheilussa ei saa parantaa ”keinotekoisesti” suorituskykyä ja lääkeaineiden käyttö päihtymyksen saavuttamiseksi on kiellettyä.

Ne ovat pinnassa, kun puhutaan lahjakkaista oppilaista. Kukaan ei saa tehdä eikä sanoa mitään aiheesta, koska on joko katkera epäonnistuja ja tasapäistäjä, eriarvoisuutta rakastava elitisti tai suorituskeskeinen agilityäiti/-isä.

Ikään kuin lahjakkaat koululaiset eivät itse ymmärtäisi harmistua ja tylsistyä siitä, etteivät saa haastavaa tekemistä. Mitä tekemistä sinä keksit koulussa, kun olit tehnyt kaikki tehtävät, lisätehtävät ja seuraavan vuoden harjoituskirjan? Kaikkien kohdalle ei osu loputtoman kärsivällistä ja tarkkasilmäistä opettajaa.

Pitäisi olla itsestäänselvyys, että jokaisesta huolehditaan eikä kaveria jätetä. En ole ennen ymmärtänyt, miksi se estäisi kunnianhimoisen etenemisen niiltä, jotka siihen pystyvät. Elitisti-agility-henkiset ovat kuitenkin osittain oikeassa: urheilussa ja musiikissa saa olla hyvä mutta ajattelussa ei. Emme osaa suhtautua järkevästi vaihteleviin älynlahjoihin tai luovaan ajatteluun. Monen selviytymisstrategia on lyödä omat ja kaverin jarrut pohjaan.

Olen myös huomannut, että samaan tapaan kuin ainoastaan NATO-jäsenyyden kannattajat haluavat "lisää keskustelua" asiasta, myös lahjakkaista oppilaista ja heidän oikeuksistaan puhuvat innokkaimmin ne, jotka haluavat omille (lahjakkaiksi olettamilleen) lapsille parasta mitä rahalla saa. Tämä saastuttaa järkevän keskustelun.

Ihmeen vähän näkee puhetta siitä, että valtaosalle E:n ja L:n ylioppilaista (kuitenkin sentään 10% ikäluokasta) peruskoulun oppimäärä on ainakin osittain täyttä pelleilyä. Luovaa joutilaisuutta?

Brittiläinen antropologi Robin Dunbar ehdotti optimaaliseksi yhteisön kooksi 150 henkeä. Näin moneen ihmiseen yksilö voisi ylläpitää pysyviä sosiaalisia suhteita ja jokainen yhteisön jäsen tietää, kuka kukin on ja mikä kunkin asema on yhteisössä. Jos yhteisön koko kasvaa huomattavasti, tarvitaan jäykempiä sääntöjä ja lakeja kun sosiaalinen kontrolli ei pelaa niin hyvin.

Dunbar päätteli luvun tarkkailemalla muiden kädellisten yhteisöjä ja eläinlajien aivokuorien kokoja. Aivokuori on aivojen tuorein osa, jossa tapahtuu korkeampaa tiedonkäsittelyä kuten avaruudellinen hahmottaminen, tietoista ajattelua ja kielenkäsittelyä. Dunbarin tutkimuksissa erilaisten yhteisöjen - niin ihmisten kuin ihmisapinoidenkin muodostamien - koko oli tyypillisesti 150 ihmistä. Lukua kutsutaan Dunbarin luvuksi.

Kaupungit ovat tietysti kooltaan aivan eri mittakaavassa. Kaikkia ihmisiä ei tarvitsekaan tuntea tai olla edes tietoinen heidän olemassaolosaan muuten kuin numerona tilastoissa. Luulisin, että pienissä kyläyhteisöissä, joissa "kaikki tuntevat kaikki", ei yhteisön koko ole paria sataa suurempi. Syykin lienee yksinkertainen: ihmisen aivokuoren kapasiteetti näyttäisi rajoittavan ihmismäärää, jota enempää ei joko "voi" tuntea riittävän hyvin,tai ainakaan sille ei kannata uhrata niin paljon resursseja.

Facebookin Cameron Marlow paljasti The Economistin haastattelussa, että keskimääräisellä Facebook-käyttäjällä on 120 ystävää verkossaan. Ihmistieteiden mittakaavalla luku on jopa kutkuttavan lähellä Dunbarin lukua.

Talouskurimuksessa tehtiin mielenkiintoinen tutkimus saksalaisista painoalan yrityksistä: parhaiten pärjäsivät ne, joiden koko oli 100-500 ihmistä. Vaikka haarukka on hyvin laaja, osuu Dunbarin luku tähän väliin. Näinä vaikeina aikoina ovat kehnoimmin pärjänneet hyvin suuret ja hyvin pienet yritykset.

Oman yhteisönsä koon voi laskea aika suoraviivaisesti. Kuinka monen ihmisen yhteystiedot sinulla on kännykässäsi? Omastani laskin mukaan vain ihmiset, en siis yrityksiä, yritysten edustajia ja palvelunumroita. Sain tulokseksi 136. En toisaalta arkistoikaan iän kaiken sellaisten ihmisten yhteystietoja, joihin en koskaan ole yhteydessä.

Hymy vääntyi suupieliini, kun luin keväällä ilmestynyttä Mikko Ylikankaan kirjaa huumeiden historiasta Suomessa. Työhuoneeni sijaitsee Orionin entisessä lääketehtaassa, jossa Ylikankaan mukaan valmistettiin ja säilytettiin sota-aikana heroiinia. Ilmankos viihdynkin työssäni niin hyvin ja ryntään aamuisin töihin.

En tiedä kuinka paljon vanha pöly itseeni vaikuttaa, mutta sota-aikana heroiinin merkitys oli suuri. Se oli näet tärkein yleislääke rintamalla ja yleinen yskä- ja särkylääke kotirantamalla. Ylikankaan lainaama lääkintämies muistelee ”Annoin aina tabletteja 5-6 kpl. Ja miehet paranivat, kerta kaikkiaan. Jokainen mies tuli ihan terveeksi.” Heroiinin keskeinen merkitys johtui sen edullisesta hinnasta, saatavuudesta ja tehokkuudesta. Esimerkiksi yskään vaihtoehtoisen kodeiinin saatavuus oli hankalaa, joten suomalaisten oli pakko tyytyä käsillä oleviin lääkkeisiin. Jatkosodan aikana heroiinitabletteja kuluikin vuosittain 7-9 miljoonaa kappaletta.

Jotta nykyisin huumeiksi laskettavien aineiden merkitys sota-aikana aukeaa paremmin, on syytä tehdä muutama tarkennus. Kokaiinia käytettiin paikallispuudutusaineena, morfiinia kipulääkkeenä ja sitten tuli ihmeellinen Pervitiini. Sitä saatiin Saksasta jatkosodan alussa. Kyseinen lääke oli metamfetamiinia, jota käytettiin ”voimakkaan väsymyksen poistamiseksi ja kiihokkeena suurten ponnistusten edellä”. Aine antoi väsyneille potkua ja auttoi etenkin talvisin kestämään kovia olosuhteita. Pervitiini olikin sota-ajan buranaa.

Ylikangas kuvaa kirjassaan hulppean tarinan, jossa sotilas napsi ensi kertaa reippaan annosmäärän Pervitiiniä ja sukset karkasivat jaloista. Korpisoturi tuli tolkkuihinsa seuraavan kerran 2 viikon kuluttua, hiihdettyään yksin 400 kilometriä, haavoituttuaan kahdesti miinasta ja paeten välillä vihollista. Hänet löydettiin henkitoreissaan Suomen rajalta yksin seisomassa tyhjän repun kera. Reissussa oli kulunut 30 tablettia Pervitiiniä.

Nykyisin tästä tehtaassa löytyy vain kahvia ja sekin pitää itse keittää.

Alan saada tarpeekseni löysäilystä. Näin olen puhissut jo pitkään, ja viime viikolla joku tokaisi vastaukseksi, että vaikeimmista oloista tulee työteliäimpiä ihmisiä.

Gianluca Viallin (rikkaana syntynyt huippujalkapalloilija; poikkeus joka vahvistaa säännön) lisäksi en keksinyt vastaväitteitä. Vaikeat olot voivat olla monenlaisia, mutta oli tekeminen mitä hyvänsä, hemmotellun ja helpolla päässeen – kultalusikan – kyllä tunnistaa. Kun nykyiset korkeakouluopiskelijat ovat liki 90-prosenttisesti korkeakoulutettujen lapsia, meillä saattaa olla ongelma.

Kirjoitan tätä blogimerkintää keikkamatkalla sellaisten ihmisten ympäröimänä, jotka ovat tottuneet tekemään elämässään montaa asiaa yhtä aikaa: mukana on mm. graafikko, ohjelmistoyrittäjä ja kanttori, mutta kaikki ovat siinä sivussa myös ammattilaulajia. Samoin kun keväällä luin muutamien järjestöjyrä-ikätovereideni CV:itä, huomasin että he elävät todeksi kliseetä 10 vuoden työkokemuksen omaavasta 25-vuotiaasta maisterista. Ajattelukyvyn ja luovuuden saati mielenterveyden kanssa saattaa olla vähän niin ja näin, mutta cv:t ovat kaikilla rautaiset.

Urheilussa puhutaan siitä, että pitää olla nälkäinen jotta voi voittaa. Pelkään että liian suuri osa korkeakouluopiskelijoista on kylläisiä. Olemme täynnä ruokaa, juomaa, sokeria, powerpoint-esityksiä ja tavaraa. Olemme kylläisiä ja siksi löysiä. Ja lisäksi vielä hulluja (kolmannes potee vaikeita tai keskivaikeita mielenterveysongelmia).